Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “doom metal”

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Ihan tulkintatavastakin riippumatta kansainväliset mitat täyttänyt koronaviruspanepidemia saavutti meidät kantahärmäläisetkin konkreettisesti viimeistään maaliskuun toisella viikolla 2020, siis tarkalleen kaksi vuotta sitten. Nopeassa tahdissa Suomi suljettiin, kulttuuritapahtumat kiellettiin muiden kokoontumisten tapaan. Rokkikeikoista saattoi seuraavaan vuoteen pääosin haaveilla. Itse näin ensimmäisen sulkuvuoden aikana 4 keikkaa, niistäkin kaksi juuri ennen sulkutoimia, ja kaksi työn merkeissä erittäin tiukkojen rajoitusten sisällä. Vuosi 2021 ja peräti 7 liveiltaa oli jo kuin olisi päässyt ehdonalaiseen, että kyllä tämä tästä. Viime vuodenvaihdekin käsitti vielä yhden sulkuperiodin, mutta kun maaliskuu tätä vuotta vihdoin koitti, saatiin kaikki loputkin rajoitukset purettua, anniskelu ja sitä kautta ihmiskunta vapautui. Ollaan uskomattoman äärellä, keikoille pääsee taas, salit ja klubit saavat ottaa täyden kapasiteetin sisään. Joten, heti kun työtilanteet sallivat, elävän rockmusiikin ääreen oli päästävä.

Hämeenlinnan ainoa oikea rockvenue Suisto-klubi selvisi, monen muun ohella, urheasti ja päättäväisesti koronasta, mitä ilmeisimmin pitkälti uskollisen kantajengin tuella. Yksi onnistunut joukkorahoituskampanjakin järkättiin, ja niissä tohinoissa piti itsekin hankkia koronaplösähdyksen takia saman tien liian piukaksi osoittautunut Suisto-paita. Maaliskuun jo vakavasti startattua olikin aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa nähdä käytännössä loppuunmyyty Suisto-klubi, ja tuttuja kasvoja sekä baari-että miksustiskin takana, liiteri aivan turvoksissa Hämptonia kauempaakin saapunutta jengiä spittari vinossa; ja millainen tunnelma ja meininki saavutettiinkaan kaiken tämän kärvistelyn ja kuivan kauden päätteeksi. Mieletön. Kunnian soittaa näissä Suiston todellisissa paluukekkereissä saivat kotimaisen raskasmelometallin ehkäpä kuumimpia nousuja tekevä Bloodred Hourglass ja jo vuonna 1995 perustettu, aina kotimaan metallitantereilla (pikku)rikollisen aliarvioitu ja aliarvostettu gootti/doom-yrittäjä Silentium.

Henkilökohtaisesti diggailin Silentiumia jo esikoisalbumin ”Infinita Plango Vulnera” (1999) aikoihin, mutta jämäkämmin bändi pääsi tutkakuvaan kakkosrieskalla ”Altum” (2001), edelleen relevantti levytys ja suomalaisen goottimetallin klassikko. Elettiin kotoperäisen metallin kultakautta, Spinefarm signasi bändejä liukuhihnalta, ja ne jotka eivät rosteriin mahtuneet, saivat eurolla tai kympillä sopparin ulkomailta. Markkinoinnin kanssa monen bändin kohdalla oli asiat niin ja näin, piti keskittää voimat HIMiin, Bodomiin ja Nightwishiin, joista mainituista vain yksi ylipäätään ikinä oli metallia. Eli yrittäjiä oli paljon ja jalkoihinjäämistä yhtä paljon. Silentiumin isompi läpilyönti jäi tekemättä, persoonallisuudesta tai biisimateriaalista homma ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni. Pahimpaan koronakurimukseen, elokuussa 2020 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa ”Motiva”, järjestyksessään kolmannen nykysolistinsa Riina Rinkisen kanssa. Ja on kuulkaas teinit ja piltit varsin kova pitkäsoitto, jos taidolla sävelletty ja ajatuksella sovitettu goottimetalli yhtään on ikinä uponnut. Kun albumia ei tuolloin 2020 päässyt keikoille promoamaan, niin saatiinpa Silentium edes nyt lauteille. Itselläkin oli ollut hankkeena nämä nähdä jo kohtuuttoman monta vuotta.

Silentiumin keikkasetti painotti tietenkin tuoreinta albumia, ja biisit oli harjaannutettu hyvään livekuosiin. Parhaiten uutuusmatskusta toimivat jo albumillakin suosikeiksi nousseet, kuten nyt vaikkapa törkeän kovalla kertsillä varustettu ”Unchained” ja ylipäätään vain upea ”Safer/Easier”, jossa Riina Rinkisen ääni pääsee ehkä uudella platalla parhaiten oikeuksiinsa. Jälkimmäinen on puhdasoppinen heavyballadi, jonka soittaminen pääbändiä kiihkeästi odottavalle ja takalinjoilla paikoin äänekkäästikin pulisevalle yleisölle on jo hattuanostattava teko sinänsä. Silentium on yhtä aikaa Suomen Anathema, Gathering ja Lacuna Coil, ja sen ilmaisussa ovat aina viehättäneet asiat kuten Sami Bomanin koskettimien käyttö isollaan, sovittamisen taito ja monimuotoiset biisit, suvantokohdista isosti ylös ja takaisin. Ei tarvitse juntata niin perseettömällä paahdolla koko aikaa, ei tarvitse tuntea jäävänsä sepelikuorman alle muovipussi päässä. Esimerkiksi tuoreen rieskan ”Vortex”-biisin salakavalasti hiipivistä, suorastaan itämaisista sävyistä nopeat nousut kiihkeästi tikkaaviin norjalaissinfonisiin sävyihin; diggaan.

Silentium päätti uutta tuotantoa painottaneen kompaktin settinsä esikoisalbumin raidan ”Forever Sleep” komeaan ajoon, ja vielä tutusti ja tietenkin ”Seducia”-levyn pitkänä ja hartaana kellottaneeseen ”Empress of The Darkiin”. Jälkimmäinen varsinkin alleviivaa sitä faktaa, että Silentium olisi toisessa maailmanajassa ja todellisuudessa voinut olla paljon paljon isompi ja kansainvälisempi kiertuekone. Upea veto, vaikka kai senkin voi sanoa ääneen, että Silentiumin keikka oli hienoinen pettymys, mutta nyt puhutaan hienoisesta. Näin pitkään odotetun ylipäätään minkään lunastaminen on vaikeaa, varsinkin kun diggailen bändin levytetystä tuotannosta varsin tavattomasti. Seuraavaa Silentium-keikkaa odotellessa. Tosin sen odotteluun ei kannata samaa aikaa laittaa kuin tämän tämänkertaisen.

Illan pääbändi Bloodred Hourglass saatiin lauteille kohtuullisen roudaustauon jälkeen, tässä välissä oli Suiston neliöistä hävinneet ne viimeisetkin vapaat jalansijat. Porukkaa oli yleisössä kuultujen kielten sekamelskan perusteella saapunut aina Tamperetta ja Helsinkiä myöten, ja ilmiselvää oli että eturivin jengistä moni katsoisi tämän rundin keikoista useammankin. BRHG nyki aivan jäätävän kovan keikan, bändin toimittamisessa ei kahden vuoden tauko näkynyt millään tavalla, korkeintaan vapautuneena soittamisen riemuna. Juuri niin, sinä kyllä, keikoille paluun puhtaana ilona. Näin suvereenin veret seisauttavaa settiä näkee harvoin ja niinpä bändi myllyttikin Suisto-klubillisen jengiä johonkin, jota näillä neliöillä näkee täyttä tupaakin harvemmin. Aika monta vetoa on tullut Suistolla nähdyksi, mutta ei yhtään sellaista että koko alalattiallinen pomppii, kun solisti käskyttää, enkä ollut täällä toisaalta pittiä eli kirnuakaan koskaan todistanut. Jollain takavuosien punkkikeikalla on kaksi hesseliä saattanut toisiaan läpällä töniä, mutta ei se ole pitti.

Ja aina sama juttu, kun puhutaan Suistosta. Soundi on joka kerta kunnossa. Vaikka Bloodredkin ajoi kolmen kitaran voimin, ei puuroutunut. En ole yhtään paskasoundista keikkaa todistanut tässä tanssihaalissa. Kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. BRHG:n setin paino oli myöskin viimeisimmässä albumissa. Ja mainiota niin, ”Your Highness” on parhaita suomalaisia melodeath/raskasthrash-albumeita ikinä. Bloodred Hourglass on viidennellä pitkällään löytänyt aivan viimeistään oman, kansainvälisen äänensä ja maailman metallimarkkinoilla tällä kamitsulla vain horisontti on rajana. Bändin takakatalogia en riittävän hyvin tunne, joten pitkäksi venyneestä settilistasta on vaikeaa hirvittävän paljoa lausua. Mutta tuoreen rieskan biisit kuten ”Nightmares Are Dreams Too”, ”Kings & Queens”, ”My Prime Of Kneel” ja monet muut polkivat niin vastaanpanemattomalla tavalla, että tämäkin orkka on nähtävä uudestaan niin, että materiaali on ensi kerralla tutumpaa. Illan ylläri oli se, että BRHG:n vakirumpali oli tuntemattomasta syystä estynyt, ja paikkokannuttaja olikin hoidettu sitten ihan maailman huipulta, Paradise Lostin Waltteri Väyrysen hillitön groove syntyi rennosti ja vailla minkäänlaista etusivun jatkuvaa uusiksi panemista.

On paljon puhuttu ”uudesta normaalista”, siitä miten epidemian aikana asiat meni uusiksi ja miten nyt on sopeuduttava maailmaan jälkeen koronan. Suisto-klubin metallisessa paluuillassa piti vain ihmetellä mitä on ”uusi normaali”, kaikki oli niinkuin ennenkin, ennen mitään epidemioita ja sulkutiloja. Soitetaan suoraan vaan, niinkuin ennenkin. Ostetaan lippu, mennään mestoille ja nautitaan tunnelmasta. Ja se keväisessä liveillassa olikin miltei parasta, vanha normaali. KG

Alice In Chains (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.06.2019

Helsingin Kaisaniemen puistossa vallitsi silmiinpistävän monenkirjava uusien ja vanhojen ruutupaitojen konsensus, kun grungekansa sai melkein kahden tunnin ajan täytettä nostalgianälkäänsä Suomen suvessa. Liikkeellä oli kuudennen varsinaisen studioalbuminsa ”Rainier Fog” (2018) tiimoilta kiertävä Alice In Chains. Yksi Seattle-ilmiön aallonharjalla 90-luvun alussa surfanneesta Big Fourista, yksi neljästä grungen kurkobändistä, ja toinen niistä onnekkaista, jotka yhä ovat elossa, kiertävät asiallisella kokoonpanolla ja tekevät kultaisten päivien saavutusten rinnalla relatiivisen vähän, tai ei ollenkaan, häpeileviä uusia levyjä. Alice In Chains on yhä relevantti rokkibändi, se on omien lajityyppiensä ajassa kiinni ja sillä on yhä annettavaa.


Henkilökohtaisesti ei koskaan tarvinnut grungen takia kulkea ruutupaidassa, muuten kyllä, eikä Seattlen kitaratsunami muutenkaan täpöillä pyyhkinyt yli henkilökohtaisen musacornerin, mutta toki lajityypin merkitys ja suunnannäyttö on aina ollut itsestäänselviö ja grungetosiasiain tunnustaminen kuuluu toki rockmusiikilliseen yleissivistykseen. Alice In Chainsin ensinäkemiseen vasta vuonna 2019 tuli siihenkin suhtauduttua riittävällä nöyryydellä, kun illan keikkaseurana oli kuitenkin Nirvanan livenä todistanut ystäväsmies, ja kun itsellä alan huippukeikat rajoittuvat tyyliin kerran soolona todistettuun Chris Cornelliin ja kertalaakiin Foo Fightersista. Että tuota, on tässä vielä sarkaa.

Henkilökohtaisesti Helsingin kesäillassa mielenkiintoisinta olikin se, kuinka Alice In Chains oli ehdottomasti terävimmillään ja omimmillaan 2000-luvun, toisin sanoen uuden tulemisensa aikaisen materiaalin parissa. Omilta conversensijoilta yytsittynä illan melkein kaikki napakimmat vedot jyhmittiin kolmelta tämän vuosituhannen albumilta; ”Black Gives Way To Blue” (2009), ”The Devil Put Dinosaurs Here” (2013) ja ”Rainier Fog” (2018). Yhteensä tältä legendaarisen, vuonna 2002 itsensä toisiin hiippakuntiin yliannostelleen alkuperäissolisti Layne Staleyn jälkeiseltä levytyskaudelta kuultiin peräti kahdeksan biisiä. Ehkä tässä onkin yksi johtolanka sylttytehtaalle, nykyinen (jotkut sanovat edelleenkin ”uusi”) solisti-komppikitaristi William DuVall kokee sen materiaalin tokikin omemmakseen, jota on ollut levyttämässä, ja paikoin kirjoittamassakin. Tietenkin. Ja onhan bändi saanut soittaa 90-luvun alkupuolen grungeanthemeita varmasti osin kyllästymiseenkin asti. Muutama niistä sujui aikalailla tallustellen ja soitetaan pois-periaatteella, jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Alice In Chainsin kaksi akustista EP:tä, ”Jar of Flies” (1994) ja ”Sap” (1992) olivat kumpikin käänteentekeviä koko rockin historiassa, ja todellisia grungemytologian merkkilevytyksiä, mutta jotenkin niiden biisien rouhean sähköiset sovitukset eivät juuri nyt onnistuneet sytyttämään. Parhaiten näistä toimi ”Jar of Flies”-raita ”Nutshell” kohti varsinaisen setin loppupäätä. Oli tietysti iso hetki olla paikalla, kun Alice In Chains luukutti grungekansallishymnin ”Man in the Box” pääsetin lopetukseksi, ja kuulla bändin pääbiisintekijän ja sielun, kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin siihen ulvottama soolo, mutta silti, tuoreempi materiaali vain jynkkäsi synkimmin. Ehkä siitä juuri onkin kyse, kaikista Seattlen alan yrittäjistä Alice on aina ollut heavyin, metallisin. Sen albumit ”Black Gives Way To Blue” ja ”The Devil Put Dinosaurs Here” ovat erittäin laadullista sludgea, paikoin innovatiivista doom metallia, ja kyllähän Alice oli alustakin asti se Big Fourista ja vähän pienemmistäkin, joka eniten kumarsi Black Sabbathin suuntaan. Ei ollut yksi eikä kaksi biisiä, joiden aikana sen toisen alkuperäisen Alicen, eli rumpali Sean Kinneyn eleettömästä toimittamisesta tuli mieleen tiedätte kyllä kuka. Bill Ward.

Neljäntenä setissä kuultu ”Never Fade” tuoreimmalta albumilta lopultakin käynnisti keikan, tai sen kumulatiivisesti loppua kohti kohonneen laadukkuuden nyt vähintäinkin. Alice In Chainsin tuore albumi ei ole ihan hirveästi sytyttänyt plattaa puhkikuuntelemaan, mutta kylläpä toimi livenä hienosti, rieskan nimibiisi oli yksi keikan suoranaisia kohokohtia.

Ja vanha kitarasooloskeptikkokin pääsee sanomaan, että ihan älyttömän harvoin on sellaisia keikkoja okulaareilla, että toivoisi jo kitarasoolon alkavan, soita jo Jerry se soolo. Jotain upeaa on siinä, miten Cantrell soittaa takakenoisia soolojaan ikäänkuin eri biisiin koko ajan ja tuskin niin, mutta tunnelma on että kaveri on kokoajan jäämäisillään jälkeen, jalkoihin, eksyksiin, tahteja taakse, mutta niin vain kiertyy maailmanluokan soolo kasaan. Eikä sooloilla sooloilun vuoksi, vaan Cantrellilla kyse on teoksen osasta. Varsinkin grungen merkkipaalulätty ”Dirtin” hitissä ”Down In The Hole” kuultu soolo oli jo harvinaisen upeaa kuultavaa. Solisti DuVall oli kyllä karismanjakopäivänä ihan hyvin jonossa, joskaan ei välttämättä paalupaikalla. Vuodesta 2006 lähtien DuVall on kuitenkin saanut todistaa että, a) isotkin saappaat voi täyttää ja että, b) sota ei yhtä miestä kaipaa. Hädin tuskin kahta, yliannostelihan myös alkuperäisbasisti Mike Starr (ei sukua Ringolle) jo hänkin 2011 itsensä toisiin todellisuuksiin.

Illan 21 biisin settilista oli todellinen jokaiselle jotakin-ratkaisu, mutta maulla (https://www.setlist.fm/setlist/alice-in-chains/2019/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-1b91d534.html). Kaikilta pitkäsoitoilta ja puolipitkiltäkin soitoilta, kuultiin jotain. Ja kuinka moni bändi ulkona tuolla, soittaa edelleen esikoisalbumiltaan illasta toiseen kolmea tai neljää biisiä? Ja kuinka moni bändi päräyttää koko illan käyntiin esikoisalbumin raidalla (”Bleed The Freak”)? Encoreosuuden aloittanut uuden levyn ”The One You Know” oli aivan käsittämättömän kova nykäisy, ja tämänlaatuinen biisikynäily taannee sen, että bändin voi nähdä täällä vielä uudestaankin. Vuonna 1987 aloittanut, ja yli 30 miljoonaa albumia myynyt Alice In Chains soitti Kaisiksessa nyt kuudennen vetonsa Suomessa. Ensimmäisensä se soitti Tavastialla helmikuussa 1993, alkuperäiskokoonpanossaan. Joku sielläkin on ollut.

Encoreissa niinikään kuultu ”Got Me Wrong” EP:ltä ”Sap” oli välipala, mutta sitten koko illan sulkeneet ”Would?” ja ”Rooster” soivat massiivisesti niinä lajinsa megabiiseinä, joita varten grungen olisi vaikka pelkästään voinut keksiä.

Kaisaniemen pesiskentällä oli nyt paljon paljon kivempaa kuin monella takavuosien megakeikalla. Osasyynsä oli toki sillä, että tapahtuma ei ollut loppuunmyyty, kansaa oli vain noin 6000 päätä. Kaisaniemen kapasiteetti onkin se maksimi 10 000, tästähän on ennenkin puhuttu. Nyt oli ihanan väljää, tämän paikan termein siis. Toinen syy lienee se, että typerät juottokarsinat loistivat vihdoin poissaolollaan, eivätkä tukkineet alueen kulkureittejä. Hauskaa oli kyllä havaita miten pavlovilaisittain jengi edelleen karsinoi itseään sinne yhteen tuttuun nurkkaan, vanhasta muistista, vaikka aitoja ei enää ollut. KG

Tomb of Finland, Khiral @ Semifinal, Helsinki 28.03.2019

Mikähän siinä on, että Stadissa on ihan mahdotonta saada jengiä keikoille arki-iltana, jos kyseessä on yhtään tuntemattomampi bändi tai musa naksunkaan marginaalimpaa? Oli taas nimittäin niin hiljaista Semifinalin alalattialla viittä vaille ennen keikkaa, että kun oikein laskemalla ynnäsi ja ynnäsi, henkilökunnan ja bändit mukaan lukien, niin kyllä kahden käden sormet riitti. Jos mikäli ne kaikki on kelläkulla tallella. Ahdistaa bändien puolesta, että kun viikkokaupalla treenaat ja hiot harvinaista liveiltaa varten, niin paikalla on synkimmässä skenaariossa viisi maksanutta. Tarjonnan laadusta ei nytkään ollut kyse, toistan itseäni, sillä monena iltana Semifinal on Helsingin keikkalistauksissa yllättäen se kaikkein mielenkiintoisin mesta. Kyse ei voi myöskään olla Semmarin lippuhinnoista, kaksi asiallista bändiä kuudella eurolla, Helsingin pelipaikoilla.

Semifinalin iltaan houkutteli suomalaisen synkemmän metallin juuri nyt ehkä aliarvostetuin bändi, kaksi todella kovaa ja omaehtoista pitkäsoittoa julkaissut, kertakaikkiaan hillittömän tyylikkäällä nimellä itseään paiskonut Tomb of Finland. Bändin viime syyskuussa julkaistu kakkosalbumi ”Frozen Beneath” on pyörinyt kotoisassa musacornerissa edessuntaa, on todella napakka rieska. On ääriharvinaista löytää mistään metallin alalajista bändi 2010-luvulla, joka ei ihan suoraan kuulosta joltakulta toiselta, tai jota ei samantien tule pakonomainen tarve verrata johonkin muuhun saman genren yrittäjään. Tomb of Finland kurmoottaa persoonallisesti, omalla näkemyksellä muilta kyselemättä, ja pääosin hillittömän kovilla biiseillä. ”Frozen Beneathin” soundit, Hiili Hiilesmaan luomat, tuovat mieleen 90-luvun alun skandinaavisen melokuolon ja siihen sekoittuneen varhaisbläkkiksen, eli toisin sanoen alan kultakauden. Levy voisi yhtähyvin olla Kemin Tico-Ticolla äänitetty ja vuodelta 1993. Arvostan.

Kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin Tomb of Finland iskee lapikkaan lattiaan ja murjoo napakan keikan, ulkoisesti ainakaan vähät välittämättä siitä, että paikalla ei ole juuri ketään. Just näin pitääkin menetellä, bändillä on tavoitteet Semifinalin lauteita huomattavasti korkeammalla, ja niihin se voi tällä asenteella hyvinkin yltää. Soitetaan suoraan vaan, vaikka paikalla ei olisi kuin lämmöt ja valo. Tuoreen levyn avaava ”Dead Again” avaa myös keikan. Lava on koristeltu asianmukaisesti hautakivin ja luurangoin. Eka biisi menee soundin puolesta hiukan hukille, ja ehtiikin jo hetken masentaa että meneekö koko Tompan levyllä upeasti nyanssinen kama saman ruumiinpesuveden mukana, mutta onneksi tiski saa potikat laatuasentoon heti kakkosena lanattavassa ”Left to Diessa”. Aivan perseettömän kova biisi, Tombia tyylikkäimillään. Vokalisti Olli Suvannon ihmisviemäri ja kitarapartion Mikko Hannuksela/ Jasse von Hast itkuinen ajo, tulevat kaikki asianmukaisesti läpi. Mitään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä olevaa porukkaahan bändistä ei löydy, von Hast oli Charonin alkuperäinen ja pitkäaikainen keppimies, Hannuksela on suomidödön pioneereita jo 90-luvun aivan alun Cartilage-ja Vomiturition-taustoillaan. Suvanto vaikuttaa myös mm. Kaunis Kuolematon-orkesterissa ja End of Aeonissa. Kuolemanpartion täydentävät basisti Oskari Hakala-Rahko ja rumpali Janne Lukki, jonka patteristo onkin asianmukaisesti kiedottu hämähäkin seitteihin.

Kahdeksanbiisisen kompaktin vedon komeimpia lapiointeja on vuoden 2015 esikoisalbumilta ”Below The Green” löytyvä ”Death of The Sun” ja tuoreemman levyn kierteellä groovaava ”From Eternity to Dust”, sekä tietenkin setin päättävä, jäätävä ”Scattering Ashes”, jossa ehkä kaikkein sakeimmin kokoonkeittyy Tomb of Finlandin persoonallinen doomia, deathia ja peräti kultakauden norskiblackia yhdistelevä myrkytys. Kansi kiinni, hän se oli.

Illan päättää niinikään yritteliäs ja yleisön lähes täydellisestä puuttumisesta piittaamaton helsinkiläinen Khiral. Vuonna 2008 perustettu, ensimmäisen vuotensa Ivana Red-nimellä operoinut death-thrash-partio soittaa kuitenkin huomattavasti paljon kuolevaisempaa (jos sallitte) metallia, eikä onnistu kovasta yrityksestä huolimatta innostamaan avausbändin lailla. Khiralilla on vyönsä alla viimevuotinen esikoisalbumi ”Chained”, ja sen ”Stain”– ja ”Ultraviolent”-biisit soivatkin settinsä tehokkaimmin. KG

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti  Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy.  Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tuskan 2016 lauantai jäi väliin muiden velvoitteiden takia, mutta  heti sunnuntaina oli palattava asiaan. Päälavan korkkausvastuu lankesi pyhäpäivän ratoksi nuorille kuopiolaisharteille. Hyvin kestivät. Kovissa nousuissa oleva Block Buster nähtiin Tuska On Wheels-maakuntaklubikiertueellakin taannoin, ja Bon Jovin lämppärinä olympialaisella stadionilla. Block Buster on hyvä, joskaan ei paras esimerkki siitä, miten Suomi on aivan aallonharjalla mitä tulee maailmanluokan hard rockiin ja perinneheavyyn. Bändejä syntyy kuin sieniä sadekaudella, ja biisinkirjoitustalenttia löytyy. On Temple Balls, Free Spirit, Reckless Love, Stargazery, Shiraz Lane, ja tusinoittain muita, kaikki hiukan eri näkökulmilla liikenteessä. Block Buster ammentaa myös 70-luvun puolelta. Välillä kama kuulostaa suorastaan southernilta, välillä Extremelta, välillä Van Halenilta. Ja jos nuorisolla on makua ja ymmärrystä nimetä biisejä tyyliin ”Caught in the Crossfire”, ja esiintyä näin vapautuneesti, mutta ilman pahimpia Sunset Stripin rokkikliseitä, niin tie voi periaatteessa olla auki taivasta myöten. Ei välttämättä vielä näillä biiseillä, mutta en oletakaan että takki olisi niiltä osin jo täysin tyhjä. Maapallon kallistuma ei muuttunut Block Busterin puolituntisen aikana, mutta näistä heeboista kuultaneen vielä.

Helsinki Stagen eli telttalavan korkkasi sunnuntaina Amalie Bruun Tanskasta, taiteilijaminältään Myrkur. Yhden naisen black metal-projekti laajenee livenä kolmella varsin persoonattomasti esiintyvällä ja soittavalla jäbällä. Myrkur aiheutti ensilevynsä aikoihin pientä sensaationtynkääkin. Vanhan liiton bläkkispuritanistien, varsinkin Norjassa, oli vaikeaa niellä eteerisen Amalien nurkanvaltausta. Itselleni muodostui Tuskan iltapäivässä vaikeaksi niellä, että tämä on ylipäätään ollut jollekulle vaikeaa niellä. Myrkur oli muutaman vuoden itsellekin tärkeiden katsastettavien listalla, nyt ihmettelin vain miksi. Ja mikä ihmeen sensaatio? Ai että kun nainen (tässä blogissa ei tytötellä) pyörittää black metal-projektia, ja saa Ulverin Garmin tuottamaan levynsä? Vai se, että Amalie osaa karjaista mikrofoniin muutaman ihan sinänsä aidon kuuloisen bläkkisrääkäisyn tyyliin varhainen Varg Vikernes tai Fenriz? Onpa erikoista.

Ei toki Myrkur ollut läpihuono. Kolmen vartin shown jaksoi periaatteessa mainiosti tsiigata läpi. Setti alkoi Amalien kaunistakin kauniimmalla pianointrolla ja kehtolaulumaisella ”Den Lille Piges Dödilla”. Mutta kun bändi aloitti darkthronemaisen pitkän pöllin sahaamisen, homma menetettiin saman tien. Tätä on kuultu niin paljon. Ei se, että pannaan hyvännäköinen nainen nokille, tee lanauksesta yhtään kiinnostavampaa. Setti myös päättyi todella kauniisti, Amalien lauluun ja pianoon. Biisi oli Bathoryn ”Song To Hall Up High”, jos nyt mistään mitään tiedän. Vaikka saankin hakkaamalla hakatusta ja pintaan miksatusta sähköpianosta henkistä atopiaa, oli tämä kaunis päätös. Tämmöistä lisää. Silloin Myrkur ei välttämättä enää kuulu Tuskaan, mutta ei kuulu välttämättä Ulverkaan. Mutta vaikkapa Flow voisi olla hyvä areena.

stam1na 5 credit jesse kämäräinen

Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Sitten alkoi sade. En oikein ole sademiehiä, en halunnut pilata nahkarotsiani, enkä liioin pukeutua kertakäyttösadetakkiin hikoillakseni itseäni tärviölle, joten jätin suosiolla Hatebreedin päälavalla näkemättä. Vaikka tiedänkin toki bändin merkityksen metallisen hardcoren nykymytologiassa. Mutta joku toinen kerta. Sen sijaan murkina-alueella sukeutui mainio juttuhetki kollegan kanssa, joten saamapuolella oltiin sateesta huolimatta. Sitäpaitsi Myrkur-pettymystä ei tohtinut sulatella jotakuta toista kuuntelemalla.

Mutta sitten, Inferno-lava iski jälleen. Kolme nuorta naista (tässä blogissa ei tytötellä) ja ankara kolmevarttinen tiukkaakin tiukempaa thrashmetallia. Nervosa oli homman nimi. Miten on mahdollista että brasilialaiset on aina järjestään todella kovia sivaltamaan dödöä ja rässiä? Mitä niiden äidinmaitoon sekoitetaan? Sao Paulon kuuma tiikeri Fernanda Lira piiskasi trionsa hirvittävään myllytykseen, eikä vankeja otettu. Ei myöskään tarvinnut jaella mitään nahkapöksy- tai tissikanjonipisteitä, homma oli musiikillisesti enemmän kuin hallussa. Ok, ei kitaristi Prika Amaral mikään Yngwie ole, mutta ei tässä lajissa ole pakko olla. Asenteella pötkii pitkälle. Vain jokunen viikko aiemmin ilmestyneeltä Nervosan kakkospitkäkiekolta ”Agony” kuultiin useampikin täsmäisku, mutta tykeimmin donkkasivat ”Arrogance”, ”Intolerance Means War” ja ”Hypocrisy”. Setin ainoa portugaliksi laulettu raita ”Guerra Santa” (Sotaisa joulupukki) eteni sekin kuin zikavirus viidakossa. Ihanaa, että naiset soittaa välillä muutakin kuin sitä iänikuista läyhägaragea ja osaamisen reuna-alueilla valuvaa räkärokkia. Fernandan loppuspiikki kuului: ”Thank you so much once again, and most importantly, see you soon.”  Näin menetellään. Yhtään en yllättynyt, että päivän kovin bändi löytyi jälleen kerran Inferno-lavan hämäristä. Ja tuli kaukaa maailmalta, näki ja voitti.

Ranskalaisesta Gojirasta en ole keneltäkään kuullut pahaa sanaa. Tsiigasin Duplantierin veljesten ja toveriensa vedon kuitenkin anniskelualueen puolelta. En niinkään anniskellakseni, mutta juuri nyt ei hotsittanut tunkeutua mihinkään. Jotenkin hirvittävän vaivattoman tuntuisesti vaikutti lähtevän Bayonnen miehiltä tekninen dödö tai progemetalli, miten vain. Ilman irvistelyä ja hillitöntä nykytanssia. Soitetaan, suoraan vaan. Enkä ihmettele yhtään, että Joe Duplantier on aina kärkirähinöissä, kun maailman kovimpia metallikitaristeja listataan. Bändi ehti tunkea slottiinsa peräti 12 biisiä.

Gojira heitti sanalla sanoen mahtavan keikan, kauempaakin katsottuna tuli asia läpi. Kovimmin kulkivat ”The Heaviest Matter of the Universe”, ”Backbone” ja ”Oroborus”. Kesän festarihuumassa on tapana julkistaa, mikä juuri nähdyistä bändeistä tulee syksyllä klubirundille. Tuskaa seuraavana päivänä uutisoitiinkin Kvelertak ja Katatonia tuolta mielenkiinnottomimmasta päästä. Mutta tuokaa nyt joku hyvä ihminen Gojira pian sisäilmakeikalle, joohan.

anthrax credit jesse kämäräinen

Lisää Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Telttalavan puolella tuotti ruotsalainen Katatonia niin ankaran pettymyksen, että sanat ja palstatila ei riitä. Tylsyys muuttui lihaksi ja vereksi. Oli kuin olisi yrittänyt seurata sivistysvaliokunnan saunailtaa tai ihastellut vastavihittyä korkeushyppypatjaa. Ei näin. Tehkää levyjä, mutta älkää keikkailko, jos keikkailu ei maistu tai ole yhtään hallussa. Muutakin mieltä sai olla, ja saa edelleen, mutta minä häivyin kuuden biisin jälkeen kauas takavasemmalle.

Fiilis oli mennyttä, ja kun siviilipuolen työtehtävät kutsuivat aivan liian varhain seuraavana aamuna, jäi otanta Tuskan päätösesiintyjä Children of Bodomista pikku ahdistuksissa suoritetuksi sivusilmäilyksi. Sitäpaitsi, minun Bodomini eli kultakauttaan ”Follow The Reaper”-levyn aikoihin, olen tämän orkesterin suhteen hiukan jumissa takakataloogissa, eikä tuoreita tekemisiä ole juurikaan tullut seurattua. Sen verran kuitenkin piti vielä notkua mestoilla, että kuuli ”Angels Don’t Kill” ja ”Silent Night, Bodom Night”. 

Kiitos Tuska. Juhlavuotta kohti. KG

Krokodil (uk), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe), Foreseen @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä  ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodusjo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka  mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Supermassive Festival @ Tavastia, Semifinal, Kuudes Linja / Helsinki 23.-24.10.2014

Vuonna 2011 aloittanut Supermassive-festivaali on muuttanut kokoaan ja muotoaan lyhyen historiansa ajan, mutta vuoden 2014 editio oli silti massiivisin, laajin ja musiikillisesti kattavin tähän mennessä. Festarin motto ”An Odyssey Through the Underground” toteutuu kyllä kirkkaasti, siksi laajalla skaalalla tänäkin vuonna kuultiin marginaalimusiikkia, outouksia ja hälyä. Alunperin Supermassive oli ankkuroitu toukokuulle, ja vain kahden klubin välille. Nyt lokakuu tuntuu vakiintuneen ajankohdaksi, ja hyvä niin, tapahtuma katkaisee syksyn mukavasti. Ja keikkapaikkojakin on nykyisellään monta, tapahtuma jakautuu Tavastian, Semifinalin, Kuudennen Linjan, Ääniwallin, Cirkuksen ja Korjaamon kesken. Valinnanvaraa siis on. Ja vielä kun kylkeen lyödään kohtuulliset lipunhinnat ja toimivat järjestelyt, voidaan puhua helposti yhdestä vuoden mielenkiintoisimmista festareista.

 

TORSTAI:

Tapahtuman kakkosiltana, eli torstaina, tapahtui vain Semifinalin ja Tavastian kompleksissa, joten paikanvalinnan vaikeutta ei vielä tänään ollut. Ennakkoon kovasti odottamani brittiläinen Bong sai kunnian avata illan. Newcastlessa vuonna 2005 perustettu kvartetti soittaa  psykedeelistä dronea hyvin raskaalla kädellä, voisi tavaraansa toki doom metalliksikin kutsua. Kolmen vartin festarislotti tarkoittaa Bongin tapauksessa, että ehtii soittaa yhden biisin. Tänään se oli kuluvan vuoden tammikuussa ilmestyneen, tuoreimman albumin ”Stoner Rock” kakkosbiisi (niistä kahdesta siis jälkimmäinen) ”Out of the Aeons”. Tätä olinkin salaa toivonut. Kyseessä on nimittäin kova levy. Mainittu, noin 36 minuuttia kestävä raita on ehdottomasti albumin parempi puolisko. Komea dronesaurus, jolla on aikaa nousta takajaloilleen ja tampata lussummat ketoon. Bongin kataloogi käsittää järjettömän määrän julkaisuja, siksikin on jollain tapaa mahtavaa, että tämä brittihituri ehti soittaa vain yhden tsibaleen. Hyvillä soundeilla jyrättiin heti alkuillasta, ja muutenkin Bongin vedosta jäi positiivinen dronemaku.

Bongin vielä ulvottaessa viimeistä sointuaan, syöksy alakerran pikkuruiseen Semifinaliin. Aika täyttä, mutta sopu antaa sijalle, niinhän se on. Alakerran orkesteri oli monelle tatuusti illan odotetuin. Tamperelais-seinäjokelainen Oranssi Pazuzu on julkaissut kolme täyspitkää, ja ollut ensisoinnuistaan lähtien näitä kotimaisia, jotka jossain vaiheessa pitää ehdottomasti nähdä. Eikä ihme, bändi lunasti odotukset mallikkaasti vain puolen tunnin kompaktilla vedollaan. Bändin kamaahan kutsutaan psykedeeliseksi black metalliksi, ja miksei nyt niinkin. Livenä kuitenkin, ainakin tänään, Oranssi Pazuzu oli rätväkkää, tummaa black’n’rollia, kunnon kähinävokaaleilla toki varustettuna. Lauluhan se onkin tällä kombolla, joka lähimmäksi bläkkistä vie. Eturivissä oltiin suorastaan innoissaan, ja orkesterilla vaikuttaakin olevan uskollinen ja armoitettu fanikanta. Itsekin lupaan liittyä siihen, kunhan näen bändin hiukan pidempänä otantana. Hatunnosto äänitiskille, että tällainen tavara saatiin näin hyvin erotelluksi. ”Vino verso” soi tänään erityisen komeasti. Ja ai niin, näillä on esimerkiksi ihan oikeat bassolinjat, ei tarvitse pelkästään jynkyttää, niinkuin liian moni mustisbändi tekee. Bändin viimeisin albumi ilmestyi viime vuonna, otsikolla ”Valonielu”, ja on kertakaikkiaan tsekkaamisen arvoinen, jos on vielä tsekkaamatta. Ja vaikka ei olisikaan.

Takaisin Tavastialle. Siellä Circle (tai kuten illan spessukokoonpanoa kutsuttiin, Circle vs. Circle)  olikin jo ehtinyt startata oman 65-minuuttisensa. Ensialkuun peräti kuuden sähkökitaran ja yhden basson erikoisryhmittymää piti yytsiä vähän aikaa ns. monttu auki. Ja kyllähän Mika Rätön oopperamainen laulu on pitkästä aikaa kuultuna kuulemisen arvoista sekin. Ehkä tälle harvinaiselle erikoiskokoonpanokeikalle oli tullut ladatuksi hiukan liikaakin odotuksia, sillä kävihän se puuduttavaksi noin puolen tunnin kohdalla viimeistään. Bändin melodinen NWoBHM oli kieltämättä komeaa kuultavaa kuuden kitaran seinän kaatuessa päälle, mutta turhan samankaltaisena keikka kuitenkin eteni. Kun ei tämä bändi ole koskaan ollut mikään showryhmä, ei viisi kitaristia nosta show’n astetta yhtään. Aika hyvillä soundeilla tämäkin onnistuttin ajamaan, hamaan kunnialliseen loppuun. Mitään en väitä kuulluista biiseistä, en tunne tapausta niin hyvin. Mutta siltähän tuo kuulosti, kuin oltaisiin oltu vuodessa 1980, ja laitettu samalle lavalle Iron Maiden ja Judas Priest. Ja se on jo todella paljon se.

Samaan aikaan alakerrassa olikin sitten jo todella kova tunku. Lavalle saatiin rapsakaksi puolituntiseksi Six Organs of Admittance, joka on amerikkalaiskitaristi-ja lauluntekijä Ben Chasnyn pääasiallinen musiikillinen inkarnaatio. Jonkinlaista puolipsykedeelistä uusfolkia soittava Chasny vaikuttaa myös muutamassa vinoumabändissä, joista varmaankin tunnetuin on ollut nyt kuivatelakalla makaava Comets On Fire. Kovin lämpimän vastaanoton Chasny sai täpötäydeltä Semmarilta, miestä oli selvästikin odotettu. Itse en oikein ollut ennakkoperehtynyt jamppariin. Minkä yleensä aina pyrin, vakavana alan harrastajana, tekemään, mutta nyt oli jäänyt väliin. Tavaransa oli siis minulle outoa, ja aika oudoksi jäi. Ensin ajattelin, että kaveri soittaa jotenkin jetlagpäissään väärin, mutta ilmeisimmin kaikki oli tahallisuuden taidetta. En kehdannut kysyä keneltäkään, tekeekö se sen tahallaan.

Jos olikin osaltani ollut Bong illan ennakkoon odotetuin bändi, niin illan viimeisen olisi kannattanut sitä olla. Mutta hyvä edes, että jälkikäteen. Belgian telatykkidivisioona, Kortrijkin hitaan toiminnan joukot Amenra, nimittäin lunastivat ns. lentolippunsa. Herramunvereni, miten kova keikka. Olin kotoisessa musacornerissani yrittänyt kuunnella bändiä ennakkoon, mutta jotenkin ei vain levyltä äkkiseltään iskenyt. Mutta livenä iski, bändi roiski kuin kenttähaupitsi ratsuväen sekaan. Bändin viimeisintä täyspitkää ”Mass V” (2012) pidetään modernin, sludgehtavan hardcoren klassikkona. Tämänkin bändin kataloogi on pitkä kuin piinaviikko, ja ken sen läpi kahlaa, niin toista tietää. Mutta Supermassiven illassa, tunnin otantana, bändi soitti nahat päältä. Kitaristien Lennart Bossu ja Mathieu J. Vandekerckhove yhteispeli on saumatonta. Solisti Colin H. Van Eeckhout huusi sieluaan ulos, käytännössä koko keikan ajan, selin yleisöön. Vahva valinta, joka rikottiin vain muutamin lausein kahdessa biisissä. Nihilismin laatu ja määrä. Mahtavaa. Eikä tämän bändin vedossa haitannut edes taustan kankaalle heijastetut elokuvaklipit. Ne tukivat tällä kertaa bändin synkeää sanomaa.

Keikan edetessä solisti Colin otti paidan pois, ja oli ajatellut asian aivan oikein; kannattaa riisua paita vasta, jos sen alla on jotain näytettävää. Jässikällä on koko selän mittainen roomalainen teloituspuu, taidolla laadittuna. Ja vieläpä siis aito asia, ei risti, vaan T:n muotoinen tappopuu, johon useimmiten naulattiin ryövärit pää alaspäin, paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Sivupolkuisuus. Mutta siis, todella kova veto, sanokaa mitä sanotte. Kun bändi tykitti settinsä lopuksi järisyttävän komean ”Silver Needle, Golden Nail”, jäi Supermassiven torstaista massiivisen hyvä mieli ajella maalle.

 

PERJANTAI:

Supermassive-perjantaini aloitin Kuudennelta Linjalta, sinne kun oli hyvää aikaa ehtiä tsekkaamaan avausartisti, ennen kuin Tavastialla päästäisiin tositoimiin. Tai niin ainakin teoriassa. Joku henkilökunnasta lienee ollut myöhässä, ja ovet Linjalle saatiin auki vasta, kun ekan bändin oli jo määrä aloittaa. Pikku kylmäkin meinasi tulla, minulle ja parillekymmenelle muulle musafriikille, mutta tässä sitä yhä ollaan. Illan avasi free jazz-trio Taco Bells, vieraanaan jouhikkomaestro Pekko Käppi. Ja toden totta, jatsi oli vapaata. Meikäläisen makuun jopa niin vapaata, että kun bändi joutui katkomaan myöhästymisen takia setistään vartin pois, ei se ainakaan mainittua meikäläistä sanottavammin haitannut. Keikka oli lajityypissään erinomainen, vaikkakin siis lyhyt, muusikkous oli kovaa luokkaa. Varsinkin perkussionisti Jaakko Tolvin soitantaa olisi voinut katsella ja kuunnella mainitun vartin pidempäänkin. Myös saksofonisti Sami Pekkolan saappaissa on jo jotain osattava, itseasiassa paljonkin. Mitä tulee Pekko Käppiin, niin pakko on mies nähdä myös omalla vedollaan pikapuoliin, jampparin sooloalbumi ”Rammat jumalat” (2013) on suorastaan huikea matka romunmakuiseen, tomwaitsmäiseen autokorjaamobluesiin, Käpin kansanmusiikkitaustaa unohtamatta.

Olin alunpitäen ollut kovinkin kiinnostunut näkemään Linjalla myös illan pääartistin, saksofonistilegenda Joe McPheen ja Chris Corsanon duon, mutta Tavastian kokonaisuus veti pidemmän korren. Joskus toiste sitten. llta jatkui Semifinalissa, jossa oli vielä tässä vaiheessa varsin väljää.

Paperilla Tornion hardcoreikoni Läjä Äijälän koneduo The Kolmas oli tietenkin näitä pakko nähdä-komboja. No, nyt on nähtynä. Sanotaan vaikka näin, että kyllä Läjän lahjat parhaiten kristallisoituvat pääbändissään Terveet Kädet. Tämänmuotoinen sivuprojekti Läjällä on ollut läjässä jo 70-luvun lopulta lähtien, mutta The Kolmannen keikat ovat varsin harvinaista herkkua. Kaksi miestä, kaksi konetta, setti jaettu viiteen sekvenssiin, jotka lausutaan numeroina mikrofoniin. Mitään oleelllista ei tapahdu uuden numeron alkaessa, en minä ainakaan huomannut. Lopussa vielä Läjä huutaa mikkiin suoraa huutoa. Hohhoijjaa. TK:n keikkaa odotellessa.

Brittiläinen Gnod jatkoi iltaa Tavastian puolella. Salfordin bändi on käsittääkseni jonkinlainen kulttinimi kotiseudullaan, pyörittäessään poikkitaiteellista klubiaan taidekoulun yhteydessä. Ehkä tämä bändi pitäisikin nähdä siellä, nyt jotenkin orkesterin krautrock meni hiukka sivu suun. Kyllä, nokkamies Neil Francis on ihan asialllinen saksofonisti, ja koko bändiltäkin jumitus sujui ihan mallikkaasti. Mutta miksi tuottaa se vasemmanlaidan kitaristi lentokoneella Suomeen asti juomaan kaljaa ja heilumaan? Maapallon sietokyky on jo rajoilla. Kaverin soitanta tai olemus ei tukenut millään tavalla bändin ilmaisua. Siksi Gnod taipuikin liian helposti bändistä ikäänkuin opiskelijakaaokseksi, taideprojektiksi. Musiikki sinänsä oli hyvää hidastelua, mutta jos puhutaan ihan oikeasti krautrockista, ja sen perinnön kannattelemisesta tähän päivään, niin pari bändiä myöhemmin saimme sitä oikeammin kuulla. Mutta jos koskaan eli ikinä eksyn Salfordiin, ja Gnodin taideklubi sattuu kohdalle, annan toisen tilaisuuden.

Seuraavan bändin jätin suosiolla väliin, alakerran Mr.Peter Haydenin, kovasti kehutun kotimaisen. Oli vain aika hengähtää ja avata Gnod-jumia tuopposella, ja kaverismiehen kanssa kuulumisia vaihtaen. Ihan hyvät oli kuulumiset puolin ja toisin, kiitos vaan, toivottavasti myös Haydenin keikka. Olen kuullut paljon hyvää bändistä, ja se tulee saamaan otannan mahdollisimman pian.

Tavastian puolella jatkettiin, ja hyvin jatkettiinkin. Vuonna 2001 perustettu Earthless tulee San Diegosta. Bändi nakkasi meidät aikakoneeseen ja viskasi kauas rockin historiassa taaksepäin, 70-luvun alkuun. Ja luukutti todella kovan vedon, niin kovan, että en ole tähän hetkeen mennessä kyennyt päättämään, kuka veti oman Supermassiveni kovimman kiskaisun. Ehkä nämä, ehkä Amenra. Bändi soittaa 13 vuoden jälkeenkin alkuperäisessä kokoonpanossaan. Rumpali Mario Rubalcaba mätkii sikäli tanakasti, että palvelukset kelpaavat myös Rocket From The Cryptille, ja tänään illan päättäneelle OFF!:lle. Tuntinen kiisi kuin siivillä, ja pääosin tietenkin kitaristi Isaiah Mitchellin ansiosta. Jampan luukuttamisesta tulee kovasti mieleen Steve Morse, mutta vertaamatta paras. Ja vaikka Earthlessin biisit venyvät lyhimmilläänkin varttisiksi, homma ei mene tekniseksi runkkaamiseksi, vaan kyse on koko ajan musiikista, ja vain musiikista. Ei kultaisia Rolexeja, ei Jack Danielsia lavajuomana, vaan upeita biisejä ja taituruutta. Kova veto. Joka sai taas miettimään, että joku ulkona tuolla, on nähnyt aikoinaan Jimi Hendrix Experiencen. Tosin se lohduttaa, että ne ovat nyt, hintana Jimin näkemisestä, vanhoja äijiä.

Semifinalin puolella todistettiin siis, että aitosaksalainen krautrock elää ja voi hyvin. Asialla oli berliiniläinen Camera, kraut nimeään myöten. En tunne bändin materiaalia riittävästi väittääkseni näidenkään kohdalla mitään mistään kuulluista biiseistä. En tiedä, onko se edes tällaisen kaman kyseessä ollen, mikään juttu sinänsä, että onko biisin nimi ”Camel” vai ”Gnortz”. Silti, kolmevarttia naulitsevaa jumitusta, joka ei pitkästyttänyt, vaan velloi eteenpäin ja kehittyi, mutta pienin askelin.

Tässä vaiheessa, katsoessani elämää taaksepäin, olisi pitänyt poistua. Mutta kiusaus nähdä yksi Supermassiven pääbändeistä oli tietenkin liian suuri. Olihan kyseessä punkin superkokoonpano OFF!, nokillaan alkuperäinen Circle Jerks-ja Black Flag-solisti Keith Morris. Ja lisäksi remmissä Red Krossin pitkäaikainen basisti Steven MacDonald, Burning Brides-kitaristi Dimitri Coats ja rummuissa jokunen rivi sitten mainittu, ja tänä iltana jo toisen vetonsa siis soittanut Earthless/Rocket From The Crypt/Hot Snakes-kannuttaja Mario Rubalcaba. Eli legendaa lauteilla.

Ehkä olisi pitänyt olla kovastikin enemmän ja hillittömämmin Morrisin äitibändien fani, jotta tästä olisi saanut riittävästi irti. Mutta jotenkin vain se koko hardcore-manerismi, että yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekunnin teaser biisistä, ja sitten yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekuntia seuraavaa. Ja se iänikuinen kitarankiertoulvotus näiden kiusankappaleiden välitäytteeksi. En tiedä. Kumpa tietäisinkin. Poistuin takavasempaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Morris alkoi lässyttämään, että me ei olla täällä soittamassa Black Flag-biisejä, eikä Circle Jerks-biisejä, vaan OFF!:ia. Hei, mitäs vaikutit kahdessa aika käänteentekevässä punkbändissä? Ja luuletko, tai toivotko, ihan oikeasti, ettei jäbät toisella puolella maapalloa huutelisi toivebiisien nimiä? Huudella saa, pakko ei ole soittaa. Jos ahdistaa, kannattaa jäädä himaan.

Morris on, kuten keikkaseurani mainiosti totesi, Amerikan Pelle Miljoona. Nyt on teknisesti ottaen nähty OFF!, kyllä kai siihen riittää viisi kokonaista biisiä salin puolella, loput puolikasta bändiä baarin puolelta sivusilmäillen, ja se bändin toinen puolikas monitorista. Joskus käy näinkin, aina ei vain jaksa kyetä kiinostumaan tai kiinnostua riittävästi kykenemään.

Comme si, comme ca. Supermassivesta jäi vielä paljon hyvää näkemättäkin, siksi laaja oli tarjonta, ja mahdollisuuteni vain kahteen festaripäivään. Näkemättä jääneistä harmittavat eniten Roedelius ja Fabio Frizzi. Musiikillisesti, ainakin omalta kohdalta, Supermassive jäi erittäin plussan puolelle. Toivottavasti myös taloudellisesti järjestäjän kannalta, tämän soisi jatkuvan, ellei jopa laajenevan. Supermassive on Suomen Roadburn Festival, joka tekee arvokasta työtä meidän hyväksi, joilla ei joka vuosi, tai koskaan, ole mahdollisuutta matkustaa Hollannin Tilburgiin asti jumittamaan. Ja nykyään, kun 90%:lla kotimaisista festareista on samat esiintyjät, on Supermassive todella virkistävä poikkeus, ja aito odysseija halki undergroundin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: