Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Raven”

The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024

Lontoossa vuonna 1989 perustettu The Tiger Lillies on toimittanut punkahtavaa brechtiläistä, weimaris-viktoriaanista sideshow’taan ja kolmen miehen friikkisirkustaan nyt jo 35 vuoden ja yli 40:n albumillisen verran. Mukaan mahtuu liuta musikaaliprojekteja ja mykkäelokuvascoreja ja puolitauotonta keikkailua, joka on tuonut kulttisuosiota ihan alusta lähtien nauttineen trion Suomeenkin jo useamman kerran. Viimeksi bändi nähtiin Härmässä GLivelabien loppuunmyydyillä vedoilla ja sitä ennen Helsingin Korjaamolla 2018, jossa itsekin onnistuin todistamaan Lilliesit ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa Tiger Lillies jalkautti Helsingin Savoy-teatteriin kolme esitystä jo vuonna 2017 ensi-iltansa saaneesta makabeerista Edgar Allan Poe-teemaisesta ”The Haunted Palace”-musikaalista, josta tuolloin julkaistiin luonnollisesti samanniminen albumi. Tarina ei täsmälleen kerro, miksi bändi juuri nyt lämmittelee Poe-show’ta, sen enskasta kun ei ole tasavuosia tai vastaavaa, mutta lieneekin niin, että konserttitalot ympäri Eurooppaa ovat kovasti esitystä toivoneet, ja nyt saaneet.

Edgar Allan Poe, kaikkien maailman kauhukirjailijoiden isä, kirjoitti 48-säkeisen runon ”The Haunted Palace” alkuvuodesta 1839. Kauniilla vanhalla englannilla skrivattu allegoria ihmismielen hajoamisesta sai ensijulkaisunsa Baltimore Museum-lehdessä jo saman vuoden huhtikuussa, ja jalostui myös myöhemmin osaksi Poen yhtä kuuluisimmista novelleista, ”The Fall of the House of Usher”. Mainitun runon pohjilta, paljon fiktiota mukaan heittäen ja Poen omasta ääritraagisesta, vain 40-vuotiaana päättyneestä elämäntarinasta poimien on keitetty kasaan nyt nähty esitys, jonka alunperin tilasi ranskalainen Theatre du Volcan Bleu.

Sideshow pääsee alkamaan viitisen minuuttia myöhässä, kun salin lähes loppuunmyynyt väki saadaan käytäviltä säpisemästä omille paikoilleen. Itsellä on istuin kakkosrivillä, eli aitiopaikoilla, Tiger Lillies-keikkoja ei yyberöidä takarivistä. Bändin perustaja ja nokkamies, tunnistettavan falsetto-laulunsa jo nuorena miehenä opetellut Martyn Jacques köpöttää tuttuun jäykkästailiinsa punaisten verhojen takaa ja aloittaa yksin haitarinsa haikealla säestyksellä muunnelman Poen kuuluisasta ”Raven”-runosta, ”Nevermore”. Jossain verhon takana mukaan hiipivät rumpali Budi Butenopin perkussiot ja aivan kuten ”The Haunted Palace”-albumillakin, basisti Adrian Stoutin ulvottama aavemainen theremin. Seuraavaksi esitelläänkin Martin Bassindalen näyttelemä, päänsä kadottanut runoilija Poe ja Jacquesin itsensä esittämän demonihahmo Ravenin sulokas assistentti Doris (myöhemmin myös kaikki muut naisroolit näyttelevä Carolina Pecheny).

Kaiken lähtökohta on klassinen asetelma jossa Poen poetiikka ei tahdo ns. oikein lähteä. Mutta kun demonihahmo kaivaa taskustaan yhä mustempaa ja mustempaa mustetta, alkaa runosuonikin lievästi sanottuna olla paisuvainen ja klassista maailmanluokan kauhustooria alkaa syntya. Sillä hinnalla toki, että Edgar Allan myy sielunsa paholaiselle ja se viimeinen, litran leka mustinta mustetta meneekin sitten jo alamäen ollessa jyrkkää, taiteilijan kurkusta alas. Tarina etenee aika minuutilleen puolitoistatuntisen kestonsa kuin korpin siivillä, kun on loppukumarrusten aika, jää tunne että olisihan näin harvinaista herkkua katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Tiger Lillies soittaa kaikki musikaalin scorealbumin biisit läpi, ja välillä näyttelijät vievät stooria mitä makaabereimpiin suuntiin. Martyn Jacquesin demonihahmon lisäksi, sähköistä pystybassoa thereminin ohella soittava Adrian Stout esittää Poen runoja pilkkaavaa ja kirjailijalle ovea näyttävää lehtikustantajaa. Ja pakko on sanoa, että bändin herrojen lakonisempi tyyli pesee väliin ammattinäyttelijöiden töpöttelyn mennen tullen, vaikka Edgar Allanin hahmon erittäin tahallinen ylilyönniksi vetäminen nyt sinänsä ei tietenkään jää keneltäkään huomaamatta.

Esitystä tukee jälkiviktoriaanisesta maailmasta ponkiva monitasoinen projisointi, joka kaiuttaa myös varhaisten mykkäelokuvien ja Eadweard Muybridgen liikekokeilujen kuvastoa. Kolmella ovella luotu sairas ovi(kauhu)farssi etenee Poen stimulanttihuuruisen elämän haipuvana kuvauksena ja päättyy runoilijan kuumehoureiseen kuolemaan sairaalan vuoteessa. Oikean Poen elämää värittivät pelivelat ja alituinen köyhyys, aliarvostus kirjailijana, vaimon kuolema tuberkuloosiin ja sen jälkeen yhä paremmin ja paremmin maistunut alkoholi. Yhdysvaltain historian ensimmäinen (juuri ja juuri) pelkällä kirjoittamisella toimeentullut taiteilija kuolikin epäselvissä ja selvittämättömiksi jääneissä olosuhteissa, kadulta henkihieverissä löytyneenä, toisen miehen vaatteissa ja ilmeisesti väkivaltaisen muilutuksen shokeeraamana, arvoitukseksi jäänyttä Reynolds-nimeä maanisesti toistellen.

Kun Poe tapaa lavalla edesmenneen äitinsä haamun, Tiger Lillies tunnelmoi scorealbumilta raidan ”Mother” ja kun Poe painostetaan tunnustamaan vaimonsa tuperkkelikuolema murhana, painostaja on nimenomaan Martyn Jacquesin Raven-demoni ja painostus tapahtuu biisiä ”Murder” laulamalla. Mutta perinteinen musikaali ”The Haunted Palace” ei missään mielessä ole, siihen ei Jacquesin tuotannon ja laulujen kieroutuneisuus kertakaikkiaan pysty. Esitys on musiikillista kauhuteatteria, tai näyttelemällä ja visuaaleilla laajenettu Lillies-teemakeikka, miten vaan. Normaaleimmin teatterin ja tanssiteatterin kerrontaa lähestytään vaikuttavassa kohtauksessa, joka alkaa Poen ja tulevan vaimonsa rakastumisella saman sängyn reunalla ujostellen, seuraavassa hetkessä nuorikko jo tekeekin kuolemaa ja yskii lakanat vereen.

Show’n upein hetki on kuitenkin Jacquesin flyygelillä säestämä aavemaisen komea balladi ”Annabel Lee”, joka on myös albumin huippuhetki. Biisi perustuu Poen yhteen tunnetuimmista runoista, samannimiseen tragediaan kauniin naisen kuolemasta. Vaikka Tiger Lilliesien kaanon on häkellyttävä sekoitus vaudevillea, chansonia, mustalaismusiikkia, punkia, oopperaa ja gininhuuruista dark cabaret-meininkiä, bändi on juuri tänään parhaimillaan komeassa hiturissa, tomwaitsmäisessä murhaballadissa. Samaa todistaa myös bändin tuorein, helmikuussa julkaistu albumi, napakasti nimetty ”Lessons in Nihilism”. Silläkin parhaat hetket on nimenomaan kauniita slowareita, tunnelmallisia hitureita. Samainen rieska todistaa myös, että Tiger Lilliesien omintakeinen staili kestää aikaa, bändi on yhä relevantti vuonna 2024. Silti, jos orkesteri ei ole tuttu, saattaisin kehottaa aloittamaan tutustumisen vaikka ihan pokkana vuoden 1994 virallisesta esikoisalbumista ”Births, Marriages and Deaths”. Sieltä kun laittaa soimaan bändin keikkojenkin kestohitin ”Hell”, niin heti selviää mistä on kyse ja missä mennään.

Ja jälleen kaunis balladi, Adrian Stoutin haamuilevalla thereminillä ulisuttaen, ”Baltimore”, kun Poe-musikaali alkaa saada yhä surumielisempiä sävyjä kohti loppuaan. Esitys alkaa sulkeutua myös niin, että instrumentaatio on samankaltainen alussa ja lopussa, thereminin soundia tasapainottaa Jacquesin näppäilemä ukulele ja peräti jazzahtavasti hiippailevat rummut. Erittäin vaikuttava on myös Poen houreisen kuoleman jälkeen kuultava ”Out of Space and Out of Time”. Koko show sulkeutuu kauniiseen, albuminkin päättävään ”Isadoreen”. Martyn Jacques lonkkavikailee lavan eteen tutussa kuolonkasvomaalauksessaan, ja saa vierelleen ensin näyttelijät, ja sitten myös loput Lilliesit. Kestää kauan, ennenkuin Jacques taipuu antamaan luvan kumartaa isosti mukana eläneelle yleisölle. Seuraa myös yksi maestron yksin esittämä encore, ja ainahan sitä voi toivoa, että soita Martyn ”Hell”, mutta ei tietenkään. Ei se nyt kuulu eikä kuuluisi tähän. ”Edgar Allan Poe’s Haunted Palace”-frekshow jatkaa matkaansa ensin Kreikkaan ja sitten Saksaan, Itävaltaan ja Latviaan. Mahtava makaaberi musikaali, ensi kerralla The Tiger Lillies toivottavasti perinteisemmällä bändikeikalla jälleen. KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Post Navigation