Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “doom metal”

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Hämeenlinnan Iittalan asujaiskeskittymä oli otsikoissa viimeksi talvella, kun kylän maineikas lasintekoyhtymä Iittala julkisti uuden logonsa ja sen tekstityypin, josta jälkimmäisestä näki sokeampikin reetta, että kirjasimet oli tylysti pöllitty paikallisen Tuulan Pubin kyltistä. Kukaan ei myöntänyt mitään, semminkin kun kirjasinuudistukseen oli upotettu galaktisia rahasummia. Pöly laskeutui, Iittalan kylä hiljeni päivittäiseen arkeensa. Seuraava mainitsemiskynnyksen ylittänyt tapahtumasarja koittikin sitten kesän päätteeksi, kun ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone ja Sonic Rites-festivaalin taustajehut toteuttivat aidosti nerokkaan ideansa Yöväen Musiikkijuhlista. Jos, ja kun, kerran naapuripitäjä (Valkea)Koskissa on työväelle (keitä ne nykyään on?) omat musajuhlansa, niin olkoon sitten kuntarajan takana yöväelle omansa. Tapahtumasta alettiin heti huhuta pysyväisluonteista, aihepiirinään dark folk, black metal, ambient, post-punk, syntsapop, doom ja muunkintyyppinen vaihtoehtosurina. Ja kun tapahtuman venue on vieläpä erittäin tunnelmallinen, vuonna 1937 valmistunut entinen Kutilan kylän työväentalo, konsepti on enemmän kuin mielenkiintoinen, eikä tapahtuman tsekkaamista ensi kesänä voi kuin suositella. Itsellä ainakin menee early bird-liput ostoon, heti kun myyntiin tulevat.

Kutilan Juhlatalo oli itselle ennestään tuttu erittäin monien vuosien takaa, serkkulikan häistä. Pikkuserkku. Monet häät talossa onkin tanssittu, tuhannet pullakahvit horaistu, ja haitari on haikeasti soinut, mutta rockmusiikin kuuloon ei premisseihin tiettävästi juurikaan aiemmin oltu kokoonnuttu. Ensimmäiset ikinä Yövikset todistivat mestan käyttökelpoisuuden puolesta, ja kun vetoisuus on noin 200 yöväkeläistä, tapahtuma pysyy asiallisen intiiminä, mikäli jatkuu täällä. Iittalan rautatieseisakkeelta dallaa mestoille puoli tuntia, kiesin saa parkkiin ihan viereen, ja Stadista tulijoille järkätään bussikuljetukset.

Kaksipäiväinen happening oli mennä itseltä kokonaan ohi, vaikka entisillä rakkailla kotihoodeilla musisoitiinkin ja vaikka varsinkin perjantaiehtooseen teki kovasti mieli suhtautua. Onneksi vanha toveri hälytti viime hetkillä messiin, ja niinpä sitten mainion lauantaisen rockillan tarjosi Blow Up That Gramophone, kiitän ja arvostan. Perjantaina vanhan hirsitalon lauteilla oli nähty Taneli Jarvan Dark Place, Dragsvik, italialainen Lili Refrain, ranskalainen black metal-orkka Sordide ja kotimainen Arktau Eos.

Lauantaina Juhlatalon piha-alue aukesi myöhäiskesän iltachillailuun klo 17, ja roudaustaukojen aikana yleisöä viihdytti ja kiihdytti legendaarinen DJ Tixa, Kallion Scratch Perry. Musaa laidasta laitaan, ja levottoman kingiä läppää, sekä vanhan kunnon englanninkielen keksimistä uudelleen. Mainittakoot muuten, että Tixa juhliin Sörnäisten Siltasen ilmaisbileissä 18.syyskuuta 40 vuottaan alalla, ja tuo ceccereihin takaisin bändinsä Hevospistoolin. Mainittakoot muuten, osa II, että tuoreet huhut Yöviksen illassa kertoivat Tixan saavan ensi vuoden juhliin kenties ihan oman livekeikan. Millä ylöspanolla, sitä on vuosi aikaa jännittää.

Illan ensimmäinen artisti saapui kitaroineen ja koneineen Joensuusta, Tuukka Tams, alias vain yksinkertaisesti Tams. Mainio illanavauskolmevarttinen yhden miehen orkesterilta, Tams on monituisista yrittäjistä huolimatta ainoita oikeita Gösta Sundqvistin perinnön jatkajia, on se sitten kuinka tarkoituksellista tai alitajuista tahansa, mene tiedä. Tams sekoittaa suomialakuloa ja italodiscoa mielenkiintoisella tavalla, lyriikat pyörivät muutaman avainlauseen ympärillä. Erittäin sääli vain, että niistä avainlauseista ei tahtonut saada mitään selvää. Koneet jyräsivät miehen laulun yli armotta. Muutenkin, ainoa asia mikä jäi oikeastaan yhtään mietityttämään ekoista Yöviksistä, oli soundipolitiikka. Kokopuisen soittomestan pitäisi pystyä kuulostamaan paljon paljon paremmalta. Sanoistahan ei saanut rehellisesti ottaen riittävästi selvää kuin vasta illan viimeisen orkesterin aikaan, ja sillä taas ei niitä sanoja kovin montaa ollut. Illan soundi muuttui artisti artistilta toki erottelevammaksi, mutta paranettavaa jäi. Tamsille tekeekin mieli antaa toinen tilaisuus myöhemmin jossain, siksi hienoja tsibaleita gaiffarin tuotannosta erottui, ajankohtainen ”Elokuu”, ”Surkeat bileet”, ja Tuukan alkukotikonnuille omistettu, kaikki radiohitin ainekset sisältävä ”Kittilä”, joka saikin jo etuparketilla pienimuotoista haltioitumista aikaiseksi.

Seuraavaksi lavalle saatiin 8-henkinen Gasthaus Orkesteri, joka oli jo pitkään pitänyt yytsiä livenä. Bändin alkuperäinen konsepti oli, ja on yhäkin, esittää musiikkia David Lynchin elokuvista, Angelo Badalamentin kynästä lähteneitä, ja muitakin. Homma on sittemmin laajentunut, ja bändi on säveltänyt omiakin biisejä ja tehnyt mm. mykkäelokuvasäestyksiä. Itselle ei Lynchin elokuvat ole oikeastaan ikinä merkinneet yhtään mitään, enkä ole taiteilijan neroutta ymmärtänyt allekirjoittaa, joten isolle bändille sovitetut Twin Peaks-raidat ja niiden hengenheimolaiset soljuivat omalla kohdalla hiukka vasemmasta sisään, ja oikeasta ulos. Korvasta. Erittäin taitavasti sovitettuna ja soitettuna toki, ei kahta sanaa. Ja se Jari Kankareen saksofonisoolohan oli yksinäänkin eräs koko yöväenillan huippuhetkistä. Susanna Tikkasessa orkesterilla on upeaääninen solisti, joka todisti huikeasti pääsevänsä sekä erittäin ylös, että erittäin alas, mutta joku semmoinen kollektiivinen karisma bändiltä puuttuu. Savuisa yökerho, upottava samettinen selkänoja ja pari maailmanluokan geeteetä toimisi kenties puitteina paremmin tämän orkan kohdalla. Aina kun Janne Storm tarttui siihen outoon sello-kitaraansa, meininki terävöityi, ja parhaimmillaan myös Kankareen fonin ja Mari Vuolahden trumpetin yhteissoitto oli komeaa kuultavaa. Parhaiten jäi mieleen setin päättänyt, alkuperäisessä Twin Peaks-sarjassa aikoinaan soinut Muddy Magnolias-cover ”American Woman”, Susanna Tikkanen, paikka on teidän.

Olimme paikalla, kun illan kolmas combo, erittäin 80-lukulaista (ja hyvä niin) post-punkia ja tummaa syntsailua toimittava Tunnit heitti kaikkien aikojen ensimmäisen keikkansa. Ikinä. Ei olisi uskonut. Bändin lavavalmius oli aivan häkellyttävä, vaikka sitä ei oltu koskaan aiemmin missään testattu. Toki Tuntien taustalla on iso pala suomipunkin lähihistoriaa, solisti Kiti Eloranta muistetaan The Splits-yhtyeestä, Matti Reinola on tuttu mm. Kuudes Silmä-orkesterista, kitaristi Aleksi Kohti Tuhoa-bändistä ja Ydinperheestä, jälkimmäisestä myös basisti Vilja. Tunnit ei ihan saanut tuntista soittoslottiaan täyteen, mutta kuultiin sitäkin laadukkaampi 35-minuuttinen. Tuskin nyt kolme sinkkua julkaiseella bändillä kauheasti enempää edes olisi ollut soitettavaa. Mutta mieluummin näin, lyhyestä virsi kaunis. Tuntien herrasoletetut cureilivat lavan hämärissä erittäin perinnepost-punkisti ja jättivät esiintymisen sen suvereenisti hallitsevalle Kiti Elorannalle. Ja jälleen, kiva olisi ollut saada Tuntienkin lyriikoista selkoa. Mutta ensi kertaan. Itseäni toistaen, toistamiseen nämäkin on nähtävä, jos vielä tilaisuuden saan. Sitä ennen, bändin esikoissinkku (2017) ”Pois” kotoisassa musacornerissa soimaan. Täysiä.

Murheenlaakso jatkaa siitä, mihin Jouni Mömmön jo vuonna 1986 perustama Mana Mana, suomenkielisen raskastelun ehkäpä tärkein bändi ikinä, jäi. Näkemyksellisen ja lahjakkaan Mömmön tarina päättyi miehen kaikilla mittareilla ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1991. Alkuperäinen Mana-kitaristi Otra koosti Mömmön arkistoista bändille postuumin kakkosalbumin ”Murheen laakso” (2000), seuraajaksi kotimaisen metallin vääjäämättömälle klassikolle ”Totuus palaa” (1990). Välillä eloonjääneet ja sitä yhä olevat Mana Mana-jäsenet, sekä tuoreemmat vahvistukset ovat soittaneet alkuperäiselläkin nimellä, mutta sittemmin myös otsikolla Murheenlaakso. Ja jopa yllättävän ahkera keikkakone Murhiksesta onkin ajan mittaan sukeutunut. Ja kyllähän bändi ainakin henkilökohtaisilta conversensijoilta yytsittynä ja arvostettuna myös ekojen Yövisten oma ja odotetuin pääesiintyjä oli. Kulunutta sanontaa jos saa käyttää, niin Murheenlaakso takoi ns. tunti turpaan-periaatteella aivan järkyttävän kovan keikan. Lepää edelleen rauhassa Jouni Mömmö, homma toimii ja perintö elää.

Lapikas työväentalon lattiaan ja illan toiseksi parhailla soundeilla homma käyntiin, ”Totuus palaa”. Niin palaa. Ja nimenomaan niin, että todistusvoimaiset biisit olivat nytkin keskiössä, ei esiintyminen. Mennään ja jyhmitään menemään, se riittää. Solisti Kimmo Kuosmasen lakoninen olemus sopii juuri tämän tavaran toimittamiseen kuin nyrkki korvaan. Enkä nyt muista, ainakaan nykykuosisella lähimuistilla, että olisin kuullut näin tanakkaa kolmen kitaran seinämää kenties koskaan. Joskus keppejä on ollut lavalla toistakin kymmentä, mutta silloin ollaan jo erikoisuudentavoittelun puolella. Aivan törkeän hienosti huusi Murheenlaakson kitaravalli, ja aivan ihastuttavan perinteikästä jälkipunkia jyskytettiin, mutta tietenkin sillä persoonallisen mömmöllä kierteellä. Ehkä se olin vain minä, mutta muutamissa biiseissä Murhiksen murhaaminen kuulosti The Cultilta. Ja hyvä niin. Tanakimmin kokonaisvaltaisen tanakassa tamppoossa tamppasivat ”Ketä sä rakastat” ja kuinka olla, legendaarinen ”Maria Magdalena”.

Illan pimetessä juhlapaikan maastoon ja työviksen seinille posautetut Par-kannut alkoivat tuottaa asianmukaista tunnelmaa, ja talon takametsässä saattoi ottaa itsestään asenteellisen black metal-selfien, koivujen väliin sijoitettujen alavalojen ja mallinukketorsojen seassa. Sisällä juhlasalissa illan viimeinen orkesteri ja ensimmäisten Yöväen Musiikkijuhlien päättäjä oli kauan odotettu ja toivottu Kauan. Kitaristi-laulaja Anton Belov perusti Kauan’n Venäjän Chelyabinskissa vuonna 2005 ja on aina ollut oman bändinsä ainoa pysyväisjäsen. Belov pyöritti bändiään pitkään Ukrainasta käsin, sittemmin Tallinnasta, ja nyttemmin Suomesta. Minkäänlaisen vaihtoehtoisuuden esittäminen, levyttäminen tai kannattaminen kun ei ole Venäjällä kovinkaan helppoa, on Belovistakin tullut musiikillinen maanpakolainen. Sikälikin, että Kauan on nimensäkin mukaisesti jo vuoden 2007 esikoisalbumista lähtien levyttänyt suomen kielellä, väliin joskin myös venäjäksi.

Belov aloitti keikan lyhyellä puheella, esittelemällä itsensä ja pitkän, vaikean matkan juuri tälle lavalle ja tähän iltaan. Taiteilija myös totesi, että eka biisi on sitten 40 minuuttia pitkä, että älkää ihmetelkö, ja olis kiva jos ei tarvitsisi teoksen osien välillä taputtaa, hän kyllä kertoo sitten, kun homma on ohi. Ja niin Kauan soitti vuoden 2015 albuminsa ”Sorni Noi” kokonaan läpi, yhtenä taukoamattomana biisinä. Järjettömän komeaa doomin sekaista jälkimetallia pienin folk-maustein. Ja erityisesti, aina kun Helena Dumell tarttui alttoviuluunsa, toivoi ettei tämä biisi loppuisi edes siellä 40 minuutin kohdilla. Jäätävän kauniisti soitettua kaunista musiikkia, eikä mikään ihme että Kauan nauttii maailmanlaajuista kulttisuosiota. Nyt kun Belov pyörittää bändiä Suomesta käsin, toivokaamme että bändi saadaan lavalle hieman useamminkin. Pitkän ja hartaan ”Sorni Noin” loppupuolella eturivin fanitus alkoi saada kuumia muotoja ja Belovin kiipparistivaimo Alina Belova joutui vähän ojentamaan liian innokkaaksi käynyttä doomin ystävää. Liekö jokunen mökäölsäkin vaikuttanut tapahtumain kulkuun, mene ja vieläpä tiedä. Anton uhkasi keskeyttää keikan, jos ei meininki rauhoitu, ja taisipa järjestysmiesosasto saattaa häiriötekijän pihan puolelle. Kauan soitti vielä muutaman omassa maailmassaan lyhyen biisin, mutta itsellä alkoi vuosikausien lähmäinen nukkuminen korjata taas sen verran tuuleentunutta viljaa, että oli pakko poistua Kanta-Hämeen yöhön hieman etuajassa.

Kiitos Sonic Rites, kiitos Blow Up That Gramophone, uskotaan huhuja siitä, että Iittalan Yöväen Musiikkijuhlat ovat tulleet jäädäkseen. Mikä mainio tapa päättää kesä, noin kalenteriteknisesti, vaikka vielä on mambaa jäljellä. KG

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.

Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.

Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.

Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.

Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.

Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.

Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.

Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Ihan tulkintatavastakin riippumatta kansainväliset mitat täyttänyt koronaviruspanepidemia saavutti meidät kantahärmäläisetkin konkreettisesti viimeistään maaliskuun toisella viikolla 2020, siis tarkalleen kaksi vuotta sitten. Nopeassa tahdissa Suomi suljettiin, kulttuuritapahtumat kiellettiin muiden kokoontumisten tapaan. Rokkikeikoista saattoi seuraavaan vuoteen pääosin haaveilla. Itse näin ensimmäisen sulkuvuoden aikana 4 keikkaa, niistäkin kaksi juuri ennen sulkutoimia, ja kaksi työn merkeissä erittäin tiukkojen rajoitusten sisällä. Vuosi 2021 ja peräti 7 liveiltaa oli jo kuin olisi päässyt ehdonalaiseen, että kyllä tämä tästä. Viime vuodenvaihdekin käsitti vielä yhden sulkuperiodin, mutta kun maaliskuu tätä vuotta vihdoin koitti, saatiin kaikki loputkin rajoitukset purettua, anniskelu ja sitä kautta ihmiskunta vapautui. Ollaan uskomattoman äärellä, keikoille pääsee taas, salit ja klubit saavat ottaa täyden kapasiteetin sisään. Joten, heti kun työtilanteet sallivat, elävän rockmusiikin ääreen oli päästävä.

Hämeenlinnan ainoa oikea rockvenue Suisto-klubi selvisi, monen muun ohella, urheasti ja päättäväisesti koronasta, mitä ilmeisimmin pitkälti uskollisen kantajengin tuella. Yksi onnistunut joukkorahoituskampanjakin järkättiin, ja niissä tohinoissa piti itsekin hankkia koronaplösähdyksen takia saman tien liian piukaksi osoittautunut Suisto-paita. Maaliskuun jo vakavasti startattua olikin aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa nähdä käytännössä loppuunmyyty Suisto-klubi, ja tuttuja kasvoja sekä baari-että miksustiskin takana, liiteri aivan turvoksissa Hämptonia kauempaakin saapunutta jengiä spittari vinossa; ja millainen tunnelma ja meininki saavutettiinkaan kaiken tämän kärvistelyn ja kuivan kauden päätteeksi. Mieletön. Kunnian soittaa näissä Suiston todellisissa paluukekkereissä saivat kotimaisen raskasmelometallin ehkäpä kuumimpia nousuja tekevä Bloodred Hourglass ja jo vuonna 1995 perustettu, aina kotimaan metallitantereilla (pikku)rikollisen aliarvioitu ja aliarvostettu gootti/doom-yrittäjä Silentium.

Henkilökohtaisesti diggailin Silentiumia jo esikoisalbumin ”Infinita Plango Vulnera” (1999) aikoihin, mutta jämäkämmin bändi pääsi tutkakuvaan kakkosrieskalla ”Altum” (2001), edelleen relevantti levytys ja suomalaisen goottimetallin klassikko. Elettiin kotoperäisen metallin kultakautta, Spinefarm signasi bändejä liukuhihnalta, ja ne jotka eivät rosteriin mahtuneet, saivat eurolla tai kympillä sopparin ulkomailta. Markkinoinnin kanssa monen bändin kohdalla oli asiat niin ja näin, piti keskittää voimat HIMiin, Bodomiin ja Nightwishiin, joista mainituista vain yksi ylipäätään ikinä oli metallia. Eli yrittäjiä oli paljon ja jalkoihinjäämistä yhtä paljon. Silentiumin isompi läpilyönti jäi tekemättä, persoonallisuudesta tai biisimateriaalista homma ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni. Pahimpaan koronakurimukseen, elokuussa 2020 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa ”Motiva”, järjestyksessään kolmannen nykysolistinsa Riina Rinkisen kanssa. Ja on kuulkaas teinit ja piltit varsin kova pitkäsoitto, jos taidolla sävelletty ja ajatuksella sovitettu goottimetalli yhtään on ikinä uponnut. Kun albumia ei tuolloin 2020 päässyt keikoille promoamaan, niin saatiinpa Silentium edes nyt lauteille. Itselläkin oli ollut hankkeena nämä nähdä jo kohtuuttoman monta vuotta.

Silentiumin keikkasetti painotti tietenkin tuoreinta albumia, ja biisit oli harjaannutettu hyvään livekuosiin. Parhaiten uutuusmatskusta toimivat jo albumillakin suosikeiksi nousseet, kuten nyt vaikkapa törkeän kovalla kertsillä varustettu ”Unchained” ja ylipäätään vain upea ”Safer/Easier”, jossa Riina Rinkisen ääni pääsee ehkä uudella platalla parhaiten oikeuksiinsa. Jälkimmäinen on puhdasoppinen heavyballadi, jonka soittaminen pääbändiä kiihkeästi odottavalle ja takalinjoilla paikoin äänekkäästikin pulisevalle yleisölle on jo hattuanostattava teko sinänsä. Silentium on yhtä aikaa Suomen Anathema, Gathering ja Lacuna Coil, ja sen ilmaisussa ovat aina viehättäneet asiat kuten Sami Bomanin koskettimien käyttö isollaan, sovittamisen taito ja monimuotoiset biisit, suvantokohdista isosti ylös ja takaisin. Ei tarvitse juntata niin perseettömällä paahdolla koko aikaa, ei tarvitse tuntea jäävänsä sepelikuorman alle muovipussi päässä. Esimerkiksi tuoreen rieskan ”Vortex”-biisin salakavalasti hiipivistä, suorastaan itämaisista sävyistä nopeat nousut kiihkeästi tikkaaviin norjalaissinfonisiin sävyihin; diggaan.

Silentium päätti uutta tuotantoa painottaneen kompaktin settinsä esikoisalbumin raidan ”Forever Sleep” komeaan ajoon, ja vielä tutusti ja tietenkin ”Seducia”-levyn pitkänä ja hartaana kellottaneeseen ”Empress of The Darkiin”. Jälkimmäinen varsinkin alleviivaa sitä faktaa, että Silentium olisi toisessa maailmanajassa ja todellisuudessa voinut olla paljon paljon isompi ja kansainvälisempi kiertuekone. Upea veto, vaikka kai senkin voi sanoa ääneen, että Silentiumin keikka oli hienoinen pettymys, mutta nyt puhutaan hienoisesta. Näin pitkään odotetun ylipäätään minkään lunastaminen on vaikeaa, varsinkin kun diggailen bändin levytetystä tuotannosta varsin tavattomasti. Seuraavaa Silentium-keikkaa odotellessa. Tosin sen odotteluun ei kannata samaa aikaa laittaa kuin tämän tämänkertaisen.

Illan pääbändi Bloodred Hourglass saatiin lauteille kohtuullisen roudaustauon jälkeen, tässä välissä oli Suiston neliöistä hävinneet ne viimeisetkin vapaat jalansijat. Porukkaa oli yleisössä kuultujen kielten sekamelskan perusteella saapunut aina Tamperetta ja Helsinkiä myöten, ja ilmiselvää oli että eturivin jengistä moni katsoisi tämän rundin keikoista useammankin. BRHG nyki aivan jäätävän kovan keikan, bändin toimittamisessa ei kahden vuoden tauko näkynyt millään tavalla, korkeintaan vapautuneena soittamisen riemuna. Juuri niin, sinä kyllä, keikoille paluun puhtaana ilona. Näin suvereenin veret seisauttavaa settiä näkee harvoin ja niinpä bändi myllyttikin Suisto-klubillisen jengiä johonkin, jota näillä neliöillä näkee täyttä tupaakin harvemmin. Aika monta vetoa on tullut Suistolla nähdyksi, mutta ei yhtään sellaista että koko alalattiallinen pomppii, kun solisti käskyttää, enkä ollut täällä toisaalta pittiä eli kirnuakaan koskaan todistanut. Jollain takavuosien punkkikeikalla on kaksi hesseliä saattanut toisiaan läpällä töniä, mutta ei se ole pitti.

Ja aina sama juttu, kun puhutaan Suistosta. Soundi on joka kerta kunnossa. Vaikka Bloodredkin ajoi kolmen kitaran voimin, ei puuroutunut. En ole yhtään paskasoundista keikkaa todistanut tässä tanssihaalissa. Kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. BRHG:n setin paino oli myöskin viimeisimmässä albumissa. Ja mainiota niin, ”Your Highness” on parhaita suomalaisia melodeath/raskasthrash-albumeita ikinä. Bloodred Hourglass on viidennellä pitkällään löytänyt aivan viimeistään oman, kansainvälisen äänensä ja maailman metallimarkkinoilla tällä kamitsulla vain horisontti on rajana. Bändin takakatalogia en riittävän hyvin tunne, joten pitkäksi venyneestä settilistasta on vaikeaa hirvittävän paljoa lausua. Mutta tuoreen rieskan biisit kuten ”Nightmares Are Dreams Too”, ”Kings & Queens”, ”My Prime Of Kneel” ja monet muut polkivat niin vastaanpanemattomalla tavalla, että tämäkin orkka on nähtävä uudestaan niin, että materiaali on ensi kerralla tutumpaa. Illan ylläri oli se, että BRHG:n vakirumpali oli tuntemattomasta syystä estynyt, ja paikkokannuttaja olikin hoidettu sitten ihan maailman huipulta, Paradise Lostin Waltteri Väyrysen hillitön groove syntyi rennosti ja vailla minkäänlaista etusivun jatkuvaa uusiksi panemista.

On paljon puhuttu ”uudesta normaalista”, siitä miten epidemian aikana asiat meni uusiksi ja miten nyt on sopeuduttava maailmaan jälkeen koronan. Suisto-klubin metallisessa paluuillassa piti vain ihmetellä mitä on ”uusi normaali”, kaikki oli niinkuin ennenkin, ennen mitään epidemioita ja sulkutiloja. Soitetaan suoraan vaan, niinkuin ennenkin. Ostetaan lippu, mennään mestoille ja nautitaan tunnelmasta. Ja se keväisessä liveillassa olikin miltei parasta, vanha normaali. KG

Alice In Chains (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.06.2019

Helsingin Kaisaniemen puistossa vallitsi silmiinpistävän monenkirjava uusien ja vanhojen ruutupaitojen konsensus, kun grungekansa sai melkein kahden tunnin ajan täytettä nostalgianälkäänsä Suomen suvessa. Liikkeellä oli kuudennen varsinaisen studioalbuminsa ”Rainier Fog” (2018) tiimoilta kiertävä Alice In Chains. Yksi Seattle-ilmiön aallonharjalla 90-luvun alussa surfanneesta Big Fourista, yksi neljästä grungen kurkobändistä, ja toinen niistä onnekkaista, jotka yhä ovat elossa, kiertävät asiallisella kokoonpanolla ja tekevät kultaisten päivien saavutusten rinnalla relatiivisen vähän, tai ei ollenkaan, häpeileviä uusia levyjä. Alice In Chains on yhä relevantti rokkibändi, se on omien lajityyppiensä ajassa kiinni ja sillä on yhä annettavaa.


Henkilökohtaisesti ei koskaan tarvinnut grungen takia kulkea ruutupaidassa, muuten kyllä, eikä Seattlen kitaratsunami muutenkaan täpöillä pyyhkinyt yli henkilökohtaisen musacornerin, mutta toki lajityypin merkitys ja suunnannäyttö on aina ollut itsestäänselviö ja grungetosiasiain tunnustaminen kuuluu toki rockmusiikilliseen yleissivistykseen. Alice In Chainsin ensinäkemiseen vasta vuonna 2019 tuli siihenkin suhtauduttua riittävällä nöyryydellä, kun illan keikkaseurana oli kuitenkin Nirvanan livenä todistanut ystäväsmies, ja kun itsellä alan huippukeikat rajoittuvat tyyliin kerran soolona todistettuun Chris Cornelliin ja kertalaakiin Foo Fightersista. Että tuota, on tässä vielä sarkaa.

Henkilökohtaisesti Helsingin kesäillassa mielenkiintoisinta olikin se, kuinka Alice In Chains oli ehdottomasti terävimmillään ja omimmillaan 2000-luvun, toisin sanoen uuden tulemisensa aikaisen materiaalin parissa. Omilta conversensijoilta yytsittynä illan melkein kaikki napakimmat vedot jyhmittiin kolmelta tämän vuosituhannen albumilta; ”Black Gives Way To Blue” (2009), ”The Devil Put Dinosaurs Here” (2013) ja ”Rainier Fog” (2018). Yhteensä tältä legendaarisen, vuonna 2002 itsensä toisiin hiippakuntiin yliannostelleen alkuperäissolisti Layne Staleyn jälkeiseltä levytyskaudelta kuultiin peräti kahdeksan biisiä. Ehkä tässä onkin yksi johtolanka sylttytehtaalle, nykyinen (jotkut sanovat edelleenkin ”uusi”) solisti-komppikitaristi William DuVall kokee sen materiaalin tokikin omemmakseen, jota on ollut levyttämässä, ja paikoin kirjoittamassakin. Tietenkin. Ja onhan bändi saanut soittaa 90-luvun alkupuolen grungeanthemeita varmasti osin kyllästymiseenkin asti. Muutama niistä sujui aikalailla tallustellen ja soitetaan pois-periaatteella, jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Alice In Chainsin kaksi akustista EP:tä, ”Jar of Flies” (1994) ja ”Sap” (1992) olivat kumpikin käänteentekeviä koko rockin historiassa, ja todellisia grungemytologian merkkilevytyksiä, mutta jotenkin niiden biisien rouhean sähköiset sovitukset eivät juuri nyt onnistuneet sytyttämään. Parhaiten näistä toimi ”Jar of Flies”-raita ”Nutshell” kohti varsinaisen setin loppupäätä. Oli tietysti iso hetki olla paikalla, kun Alice In Chains luukutti grungekansallishymnin ”Man in the Box” pääsetin lopetukseksi, ja kuulla bändin pääbiisintekijän ja sielun, kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin siihen ulvottama soolo, mutta silti, tuoreempi materiaali vain jynkkäsi synkimmin. Ehkä siitä juuri onkin kyse, kaikista Seattlen alan yrittäjistä Alice on aina ollut heavyin, metallisin. Sen albumit ”Black Gives Way To Blue” ja ”The Devil Put Dinosaurs Here” ovat erittäin laadullista sludgea, paikoin innovatiivista doom metallia, ja kyllähän Alice oli alustakin asti se Big Fourista ja vähän pienemmistäkin, joka eniten kumarsi Black Sabbathin suuntaan. Ei ollut yksi eikä kaksi biisiä, joiden aikana sen toisen alkuperäisen Alicen, eli rumpali Sean Kinneyn eleettömästä toimittamisesta tuli mieleen tiedätte kyllä kuka. Bill Ward.

Neljäntenä setissä kuultu ”Never Fade” tuoreimmalta albumilta lopultakin käynnisti keikan, tai sen kumulatiivisesti loppua kohti kohonneen laadukkuuden nyt vähintäinkin. Alice In Chainsin tuore albumi ei ole ihan hirveästi sytyttänyt plattaa puhkikuuntelemaan, mutta kylläpä toimi livenä hienosti, rieskan nimibiisi oli yksi keikan suoranaisia kohokohtia.

Ja vanha kitarasooloskeptikkokin pääsee sanomaan, että ihan älyttömän harvoin on sellaisia keikkoja okulaareilla, että toivoisi jo kitarasoolon alkavan, soita jo Jerry se soolo. Jotain upeaa on siinä, miten Cantrell soittaa takakenoisia soolojaan ikäänkuin eri biisiin koko ajan ja tuskin niin, mutta tunnelma on että kaveri on kokoajan jäämäisillään jälkeen, jalkoihin, eksyksiin, tahteja taakse, mutta niin vain kiertyy maailmanluokan soolo kasaan. Eikä sooloilla sooloilun vuoksi, vaan Cantrellilla kyse on teoksen osasta. Varsinkin grungen merkkipaalulätty ”Dirtin” hitissä ”Down In The Hole” kuultu soolo oli jo harvinaisen upeaa kuultavaa. Solisti DuVall oli kyllä karismanjakopäivänä ihan hyvin jonossa, joskaan ei välttämättä paalupaikalla. Vuodesta 2006 lähtien DuVall on kuitenkin saanut todistaa että, a) isotkin saappaat voi täyttää ja että, b) sota ei yhtä miestä kaipaa. Hädin tuskin kahta, yliannostelihan myös alkuperäisbasisti Mike Starr (ei sukua Ringolle) jo hänkin 2011 itsensä toisiin todellisuuksiin.

Illan 21 biisin settilista oli todellinen jokaiselle jotakin-ratkaisu, mutta maulla (https://www.setlist.fm/setlist/alice-in-chains/2019/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-1b91d534.html). Kaikilta pitkäsoitoilta ja puolipitkiltäkin soitoilta, kuultiin jotain. Ja kuinka moni bändi ulkona tuolla, soittaa edelleen esikoisalbumiltaan illasta toiseen kolmea tai neljää biisiä? Ja kuinka moni bändi päräyttää koko illan käyntiin esikoisalbumin raidalla (”Bleed The Freak”)? Encoreosuuden aloittanut uuden levyn ”The One You Know” oli aivan käsittämättömän kova nykäisy, ja tämänlaatuinen biisikynäily taannee sen, että bändin voi nähdä täällä vielä uudestaankin. Vuonna 1987 aloittanut, ja yli 30 miljoonaa albumia myynyt Alice In Chains soitti Kaisiksessa nyt kuudennen vetonsa Suomessa. Ensimmäisensä se soitti Tavastialla helmikuussa 1993, alkuperäiskokoonpanossaan. Joku sielläkin on ollut.

Encoreissa niinikään kuultu ”Got Me Wrong” EP:ltä ”Sap” oli välipala, mutta sitten koko illan sulkeneet ”Would?” ja ”Rooster” soivat massiivisesti niinä lajinsa megabiiseinä, joita varten grungen olisi vaikka pelkästään voinut keksiä.

Kaisaniemen pesiskentällä oli nyt paljon paljon kivempaa kuin monella takavuosien megakeikalla. Osasyynsä oli toki sillä, että tapahtuma ei ollut loppuunmyyty, kansaa oli vain noin 6000 päätä. Kaisaniemen kapasiteetti onkin se maksimi 10 000, tästähän on ennenkin puhuttu. Nyt oli ihanan väljää, tämän paikan termein siis. Toinen syy lienee se, että typerät juottokarsinat loistivat vihdoin poissaolollaan, eivätkä tukkineet alueen kulkureittejä. Hauskaa oli kyllä havaita miten pavlovilaisittain jengi edelleen karsinoi itseään sinne yhteen tuttuun nurkkaan, vanhasta muistista, vaikka aitoja ei enää ollut. KG

Tomb of Finland, Khiral @ Semifinal, Helsinki 28.03.2019

Mikähän siinä on, että Stadissa on ihan mahdotonta saada jengiä keikoille arki-iltana, jos kyseessä on yhtään tuntemattomampi bändi tai musa naksunkaan marginaalimpaa? Oli taas nimittäin niin hiljaista Semifinalin alalattialla viittä vaille ennen keikkaa, että kun oikein laskemalla ynnäsi ja ynnäsi, henkilökunnan ja bändit mukaan lukien, niin kyllä kahden käden sormet riitti. Jos mikäli ne kaikki on kelläkulla tallella. Ahdistaa bändien puolesta, että kun viikkokaupalla treenaat ja hiot harvinaista liveiltaa varten, niin paikalla on synkimmässä skenaariossa viisi maksanutta. Tarjonnan laadusta ei nytkään ollut kyse, toistan itseäni, sillä monena iltana Semifinal on Helsingin keikkalistauksissa yllättäen se kaikkein mielenkiintoisin mesta. Kyse ei voi myöskään olla Semmarin lippuhinnoista, kaksi asiallista bändiä kuudella eurolla, Helsingin pelipaikoilla.

Semifinalin iltaan houkutteli suomalaisen synkemmän metallin juuri nyt ehkä aliarvostetuin bändi, kaksi todella kovaa ja omaehtoista pitkäsoittoa julkaissut, kertakaikkiaan hillittömän tyylikkäällä nimellä itseään paiskonut Tomb of Finland. Bändin viime syyskuussa julkaistu kakkosalbumi ”Frozen Beneath” on pyörinyt kotoisassa musacornerissa edessuntaa, on todella napakka rieska. On ääriharvinaista löytää mistään metallin alalajista bändi 2010-luvulla, joka ei ihan suoraan kuulosta joltakulta toiselta, tai jota ei samantien tule pakonomainen tarve verrata johonkin muuhun saman genren yrittäjään. Tomb of Finland kurmoottaa persoonallisesti, omalla näkemyksellä muilta kyselemättä, ja pääosin hillittömän kovilla biiseillä. ”Frozen Beneathin” soundit, Hiili Hiilesmaan luomat, tuovat mieleen 90-luvun alun skandinaavisen melokuolon ja siihen sekoittuneen varhaisbläkkiksen, eli toisin sanoen alan kultakauden. Levy voisi yhtähyvin olla Kemin Tico-Ticolla äänitetty ja vuodelta 1993. Arvostan.

Kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin Tomb of Finland iskee lapikkaan lattiaan ja murjoo napakan keikan, ulkoisesti ainakaan vähät välittämättä siitä, että paikalla ei ole juuri ketään. Just näin pitääkin menetellä, bändillä on tavoitteet Semifinalin lauteita huomattavasti korkeammalla, ja niihin se voi tällä asenteella hyvinkin yltää. Soitetaan suoraan vaan, vaikka paikalla ei olisi kuin lämmöt ja valo. Tuoreen levyn avaava ”Dead Again” avaa myös keikan. Lava on koristeltu asianmukaisesti hautakivin ja luurangoin. Eka biisi menee soundin puolesta hiukan hukille, ja ehtiikin jo hetken masentaa että meneekö koko Tompan levyllä upeasti nyanssinen kama saman ruumiinpesuveden mukana, mutta onneksi tiski saa potikat laatuasentoon heti kakkosena lanattavassa ”Left to Diessa”. Aivan perseettömän kova biisi, Tombia tyylikkäimillään. Vokalisti Olli Suvannon ihmisviemäri ja kitarapartion Mikko Hannuksela/ Jasse von Hast itkuinen ajo, tulevat kaikki asianmukaisesti läpi. Mitään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä olevaa porukkaahan bändistä ei löydy, von Hast oli Charonin alkuperäinen ja pitkäaikainen keppimies, Hannuksela on suomidödön pioneereita jo 90-luvun aivan alun Cartilage-ja Vomiturition-taustoillaan. Suvanto vaikuttaa myös mm. Kaunis Kuolematon-orkesterissa ja End of Aeonissa. Kuolemanpartion täydentävät basisti Oskari Hakala-Rahko ja rumpali Janne Lukki, jonka patteristo onkin asianmukaisesti kiedottu hämähäkin seitteihin.

Kahdeksanbiisisen kompaktin vedon komeimpia lapiointeja on vuoden 2015 esikoisalbumilta ”Below The Green” löytyvä ”Death of The Sun” ja tuoreemman levyn kierteellä groovaava ”From Eternity to Dust”, sekä tietenkin setin päättävä, jäätävä ”Scattering Ashes”, jossa ehkä kaikkein sakeimmin kokoonkeittyy Tomb of Finlandin persoonallinen doomia, deathia ja peräti kultakauden norskiblackia yhdistelevä myrkytys. Kansi kiinni, hän se oli.

Illan päättää niinikään yritteliäs ja yleisön lähes täydellisestä puuttumisesta piittaamaton helsinkiläinen Khiral. Vuonna 2008 perustettu, ensimmäisen vuotensa Ivana Red-nimellä operoinut death-thrash-partio soittaa kuitenkin huomattavasti paljon kuolevaisempaa (jos sallitte) metallia, eikä onnistu kovasta yrityksestä huolimatta innostamaan avausbändin lailla. Khiralilla on vyönsä alla viimevuotinen esikoisalbumi ”Chained”, ja sen ”Stain”– ja ”Ultraviolent”-biisit soivatkin settinsä tehokkaimmin. KG

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti  Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy.  Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Post Navigation