Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Metal Heart”

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Hellsinki Metal Festival otti Hellsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin ja lähimaaston haltuun ensimmäisen kerran kesällä 2023. Festivaalihan tuli tietämättään tai tietoisesti (käsittääkseni erittäinkin jälkimmäistä), paikkaamaan sitä tarjonnan aukkoa jota jumppasaliheavyyn, djentiin ja metalcoreen luisunut Tuska Open Air ei enää täyttänyt. Siis kunnon metallia laajalti kaikista muista lajityypeistä, paitsi äsken mainituista. Elokuussa 2026 HMF järjestettiin siis neljännen kerran, ja jälleen oli saatu kasaan huikea line-up, aiempien vuosien tapaan. Ja kun tässä myöhäisherännäisyyttä tulee usein harjoitettua, niin nytkin, omalle kohdalle HMF’26 oli ensimmäiseni. Mutta tuskin viimeiseni, sikäli laadukkaasta ylöspanosta, ohjelmistosta ja tunnelmasta puhutaan.

Hellsinki Metal Festivalin esikuvina perustamisvaiheessa olivat Tanskan Copenhell ja Saksan mahtava Wacken Open Air. Jälkimmäisessä kerran olleena voin todeta, että hyvin on festarinpystyttämisopit siirretty Stadiin. Wacken on parhaiten ikinä järjestetty festari missä itse olen ollut, ja häkellyttävintä sen toimivuudessa on, kun ajattelee sessioiden jättiläismäistä skaalaa. Kuten Wackenissa, ulkolavat ovat HMF:lla rinnakkain, ja soitto soi sekunnilleen läpystä vaihtaen kummallakin vuorotellen. Lisäksi Nordiksella palvelee luonnollisestikin kolmantena lavana sisätilan legendaarinen jäähallin lava eli The Nordis. Kolme lavaa takaa 15-17 artistia per päivä, eli lipunhinnallekin alkaa saada katetta, lisäksi alueella on muutakin ohjelmaa, kuten nytkin sisätilan vapaapainishow’t. Hellsinki Metal Festival levittäytyy jäähallin ympäristöön erittäin mietitysti. Lavojen alue on musiikin kuuntelua varten, syöminen ja juominen tapahtuu sivummalla, hallin saniteettipalvelut estävät suomalaiskansallista adrenaliinikusessa kahlaamista, ja muutenkin, kaikkea on sopivasti, eikä mitään ole tungettu mihinkään nurkkaan. Jonoja ei juurikaan synny ja festarin tunnelma on sekin poikkeuksellisen positiivinen.

Ulkomusiikillis-siviiliasiainhoidollisista syistä Metal Festivalin avauspäivä eli perjantai jäi omalta osalta puolikkaaksi, ellei peräti kolmannekseksi päivän tarjonnasta. Mutta paljon hyvää ehti silti, kun toteutti kotona laadittua suunnitelmaa ja tikkasi menemään minuuttiaikataululla. Päälavan, eli 01-lavan avanneet Unleashed ja Carcass jäivät näkemättä, onneksi kumpikin on aiemmin koettu erinomaisilla vedoillaan. Sisäänotto ja turvatarkastukset sujuivat niin sukkelaan ainakin iltaseiskan aikaan, että pyrkimys ja haave nähdä Blackbraid toteutui, ja vieläpä ilman mitään juoksukilpailuja. Päälavan ohi dallatessa Bloodbath lopetteli omaa urakkaansa, ja hyvältä kuulosti. Sitten tukevat conversensijat kakkoslavan asfaltista, ja stagelle syöksyi vuonna 2022 perustettu, Native American black metal-skenen ykkösnyrkki Blackbraid. Bändihän on Jon Kriegerin alias Sgah’gahsowáh’n (Mohawkin kielellä ”Noitahaukka”) visio ja ajattelun ilmentymä. Krieger ei ole edes väittänyt suoraan kuuluvansa mihinkään First Nationiin, eikä pystyne sitä edes todistamaan, mutta se ei ole bändin pointti. Krieger kanavoi musiikissaan ja lyriikoissaan sitä luonnontunnetta-ja uskoa, joka alkuperäiskansoille niillä nurkin ja preerioin on aina ollut itsestäänselvyys, mutta tavallisemmalta asfaltillaseisojalta kenties unohtumaan päin. Meksikossa syntynyt Krieger on nyt laatinut ajatuksiaan järkkään kolmen aivan järjettömän kovan albumin verran, ”Blackbraid I-III”. Henkilökohtaisesti voisin väittää että Blackbraid on yksi tärkeimmistä asioista lähivuosien black metal-maailmassa.

Alkuperäiskansojen kansansoittimien tuominen metallimyllytyksen sekaan ei livenä ole ihan helppoa, eikä Blackbraid sitä edes yritä. Keikka on tunteroinen turpaan-tyyppinen kurmootus äärimelodista skandinaavivaikutteista bläkkistä. Liveveto todistaa kylläkin, että Blackbraid on albumikokonaisuusbändi, tunnin kyntö alkaa käydä monotoniseksi jo puolimaissa, jano hiipii ikeniin, vaikka kuinka kovasti olinkin keikkaa odottanut. Ja vaikka kuinka hienoa olikin todistaa livenä vaikkapa ”The Dying Breath of a Sacred Stag” ja homman laadukasta jatkuvuutta todistava ja takaava, kesäkuussa julkaistu komea ”Celestial Bloodlust”. Mikä tahansa toiminta, joka saattaa ajattelemaan ja tutkimaan Amerikkojen intiaanikansoille aiheutettuja ylisukupolvisia vääryyksiä, on hyvää toimintaa. Blackbraidin veto myös alleviivasi jälleen yhtä HMF:n laatukriteereistä, eli että vaikka kuinka syvältä kynnettiin, niin kaikilla lavoilla soundi oli erinomainen ja erotteleva. Näin erityisesti jäähallin sisälavalla, mestassa joka ei ihan aina maamme livehistoriassa ole valtavan erottelevalta kuulostanut.

Keskikebardi äänihuulien läpi ja siirtymä päälavan takamaastoon, eli aivan siihen viereen. Yhdysvaltalaisen, vuonna 1998 esikoisalbuminsa julkaisseen Black Label Societyn tärkeyttä bändinä en ole ikinä tajunnut. Todennäköisesti, jos ryhmän nokkamies olisi joku muu kuin Zykk Wylde, sitä tärkeyttä tuskin tarvitsisi edes pohtia. Ja kyllä se pohdintaan jäi Hellsinki Metal Festivalinkin vedon jälkeen. Bändin näkeminen kuuluu rockmiehen yleissivistykseen ja oli siksi ollut agendalla jo vuosia. Nyt ei enää ole. BLS on aina sekoittanut ansiokkaasti southern rockia ja perinneheavya, ja soitti nytkin laajalla skaalalla biisejä lähes koko tuotantonsa varrelta. Zakk Wylden lauluääni muistuttaa lähes viiltävällä tavalla miehen edesmenneen työnantajan (muutamin tauoin 1987-2025) Ozzy Osbournen vastaavaa, ja kun Stadin asfaltilla sulki silmänsä/tuijotti kenkiään, saattoi hetken kuvitella lähes olevansa Ozzyn soolokeikalla, jotka jäivät muuten aina näkemättä. Ei ihme että Ozzy soi Wylden olleen oikea kätensä niin pitkään, semminkin kun Wylde osallistui sellaisten superhittien kuin ”No More Tears” kirjoittamiseen. Styge on Black Label Societyn setissä vakiona ja kuultiin nytkin keikan mainiona keskisuvantona, ja anteeksi nyt vaan, huippuhetkenä. Bändin toimitus on niin vahvasti Wylden kitarasankaruuden ympärille rakennettu, että jos ei vasiten ole kitarasankarismiehiä, niin vaikeaa on saada loputtomiin irti. Tottakai, vaikkapa ”The Blessed Hellride” jyski ihan komeasti, mutta kun Wylde ja kakkoskitaristi Dario Lorina (kyllä, Lorina) alkoivat veljellisesti luukuttaa kumpainenkin niskan takana, ja kun hommaa oli jatkettu yli neljä minuuttia, oli aika antikitarasankaruusmiehen valua takavasemmalle.

Nimittäin nähkääs, kakkoslavalla eli 02-lavalla tapahtui jotain varsin merkittävää. Kanadalainen deathlegenda Cryptopsy kärsi ensin jonkinlaisista teknisistä haasteista, ja starttia saatiin hetki odottaa. Mutta kun haasteet oli selätetty, Cryptopsy äesti sellaisen reilun tuntisen, että harvemmin näkee, ainakaan ulkotiloissa ja päivänvalossa. Pilkkua kun viilaa, ei Cryptopsysta hirveästi ole jäljellä. Sen musiikillista ja legendatason perimää pitää yllä ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Flo Mounier. Vaan mikäpäs se siinä, Mounier ei voi mitään sille, että muut ovat menneet. Ja olisiko yhden metallimaailman innovatiivisimmista ja kanonisoiduimmista kannuttajista pitänyt lopettaa, ja perustaa joku keskinkertainen ja puolituntematon ryhmä? Ei, hyvä näin. Matt McGachy on viemäröinyt Cryptopsyn solistivastuussa jo lähes 20 vuotta, kitaristi Christian Donaldson on ollut eturivissä vieläkin pidempään. Sitäpaitsi, Cryptopsy ei tukeudu pelkkään menneeseen, siltä tuli viime vuonna mainio pitkäsoitto ”An Insatiable Violence”, jolta nytkin kuultiin kolme räyhäkästä nyintää, kakkosena ”Until There’s Nothing Left”, sitten ”Dead Eyes Replete” ja koko homman paketoinut päätösbiisi ”Malicious Needs”. Harva legendatason bändi laittaa viimeisimmältään keikkasettiin enemmän kuin yhtä raitaa, mutta siksipä Cryptopsy onkin edelleen relevantti, korkeaoktaaninen kuolonkone.

Mutta toki, kun pannuissa on Flo Mounier, joka laittoi Cryptopsyn kakkosklassikkoalbumilla ”None So Vile” (1996) metallikannutuksen siihenastiset nopeusennätykset superblasteillaan uusiksi, oltiinhan tänne sitä vanhaa matskua tietty myös tultu kuulemaan. Kakkosellaan Cryptopsy viimeistään naulasi itsensä dödöhistoriikkiin, yhdistämällä nopeaa teknisyyttä rujoon brutalismiin tavalla, jota ei oltu kuultu. Tuntisessa setissään Cryptopsy ehti pyyhkiä klasarialbumistaan suurimman osan, 6 biisiä, heti keikan ankarana avauksena ”Slit Your Guts” ja myöhemmin ”Crown of Thorns” huippuhetkinään. Itselle kuitenkin kolmantena ajettu, esikoisalbumi ”Blasphemy Made Flesh”-raita ”Serial Messiah” (1994) oli se yksittäinen tärkein syy olla paikalla, plus tietenkin kuulla ja nähdä Mounierin kannuttavan. Ja olihan Mounierilla ihastuttavin snaresoundi koko festareilla, alan mies. Tämän orkan ääreen voisi jatkossa palata hyvinkin uudestaan, viis alkuperäisjäsenten vähäisestä määrästä.

Vaikka eka festaripäivä vajavaiseksi jäikin, tarkoitus oli ehtiä testaamaan myös sisälava. Ja se onnistui rynnimällä puolikkaksi settiä tsiigaamaan chileläinen Mawiza. Näillä janttereilla on taustaa Mapuche-kansan jälkeläisinä, ja bändi laulaakin uhanalaisella Mapuzungunin kielellä, soittaa jalan alle käypää groove metallia, esiintyy komeammat naamiot päässään kuin Sleep Token konsanaan ja osoittutui muutenkin hyvin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ja kun lähdetään ilmastoahdistuksen kultakaudella soittamaan maapallon toiselle poskelle, niin on mahtavaa että on agendaa ja sanottavaa, vaikkakaan yleisön mapuzungun taidot ei ehkä ihan riittäneet. Yhtäkaikki, bändi sai jopa Hellsinki Metal Festival-termein poikkeuksellisen suopean vastaanoton. Täällä ei kirnuttu niinkään perinteisessä pitissä, vaan mentiin välillä letkajenkkaa ja piiri pientä. Upea meininki, sekä lavalla että lattialla. Sanoinko jo, jäähalli ei kolissut eikä kihissyt, vaan kuulosti erittäin hyvältä. Täällähän voi alkaa taas käymään.

Päälavalla vanha kunnon, ei, vanha Accept toimi jälleen itse itselleen tribuuttibändinä ja tuli jostain syystä nyt nähdyksi jo neljännen kerran. Varmaan siitä syystä, että bändi on vuodesta toiseen härmäläisfestareidenkin vakiokalustoa. Kertani nähdä Accept oli jo toinen toiseksiviimeisen alkuperäisjäsenen, basisti Peter Baltesin, lähdön jälkeen. Ja eiköhän tämä nyt ollut tässä. Bändi on jotenkin niin suorittavassa vaiheessa uraansa, vaikka sinänsä ihan kelvollisia levyjäkin yhä syntyy. Mutta kun ei kitaristi, ja se ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffman ollut jonossa kun karismaa jaettiin, niin minkäs teet. Samaiseen jonoon ei vuoronumeroa saanut myöskään solisti Mark Tornillo. Näinä päivinä kannattaakin mennä nuoret U.D.O:n keikalle, miehistössä kun on kaksi alkuperäistä acceptia, ja vaikka Udo ei enää vannotusti soitakaan äitibändin matskua, niin uskoakseni alan fiilikseen pääsee silti aika hyvin, kun Wuppertalin Tankin rinnalla bassottelee Peter Baltes.

Tottahan toki Accept jyski 16-biisistä settilistaansa ammattimiesten ottein läpi, mutta joku valtava hengettömyys tuli läpi, eikä sitä pelastanut iltaa valaisseet pyrot tai ihan sinänsä komea lavan ylöspano. Acceptin aika oli ja meni, jälleen yksi ahneuden tulehduttamista tarinoista rockin historiassa. Montaa muutakin mieltä saa tietysti olla, ei siinä. Ettei mene ihan vinkumiseksi, niin ”Son of a Bitch” lähti napakasti, samoin judaspriestmäisen tanakka ”Pandemic”. Sensijaan, näin löysää ”Princess of The Dawnia” en olisi ikinä halunnut kuulla. Mainituista syistä, ”I’m Rebel” soi jo aidan taakse, kun tossu laittoi toista toisen eteen. Stadista ei edes perjantaina poistuta ihan noin vain säädyllisesti maakuntia kohti, eivätkä kulkupelit odottele. Näin muodoin ranskalainen Carpenter Brut jäi jälleen näkemättä, mutta olihan sen soittoslotti muutenkin jo aika tavattoman öinen. Kaiken siis kaikkiaan, erittäin positiivinen pikailta Hellsinki Metal Festivalia korkaten. Jatkuu ensi numerossa. KG

Garbage (us), Lucia & The Best Boys (uk) @ Uber Eats Music Hall, Berlin, DE 04.07.2024

Berliinin Friedrichshainin kaupunginosaan rakennettiin vuonna 2008 monitoimiareena, rikastuttamaan kaupungin isomman skaalan viihde-elämää. Usealla nimellä toiminut, 17 000 henkeä vetävä halli on nykyään uuden omistajansa myötä Uber Arena. Sen välittömään vierustaan pykättiin vielä 10 vuotta myöhemmin pienempien tapahtumien vaihtoehtoinen venue, noin 4500-4700 päätä imevä Uber Eats Music Hall, jossa itsellä oli nyt heinäkuisena iltana mahdollisuus ensikatsastaa yksi 1990-luvun menestyksekkäimmistä ja suurimmista rockbändeistä, yhä vuonna 2024 yllättävän relevantti ja eteenpäin porskuttava Garbage. Kun lomamatkan kohde muutamaa viikkoa aiemmin varmistui Berliiniksi, piti tietenkin aloittaa niin maan perseetön arpominen siitä, mitkä tai käytännön tasolla enemmänkin minkä artistin tai bändin voisi nähdä yhdessä maailman eittämättömimmistä livepääkaupungeista. Hirvittävän vatuloinnin jälkeen arpa oli heitetty Garbagelle, se kun bändinä oli toki muutenkin tärkeä nähdä, mutta liittyy myös saumattomasti muistoihin ajalta, jolloin olin onnekas asumaan Lontoossa useamman vuoden. Garbage ei ollut lähellekään tärkein bändi, joka niinä vuosina Londoniumissa jäi näkemättä, mutta yksi satojen muiden merkittävien joukossa. Noiden vuosien virheliikkeitä ja näkemättä jättämisiä paikataan nyt sitten ikääntyvä bändi kerrallaan, sikäli kuin vielä mahdollista.

Uber Eats Music Hallilla piti olla ajoissa, sen kerran kun oikein ulkomaankeikalle pääsi. Sisäänmeno sujui henkeäsalpaavan joustavasti, kukaan ei töninyt, kukaan ei ollut jurrissa eikä edes matkalla sinne, kukaan ei pakottanut jättämään mitään 3 euron narikkaan. Jo tunti ennen ensimmäistäkään soitettua sointia, olin tullut muistuttuneeksi siitä, kuinka sujuva ja upea keikkamaa Saksa on. Kaikki toimii täsmällisesti ja ystävällisellä otteella, ja infoa on saatavissa ajoissa ja riittävästi. Ja mitäpä muutakaan voi todeta, kuin että Uber Eats Music Hallin kaltaista venueta ei Suomessa ole, eikä tule näillä näkymin koskaan olemaan. Paljon henkilökuntaa, väljät tilat, siistit saniteetit, huipputekniikka ja hyvä näkyvyys. Kuulostaako kovinkaan tutulta? Ja paikka oli niin siisti, että lattialta olisi voinut vedellä currywurstit naamioon. Tässähän pitää alkaa ramppaamaan Berliinissä, hyvä ihmiskunnan meining kun ei todellakaan täällä/siellä rajoitu vain keikkaelämään.

Rockillan avasi nuorehko glasgow’lainen indieyrittäjä Lucia & The Best Boys. Käsi ylös, onko Skotlannista ikinä tullut rockmusiikkitermein mitään ylitsepääsemättömän huonoa kuonaa? Aivan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Ja oikea vastaus oli toki ”ei”. Bändi on aloittanut joskus 2016 paikkeilla, ensimmäinen sinkku ilmestyi seuraavana vuonna, ja viime vuoden syyskuussa pukkasi ulos aivan mainion esikoispitkän, ”Burning Castles”. Lucia & The Best Boys on hyvin tyypillinen ajan brittibändi, sen ilmaisussa kuuluu vaikutteet ja brittirockin historia koko laajuudessaan, mutta onko orkesteri kuinka omaperäinen, kysymys jää leijumaan ilmaan. Bändi kuulosti nytkin livenä, paitsi toki levyversiotaan hieman raskaammalta, mutta väliin Killing Jokelta, Simple Mindsilta, Jamesilta, The Bansheesilta ja mitä satoja muita niitä nyt olikaan. Eli perinne on hanskassa ja avainalbumit diggailtuna, mutta biisimateriaali lopultakin on se, joka aina erottaa jyvän akanasta. Lucia & The Best Boys soitti erittäin napakan 25-minuuttisen, 7-biisisen setin. Kattauksesta löytyi kaksi erinomaista popraitaa, joten hyvän prosenttiosuus oli jo varsin korkea. Upean jälkipunkisti jynkännyt kakkosbiisi, albumiraita ”Haunt You Back” ja setin päättänyt, seuraavalle pitkäsoitolle päätyvä ”Perfectly Untrue” soivat erottuvimmin. Mallinakin työskentelevä Lucia Fairfull on bändilleen ihan asiallinen ja laatuisa solisti, bändi soi tänään ensimmäisellä ikinä Berliinin keikallaan hyvin, itseasiassa paljon paremmalta kuulostaen kuin Garbage, ja tosi moni muukin asia oli aivan kohdallaan. Lavan valot olivat siinä asennossa, että ainakin meikämannerheimon hieman rapautuneella kaukonäöllä meni kunnon tovi tajuta, että näillähän on ihan oikea liverumpali siellä takarivin pimeydessä.

Monia nousuissa olevia brittibändejä on tullut nähtyä, mutta jos tässä nyt saa pylvään nokkaan tooga päällä istahtaa ja alkaa oraakkelin lailla besserwissaamaan, niin näistä saattaa kakkosalbumin myötä joku vielä joskus kuullakin. Taannoin tuli esimerkiksi nähtyä Sundara Karma, josta oikein kohisemalla brittimedia kohisi menemään muutaman vuoden, mutta onpahan ollut hiljaista sen maailmanvalloituksen suhteen. Ja vika ei tietenkään ole laadukkaan ja yritteliään bändin, vika on siinä ennenaikaisessa ja väärin kohdistuvassa, pohjattomassa kohinassa.

Lippu nähdä Garbage lämppäreineen Berliinissä kustansi permantopaikalta 51 euroa, ja tapahtumapaikka oli silkkaa maailmanluokkaa. Suomessa Garbage olisi ehkä ilmoitettu Nordiksen Black Boxiin, siirretty ”tuotantoteknisistä syistä” Kulttuuritalolle, ja liput olisi maksaneet alkaen 99 euroa. Berliinissä keikka ei ollut edes loppuunmyyty, vaikka bändin edellisestä vedosta täällä oli peräti viisi vuotta. Edellä kuvailtu ei kerro Garbagen elähtäneestä suosiosta, se on edelleen iso bändi, vaan parista muusta seikasta. Berliinissä on niin paljon tarjontaa, että jos joskus jää joku bändi näkemättä, joka ilta on viidestä kymmeneen merkittävää vaihtoehtoa, ja jos nyt missaa suosikkinsa keikan, voi olla varma, että se tulee loppuvuodesta, ensi kesänä tai seuraavalla rundilla taatusti takaisin. Suomi on keikkamaana paitsi vähän jäykkä ja nihkeä, mutta myös ihan ennenkaikkea tavattoman syrjäinen. Nyt itäisen diktatuurimme täysin sulkeuduttua, ja hyvä toki niin, Suomi on yhä syrjäisempi keikkamaa. Kohoavat kiertuekustannukset ja Härmän kulttuurivihamielinen ilmasto hoitavat loput. Niinkuin Juice lauloi meille, ”Suomi on liian pieni maa”.

Kom sii, kom saa. Olin paikalla ja onnekas, kun monia turbulenttejakin vaiheita urallaan kokenut tärkeä ja merkittävä Garbage, brittiläisin amerikanbändi ehkä ikinä, nykäisi laadukkaan Berliinin nykäisynsä, joka venyi peräti naksua vaille kaksituntiseksi. Sen verran perspiseksi meni saksalaisyleisön keskellä tunnelmointi ja yhteensä semmoinen kolmituntinen samoilla conversensijoilla bostailu, että Garbage-vedossa väistämättä oli ne alavireisemmältäkin tuntuneet hetkensä, mutta pääosin ilta oli popmusiikin juhlaa.

Garbagen kaksituntisen aikana lavalla oli kaksi pääosan saanutta, ja kolme statistia. Illan valodramaturgiakin tuki sitä väittämää, että merkittävin osa bändiä oli ja on, anteeksi nyt vaan, karismaattisen itsetietoinen solisti, The Queen of Scotland, Shirley Manson–sekä tanakasti kannuttanut ja tehokkaasti kihistellyt legendasmies, rumpali Butch Vig. Näin rockhistoriansa tarkkaan tavanneen, ja siihen tavattoman syvälle uponneen friikin näkökulmasta toki yksi paikalle raahautumisen merkittävimpiä syitä olikin, tunnustan, että illan pannuja paukutti Nirvanan ”Nevermindin” ja Smashing Pumpkinsien ”Siamese Dreamin” tuottanut mies. Unohtamatta tietenkään Sonic Youthin ”Dirtia” ja Soul Asylumin ”Let Your Dim Light Shinea”. Että tuota, itselle tärkeämpää oli nähdä ja kuulla Vig kannuttamassa, kuin Manson laulamassa, mutta molemmilla meni ihan hyvin ja kumpikin tuli koettua.

Illan 22-stygeinen settilista noudatti samaa kaavaa, kuin aiemmatkin Euroopan rundin vastaavat, vain yksi pieni muutos biisien järjestyksessä poikkesi aiemmin soitetuista illoista, joista Berliiniä edelsivät Saksan Wiesbaden ja Luxemburgin Luxemburg. Ensimmäinen biisi (”#1 Crush”) meni vielä soundia tunnustellessa, ja kuten aiemmin totesin, jollain tapaa viiltävää olikin, että tänään lämppäri kuulosti paremmalta. Volyymin määrästä ei tänään ollut kyse, paikoin saksalaisyleisö huusi kunnolla innostuessaan bändin yli, eli hieman kovempaakin sali olisi kestänyt luukuttaa. Mansonin laulu ja ennenkaikkea Butch Vigin patteristo oli sikäli myös soundillisesti illan pääosassa, että kun vain yhdessä biisissä ylipäätään kuultiin muistettava ja huomionarvoinen kitarasoolo, niin ihmetellä pitää näin ei-ultra-fanina, että mihin Garbage tarvitsee kahta kitaraa (perustajajäsen Steve Marker, sekä Duke Erikson).

Kakkosbiisin ”Godhead” moneen kertaan kiitollisuuttaan korostanut Shirley Manson omisti illan yleisölle, meille jotka valitsimme miljoonakaupungin illan livetarjonnasta juuri Garbagen, vaikka ajat ovat kovat ja ainakin osalla meistä aiempaa harkitummin laittaa massia tai kalkkania viihteeseen ja keikkoihin. Rohkeasti Garbage soitti isomushittejään pitkin matkaa pois kuljeksimasta, ei ole tarvetta säästää hittikimaraa encoreihin, sen verran alkaa jo olla bändillä peninkulmia takana. Ja maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa myytyä albumia. Niinpä jo kolmantena kuultiinkin ”I Think I’m Paranoid”, joka viimeistään räjäytti nopeasti syttyneen ja keikkaa kovasti odottaneen eurooppalaisyleisön pankin. ”Special”-biisiä spiikatessaan Manson muisteli maanneensa korona-aikaan kuukausikaupalla kotisohvalla pyjama päällä ja todenneensa tuskissaan aviomiehelleen, että haluaa epätoivoisesti Berliiniin! Nyt se odotettu ilta oli vihdoin käsillä, ja kaikki me paikalla olleet olimme special. Biisi kulkikin illan dramaturgiassa erityisellä intensiteetillä ja lämmöllä.

The Men Who Rule The World” omistettiin kaikille sota-ja kriisialueiden lapsille, ja muutenkin Mansonin rauhaa, yhteisöllisyyttä ja syrjimättömyyttä useammassakin kohdassa julistanut illan sana oli ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan. Seuraavana kuullun ”Metal Heartin” aikana bändin sointi hieman muuttui ja biisin loputtua Mansonin korvaan kuului kuisketta takalinjoilta. Butch Vigin snarerumpu oli jollain tapaa hajonnut, mutta mies huikkasi kuitenkin, että jatketaan vaan. Pieni korvinkuultava lisäsuhina snaresoundiin ei edes kuulostanut huonolta, mutta ”Metal Heartin” jälkeen, kun supina ja säpinä takaa ei lakannut, Shirley Manson korvinkuullen menetti hermonsa ja kehotti tekniikkaa ja Vigia kertomaan what a fuck is going on there? Että ei hänellä ole tässä mitään kitaraa, jonka mukavirittämisen taakse piiloutua, jos te vaihdatte snarea, vaan hänen pitää tappaa aikaa ja tarinoida yleisölle. Snare päätettiin vaihtaa, Manson tarinoi. Ja kun rumpu oli vaihdettu, sisuuntunut bändi soitti aivan järjettömän kauniin ja voimallisen ”Run Baby Run”, illan kovin veto, jos yksi olisi pakko valita. Butch Vig ei säästellyt uuttakaan snareaan, vaan polki ”Bleed Like Me”-albumin (2005) raidan vimmatun upealla manchester beatilla. Pelkästään tämän takia, tiedättehän, kannatti olla paikalla.

Seuraava highlight oli platinaa myyneen ”Version 2.0”-albumin (1998) raita, skottikirjailija Janice Gallowayn samannimisestä romaanista nimensä napannut ”The Trick Is To Keep Breathing”. Biisi aloitti keikan hieman rauhallisemman keskisuvannon, jonka samaisen suvannon aikana saksalaisyleisön ote, into ja huomio hieman herpaantui. Merkittävää säpinää ei syntynyt edes kryptoniittihitin ”Stupid Girl” aikana. Omissakin aikakirjoissa tämä biisi tuli aikoinaan kaikista päänaukoista ulos, ja soi kertakaikkiaan aivan liikaa joka paikassa. Mutta nyt, ajan kullitettua muistoja, biisi kuuosti ihan raikkaalta ja jopa tuoreelta. Pieni tunnelman notkahdus päättyi illan ainoaan coveriin, ja keikka ikäänkuin käynnistyi uudestaan, kun Garbage veti Siouxie & The Banshees-klassikon ”Cities In Dust”. Jo toinen kerta alle vuoden sisään kuulla tämä livenä, edellisen kerran Lissabonissa viime syyskuussa itsensä Siouxie Sioux’n tulkitsemana. Shirley Manson alusti biisin kertomalla, miten Siouxie pelasti hänet elämälle, koulukiusatun tytön, jonka ainoa lohtu koulun jälkeen oli kotona odottava Banshees-albumi ”Tinderbox”. Louise-nimistä koulukiusaajaa saamme toki kiittää siitä, että Mansonista tuli tiensä miehisen alan huipulle taistellut rocklaulaja. ”Cities In Dustin” lopulla Duke Erikson soitti oikeastaan illan ainoan järkeenkäyneen kitarasoolon, ja sai taas miettimään, mihin tämä bändi tarvitsee kahta vaivalloisesti kuuluvaa kitaraa. Kolmen vuoden stintin Smashing Pumpkinseissakin soittaneen Ginger Pooleyn basso on asia erikseen, sen alakertaisuus tukee Butch Vigin jymäkkää pannutusta tärkeällä tavalla.

Keikan laadukkaassa loppuliukumassa kuultiin platinahiteistä ”Vow”, ja tietenkin ennenkaikkea maailman neljänneksi upein poplaulu, ”When I Grow Up”. Kirjoitellaas perässä, jos tuntuu että lähtee. Vig kihisytti niin, että veikkasin mieheltä seuraavaksi kyrvähtävän pellit. Varsinaisen setin päättäneeseen isomushittiin ”Push It” Manson ennakkohehkutti saavansa merkittävän vieraan, naisrockin esitaistelijan ja kanssasiskon. Vieras osoittautui olevan kanadalainen Peaches, josta nyt ainakaan itse en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka kohtuu paljon tulee settejä seurailtua. Shirleyn ja Peachesin laulubattle oli hetken viihdyttävää, mutta ei nostanut biisin julistusarvoa tai kohottanut keikkaa varsinaisesti millään tavalla, vaikka styge muuttuikin matkalla Peaches-biisiksi ”Fuck The Pain Awayksi” ja taas takaisin. Bändin esittelyn Manson hoiti lakonisista lakonisimmalla tavalla, ja fiilis jäi, että ei Garbage maailman helpoin duunipaikka välttämättä ole.

Encoreissa kuultiin vielä ”Milk” ja ”Only Happy When It Rains”, jonka jälkimmäisen kiippareiden ääreen siirtynyt Erikson jotenkin epäonnekkaasti joutui aloittamaan kolme kertaa uudestaan, oikeat alkusoinnut ja tempo ei vain tahtonut löytyä. Shirley Manson tulkitsi biisin rumpuraiserilla istuen, ja pian kaikki olikin ohi. Muun bändin jo mentyä viimeisen kerran takahuoneeseen, Butch Vig nousi rumpujen takaa osoittamaan henkilökohtaista kiitollisuuttaan, snare-episodi ja kuningattaren gonahdus tuoreessa muistissa. Mies joka perusti bändin 1993, mies joka kutsui Mansonin kotoa mukaan kun haluttiin naispuolinen vokalisti, mies joka kirjoitti rockin historiaa tuottajana, mies johon grunge yhtenä keskeisimmistä kulminoitui. Yksi hajonnut rumpu ja kolmen minuutin viivästys ei ollut mistään pois. Hieno hetki, Butch Vig kumartelemassa rumpupatterin takana, kun muut olivat jo menneet. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Post Navigation