Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Rainbow”

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Blaakyum

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa  on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

kvelertak 2 credit Jesse Kämäräinen

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983.  Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

testament 2 credit Jesse Kämäräinen

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Behemoth_MB_2247-3

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: