Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Sami Yaffa”

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

Michael Monroe, Sami Yaffa & Linde @ GLivelab, Tampere 25.07.2021

Se otti yli 17 kuukautta, toisin sanoen 515 päivää, että maailmanlaajuisen epidemian hiukan liudennuttua ja Suomessakin osittain ja varsinkin viime kuukausina jo pahasti mielivaltaisten kokoontumisrajoitusten hellitettyä, oli vihdoin aika päästä elävän populäärimusiikin pariin. Keikalle. Rockshow’n äärelle, kanssaihmisten ympäröimänä. Asian tärkeys ei tokikaan päässyt jäkitys- ja linnoittautumiskuukausina unohtumaan, kaipuu keikoille oli koko ajan vuorenkorkuinen. Edellinen oikean artistin näkeminen löytyi kalenterin kulmaan merkittynä siis kohdasta helmikuu 2020. Oli jo aika. Toivotaan myös, ettei vastaavaan kärvistelyyn tarvitse lähivuosina ja koronan seuraavien syksyjen jatkoaaltojen aikana enää palata. Kunnian keikattoman korpivaelluksen katkaisemisesta sai itse Michael Monroe, joka tällä kertaa tuli nähdyksi erittäin mielenkiintoisesti spesiaalilla triokokoonpanolla.

Michael Monroen edellinen albumihan oli aivan jäätävän kova ”One Man Gang”, yksi koko miehemme Hanoi Rocksin ulkopuolisen tuotannon kovimpia rieskoja. Levy julkaistiin lokakuussa 2019, juuri ennenkuin Kiinassa alettiin laskea maailmalle madon, ei, lepakonlukuja. On selvää, että levyn varsinkin maailmanpromo jäi kesken, bändin ulkomaalaisvahvistukset joutuivat lukituksi kotimaihinsa ja kaikki muukin covidista seurannut yleisapeus on meille jo nyt niin tuttua. Kesällä 2020, kun Suomi avautui ujosti ja hetkellisesti kuin simpukka helteellä, Michael päätti tehdä jotain, ammattimuusikon on soitettava ollakseen ammattimuusikko. Michael kokosi trion, jossa itseoikeutetusti mukana oli tietenkin bändin suomijäsen Sami Yaffa bassossa. Kitaraan saatiin Hanoissakin ansiokkaan stinttinsä soittanut Costello Hautamäki. Tämä trio jäi, kuinka ollakaan, näkemättä. Nyt oli paikattava asia. Popedan aktivoiduttua omille keikoilleen, ja Costellon soitettua ahkerasti myös soolokeikkoja, oli kitaraan hyvässä hengessä vaihdettava miestä. Pestin sai entinen HIM-mies Linde Lindström.

Monroe oli kumppaneineen soittanut iltapäivällä klo 16 alkaen jo ensimmäisen setin GLivelabin lavalla, lämmitellyt siis itse itseään. Ratkaisuun oli päädytty, kun klubin kapasiteetti oli jouduttu rajoittamaan puoleen normaalista, ja vieläpä niin, että kaikille piti löytyä pöydällinen istumapaikka. Mutta mikäs siinä, kumpikin veto myi ennakolta loppuun, joten Livelabille ilta lienee ollut jokatapauksessa plusmerkkinen. Illan veto, alkaen klo 21, myös striimattiin ympäri maailmaa. Ja kun striimiyleisöä aamuöisessä Japanissa ei tohdi odotuttaa, alkoi keikka melkolailla täsmälleen sovitusti. Ja kellotti tunti parikymmentä, aivan kuten iltapäivälläkin. Paitsi, että erittäin maukkaista covervalinnoistaan aina tunnettu Monroe soitti miehineen ekassa setissä mitä ajankohtaisimman Irwin Goodman-vetäisyn, ja ihan suomeksi siis, ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Olisin halunnut olla paikalla. Ehkäpä kyseinen styge olisi ollut kuitenkin Aasian fanille vaikea ymmärtää ja niellä. Hyvä Michael! Olen pitkälti samaa mieltä, etenkin edellisen ja nykyisen kulttuuriministerin lapsenkasvoinen sössöttäminen alkoi kevään korvalla riipiä hermoja niin, että sen muistaa yhtä pitkään kuin koko muunkin lockdown-masiksen.

Illan settilista oli trion aiemmilta keikoilta tuttu, vain järjestystä vaihdellen. Tampereella avattiin upealla biisikaunokilla, Dee Dee Ramonen Michaelille henkilökohtaisesti lahjoittamalla, yksinkertaisesti järjettömän hienolla ”Under The Northern Lights”lla. Ja tapahtumien kulkuhan meni niin että Michael soitti akustista teräskielistä kitaraa ja paikoin tutusti huuliharppua, Sami sähköbassoa ja Linde tietenkin sähköistä kitaraa. Sami pääasiassa hoiti stemmalaulajan virkaa, vaikka Lindellekin oli mikki viritetty. Michaelin tekemisten yhdeltä kirkkaimmista kausista, New Yorkin aikojen Demolition 23-bändiltä (jossa Sami ja Nasty Suicide Hanoi-miehistä siis olivat mukana) soitettiin peräti kolme raitaa, ja vieläpä asianmukaisesti peräjälkeen: bändikeikoilta kovin tuttu ”Hammersmith Palais”, tänään hiukan alennetulla temmolla soitettu ja puoliakustisuudesta upeasti hyötynyt ”You Crusified Me”, sekä omaan kuvitteelliseen toivepahviplakaattiini jokaisella Makkos-keikalla kirjoitettu ”Deadtime Stories”. Jälkimmäinen oli yksi koko illan sykähdyttävimmistä vedoista, soi todella komeasti, ja Linde Lindström luukutti vieläpä äärityylitajuisen soolon. Kaihon kautta. Michael muisti nytkin omistaa biisin edesmenneelle ystävälleen Johnny Thundersille.

Viimeisimmän albumin eka sinkkubiisi ”Last Train To Tokyo” lähti sekin mallikkaan vapautuneesti, ja muutenkin koko tätä triotouhua on leimannut ilo, soittamisen riemu, ja yleisöön asti välittyvä fiilis siitä, kuinka mahtavaa on soittaa kieltolain rauettua taas ihan ihmisille, ei ainoastaan treenikämpän seinille tai kylmille striimikameroille. Jotka muuten Tampereen GLivelabissa on nerokkaasti upotettu seiniin ja kattoon. Ei tarvitse kameramiesten kiusaantua ja kokea olevansa tiellä, eikä yleisön kokea olevansa kuvassa. Ja tähän väliin, kun puheeksi tuli, olen Michaelin eräänkin välispiikin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Tampereen GLivelab on jotain, mitä on odotettu kieli aivan legendaarisen pitkällä; Suomen todennäköisesti paras rokkiklubi. Vihdoinkin mesta, jossa kaikki tai miltei kaikki on viimeisen päälle mietitty. Maailmallakin jonkin verran keikkamestoja nähneenä on tullut pohdittua, millaisen täydellisen rockvenuen voisi nappia painamalla loihtia. Nyt sitä nappia on Tampereella painettu. Käykää kokemassa. Kannattaa kauempaakin. Joka puolelta klubia näkee, puhelimen applikaatiolla voi tilata bischoshofenin pöytään jos lonkkaa aristaa tai ei vaan jaksa vääntäytyä eli jonottaa, soundi on maailmanluokkaa, yläkerrassakin on pöytiä, henkilökunta ystävällistä, mestan sijainti kuumista kuumin Tammerkosken rannalla, ja vanhateollisen tiilirakennuksen tunnelmaa ei ole onnistuttu sitäkään pilaamaan. Aion palata, GLivelab on uusi suosikkiklubini. Ja ohjelmistokin on hyvää luokkaa, kansainvälisten matkustusrajoitusten purun jälkeen timanttia. Amen.

Hetkessä elämisen tärkeyttä on tässä opiskeltu erityisluokalla viimeiset puolitoista vuotta, ja siihen Michael välispiikissään viittasi, kun sanaili sisään The Grass Roots-coverin ”Let’s Live for Today”. Jonka tunnetusti Popeda esittää nimellä ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Siinä samassa Sami bongasi parvella keikkaa seuranneen Popedan (ja siinä samalla ex-Hanoi Rocksin) kaksikon Costello ja Lacu Lahtinen. Yleisö antoi Tampereen miehille isot ablodit, ja Costia vaadittiin lavallekin, mutta kyllähän sen jo lavan ylöspanostakin näki, ettei vierailijoita kannata henkeään pidätellen odottaa. Joku toinen kerta. Tammikuussa menetetylle Samin entiselle New York Dolls-bändikaverille Sylvain Sylvainille omistettiin rocklegendan itsensä kirjoittama ”Medicine Man”. Illan komeimman vedon titteliä jäi kantamaan niinikään cover. Graham Parkerin ”Get Started, Start a Fire” ei ehkä ollut yleisölle entuudestaan tuttu, mutta hienosti upposi. Trio soitti sen pitkänä ja hartaana keikan myöhäiskeskisuvantona, ja Linde nykäisi illan komeimman soolon. Bändikeikoiltakin tuttu, Suomen kansalliskanoniaan kuuluva ”I Will Stay” oli jo tuttuudessaankin hiukkasen jäähdyttelybiisi, mutta illan ensimmäinen Hanoi-raita ”Don’t You Ever Leave Me” sähköisti tunnelmaa ja alalattialla nähtiin jo merkittävää istuallaan joraamista. Väliin ”Ballad of The Lower East Side” ja sitten lisää Hanoita, ”Motorvatin”, johon Sami toimitti ansiokkaat stemmat. Rumpujen puute ei edes näissä nopeammissa rokettirolleissa häirinnyt. Jos tarvetta ilmeni, Sami jynkkäsi vähän alempaa ja kovempaa. Viimeistään siinä kohtaa, kun varsinaisen setin päätteeksi Linde Lindströn ulvautti ”Up Around The Bendin” umpi-ikonisen kitaraintron käyntiin, alkoi 515 keikattoman päivän hapan muisto liudentua. Elämä jatkuu, keikoille pääsee taas. Koronarokotteet tuntuvat toimivan, ja kun syksyn mittaan saadaan edes suomalainen laumasuoja aikaiseksi, voi täällä omemmassa kuplassa operoida suhteellisen säädyllisesti. Toivottavasti. Nyt on sitäpaitsi mahtava etsikkoaika käydä rästiin jääneiden kotimaisten artistien keikoilla, kun ulkomaan eläviä vielä vajaalla sykkeellä maahan saadaan. On aika tukea kuukausikaupalla ilman töitä ja tukea olleita ammattimuusikoita, keikkajärjestäjiä ja rockluolia. Varmistaa, että edes niillä, jotka selvisivät yli, olisi jatkuvuutta.

Yleisön pyynnöstä Michael, Sami ja Linde palasivat vielä verhojen takaa lavalle ja kuultiin tutusti kaksi encorea. Maulla valituista covereista puheen ollen, kuultiin Iggy Popin ”Brick by Brick” samannimiseltä albumilta vuodelta 1990. Matkalle mutusteltavaksi jäi viesti viimeisestä biisistä, Eddie and The Hot Rods ”Do Anything You Wanna Do” alias Pelle Miljoonan ”Lähdetään kiitämään”. Ja niin me lähdettiinkin. Loppukummarrusten jälkeen homma oli paketissa. Hieno ilta, ja vieläpä henkilökohtaisena syntymäpäivänä. Lahjavalinta itse itselle meni ihan nappiin, saaja tykkäsi. Pitänee muuten taas alkaa käymään keikoilla. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 20.10.2017

Yksi koko sinänsä aika kituliaan rockvuoden odotetuimmista keikoista oli jo varhain keväällä julkistettu, Michael Monroen peräti 30-vuotiseksi venynyttä soolouraa juhlistava konsertti Helsingin Kulttuuritalolla. Lippu piti hankkia toki myyntiintulopäivänä, ideana varmistaa permantopaikka, joita tämäntyyppisissä Kultsa-illoissa on myydyistä lipuista suurinpiirtein puolet. Ja hyvissä ajoin keikka myikin loppuun, porukkaa tuntui silmä-ja korvamääräisesti tulleen ympäri Eurooppaa, jos kohta Japanistakin saakka. Michael Monroehan on nykyään joka paikassa, mieheltä on mahdoton välttyä. Ja kokolailla ahkerasti miehen nykykokoonpanokin maata kiertää, joten tilaisuuksia nähdä bändi on ollut varsin hyvin. Omasta edellisestä MM-keikasta oli kulunut jo kaksi ja puoli vuotta, mutta kyllä Kultsan juhlavedolle ensisijaisesti houkutteli pari seikkaa. Ensinnäkin luvassa oli erikoispitkä, kaksi tuntia kellottava setti, jossa kuultaisiin tiettävästi harvemmin soitettavaa tavaraa. Ja toiseksi, luvassa oli muutama yllätysvieras, joiden nimet toki salattiin lavalleasteluhetkeen saakka. Neljästä nähdystä vieraasta yksi oli ihan oikea ylläri, kahta ei olisi mahdottomasti jäänyt kaipaamaan, ja yhden olin arvannut ihan oikein.

Keikka starttasi kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin tutulla Sergio Mendesin fanfaarilla. Heti ensimmäisen biisin alkutahdeista oli selvää parikin asiaa. Ensinnäkin, bändi oli aivan hirvittävässä tikissä, rennosti soittaen, selvästikin erittäin valmiina juhlistamaan päällikkönsä kunniakasta taivalta omillaan. Eikä toki tämän orkesterin agendaan ole missään vaiheessa löysät vedot kuuluneetkaan. Toinen selviö, valitettavasti, oli Kulttuuritalon surullisenkuuluisa soundi. Tämä sali rakennettiin aikanaan kamarimusiikille, klassiselle ja mikseipä vaikkapa umpipoliittiselle laululiikkeelle, mutta ei äänekkäiden rock-konserttien näyttämöksi. Niitä täällä totuttiin järjestämään, kun ei oikein muitakaan paikkoja ollut, ja joku B-messuhalli kuulosti vielä järkyttävämmältä. Sali on, ja on aina ollut, näihin hommiin liian lyhyt ja liian leveä. Ja liian kivinen. Mutta voiko tilaa sinänsä syyttää pelkästään? Ei tietenkään. Kuunnelkaa tarkkaan, annoin miksaustiskille kymmenen biisiä aikaa saattaa potikat oikeampaan asentoon, paino sanalla KYMMENEN. Normaalistihan ekan biisin jälkeen tapahtuu jotain edistystä, ja tyyliin kolmannen jälkeen vielä pikkuisen lisähyvää. Mitään parannusta ei alkanut kuulua, vaan jopa päinvastoin. Oma raja meni kymmenentenä soitetun ”Hammersmith Palais’n” kohdalla, sitten riitti. Tuo bändin käytännössä joka keikalla soittama tuttu veto oli jo senmaailmaista puuroa, että meni vain yksinkertaisesti hermo. Tätäkö tänne on tultu Japanistakin asti kuulemaan? Vai olettaako tiski, että täällä kaikki on niin kovia faneja että vaikka lavalta tuuttaisi luupattua leikkuupuimuria särkijän läpi, niin kaikki vaan joraisivat hymy naamalla? Ok, oli niitäkin, muutama mökäöljy liikaa, ja kaikki on äärilegendaarista. Tai jos ultrafanina kuulee samat biisit parikinkymmentä kertaa vuodessa, ei ehkä osaa niin sniiduilla soundista. Mutta ei näiden varaan voi ammattimies laskea.

Myönnän, koko keikka oli ihan väärässä paikassa. Mutta se taas johtuu minimissäänkin siitä, että Helsingissä ei edelleenkään ole Kultsan kokoista keikkapaikkaa, joka täyttäisi kansainväliset standardit. Nyt kun Nosturin muutto on näköjään jäissä ja Linnanmäen vesitornin muuttaminen rockvenueksi taisi sekin tämän laman myötä hautautua hyvien ideoiden mätänevään kasaan.

Korostan vielä yhtä asiaa, en sijainnut ensimmäistä kymmentä biisiä todellakaan missä tahansa. Asiallisen etäisyyden päässä lavasta, miksaustiskin vasemman etukulman kohdalta suoraan eteenpäin kohti Monroen ja basisti Sami Yaffan väliä, eli kokemukseni mukaan ihan pikkuisen ideaalissa paikassa kuulla kaikki nyanssit, mikäli niitä oli.

Rentouttava keskikeijo ja siirtymä salin aivan vasempaan laitaan, näkyvyyden kustannuksella toki. Täällä alkoi pikku hiljaa kuulostamaan joltain, biisejä oli mahdollista jo tunnistaa ja erottaa toisistaan(!), ja muutenkin fiilis alkoi onneksi nousta. Alun halkomakone meets viritetty Pappatunturi-soundeilla oli menetetty tältä ehtoolta niinkin upeita nykyklassikoita, kuin ”One Foot Outta the Grave” (tuoreen ”The Best”-juhlakokoelman uusi raita), koko Michaelin soolourankin lukuun ottaen Top5-biisi ”Goin’ Down with the Ship” ja mainittu, lyhyen Demolition 23-vaiheen upea ”Hammersmith Palais” (1994)Oma keikkani alkoi siis biisistä numero 11, ja loppu olikin melkein pelkkää juhlaa. Bändi äärettömän kovassa lyönnissä, yleisö ihanalla juhlajalalla liikkeellä, kukaan ei töninyt, läikyttänyt, sählännyt. Oltiin yhteisellä asialla. Se tuntuu tässä maassa just tällä hetkellä viiltävän harvinaiselta herkulta.

Uusia jalansijoja vielä etsiskellessä soi Monroen kakkossoolokiekolta ”Not Fakin’ It” (1989) kolme biisiä putkeen, nimitäin ”While You Were Looking At Me”, sitten levyn nimibiisi, joka on paitsi näissä biisiseuroissa renkutus, myöskin Nazareth-cover, sekä vielä yksi illan ehdottomista huippuhetkistä, varsinaisen setin puoltaväliä kolkutellut, aivan järkyttävän rennosti ja etukenoisen heartlandisti rullannut ”Man With No Eyes”. On täysin mahdotonta päättää, onko viimeksimainittu Monroen soolouran paras biisi, vai onko se sittenkin Demolition 23-balladi ”Deadtime Stories”. Jälkimmäistä ei luonnollisestikaan kuultu tänään, se ei oikein illan dramaturgiaan olisi mahtunut.

Oli aika nostaa keikan taso vielä pykälää ylemmäs, eikä sieltä onneksi enää ollut alun tuhnuiluihin paluuta. Korostan, että bändiä ei voi mistään syyttää, bändin koko olemuksesta ja soiton tarkkuudesta näki, että lavasoundi ja monitorimiksaus tuntui olevan täysin kunnossa. Yhtäkaikki, Michael kuulutti lavalle illan ensimmäisen vieraan, se oli Dregen suoraan Tukholmasta, ja yllättäen peräti viisi seuraavaa biisiä lavalla viihtyneen Backyard Babies-miehen takuumurea kitara toi kuin toikin lisää syvyyttä keikkaan. Tässä vaiheessa stemmalaulujakin vedettiin jo viisiäänisesti, eikä sekään haitannut. Dregen-jakson biiseistä toimi parhaiten kitaristi Steve Conten kirjoittama ”Ballad of The Lower East Side”. Dregen pyöri tuttuna ja totuttuna väkkäränä kaksi päätä muita lyhyempänä ympäri lavaa.

Kun Ruotsin pieni suuri mies palasi takahuoneeseen, kutsui illan isäntä lavalle todellisen legendan, jota oli toki uskallettu stagelle uumoillakin. Nasty Suicide alias Jan Stenfors valkoisessa stetsonissaan, ja lavalla oli yhtäkkiä 3/5 kultakauden Hanoi Rocksista. Tätä oli osattu odottaa, mutta tuntuihan se silti. Semminkin kun jokainen Hanoi-mytologiansa tunteva tietää missä tunnelmissa kyseinen kolmikko on tällä samaisella lavalla viimeksi yhdessä soittanut, 3.-4. tammikuuta 1985, kun Razzle oli juuri kuollut, kun keikkaa oli  katseleva tv:n välityksellä 500 miljoonaa eurooppalaista silmäparia, kun tunteet ottivat vallan, kun Sami soitti kahta viimeistä keikkaansa bändissä ja kaikki tämä. Itselle oli myös ensimmäinen kerta nähdä juuri tämä 3/5-kombinaatio samalla lavalla. Tämän takia pelkästään täällä piti tänään olla.

Michaelin pyynnöstä Nasty viihtyi lavalla hamaan loppuun saakka, ja nykikin siinä sivussa muutaman todella maukkaan kitarasoolon. Tunteikas ”Don’t You Ever Leave Me” saatiin vihdoin käyntiin, kun Monroe malttoi palata lavan takaa, biisiin lisävieraaksi selloineen saatu Eicca Toppinen ja Nasty joutuivat ihan hyvän tovin introilemaan ja improilemaan, ennenkuin biisi saatiin käyntiin. Juuri tämä styge, juuri tältä lavalta (vaikka toistankin itseäni) ja juuri tämä biisi Nastyn ensimmäisenä vierailuosuutena, pakko sanoa että tunnelma oli erittäin kohdakkain. Ja kulunutta sanontaa käyttäen, se rockhistorian siipi, tiedättehän…

Hanoi-katalogilla edettiin, ”High School”, alakerrasta jynkännyt ”I Can’t Get It” ja ennenkaikkea komea ”Malibu Beach Nightmare” viimeistään sytytti runsaslukuisen Kultsan yleisön ja todisti, että oli miten oli, mutta kyllä jengi näitä Hanoi-raitoja aina kieli pitkällä odottaa. Normikeikoillaanhan Michael soittaa niitä varsin säästellen, yhtä tai kahta per keikka. Todellinen pankin räjäyttäjä oli se, joka räjäytti Hanoin keskuspankinkin 1984, eli ”Up Around The Bend”. Michael, Sami ja Nasse Kultsan lavalla ja ”Up Around The Bend”, yhtenä kolmesta parhaasta koskaan tästä biisistä kuulemastani liveluennasta. Olin paikalla.

Encoreita kuultiin nelisen, mutta sitä ennen piti toimittaa Michaelin keikkavakio, eli ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”, joka otsikollisesti oli Monroelle varmaan ihan täyttä totta ja kolme todellista optiota synkkinä New Yorkin vuosina. Itse biisinähän se ei ole kovin kummoinen, rätväkkä rokettiroll toki, mutta omalta kohdalta tuntuu aina yhtä pakkosoitetulta Makkosen keikoilla. Setin päätökseen saatiin myös mukaan se neljäs vieras, Michaelin tv-kuvioista niitä seuraaville ehkä tuttu, Andrea Brosio. Encoreosuuden avasi Nastyn kitaraintrolla upeasti startannut ”Underwater World”, yksi kaikkein kovimmista Hanoi-raidoista, ja ehkä, jos valitsemaan joutuu kaikki reunaehdot mukaanlukien, Michaelin juhlaillan komein veto. Sen jälkeen ”Tragedy” ei enää tuntunut siltä kuin se olisi voinut tuntua, ja hiukan jo iänikuisen makuinen ”Taxi Driver” sitäkin vähemmän. Tämän biisin 2000-luvulla uudelleen syntynyt Hanoi Rocks soitti ainakin kaikilla niillä keikoilla, joilla itse olin katsomossa, niitä vetoja ehti olla neljä kappaletta. Tuolloin se tuli tutuksi, mutta ei ole koskaan ollut levysuosikkini. Tässä vaiheessa olikin hyvä poistua mahanalunen jalkoja täynnä kohti steissiä, liikennevälineet eivät keikkojen päättymisiä odottele. Viimeinen encorenumero jäi siis näkemättä, joten en lausu siitä mitään, nämä kaikki kuitenkin kuultiin: https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2017/kulttuuritalo-helsinki-finland-4be3332e.html

Onnea 30-vuotisesta soolourasta Suomen ainoa oikea rocktähti, Michael Monroe! Melkoinen savotta, mutta kuten mies itse spiikissään (ulkomaan vieraiden kunniaksi englanniksi, ja ihan oikein niin) totesi, tuntuu että on vasta aloittanut. Ja mikäs se siinä, jalka nousee, ääni toimii, vuorokaudessa on yhä vähintäin 24 tuntia, joten pitkää jatkouraa ja ikää. Eikä siinä kaikki, Michaelilla on nyt ympärillään aivan vähintäinkin koko soolouransa paras kokoonpano, Sami Yaffa, Rich Jones, Steve Conte ja Karl Rockfist. Jo pelkästään kolmen viime levyn biiseistä saa halutessaan niin kovan puolitoistatuntisen pystyyn, että harva pystyy. Sekin todistaa, että homma vain vanhetessaan paranee. Vannomatta paras, mutta ennemmin pian kuin myöhemmin on tämä bändi taas tarkistettava jollain ihan oikealla rokkiklubilla, jossa keikka potentiaalisesti kuulostaa alusta asti hyvältä. Not Fakin’ It!  KG

Mad Juana (us), Jaakko Laitinen & Väärä Raha @ Klubi, Tampere 12.12.2014

Sami Yaffa on kiireinen ja moneen ehtivä mies. Tuntuu myös, ettei kaveri ole onnistunut olemaan mukana oikeastaan missään erityisen laaduttomassa. Tämä on kuitenkin varsin paljon todettu, alkoihan Yaffan ammattiura jo vuonna 1980. Ensin Pelle Miljoonan paras albumi ja paras kokoonpano. Sitten kultakauden Hanoi Rocks alusta loppuun. Michael Monroen kaikki parhaat tekemiset ovat sisältäneet Samin panoksen. Jotka tekemiset toki jatkuvat edelleen. Viime aikoina Yaffa on nähty isäntänä tv-sarjassa ”Sound Tracker”, jota tosin itse ainakin fanitin enemmän idean tasolla, kuin toteutuksen. Mutta kuitenkin, kova ja laadukas ura on miehellä takanaan, kesken, ja oletettavasti edessäänkin.

Tällä kertaa Yaffa saatiin Suomeen lempilapsensa Mad Juanan kanssa. Bändi on perustettu New Yorkissa vuonna 1996, ja on siitä lähtien ollut äärettömän mielenkiintoinen maailmanmusiikkihybridi, jonka kokoonpano on elänyt ja vaihtunut; keskeisinä jäseninä ja kantavina voimina kuitenkin koko ajan Yaffa kitarassa ja ex-vaimonsa Karmen Guy laulussa. Tällä hetkellä kahdeksanhenkisen Mad Juanan täydentävät George de Voe (basso), Marni Rice (haitari ja laulu), Danny Ray (tenorisaksofoni), Indofunk Satish (trumpetti), Rain Bermudez (perkussiot) ja Mal Stein (rummut). Ja kyllähän tällä porukalla kunnon pippalot saatiin pystyyn.

Ei ollut Tampereen Klubilla tupa täynnä, mutta etualan lattia kuitenkin varsin kiitettävästi. Ennenkaikkea porukka oli liikkeellä kuitenkin hyvällä jalalla, vaikka liiteriin lisää porukkaa olisikin mahtunut. Tamperelaiseen tapaan suurin osa jengistä valui sisään lämppäribändin juuri lopetellessa, tai roudaustauon aikana.

Mad Juana soitti puolitoista tuntia, eikä antanut energiatasojensa laskea hetkeksikään. Näin isolla kokoonpanolla soolotilaa ja vetovastuuta voi toki jakaa kaikkienkin kesken. Omat hetkensä sai käytännössä jokainen, ja varsinkin puhaltajien Ray ja Satish vuoropuhelu oli todella asiallista musiikin juhlaa. Mad Juana on kuin sekoitus Tiger Lillies’ia, Poguesia, Gogol Bordelloa ja muutamaa muutakin, mutta hämmentävän omaksi soppa silti porisee. Tästä suurin vastuu lienee kuitenkin vokalisti Karmen Guylla, sekä tietenkin mielenkiintoisilla biiseillä. Väliin mennään skata, väliin reggaeta, joskus taas jumitellaan dubit väliosat. Löytyy valssia, löytyy tangoa. Bändi on kuin tiivistymä siitä rytmimusiikin globalismista, jota Yaffa jahtasi tuoreessa tv-sarjassaan. Mad Juanan osalta Balkan-vaikutteita on ehkä turhaankin korostettu, yhtä hyvin keitoksessa maistuvat edellämainitut mausteet, ja vaikkapa Espanja.

Varsin kovalla sykkeellä bändi kaahasi, taukoja ei juuri suotu, ei itselle eikä yleisölle. Ja mahtavaa niin, tämähän on ennenkaikkea bilebändi. Varsinaisesta setistä nousivat tänään komeimmin esiin tango ”Heloise” ja lopulla settiä kuultu, torvien ja Samin kitaran kauniisti introama ”Ghost Riddim”. Ja olihan se ”Stangers in Paradise” myös aika häkellyttävän hieno veto, pitkä ja harras dub, jossa ainakin vasemmistosissin näköinen basisti de Voe pääsi osoittamaan kykyjään oikein kunnolla. Pääpaino oli tänään vuoden 2008 ”Bruja on the Corner”-albumilla, siltä parhaat vedot kuultiin.

Sami Yaffa on selvästikin bändin musiikillinen johtaja, mutta Mad Juana jos nyt joku, on kokonaisuus, josta olisi vaikea ottaa osasia pois. Siksi tärkeä elementti esim. on Marni Rice haitareineen. Karmen Guyn tequilan polttama ääni on todella komeaa kuultavaa, varsinkin hiukan hitaamissa ja alemmas menevissä osuuksissa. Ja olihan siellä eturivin jamppareilla ihan nähtävääkin, ei siinä. Jossain vaiheessa lavalle kannettiin kahdeksan yksikköä jo mainittuakin tequilaa, ja bändi kippisteli Satishin ja Bermudazin synttäreiden kunniaksi.

Varsinaisen setin päättänyt pitkä rymistely ”Revolution Ave” , joka katkoi jo kieliäkin Samin kitarasta, ei kuitenkaan vielä iltaa sinetöinyt. Encoreita kuultiin pariin otteeseen, joista jälkimmäiseen trumpetisti Satishia haettiin takaisin jo eteisestä asti. Hyvä, että haettiin. Komein livenä kuulemani ”Those Were the Days” paketoi tällä erää Mad Juanan vedon kovaan, ennalta-arvaamattomaan ja mieluisaan pakettiin. Trumpetisti Satish tulkitsi kertosäkeen myös erittäin täsmällisellä ja tunnistettavalla suomella. Levytetty Mad Juana on jäänyt aina itseltäni isommin kuuntelematta, mutta Tampereen keikka oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, ja takaa sen, että kun retkue saapuu takaisin maahamme, aion olla paikalla. Upeaa oli nähdä Klubin alalattialla myös todella nuorta Hanoi-jengiä, joka on syntynyt kauan sen jälkeen, kun Hanoi Rocks paketoitiin ensimmäistä kertaa. Elämä jatkuu, uudet sukupolvet löytävät tärkeän ja sydämellä tehdyn musiikin. Hyvät asiat pysyy ja paranee.

Josta osoituksena oli myös illan lämppäribändin keikka. Hyvät tytöt ja pojat, Suomen tällä hetkellä kenties kovin ja monilahjakkain livebändi, Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Bändin aloittaessa sovitusti kello 20.45 oli pöytään lyöty sikäli kulmista nuhjuiset kortit, että väkeä oli salin puolella todella nihkeästi. Kolmevarttisen setin aikana tanssikansaa alkoi pikkuhiljaa hiihtää settiin ihan kiitettävästi, mutta Mad Juanan aikaiseen tunkuun ei ihan lopussakaan päästy. Silti orkesterin puolesta oli ilo huomata, että ilmiselvästi jokin osa alalattian väestä löysi tämän mainion joukkion tänään ensimmäistä kertaa. Upeaa niin, sana leviää.

On nimittäin faktaa, että Jaakko Laitinen & Väärä Raha on isossakin mittakaavassa ainutlaatuinen rykmentti. Sen tiukka, kotipolttoinen mikstuura Lapin taikaa ja Balkanin jazzia, mustalaismusiikkia ja idän ihmeitä hämmentää, liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Eikä missään nimessä kyse ole kuitenkaan huumorimusiikista, bändin sanoituksissa hauska ja viiltävä lyövät kättä tavalla, jota ei ole kuultu sitten edesmenneen Gösta Sundqvistin. Ja ymmärtänette, että tämä on paljon sanottu.

Bändin kunniaksi on todettava, ettei yleisön pienuutta tarvinnut suomalaiskansalliseen tapaan päivitellä tai jossitella, eikä siitä tarvinnut ainakaan silminnähden häiriintyä. Hyvillä soundeilla ja hyvillä fiiliksillä vedettiin. Edellisenä iltana hälytyksellä löytynyt, ja bändin ensi kertaa juuri ennen keikkaa tavannut paikkobasistikin suoriutui urakasta aivan mallikkaasti.

Heti kakkosbiisinä soinut ”Onnentähti” lähti todella komeasti Tampereen iltaan, ja nousikin uudeksi levysuosikikseni myös. Kenties bändin koko tuotannosta juuri ”Onnentähti” on se kaikkein olavivirtamaisin veto, vaikka monin muinkin kohdin mestarin massiivisen hahmon suuntaan kumarretaan. Venäläinen lainasävel ”Äiti kulta” starttasi trumpetisti Jarkko Niemelän busukilla ja aidonoloisella kaukasiakaiholla, ja vauhtiin päästyään alkoi myös tunkeutua tamperelaisten tanssikenkien alle. ”Sivutien kautta” upposi myös kasvavaan yleisöön, ja varsinaisen setin päättäneen ”Saippuakuplan” kohdalla voidaan jo puhua pikkuriehakkuudesta. Tiukasti tänään(kin) soittanut orkesteri kokoontui vielä ylimääräiseen numeroon ”Elämä voittaa”. Ja sai, kuten mainitsin, toivottavasti tänään kourallisen uusia ystäviä. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: