Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “1989”

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Queen+Adam Lambert (uk/us), Suzanne Vega (us), Electric Pyramid (uk) @ Park Live, Kaisaniemi, Helsinki 03.06.2016

Queen Helsingissä kesällä 2016? Kyllä, 42 vuoden tauon jälkeen. Queen esiintyi Kulttuuritalolla 25.11.1974, klassisella kokoonpanollaan luonnollisestikin. Tuosta kokoonpanosta umpilegendaarinen laulaja ja bändin ikoninen nokkahahmo Freddie Mercury  poistui tunnetusti keskuudestamme syksyllä 1991, ja basisti John Deacon eläköityi musahommista 1997. Kysymys aika monilla huulilla on ollut, oliko bändin perustajakaksikko Roger Taylorilla (rummut ja laulu) ja Brian Maylla (kitara ja laulu) oikeutta jatkaa bändiä, ainakaan samalla nimellä?

Asia ansaitsee ehkä pikku pohdinnan. May ja Taylor ovat soittaneet yhdessä vuodesta 1968, joka on näitä jäsenyyskeskusteluja aika paljon pidempi kaari tehdä ylipäätään ihan mitä tahansa. Kun miesten tuolloisen Smile-bändin muut jäsenet lähtivät omille teilleen vuonna 1970, Freddie Mercury ehdotti itse itseään uudeksi laulajaksi. Samalla bändin nimi vaihtui Queeniksi. John Deacon tuli bassoon vasta seuraavana vuonna, eikä siis ollut Queenin perustajajäsen, jos tarkkoja ollaan. Ja kannattaa olla. Sekä Taylor, että May ovat olleet olennainen osa Queenin biisinkirjoitushistoriaa (Mercuryn ohella toki), ja bändi nimenomaan oli neljän vahvan muusikon kokoonpano. Nyt tuosta kokoonpanosta on yhä jäljellä puolet, joka on vuonna 1970 perustetulle bändille tänä päivänä puolet enemmän kuin monelle muulle. Kiertäähän tuolla nimittäin porukoita ilman yhtään alkuperäisjäsentäkin. Olisiko Mayn ja Taylorin pitänyt lakata soittamasta itse kirjoittamiaan biisejä, kun Mercury kuoli? Jos, niin miksi ihmeessä? Haudata bändi ja sen nimi vuonna 1997, vaikka yhä puolet soittajista oli jäljellä, ja halukkaana tien päälle?

Myönnän olleeni skeptinen itsekin, enkä alunperin ollut edes tulossa koko tapahtumaan. Mutta neljän biisin jälkeen, Kaisaniemen Park Live-tapahtuman alkaessa hämärtyä iltaan, on selvää että Queen voi yhä olla olemassa. Ja että se on edelleen ankara keikkakone. Ja että nyt ollaan vuoden tähän asti kovimman livekokemuksen äärellä. Miten ihmeessä näin?

Keikka käynnistyy vartin ilmoitettua aiemmin, ja hyvä niin, Kaisaniemen sepeli ehtii tulla tutuksi, vaikka tänäänkin olen sentään skipannut tapahtuman kaksi ensimmäistä lämppäriä. Pelin avaa ”One Vision” vuodelta 1985, kolmantena kuultava ”Seven Seas of Rhye” antaa jo enemmän osviittaa, mitä tänään tuleman pitää. Mutta vasta viidentenä stygenä kuultava ”Another One Bites The Dust” lähtee niin, että tänä iltana ei enää paluuta ole. Toistan itseäni, mutta jo tämän takia kannattaa olla paikalla. Roger Taylorin rummut ja Neil Faircloughin basso jynkyttävät niin, että rapisee markka-aikaiset amalgaamit hampaista. Nyt lähtee, nyt lunastuu. Ja on tullut aika sanoa se ääneen, jo viitisen vuotta Mayn ja Taylorin solistikumppanina toiminut Adam Lambert on nerokas valinta Queenin nokille. Laulettavaksi kirjoitettuja biisejä on jonkun pakko laulaa, turha näitä on kiertää esittämässä instrumentaaleina. Miksei siis yhtä hyvin Adam Lambert? Jannulla riittää tähän hommaan ääni ja vimma, teatraalinen ja itseironinen keekoilu sujuu, joten miksi ei? Queen kokeili myös viiden vuoden stintin entisen Free/Bad Comapany-solisti Paul Rogersin kanssa, ja tekaisi paluualbuminkin. Ja huomatkaa, ja huomaammekin, bändin nimi ei missään lue muodossa Queen, vaan aina Queen+Adam Lambert. Samaa muotoa käytettiin jo Rogersin kaudella, kyse on featuring-solistista. Kukaan ei yritäkään korvata korvaamatonta.

Adam Lambert pitää pienen, mutta kauniin kiitospuheen saamastaan tuesta bändin solistina. Ja toteaa, että ”Freddie Mercureita oli vain yksi”. Ja sitten lähtee ”Killer Queen”, kuukautta ennen edellistä Suomen vetoa julkaistu sinkkuhitti lokakuulta 1974. Lambertin kiitossanojen ja tämän nykäisyn jälkeen ei itselläni ole Queenin nykymuodosta tai oikeutuksista kysyttävää. Kuullaan ”Fat Bottomed Girls”, joka kaikista soitetuista superhiteistä huolimatta uhkaa ehdottomasti olla yksi illan kovimmista vedoista. Ellei jopa ole, superhittien haaste on nimittäin siinä, että niitä on soitettu puolitoista biljoonaa kertaa karaokebaareista taksin takapenkkeihin, ja aika harvaan on enää mitenkään mahdollista suhtautua.

Esimerkiksi kaikesta energiastaan huolimatta ”Don’t Stop Me Now” tuntuu hiukan läpiluennalta. Mutta Brian Mayn laulama ja akustisella kitarallaan säestämä ”Love of My Life” ei todellakaan tunnu siltä. Brian istahtaa eteentyöntyvälle catwalkille hetkeksi jutustelemaan, sympaattinen herrasmies harmaantuneine ruuhkatukkineen. Brian muistelee olleensa Helsingissä kerran aiemmin, ja ihmettelee minne kaikki tuo aika on vierinyt. Yksi käsi minun näkösektorillani nousee, kun Brian kysyy, että kuka oli Kultsalla silloin. May tulkitsee ”Love of My Lifen” tunteella, omistaa sen Freddien muistolle. Tiukkaan pakkautunut 25 000-päinen yleisö elää mukana, tässähän uhkaa tulla tippa öögaan. Samaa teemaa jatkaen solistivuoron ottaa Roger Taylor, ”These Are The Days of Our Lives”. Viiltävää, komeaa.

Suljen itse alussa aloittamani bändin olemassaolon oikeutuskeskustelun lopullisesti, toteamalla pari asiaa. Ensinnäkin Mayn ja Taylorin solistiosuudet ovat tänään illan tavallaan vahvinta antia, ne jatkavat Lambertin osuutta aivan keskeisellä tavalla. Ja muistuttavat siitä, että kultakauden Queen oli aina neliääninen bändi oopperamaisine sovituksineen. Toisaalta, bändin takalinjoilla soittaa perkussioita (myös The Darkness-yhtyeessä musisoiva) Taylorin poika Rufus Tiger Taylor. Joka istuu myös isänsä rumpupatteriston taakse niinä hetkinä kun Rogerilla on asiaa lavan etuosaan. Elämä siis jatkuu jo toisessa Queen-polvessa. Ja kolmaalta, Queenin kosketinsoittimissa on edelleen bändille vuodesta 1984 uskollisena pysytellyt Spike Edney. Toisin sanoen, Edney on ollut mukana kaikessa toiminnassa The Works-kiertueesta alkaen. Amen.

Seuraavaksi Roger Taylorille rakennetaan toinen rumpusetti catwalkille, ja isä ja poika soittavat sinänsä aika turhan rumputaistelun. Joka osoittaa vain oikeastaan sen, että omena ei puusta kovin kauas putoa, mutta sehän olikin jo tuttua monilta muiltakin keikoilta. Tottakai illan pääsolisti tarvitsee aikaa hengähtää ja käydä läpi kaarderoobiaan, mutta on nämä turhia tämmöiset battlet. Superturha on myös Brian Mayn hirvittävän pitkä kitarasooloilu kohti setin loppua, upeinta tällä kohtaa onkin taustan lediseinän avaruuskuvasto. Sekä tietenkin tässä vaiheessa jo aika kovassa lennossa oleva valoshow. Ilma on sakeana laseria, May nousee riserilla rumpujen takaa monen metrin korkeuteen. Hauska temppu KISSin keikalla, mutta täällä ei. ”Tie Your Mother Down” pääsee vihdoin liikkeelle, Lambertilla on kierroksessa viides asukokonaisuus. Tämä kuuluu kuvioon. ”Bohemian Rhapsody” ei maailman yhtenä puhkisoitetuimmista kappaleista tahdo ensin tuntua enää oikein miltään, mutta taustan seinällä pyörivät otokset bändin historiasta, Queenin massiivinen kokonaissoundi ja yltyvä valoshow takaavat, että juuri tässä kannattaa nyt olla. Varsinainen setti päättyy ”Radio Ga Gaan”.

Encoreita halutaan suomalaiskansalliseen tapaan aika vaisusti, mutta bändi palaa silti, ja vetäisee lyhyehkön version ”We Will Rock You”-ikihitistä, jonka pilaamiseksi jääkiekkoileva kansainyhteisö on tehnyt Nobelin arvoista työtä,  ja perään vielä ”We Are The Champions”. Juuri näin, me ollaan sankareita kaikki, jotka jaksoimme uskoa että Queen yhä voi elää ja olla olemassa vuonna 2016. Toistan itseäni, kyllä se voi. Illan settilista, olkaa hyvä: http://www.setlist.fm/setlist/queen-adam-lambert/2016/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-33fed42d.html

Oman Park Live-tapahtumailtani avaa brittiläinen Electric Pyramid kolmevarttisella slotillaan, olen ihan vartavasten jättänyt näkemättä kotimaiset lämppärit, Kasmirin ja Temple Ballsin. Ensin mainittua ei vain ylipäätään kiinnosta nähdä. Oululainen Temple Balls taas on julkaissut niin kovan sinkkuraidan ”Six Ways To Sunday”, että se pitää pian hoitaa nähdyksi jossain muualla. Temple Balls on kovissa nousuissa ja sinkkuraidan kaltaisilla biiseillä rajat ovat kaukana, minimissäänkin yhtä kaukana kuin vaikkapa Santa Cruzilla ja Reckless Lovella, silti vertaamatta paras. Nelihenkinen Electric Pyramid on itselleni ennalta täysi tuntemattomuus, mutta niin vain löydän itseni tuijottamasta läpi koko keikan. Bändillä on hallussaan koko brittirockin perintö The Skidseista Oasikseen, Simple Mindsien kautta. Mutta se ryydittää ilmaisuaan letkeästi pitkin kuumaa highwayta rullaavalla amerikanrockilla. Erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, joka jonkun pitää hoitaa omalle keikalleen takaisin Suomeen pian. Tuore sinkkujulkaisu ”1989” antaa hyvän kuvan bändin musiikista: http://electricpyramid.com 
Ennen illan pääshow’ta esiintyy vielä puoliakustisesti Suzanne Vega, kyllä. Aika outoon väliin on upea New Yorkin lauluntekijä laitettu. Jotenkin Vegan pienimuotoiset laulut ovat nyt ihan väärässä paikassa. Mainiosti kuitenkin paljon nähnyt ja esiintynyt ammatti-ihminen slottinsa hoitaa, mutta jättää sen selvästikin biisin tai kaksi annettua aikaa lyhyemmäksi. Silti, vuoden 1987 maailmanlaajuinen radiohitti ”Luka” lähtee todella herkästi, ja ympärilläni ankarasti puliseva jengikin malttaa hetken kuunnella. Lopun ”Tom’s Dinerin” aikana Suzanne lainaa salaa Queenille rakennettua catwalkia.

Alussa tapahtumaa tuntuu, että tämähän on todella mainiosti järkätty. Kerrankin joku on laittanut persettä penkkiin ja pohtinut, mihin Kaisaniemen kentällä mikäkin kannattaa laittaa. Ja onnistunut siinä aika hyvin. Asioiden sijoittelu on hyvää. Ruokakojut eivät ruuhkauta itse aluetta, ja baarin juottokarsina ulottuu asiallisen pitkälle kohti lavaa. Toisaalta, screenit ovat auttamatta liian pieniä takarivin mitään nähdä, ja hei, kuunnelkaa tarkkaan: kun artisti soittaa lavalla, sulkekaa mainokset pyörimästä screeneiltä! Ihan tosi. Lavasoundi on tänään suorastaan erinomainen, eikä siihen onneksi nousussa oleva tuulikaan ehdi tarttua. Jokainen, joka ei tämän kokoiseen tapahtumaan tule ajoissa, voi syyttää huonosta näkyvyydestä vain itseään. Mutta silti, kysymys kuuluu, mikä on Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti? Onko se kuitenkin lähempänä olla 15 000 kuin 25 000? Ja jos tällaiseen tapahtumaan myytäisiin vain 15 000 lippua, niin mikä on silloin peruslipun hinta, onko kenelläkään enää varaa olla paikalla? Ikuisia kysymyksiä, joihin tuskin yhtä oikeaa vastausta on. KG

P.S. Keskustelu konsertin järjestelyistä käy kuumana somessa. Positiivisimmin kirjoittavat ne, jotka kuulostavat olleen noin 7000 etummaisen joukossa, miksausteltan etupuolella. Se on käytännöllisesti katsoen alue, jolta tämäntyyppiset keikat kannattaa katsoa, tai jolta ylipäätään mitään näkee. Hiukan miksaustelttaa taaksepäin vetämällä tuohon väliin voisi saada 10 000 ihmistä, varsinkin jos lava olisi sijoitettu toisin. Palaamme siis siihen faktaan, että Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti ei juuri 10 000:tta ylitä. Ja totta on, että miksausteltan takana olisi pitänyt olla screeni, ja että lavan sivustascreenit olivat liian pienet ja liian matalalla. Ja totta on myös, että lava ylipäätään oli liian matala. Sensijaan, jokainen joka valittaa huonosta soundista, on todennäköisesti ollut todella huonosti sijoittunut. Soundit lavan ja tiskin välissä olivat erinomaiset.

Itse olin arviolta 5000 lähimmän joukossa. Bändi on silloinkin jo väistämättä 30-40 metrin päässä, mutta näkymä oli kuitenkin kohtuullinen. Tuon paikan pidin käytännössä kolme ja puoli tuntia, sen tyyppisen lisähinnan joutuu kohtuullisesta näkyvyydestä omilla jalkapohjillaan maksamaan. Heinäkuussa Kaisaniemessä nähdään Black Sabbath, jännäksi menee miten hommat on silloin hallussa, väkeä ei oletettavasti ainakaan vähempää ole. Mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, että jos konserttivieras on pääbändin aloittaessa bajamajassa tai jonottamassa viidettä lämmintä Fostersia, niin keikkakokemuksen voi käytännössä unohtaa. Järjestävä taho vastaa asioiden sijoittelusta ja sujuvuudesta, mutta ei koskaan asiakkaan omasta ajankäytöstä. KG

 

Post Navigation

%d