Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “The Kinks”

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

The Zombies (uk) @ Korjaamo, Helsinki 31.3.2012

Jo vuonna 1961 Englannin St.Albansissa perustettu The Zombies on eittämättä yksi rockhistorian tärkeistä ja laajalti vaikuttaneista avainbändeistä. Ja kun orkesteri lähes 50 vuoden tauon jälkeen palasi Suomeen keikalle, puhuttiinkin samantien vuoden alkupuoliskon toiseksi merkittävimmästä ja odotetuimmasta illasta (no joo, helmikuinen Big Countryn albumiklassikkokeikka Lontoossa oli se ykkönen, todettakoon). The Zombieshan hajosi jo 1968, ennenkuin klassikkoalbumi ”Odessey and Oracle” ehdittiin julkaista. Ehkäpä lyhyestä elinkaaresta ja pienestä tuotannostaan johtuen bändi jäi muun britti-invaasion varjoon ja onkin säilynyt osittain rajatumpien piirien kulttibändinä, mutta toisaalta musiikkomaailman  korkealle arvottamana ja ahkerasti coveroimana.

Eipä myynyt Korjaamo ymmärtääkseni edes ovelta loppuun, mikä tietenkin oli sääli, ilta oli ainutlaatuinen. Omaan makuuni väkeä oli kyllä ihan riittävästi. On nimittäin niin, että kun itseäni ikääntyneemmät keikkahirmut vetää sen 50 vuotta bändiä odotettuaan pikku suojaflänägänit, niin kyllä se ahtaus siitä lisääntyy. Plus että aina on muutama agressiivinen tanssija ja varpaillaseisoja liikaa näillä ultraodotetuilla keikoilla.

Asiaan. Mainitun hajoamisen 1968 jälkeen bändin pääasiallinen säveltäjä, kosketinsoittaja Rod Argent perusti kovastikin menestyneen Argentin yhdessä serkkumiehensä ja nyky-Zombies basistin Jim Rodfordin (ex-The Kinks) kanssa, ja palasi aina silloin tällöin asiaan myös Zombiesien merkeissä, kunnes pysyvä paluu oli totta vuonna 2001. Sen jälkeen bändi on synnyttänyt kaksi albumia, jotka eivät juurikaan kalpene 60-luvun klassikkokaman rinnalla. On nimittäin Rod Argent aika kova biisinikkari. Toinen alkuperäinen zombie on eleetön herrasmiessolisti Colin Blunstone (joka teki Zombies-tauolla merkittävän soolouran).

Lähdöstä oli selvää, että nyt tulee hyvä veto. Bändin energia ja ilo omista biiseistä ja omasta muusikkoudesta oli mahtavaa katseltavaa. Soundipuoli oli startista kunnossa, ja vaikka Korjaamon isommalla puolella omat ongelmansa onkin (turhan kapea ja pitkä sali, baarit huonosti sijoitettu, jonottamaan joutuu jne.), niin kyllä se asiallisesti soi. Heti kärkeen ”Sticks and Stones” esikoisalbumilta ”Begin here” (1965) mallintamaan maailmanluokan poplaulua. Ja niitä riitti. Kuten jo sanottuakin, viimevuotisen  ”Breathe out, breathe in”-albumin biisit putoilivat väleihin yhtä sujuvasti kuin vanhatkin. ”Odessey and Oracle” (kirjoitusvirhe oli kansientekijän ja oli myöhäistä enää poistaa, kun levy oli menossa painoon) tarjoili viisi laulua, ja yllättäen setissä oli peräti kuusi coveria, tai ei-Zombies-biisiä (mm. Blunstonen soolotuotannosta, Argentilta ja huiman hieno Jimmy Ruffinin Motown-hitti ”What becomes of the Brokenhearted”). Varsinaisen setin päättänyt ”She’s not there”, viiltävänkaunis ”This will be our year” ja upea soulklassikko ”Time of the Season” olivat omia kohokohtiani keikalla, joka kilahti jo ennen puoltaväliään vuoden Top 3:een. Ja kuinka arvostankaan sitä, että ikämiesten (Blunstone ja Argent ovat 66, basisti Rodford peräti 70) ei tarvitse pelleillä encoreiden kanssa. Kitarat kaulalta, kumarrus yleisölle ja taas voi jatkaa. Ei ole pakko poistua lavan taakse (häpeällisimpiähän on ne tilanteet, kun ei ole takahuonetta, kuten vaikka Helsingin Semifinalissa), ja odotuttaa itseään siellä aivan liian vähän aikaa.

Encoreina kultiin Argent-hitti ”God gave Rock’n’Roll to You” (kyllä, juuri se kuninkaallinen rockmelodia, jonka myös KISS ja Petra ovat levyttäneet. Biisiä ei säveltänyt itse Rod tosin, vaan bändikaverinsa Russ Ballard), sekä ”Summertime”. Mahti-ilta, ja herrat ovat kunnossa ja kuosissa sellaisia vetämään näköjään vielä vuosikausia. Blunstonen ääni on edelleen huimassa iskussa ja tunnistuu täsmälleen samaksi kuin vanhoilla levytyksillä. Rod Argent on velho kiipparistiksi. Aluksi tosin miehen pitkät ja monipolviset spiikit tuntuivat nimienpudottelulta, mutta ottivat kyllä sitten rockhistoriafriikin mukaansa. Ja toki pitkät tarinat bändin synnystä ja Zombies-lauluja levyttäneistä nimistä kuvastivat myös bändin aitoa ylpeyttä olla yksi Niistä bändeistä. Että oli niitä muitankin kuin Beatles.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan The Zombies-albumiin ”Odessey and Oracle” (1968). Ja käymään ahkerasti keikoilla. Tukekaa musiikin esittämistä elävänä. Minäkin tuen. KG

Nämä kuultiin Zombiesin setissä:

    1. Sticks and Stones
    2. I Love You
    3. Can’t Nobody Love You
    4. Breathe Out, Breathe In
    5. What Comes of the Brokenhearted
      (Jimmy Ruffin cover)
    6. Miracles
      (Colin Blunstone song)
    7. Show Me the Way
    8. Any Other Way
    9. A Rose for Emily
    10. Care of Cell 44
    11. This Will Be Our Year
    12. I Want Her, She Wants Me
    13. Time of the Season
    14. Play It For Real
    15. A Moment in Time
    16. Whenever You Are Ready
    17. Tell Her No
    18. I want You Back Again
    19. Old and Wise
      (The Alan Parsons Project cover)
    20. Say You Don’t Mind
      (Colin Blunstone song)
    21. Hold Your Head Up
      (Argent cover)
    22. She’s Not There
    23. Encore:
    24. God Gave Rock’n’Roll To You
      (Argent cover)
    25. Summertime
      (George Gershwin song)

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: