Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Honky Tonk Women”

Costello Hautamäki @ Vanha Nalle, Hämeenlinna 29.10.2021

Koronaepidemian näennäisesti hellittäessä, ja jo osin hellitettyäkin, Hämeenlinnan Turuntien korttelipubi Vanha Nalle kuhisi ja säpisi hyvästi jo ennen ehtooyhdeksää livemusiikin paluuta mestoille, kohtuuttomankin pitkän odotusajan jälkeen. Kaupungin runneltu livetarjonta oli muutenkin elpymässä pikkuhiljaa, suurin osa elävää musiikkia tarjoavista paikoista oli jo ehtinyt aloittaa asteittaisen paluunsa uusvanhaan normaaliin. Illan artistia voi kai sanoa lämmitelleen juuri ja juuri sopivasti showtimeen päättynyt Liigan tv-ottelu Pelicans-HPK, jonka ottelun paikallisjoukkue kävi Lahdessa voittamassa näennäisen helposti 3-0. Ja hyvä että kävi, alkukausi on ollut HPK:lle takkuinen valmentajanvaihdoksineen, mutta nyt puolustaja Arto Laatikaisen juhlaottelussa (1000 Liiga-peliä täyteen!) kaikki tuntui toimivan, Daniel Lebedeffin maalivahtityöskentelystä ihan puhumattakaan.

Hämäläisestä jääkiekkoderbysta oli jotenkin erittäin sujuvaa siirtyä muutaman minuutin liukumalla illan esiintyjään, joka ei hämeenlinnalaiselle vapaaillan ja mökäöljyn jo mainiosti rentouttamalle ja musiikinnälkäiselle yleisölle tuntunut juuri esittelyjä kaipaavan; trakkaat ystävät, Costello Hautamäki. Tänään ihan ilman minkäänmuotoista bändiä, soolona, mies ja kitara. Eikä toki Nallen soittocorneriin piskuista kylkimyyryistä trioa isompi bändi mahtuisikaan soittamaan, siksi täällä useimmiten nähdäänkin soolosoittajia, maksimissaan duoja, ja livetahti on pari kertaa kuukaudessa.

Nämä tällaiset viikonloppuiltojen pubikeikat ovat todennäköisesti se kiertävän muusikkouden kaikkein kovin laji. On kyettävä ottamaan porukka haltuun saman tien, annettava tila myös huutelulle, tönimisille ja toiveille, on vimmatusti viihdytettävä, eikä liian syvälliseksi saa mennä. Tai jos hetkeksi meneekin, alkaa tiskin maastosta nousta helposti pulina yli oman ilmaisun. Äänekäs saa olla, hyvää tahtia kannattaa ylläpitää, ja lopettaa huipulla, juuri ennenkuin jengillä alkaa olla spittari liian vinossa. Costello veti hyvin, teki kaiken edellämainitun oikein, ja oli ihan selvästi tehnyt ennenkin. Costille tuli vastikään 40 vuotta täyteen Popedan eturivissä, siinä sivussa 36 vuotta on/off-sooloartistina, pari vuotta Hanoi Rocksissa paluualbumista Tokion Budokanin lavalle; kaikki tämä ja paljon muuta on tehnyt Costellosta asiansa osaavan, hauskan viihdyttäjän, ja rokkistaran. Joskus osaavien rokkistarojen on esiinnyttävä nöyrästi pienemmillekin yleisöille, eikä aina välttämättä maailman keskittyneimmille.

Setti alkoi rock’n roll-klassikolla ”Great Balls of Fire”, eli ”(Herranjumala) Pallit palaa”. Oma levytetty soolotuotanto korkattiin heti perään, ”Pullo viiniä käy”, joskin sekin on Delbert McClinton-laina. Eikä ollut eka pubikeikka, kun parhaiten tuntui uppoavan pikku härskiys ja/tai viinasta ja sen tunnetuista seurauksista laulaminen. Eikä siinä, kansa päättää, enemmistö kymmenen mark…euron lipun lunastaneista päättää. Oli meitä ehkä muutama, joka olisi voinut vaivatta kuulla vähän vakavampaakin Costia. Mies on julkaissut esmees vuonna 1988 todella mainion englanninkielisen sooloalbumin ”A Little Bit Crazy”, muistattehan, julkaistiin nimellä Costello Jones. Tuolta kiekolta omassa ja kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani seisoi kirjoitettuna ”Play with Fire”, jäätävän hieno biisi, vaikkakin tiesin että ei täällä tänään semmoista tavaraa likimainkaan soiteta.

Ensimmäinen huutelutoive singahti jo varhain, kolmantena piti soittaa ”Mercury Blues”, eli ”Pakko saada BMW”. Hetken kävi mielessä huutaa, soita ”Ostin DeSoton”, mutta en sitten huutanut. Jätin sen nyt(kin) muille. Costello vannotti välispiikeissään ihmisiä käymään ahkerasti baaritiskillä, ja ilmeisesti kehotusta noudatettiin, sitälajia nopeasti tunnelma rentoutui ja vapautui. Tätä oli selvästi odotettu, vapaampaa baarittelua ja vieläpä joku asiansa osaava soittamassa. Sitä ehkä yhden naksauksen herkempää edusti ”Märkä betoni”, mutta toki ”Matkalla Alabamaan” räjäytti ns. pankin, ja alkoi vakavasti käydä jengiä jalan alle. Tanssilattia, tai siis metrin väli soittajasta lähipöytiin meni tukkoon, mikrofoni alkoi naksua Costia naamalle ja jortsuajat osua kitaraa kaulaan, maailman sympaattisin Hautamäki joutui jo pitämään pienen puhuttelun, ja soittorauha oli hetken parempi.

Popedan katalogiahan tänne todella moni, ja todella moni varsinkin rouvasoletettu oli tullut kuulemaan, ja toki Costello heidät palkitsi. ”Kakskytä centtiä”, murealla kitaralla lohkottu ”Tahdotko mut tosiaan” ja nykytuotannon ”Öljytyt lanteet” (albumilta ”Haista Popeda!”, 2017) kirjoittivat kaikki äänekästä yhteislaulua, ja aina kun Popeda soi, nousi parikymmentä kännykkää videomoodissa päiden yläpuolelle, olkapäille, ja ahtaisiin väleihin kuikkimaan. Jos pankki olisi edelleen ollut räjäyttämättä, niin oodi Carillolle, ”Punaista ja makeaa” sen viimeistään olisi tehnyt. Yhden kertsin Costello omisti Nallen baarihenkilökunnallekin. Irwin Goodmanin lapsuudenkoti sijaitsi Vanhan Nallen ovelta 10 minuutin kävelymatkan päässä, neljän korttelin, ja tämän Costello toki perehtyneenä ja Hämeenlinnassa paljon mm. teatterityön merkeissä pyörineenä tiesi (ja yhden pitkän välispiikin mukaan myös aikoinaan Aulangolta 1800-luvun hirsitalon rungon itselleen pelastaneena); Irwinille ja tämän toverille Vexille, joka kirjoitti monta tekstiä myös Costille, soi illan tunnelmaan täydellisesti sopinut ”Ei tippa tapa”. Costellolta löytyi trikkipussista myös ihan tunnistettava hammarbergilainen nasaali.

Costin laulama Popeda-keikkojen bravuuri, yksi miehen komeimmista sävellyksistä, Paten happitauko ”Kun mies unelmoi” livahti illan yleisöltä jotenkin ohi Irwin-tribuutista toipuessa, mutta viimeistään ”Get On”:lla alkaneessa rock n’ roll-medleyssä oli taas täysi sirkus päällä. Älkää ottako itseenne, mutta en ole ikinä ymmärtänyt Järvisen ”Get On”-soolon ympärillä yhä vieläkin käytävää mytologista öyhötystä ja hehkuttelua. Costello nykäisi hämeenlinnalaisen pubin nurkassa paremman, ihan tuikitavallisena lokakuun iltana. Lisää Popedaa vaadittiin, ja saatiin. Jo encoreiden puolella tunnin ja vartin kellottanutta kompaktia showta, kuultiin pakollisena ”Kuuma kesä”, joka kirvoitti loputkin epäröineet joraamaan. Kesken soiton Costello muistutti meitä faktasta, että eikös Metallicakin ole soittanut tätä Hämeenlinnassa? On kyllä. Olin paikalla. Hieman yllättäen viimeisenä Popeda-biisinä kuultiin ”Uskon vielä Rolling Stonesiin”. Niin minäkin, joskin vuosi vuodelta vähemmän. Ja sitten vielä Stoneseista puheen oltua, toiseksi paras ikinä ”Honky Tonk Women”-suomennos, eli alkuperäisen Popeda-basisti Ilpo Ainialan käännös, ”Holtiton nainen”. Costello Hautamäki, soittotyön sankareita, päätti settinsä ekaan soololevytykseensä ikinä, sinkkujulkaisuun vuodelta 1985, ”Mun sormuksein”. Paluumatkalla huomasin jättäneeni kulkupelini aivan siihen Irwinin lapsuuskodin nurkille. KG

Jemina ja Selina Sillanpää feat. Tim Ries (us) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 15.11.2012

Näinä aikoina tunnistaa laadun, aina kun sitä näkee tai kuulee. Näinä aikoina, kun hiphopia pääsee levyttämään, jos on itähelsinkiläinen ja viiksekäs. Tai näinä aikoina, kun TV suoltaa joka ilta jatkoonpääsyä ja putoamista, niin että jokainen joka opettelee kiekumaan Rihannaa kolme säkeistöä on talentti, ja kun iskelmämusiikille on alettu jakaa Finlandia-palkintoa, kun CMX nimeää uuden sinkkunsa Kusimyrskyksi,  kun alle kouluikäiset räppäävät kilpaa ja kun Fintelligens juontaa Nenäpäivää. Näinä aikoina, kun näkee tai kuulee todellista lahjakkuutta ja asiansa takana seisomista, sen tunnistaa.

Hämeenlinnan Suisto-klubilla ei (tänäänkään) ollut kuin kourallinen maksaneita, mutta meille jotka olimme paikalle vaivautuneet, tarjottiin laatua oikein isän (ja ennenkaikkea tytärten) kädestä. Jemina ja Selina Sillanpää ovat imeneet lahjakkuuden kotoaan, siihen ei ole kisoja tarvittu. Isä Seppo on soittanut folkia ja countrya 70-luvulta lähtien, mm. legendaarisessa Vanha Isäntä-yhtyeessä (ensimmäinen ihan oikea bändi, jonka olen nähnyt elävänä). Nuoret naiset ovat laulaneet ja soittaneet isän mukana, ja myöhemmin omillaan, jo parikymmentä vuotta.

Nyt sisaruksilta on ulkona uusi albumi, ”Rajamailla”, joka on kokonaan Jeminan ja Selinan säveltämä ja sanoittama. Rajamailla-kiertue starttasi tänään Hämeenlinnasta. Siskosten levyn on tuottanut New Yorkin mies Tim Ries, joka vastaa pitkälti myös sovituksista ja on kiertueen erikoisvieras. Tim Ries on pitkän linjan saksofonisti, jonka yhteistyökumppaneiden lista on lähinnä huikea, sisältäen kaikkea Donald Fagenin ja Micheal Jacksonin väliltä, mutta vuodesta 1999 alkaen Ries on ollut myös  Rolling Stonesien luottofonisti levyillä ja maailmankiertueilla. Ja on edelleen, eli Riesin marraskuu sujuu sukkuloiden Suomen ja Rollareiden tuhatvuotisjuhlakeikkojen välillä.

Muutenkin sisarukset olivat onnistuneet kokoamaan taakseen huiman vanhempien valtiomiesten allstars-kokoonpanon: kitarassa itse bluesasiain ministeri Esa Kuloniemi, rummuissa Jaska Lukkarinen (niinikään Honey B. & The T-Bones), bassossa Pekka Lehti, Sillanpään vanha isäntä Seppo mandoliinissa ja kitarassa, sekä siis Tim Ries koskettimissa ja saksofoneissa. Ja kaiken kruununa molemmat sisarukset laulavat ja soittavat viulua.

Keikan materiaali esitteli pääosin uutta albumia, ja mikäpäs se siinä, kelpaa esitellä. Parhaiten itselleni kolahtivat Jeminan säveltämä ja sanoittama, järisyttävän kaunis ”Yölaulu” ja loppupäässä kuultu levyn nimibiisi ”Rajamailla”. Eihän tämmöisiä biisejä enää kuule missään, en tiennyt että tämmöisiä vielä tehdään. Näissä on 70-luvun henki, enkä nyt puhu siitä 70-luvun turhimmasta lauluhengestä eli poliittisesta, vaan siitä että silloin laulut saivat tuntua, oli luonnontunnetta ja maailmat isompia. (Anteeksi nyt vaan, mutta koko tämä 90-luvun lopulla alkanut kakkosaallon mukalaululiike ja rockin iskelmöityminen Yö-orkesterin lippu eturivissä heiluen, on ollut tappamassa suomalaista rocklyriikkaa, vain ihan pari raastavinta esimerkkiä mainitakseni). Tahtoo sanoa, että Sillanpään sisarusten teksteistä ei tarvitse kiusaantua, ne ei hävetä. Päinvastoin, odottaa mitä seuraavaksi tulee. Ja esimerkkinä vaikkapa mainittu ”Yölaulu”. Ei tarvita tarinaa, kunhan tunnelma on kunnossa.

Ja kun esittämisen tunnelmakin oli kunnossa, niin ehkä jo tulikin selväksi, tykkäsin valtavasti. Jokainen ymmärtää, että tuon tason bändi ei soita huonosti tai epätarkasti. Sen ammattistaminan päälle, Sillanpään sisarusten täyteläiset ja kuulaat äänet, taitava stemmalaulu, eläytyminen omiin teksteihin ja omista biiseistä tykkääminen, niin tänään paketti oli kova, nätisti kääritty ja sen sai avata heti.

Pitää tunnustaa, että alunperin minut sai liikkeelle se, että kotikaupungin lavalle tulee soittamaan aito rollari. Toki tajusin, että illan hyvyys ei voi mitenkään piillä pelkästään siinä ja mahtavaa oli se, että Ries paitsi oli, myös pidettiin muusikkona muusikkojen joukossa. Silti oli kiva bonus kuulla encorena (joskin olin arvannut tämän ihan biisiä myöten) porukan letkeä ”Honky Tonk Women”. Tim Riesin soololevyt ovat aikalailla vahvaa perinnejaskaa, enkä ole jaksanut niihin syvemmin perehtyä, mutta tänään olin iloinen että miehen maine johdatti näkemään jotain, joka muuten olisi saattanut mennä ohi. Sillanpään kauniit folksisarukset ja bändinsä voi nähdä vielä Helsingin Musiikkitalon Music Boxissa 22.11., sekä Lahdessa 23.pvä. Suosittelen lämmöllä, jos muusikkous, lauluntekemisen taito  ja juurimusiikki herättävät tunteita. Yritetään muutenkin suosia aitoja asioita. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: