Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “fusion jazz”

Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018

Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.

Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.

Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.

Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.

Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.

Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Vappua juhlittiin Hämeenlinnan Suisto-klubilla progen merkeissä, sekä veteraanivoimin, että tuoreemminkin. Onneksi kaikki kevätjuhlaan liittyvä äpyily oli jäänyt kaduille, ja Suistolla voitiin keskittyä pelkästään laadukkaaseen musiikkiin. Illan avasi mainiolla ja tiukalla kolmevarttisellaan helsinkiläinen Superfjord, joka kutsuu musiikkiaan ”cosmic jazzrockiksi”. Eikä siinä mitään, mutta täyttä kokonaiskuvaa termi ei anna. Superfjord on kuin olisi lyöty yhteen Pekka Pohjola ja Kingston Wall, välillä edetään hapokkaammin, välillä seitsekeetlukulaisittain perinneprogemmin. Kahdella kitaralla ja alhaalta jynkkäävällä bassolla saadaan väliin aika raskaskin sointi aikaan, mutta se ei ole itsetarkoitus. Rumpujen rinnalla lisäperkussiot tuovat sen tärkeän mausteen, joka erottaa Superfjordin muista psykedelia-alan yrittäjistä. Bändiä johtaa Jussi Ristikaarto, joka takavuosina pyöritti kertakaikkiaan mainiota Kevin-yhtyettä, ja perkussio-osastolta löytyy Ilari Kivelä, tuttu myös Pariisin Keväästä. Lisäksi miehistön taustalta löytyvät mm. Major Label, Kytäjä ja Rubik. Osaamisesta ja näkemyksestä ei siis jää Superfjordilla kiinni. Neljänkymmenenviiden minuutin setissään bändi ehti soittaa peräti 7 biisiä, ellen nyt ihan väärin laskenut, joten biisien pituudetkin pysyvät genressään kompakteina, eikä kukaan luukuta luukuttamisen takia, vaan musiikin. Erittäin kova ryhmä, itselle tuore tuttavuus, jota pitää suorastaan alkaa seuraamaan. Menkää, suosittelen.

superfjord kuva

Sitten illan pääteemaan. Tässä vaiheessa on todettava ensinnäkin, että kerrankin Suistolla aloitettiin soitto hyvinkin inhimilliseen aikaan, lämppäri jo klo 21. Ehkä sillä haluttiin kunnioittaa pääbändin fanien ikärakennetta, aivan sama, mutta arvostan. Ja toinen mainittava seikka on Suiston jo legendaarinen soundi. Jos se ei ole tuttu, niin sitä kannattaa tulla kuulemaan matkojenkin takaa. Yhtään huonolta kuulostavaa vetoa en ole täällä yytsinyt. Ja hyvä tänäänkin niin, sen verran asiallinen ja ammattimainen rykmentti ladattiin myös illan ylälauteille.

Homman nimi oli, ja on Wigwam Revisited, mutta ei ole todellakaan kaukana, etteikö sen nimi voisi aivan pokkana olla myös ihan vain Wigwam. Legendaarisesta suomiprogen lähettiläästä ja yhdestä koko maan kaikkien aikojen tärkeimmästä bändistä, joka pääsi aikoinaan pioneerina kolkuttelemaan myös kansainvälisiä ovia, on tässä kokoonpanossa jäljellä lähestulkoon alkuperäinen Wigu-mies, urkuri ja laulaja Jukka Gustavson. Bändihän perustettiin loppuvuodesta 1968, ja Gustavson oli mukana jo alkukeväästä 1969, tosin vasta ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen. Myöhemmin Gustavson nousi myös merkittäväksi biisintekijäksi Jim Pembroken rinnalle, vaikka Wigwam pääosin jälkimmäisen materiaalista muistetaankin. Revisited-kokoonpanossa rumpuja soittaa Jan Noponen, joka vaikutti Wigwamissa muutaman vuoden 90-luvulla, ja soitti myös  ”Light Ages”-albumilla (1993). Mainio levy, joka jatkoi siitä mihin Wigwam edellisen kerran jäi, pitkälle levytystauolle heittäytyessään vuonna 1977. ”Light Ages”-levyllä ja samaisella periodilla bändissä vaikutti myös Mikko Rintanen (koskettimet ja laulu), joka on nyt Gustavsonin rinnalla Revisited-kokoonpanon eturivissä erittäin keskeinen osa perinteen ylläpitämistä. Sillä siitähän tässä on kyse, näiden upeiden biisien tuomisesta myös nyky-yleisön ulottuville livenä, alkuperäisille uskolliseen tyylin soitettuna. Ja koska Jim Pembroke ei ole, takaisin Britanniaan eläköidyttyään, enää käytettävissä, siksi bändi kutsuu itseään häveliäästi Revisited-nimilisäkkeellä. Kokoonpanoon kuuluu olennaisesti myös todellinen ydinwigu eli basisti Måns Groundstroem, mutta hän oli tällä kertaa soittohommista sairauslomalla, ja asiallisen paikkopestin hoiti pitkän linjan ammattimies Petri Asiala. Kitaraa Revisitedissä soittaa Pekka Nylund.

Yhtäkaikki, kyse oli Suistonkin illassa Jim Pembroken (ja vähän toki Rekku Rechardtinkin) maailmanluokan sävellyksistä, ja niiden soittamisesta uskollisin soundein, mutta tuorein sovituksin. Näillä biiseillä Wigwam olisi voinut olla se uusi Beatles, jota brittiläinen Virgin Records havitteli signatessaan bändin vuonna 1975. Tosin, Virgin havitteli samaa monen muunkin bändin osalta. Eikä aina käy niinkuin haaveillaan. Wigwamin maailmanvalloituksen jumittaminen ja lopulta kaatuminen on pitkä ja monipolvinen tarina, mutta monia ovia ehti silti aueta.

Ilta avattiin, kuten tälle kokoonpanolle on tavaksi tullut, ”Just My Situationilla”. Biisi edustaa popimpaa Wigwamia, tavallaan beatleseimmillään. Lauluvastuu oli tänäänkin pääosin Mikko Rintasella, Gustavsonin toimittaessa stemmoja toki. Myös napakat spiikit sujuivat Rintaselta, ja yleisön huuteluihin lähtikin samantien sivaltava vastakommentti, mies paljastui erittäin hauskaksi supliikiksi. Vanhan liiton progeen usein mielikuvissa liitetty haudanvakavuus loisti poissaolollaan. Jo kolmantena kuultiin ”Nuclear Nightclub”. Ehkä bändin peräti tunnetuin biisi soitettiin suorastaan lyhyeltä tuntuneena, kompaktina versiona. Tottakai, mainio ratkaisu heittää hittibiisi tänne heti kärkisijoille, mytologiaa heikomminkin tuntevan on mahdollista pysyä kärryillä paremmin.

Olin oikein ennakkoon valmistautunut faktaan, että bändi tulee soittamaan yhden koko suomirockin komeimmista biiseistä, ”Lost Without a Trace” (Pembroken sävel ja sanat kolmosalbumilta ”Fairyport”, 1971) . Se kuuluu Revisitedin harjoiteltuun vakiosettiin, mutta jäi tänään pois. Syynä pääosin varmaankin, että keikka kaikenkaikkiaan oli muutaman biisin tältä porukalta totuttua lyhyempi. Keskeistä kamaa kuitenkin ehdittiin kuulla, tietenkin yleisönkin edustajan huutelema ”Freddy Are You Ready”, joka päätti varsinaisen setin. Tai erittäin pitkänä, sooloiluja sisältäneenä versiona vedetty ”Do The Pigworm”, joka varsinaisesti on Jim Pembroken soolomateriaalia. Pembrokehan kehitti biisiin peräti pigworm-tanssiaskeleet, jotka tänään jäivät näkemättä, ehkä onneksi. ”Losing Hold” kirvoitti isoa hyväksyntää yleisöstä ilmeisten hittiraitojen lisäksi, mutta illan komein veto oli ehdottomasti isolla tunteella ja voimalla vedetty ”Do or Die” albumilta ”Nuclear Nightclub” (1975). Siinä kaksien koskettimien vuoropuhelu, Gustavsonin ”hammond” ja Noposen kireääkin kireämmät rumpusoundit ja tanakka lyönti olivat illan tehokkaimmassa käytössä. Sitäpaitsi, miten on mahdollista, että en ole aiemmin osunut paikalle kun Pekka Nylund soittaa kitaraa. Erittäin vähäeleisen tyylikästä touhua.

Muutaman encoren jälkeen ilta oli paketissa ja Wigwam Revisited matkalla kotiin. Varsinaista Wigwamia en, kuinka ollakaan, koskaan ehtinyt nähdä. Se tuskin keikkalavoille enää palaa, ellei sitten jonkin erittäin erityisen juhlakonsertin nimissä. Ensi vuonnahan olisi bändin 50-vuotisjuhlien paikka, jäämme siis toivorikkaina odottamaan. Tai ehkäpä tämä kokoonpano muutamalla avainvieraalla ryyditettynä? Mene ja tiedä. Mutta Revisitedin keikoilla pääsee erittäin hyvin tunnelmaan, ajassa taaksepäin paluu on enemmän kuin helppoa. Nämä(kin) on siis nähtävä uudestaan. KG

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tanskalainen Ida Nielsen on sähköbasistien kansainvälistä eturiviä, ja päässyt harjoittamaan ammattiaan erittäin hyvässä seurassa. Nielsen soitti kahdessakin Princen taustalla ja rinnalla vaikuttaneessa bändissä, nimittäin legendaarisessa The New Power Generationissa, sekä 3rdeyegirl-triossa. Ensinmainittuhan oli aktiivinen vuosina 1990-2013, ja erittäin keskeinen osa vajaa vuosi sitten liian varhain päättynyttä Prince-saagaa. The New Power Generation uudelleenaktivoitui hetkeksi vuonna 2015, ja soitti Taiteilijan viimeiseksi jääneellä albumilla ”Hit’n’Run Phase Two” (järjestyksessään peräti 39. studiolevy). Albumi julkaistiin neljä kuukautta ennen Princen kuolemaa. Tuolla jäähyväislevyllä (ja NPG:n toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa) Ida Nielsen siis soitti bassoa, samoin kuin Princen yhdessä 3rdeyegirlin kanssa vuonna 2014 julkaisemalla ”Plectrumelectrum”-albumilla. Jälkimmäinen on sitäpaitsi varsin pätevä ja monipuolinen levy, jolla Nielsenin funkbasso on erittäin keskeisessä roolissa. Livenä Ida Nielsen nähtiin Suomessa myös heinäkuussa 2011, jolloin Prince vihdoin saatiin Suomeen, loppuunmyydylle Hartwall Areenalle. Itse en ollut paikalla, tälläkin hetkellä edelleen täysin käsittämättömästä syystä. Kai ajatus oli jotenkin, että Princehän tulee vielä, ensi kerralla ehtii.

Tällä kertaa Nielsenin toi kahdelle Suomen-keikalle yhteistyö suomalaisen sähköbasismin mestarin, Jan-Olof ”Puppe” Strandbergin kanssa. Nielsen nousi lavalle Strandbergin johtaman Funk Unitin kanssa Espoon Sellosalissa, ja Tampereen tuoreimmassa keikkapaikassa, viime lokakuussa avatussa Olympiassa, jonka näin ollen itsekin pääsin vihdoin korkkaamaan, ja erinomaiseksi toteamaan.

 

Olympian keikalla kuultiin tukku biisejä mustaan nahkaan ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneen Ida Nielsenin sooloalbumeilta, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Niistä mainittavimmin kulki pikkuhitti ”Showmewhatyougot”, viimeisimmältä albumilta ”TurnItUp” (2016). Pakko on todeta, että Nielsenin oma tuotanto ei levyltä innosta yhtään, vaan on suorastaan laiskaa hissifunkia ja aulatilojen diskanttista kertakäyttökamaa, joka tulee yhtä nopeasti toisesta korvasta ulos. Livenä biiseihin saatiin sentään kunnon takapotku ja lisäkierre, mutta kyllä illan ehdottomasti tärkeämpi anti, ulkomaan vieraasta huolimatta, oli itse Funk Unit ja sen osaaminen. On toki kunnioitettavaa, ettei Nielsen kierrä maailmalla soittamassa ”Purple Rainia”, ”When The Doves Cryta” tai ”Red Corvettea”, niinkuin liian moni Princen bändeissä soittanut voisi ahneuksissaan tehdä. Mutta Nielsenin nytkyttävä perusfunk ei ole kovin innovatiivista, biisit ovat turhan samankaltaisia. Silti, peukkubassottelijana lady on yksi parhaista, mitä olen livenä päässyt lähietäisyydeltä todistamaan.

idanielsen

Onneksi Puppe Strandberg joukkoineen pelasti puolitoistatuntisen. Komesti kulki ”Dominique”, ranskalaiselle sähköbassotaiturille Dominique Di Piazzalle omistettu biisi, joka löytyy Strandbergin ”At The Seasound”-albumilta. Strandberg on aiemmin tuonut Di Piazzan kanssaan Suomeen yhteiskeikoille. Muutenkin Strandberg on laajasti kontaktoinut itsensä progen ja fuusion elittiin maailmalla, soitettuaan mm. muutaman vuoden stintin Simple Minds-rumpali Mel Gaynorin The Fusion Project-kokoonpanossa. Vuonna 1975 Rauli Baddingin bändissä uransa aloittanut Puppe Strandberg on soittanut vaikka missä, ja vaikka kenen kanssa. Ja pitää aina tilaisuuden tullen nähdä livenä, viimeksi itse todistin miehen taituruutta taannoin kotimaisen Paidarion-progebändin ja brittiläisen England-yhtyeen legendaarisen Robert Webbin kanssa Hämeenlinnan Suisto-klubin fuusioillassa.

Kova on myös Strandbergin kasaama Funk Unit; koskettimissa Jukka Gustavson (Wigwam), rummuissa yli 5000:lla levyraidalla musisoinut Jartsa Karvonen, nuorempaa sukupolvea edustava saksofonisti William Suvanne, ja kitarassa Sami Virtanen. Strandberg on syystäkin ylpeä bändistään, mutta toki muutaman kerran vähemmän bändin olisi voinut esitellä ja muutamat ylisanat leikata pois. Toisaalta, ei tällä tavalla hengittävää pumppua näe ihan joka kuukausi edes. Gustavson, suomiprogen yksi iskähahmoista, on aivan huikea kiipparisti, mutta myös taidokas solisti, varsinkin mitä bluesimmaksi tavara menee. Bändi soitti ilman Nielseniä todella upean sovituksen Beatles-klassikosta ”Eleanor Rigby”, sovituksen takana oli nimenomaan Gustavson, joka biisin lauluosuudet myös tunteella tulkitsi. Suvanne saksofoneineen on otettava seurantaan, ja Sami Virtanen kitarassa hoiti osuutensa viileällä tyylillä, ja muutaman kerran lähti aivan huikea soolo. Muutenkin, Karvosta lukuunottamatta, kaikki saivat soolotilaa, mutta käyttivät sen maltilla, mitään iisakinkirkkoja ei tänään rakenneltu.

Keikka vain parani loppua kohti, ja varsinaisen setin päättänyt ”Yes, This Is It!” nousi jo todella komeaksi yhteisprogeiluksi (korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuosta Strandbergin ”Made In Finland”-albumin raidasta uskon olleen kyse). Strandberg on omissa projekteissaan, ja soololevyillään, jollain tapaa jatkanut siitä mihin Pekka Pohjola aikoinaan jäi. Eikä näin sanottu ole kummaltakaan bassomestarilta pois, vaan päinvastoin.

Ida Nielsen oli toki mukana setin päätösnumerossa, jossa myös kahden sähköbasson yhteistyö oli Nielsenin soolobiisejä paremmin ja tehokkaammin hyötykäytössä. Ainoaksi jääneessä encorebiisissä Nielsen ei ollut lavalla, kun Funk Unit louhi aivan häkellyttävän komean ja alakertaisen version Stevie Ray Vaughanin hitistä ”Crossfire”. Mahtavaa, parasta vähään aikaan. Hetken Karvonen ja Strandberg olivat The Double Trouble, Gustavson hoiti laulut sielukkaasti ja ennenkaikkea Virtanen nykäisi alkuperäistä kunnioittavan upean soolon, huonoahan ei tähän biisiin ikinä kannattaisi vetäistäkään. Tiedättehän, pelkästään tämän yhden encorebiisin takia piti olla paikalla. Vaikka Ida Nielsenin osuus jollain tapaa tuottikin pikku pettymyksen, niin Funk Unit ei. Suosittelen näkemään nämä muusikot yhdessä ja/tai erikseen, kun tilaisuus koittaa.

Omalta kohdalta yksi keskeinen syy jalkautua Tampereen torstai-iltaan oli tokikin päästä korkkaamaan kaupungin keikkamestojen tuore ja erittäin tärkeä lisä, Olympia-korttelin perinteikäs ja komeasti restauroitu sali. Vuonna 1908 työväen kokoontumistarkoituksiin rakennettu sali toimi vuoteen 1986 asti vuosikymmenien ajan leffateatterina. Todettava on, että yhdessäkään rokkivenueksi muutetussa entisessä elokuvateatterissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole onnistunut olemaan. Nämä on alunperin tehty viihtymiseen ja jonkinlaista äänentoistoakin ajatellen, ja ennenkaikkea sitä, että jokaisen lipun maksaneen on nähtävä jotain. Lava tämänkaltaisessa salissa on yleensä riittävän korkealla, koska se myötäilee entisen kankaan korkeutta, eikä keskellä parasta yleisöaluetta ikinä ole kantavaa tolppaa. Olympia on ensikeikan valossa todella onnistunut, kansainvälisen tason paikka. Täällähän pitää alkaa käymään. Jos soittomestasta tulee mieleen Lontoo tai Berliini, ollaan hyvällä asialla. Sali tuntuu soivan hyvin, ja palvelukin pelasi. Lavan ja miksaustiskin välissä on riittävästi tilaa, baaristakin näkee artistin, yläaulassa on mukava loungemeininki ja salin puolella pystypöytiä laskea juoma ja ottaa vähän tukea, monta asiaa on mietitty oikein. Vielä kun suurimman osan illoista soittoajat saadaan aikaistettua sivistys-Euroopan tasolle, puhutaan todella laadukkaasta keikkapaikasta. Torstainen funkilta ei ollut loppuunmyyty, mutta silti väkeä oli mukavasti liikkeellä. Nyt onkin tärkeää, että tamperelaiset ottavat Olympian omakseen, ei millään jaksaisi lukea syksyllä mitään konkurssiuutisia. Yo-Talon konkurssiuhastakin kun selvittiin säikähdyksellä, Tampereella on edelleen monta erinomaista soittopaikkaa, jotka ovat sitäpaitsi varsin linjakkaasti profiloituneet. Tampereen asema maan toiseksi kovimpana keikkakaupunkina vahvistui Olympian myötä entisestään.  KG

 

John McLaughlin and The 4th Dimension (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 18.11.2014

Olinpa kerran nuorempi, ja sain pitkän kärtännän jälkeen sähkökitaran joululahjaksi. Vanhempieni pienituloisuuden huomioiden, kyseessä oli valtava satsaus. Otin kitaratunteja espanjalaiselta nylonkielisen virtuoosilta ja kuuntelin korvat verillä Eddie Van Halenia. Kaverini vinttihuoneessa kävimme läpi länsimaisen rock-kitarismin kunniakkainta kataloogia. Luokkakaverini, josta piti tulla myös bänditoverini, tutustutti minut Claptoniin, Hendrixiin, Paul Kossoffiin ja kaiken päälle vielä brittiläiseen John McLaughliniin, jonka häkellyttävän nopeuden ja taituruuden tunnistin, mutta jota en voinut käsittää. Ehkäpä ne olivat juuri McLaughlinin levytykset ystävän ja toverin jäätävässä vinttihuoneessa, jotka lopulta saivat ripustamaan japanilaisen Stratocaster-kopioni siihen viimeiseen naulaan, jossa se yhäkin roikkuu. Ei tullut meikäläisestä maailmaakiertävää rokkitähteä. Häpeä jäi, etten koskaan oppinut soittamaan. Ehkä osin tuosta häpeästä johtuen, joudun aika ajoin raahaamaan itseni maailmanluokan kitarasankareiden keikoille. Tosin, nähdä itsensä John McLaughlin elävänä, on ollut tavoitteena aina noista päivistä lähtien.

Joten, takaisin Finlandia-talolle. Olin paikalla tuttuun tapaan aivan liian ajoissa. Kuikuilin mahdollisia tuttuja, mutta en nähnyt yhtäkään. Oli aikaa pohtia, miksi Finlandia-talo tuntuu niin valtavan masentavalta. Siis yleiset tilat, ei niinkään sali. Salissahan kyllä viihtyy, kun laadukas musiikki soi ja valot sammuvat. Tajusin siinä Lapin Kultaa särpiessäni, että talo on aivan järkyttävän huonosti valaistu. Yleisten tilojen valaisu muistuttaa kotimaisen päivittäis-tv-sarjan offline-versiota. Eli puhutaan kansankielellä tuhnusta. En ymmärrä, Aalto kuitenkin suunnitteli hässäkän ennen ensimmäistäkään öljykriisiä, oli vielä lupa tunkea isompaa polttimoa sisään.

Fuusion ja progen legenda (taas joutuu tätä sanaa käyttämään), yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä sähkökitaraan koskaan tarttuneista ihmisistä, kiersi pimeään maahamme tällä kertaa 4th Dimension-kokoonpanonsa kanssa. Alun spiikissään McLaughlin totesi, että nyt hänellä on kasassa kaikkien aikojen paras bändinsä. Paljon sanottu mieheltä, joka 1971-87 johti yhtä koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, Mahavishnu Orchestraa. Siinä sentään musisoivat mm. Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ja Bill Evans. En usko McLaughlinin kommentin olevan mainituilta pois, se lienee ollut pelkästään armoton komplimentti nykybändiä kohtaan. Ja toisaalta tarkoittavan, että vihdoinkin kaikki on loksahtanut kohdalleen. Viimeistä iskua myöten, maestron täyttäessä pian 73. Olihan Mahavishnu Orchestra tunnetusti aika riitaisa hybridi, kipinää lensi. Nyt 4th Dimensionissa tuntuu olevan suorastaan leppoisaa, McLaughlin soitti koko illan hymy huulillaan, ja ottipa vetreä kepittäjämme aika ajoin muutaman joraavan askelkulunkin, jos ei nyt suorastaan tanssahdellut.

Illan pääroolissa oli setti, joka on tullut tutuksi bändin maaliskuussa julkaistulta livealbumilta ”The Boston Record”. Se on kuulkaa kova kiekko, ja kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos ei ole vielä ollut. Ja jos ankara proge yhtään menee jalan alle.

Keikka kesti tänään (encoreineen) lähes kaksi tuntia, ja suolaiselle lipunhinnalle saatiinkin kunnolla vastinetta. Sali ei ollut likikään täynnä, mutta ei myöskään häpeällisen vajaa. Oma arvontakorini oli heittänyt minut taakse, parvekelipan alle. Ja ehkä hyvä niin, soundi oli tänään poikkeuksellisesti erinomainen, vielä kun istuin vain hiukan miksaustiskistä sivuun.

Setin avannut ”Guitar Love” (vuoden 2012 studioalbumilta ”Now Here This”) ja ”Little Miss Valley” näyttivät suunnan koko illalle. Eli pitkän kaavan kautta, ja vähintäin kuusi sooloa per biisi. Mutta näinhän se näissä lajityypeissä menee. McLaughlinin luotto bändiinsä on jopa sitä luokkaa, että aika harvana hetkenä edes huomasi olevansa yhden maailman tärkeimmistä kitaristeista keikalla. Basisti Etienne Mbappe sai runsaasti sooloaikaa, muutamassa biisissä jopa kahdesti. Kaveri soittaa tyylikkäästi mustat hansikkaat käsissään, ja on kyllä vääjäämättä kovin peukkubasisti, jonka olen koskaan nähnyt. Kamerunilaisvelhon meriittilistalta löytyvät mm. Salif Keitan bändi, Joe Zawinul Syndicate ja Ray Charles.

Illan ikimuistettavimmat numerot olivat, näkökulma jälleen pelkästään henkilökohtainen, ”Abbaji” ja jo mainittu ”Little Miss Valley”, molemmat ”The Boston Recordilta”. Ensinmainitun McLaughlin omisti intialaiselle tablamestari Alla Rakhalle, percussioguru Ravi Shankarin pitkäaikaiselle oikealle kädelle. Rakhan poika Zakir Hussain jatkaa isänsä työtä, ja on tehnyt sitä tunnetusti myös McLaughlinin kokoonpanoissa. ”Abbaji” toi toivottua temmonvaihtelua, noin niinkuin isommassa mittakaavassa, toki sitä biisien sisäisesti löytyi vaikka millä mitalla. Biisissä kuultiin myös rumpali Ranjit Barotin komeaa laulua. Mutta ennenkaikkeahan intialaissyntyinen Barot on aivan hillitön kannuttaja, jonka nähtyään taas tajusi, miksi länsimainen rockrumpusetti on ylipäätään keksitty. Sanattomaksi veti. Enkä ole sitäpaitsi kuullut näin hyviä rumpusoundeja miesmuistiin.

Eikä siinä kaikki. Kun 4th Dimensionin kosketinsoittajana pääosin nähtävä Gary Husband hyppäsi parissa biisissä toisen rumpupatterin taa, oli kahden maestron myllytys lähinnä murhaavaa. Toistan itseäni, en ole koskaan nähnyt toimimatonta kahden rumpalin kokoonpanoa. Husband tunnetaankin ennenkaikkea ylistettynä rumpalina (Level 42, Billy Cobham Band jne.), mutta osoitti olevansa myös armoitettu pianisti, ja toi nimenomaan soitollaan ehkä eniten jazzelementtejä illan kattaukseen.

Aika massiivisina kerta-annoksina pystyn esim. kotoisassa musacornerissani luukuttamaan fuusiota ja progea, mutta näin livenä tulee helposti tunnin kohdalla ähky. Varsinkin kun koko show koostuu pelkästään virtuositeetin seuraamisesta, ja biisit ovat suht tasapitkiä, ja pääosin instrumentaaleja. Mutta hatunnosto meastro McLaughlinille siitä, että tarjotaan tosiaankin lähes kaksi tuntia tavaraa, sen kerran kun on liikkeelle lähdetty.

Tunnustan syöksyneeni matkaan, kun bändi poistui lavalta varsinaisen setin päätteeksi. Tarkoitus oli välttää ruuhka narikassa, ja ehtiä järkevissä ajoissa kotiin. Heti käytävällä alkoi kaduttamaan, kun salin puolelta kajahti encoren ensisävelinä Mahavishnu Orchestran esikoisalbumin ”The Inner Mounting Flame” (1971) raita ”You Know, You Know”.  Ehkä ensi kerralla. Vaikka minusta ei koskaan tullut kitaristia, niin hyvä että Mahavishnu McLaughlinista tuli. Ja tällä vetreydellä mies tulee vielä takaisinkin, sikäli lämmöllä meastro mainitsi spiikissään Helsingin. KG

 

John Scofield Trio (us) @ Tampere Jazz Happening, Pakkahuone, Tampere 04.11.2012

Voin heti rynniä toteamaan, että en ole mikään jazzmies. En seuraa alan uusia virtauksia, enkä juurikaan omista alan klassikkolevytyksiä, paitsi ne muutamat keskeiset Miles Davis-kiekot, jotka kuuluvat ankaran musadiggarin jazzia huomattavasti yleisempään sivistykseen. Mutta populäärimusiikin historiaan olen tullut pärähtäneeksi sikäli syvällisesti, että aina kun alan huippumuusikoita on lähimaastossa, niin mentävä on, jos kynnelle kykenee. Ja yksi erityisiä ”keräilykohteitani” livenä ovat yhä jalkeilla olevat Miles Davisin sidemanit, kolossaalisen mestarin kanssa levyjä tai lavoja jakaneet. Ja Tampere Jazz Happeningin Pakkahuoneen päätösesiintyjä, säveltäjä ja kitaristi John Scofield on yksi heistä. Mies on tehnyt soolouraa omillaan jo vuodesta 1977 ja ehtinyt olla monelle esikuvana, mutta toiminut myös kitaristina sellaisille suurnimille kuin vaikkapa Mavis Staples, Billy Cobham, Herbie Hancock, Joe Henderson, Dizzy Gillespie, Gerry Mulligan, Charles Mingus ja monet monet muut. Mestari Miles Davisin kanssa Scofield levytti kolme albumia 80-luvulla (Star People, You’re under Arrest ja Decoy), kyseiset albumit sisältäen myös Scofieldin sävellyksiä.

Suomalainen festarikattojärjestö Finland Festivals nimesi Tampere Jazz Happeningin Vuoden Festivaaliksi 2012. Eikä ihme. Kumartelemattomalla ohjelmistollaan ja hyvin järjestettynä tapahtuma on taatusti yksi koko maan parhaista sisäfestivaaleista pitkässäkin juoksussa. Täällähän ovat esiintyneet vuosien mittaan mm. Sly & Robbie, Django Bates, Ornette Coleman, Iva Bittova, The Skatalites, Yemen Blues ja monet monet muut, joiden saaminen kaupunkiin pistekeikoille voisi olla mahdotonta tai lähes.

John Scofield on siis hillittömän kova kitaristi, jonka keikalle piti lippukin hankkia oikein kunnolla etukäteen. Ja hyvä niin, oli nimittäin tiedostava kansa liikkeellä ja tupa täynnä. Hyvä Tampere. Edellisen kerran Scofield on TJH:ssa soittanut 1990, tosin tyystin eri kokoonpanolla. Nyt maestron mukana olivat umpilegendaarinen basisti Steve Swallow ja rumpali Bill Stewart. Heistä jo 72 täyttänyt Swallow on ollut Scofielfdin uskollinen basisti jo vuodesta 1979 (ei tokikaan kaikilla levytyksillä) ja trion ”juniori” Stewart on hänkin ollut kuvioissa pitkään (soittanut myös mm. Maceo Parkerin ja Pat Methenyn kanssa). Kova kokoonpano siis. Ja sanottava on, että enpä muista tämmöistä rentouteen yhdistettyä taituruutta nähneeni pitkään aikaan. Liian pitkään. Siksi(kin) näitä iltoja on aina kohdalle osuessaan nähtävä, että muistuttuu siitä, mitä on osaaminen.

Keikka kesti noin tunti ja kaksikymmentä. Moni olisi varmasti janonnut lisääkin, mutta minulle tämä oli juuri sopiva annos. Kun en ole sillä tavalla jazzmies. Ja tunnustaa pitää, että en ole tokikaan läpituttu Scofieldin soolotuotannon kanssa, mutta olihan se nähtävä, kun tämän luokan kitaristi soittaa. Pysyy puoliakustinen ns. käsissä. Ja kun kitaran vahvistaa VOX, niin kylläpä kuulostaa hyvältä. Scofield maustaa jälkibepopiaan milloin blues-, milloin soul- tai swingelementein ja kaikesta tästää fuusioituu erittäin nautittava keitos. Omat suosikkini olivat komea ”Museum” ja ihan ällistyttävän kaunis encoreveto ”Just a girl I used to know”, Jack Clementin countryklassikko upeasti sovitettuna juuri tälle combolle.

Kiitos kolme länsimaan taitajaa upeasta iltapuhteesta. Ja erityisesti TJH:lle siitä, että olette urheasti nimenne mukainen tapahtuma, eikä vain ”se yksi pakollinen kotimainen kikkelijazzbändi ja loput bluesia tai jukkapoikaa”. Ja että musafriikille huomattavasti rockimmalla maulla, mutta silti hyvin laajalla, löytyy tällaisiä John Scofield Trion kaltaisia helmiä joka vuosi. Kun en ole siis sillä tavalla jazzmies. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: