Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Patti Smith”

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Patti Smith (us) @ Nordea Kontserdimaja, Tallinna 21.07.2014

Pari kertaa vuodessa on päästävä entiseen kotikaupunkiin Tallinnaan, tapaamaan ystäviä ja hakemaan ns. täysi lasti. Käynti pitää tietenkin ajoittaa niin, että kaupungissa takuuvarmasti soittaa joku näkemisen arvoinen artisti. Tällä kertaa ajankohdan valinta oli helppo, nimittäin punkin kummitäti Patti Smith ja hänen orkesterinsa soitti ensimmäisen koskaan keikkansa Eestissä, ja itseasiassa Baltiassa ylipäätään. Eli taas sai olla livehistorian äärellä.

Nordea Kontserdimaja vaihtoi taannoin omistajaa, sehän tunnettiin Nokia-etuliitteisenä valmistuessaan. Sijainti keskellä kaupunkia ja muutkin puitteet tekevät Solaris-keskuksen konserttisalista yhden parhaista lähimainkaan. Akustiikka on maailmanluokkaa, palvelu pelaa, kaikilta istuimilta näkee ja kuulee. Ja ennenkaikkea, lippujen hinnat ovat inhimillistä tasoa. Eestissä taide kuuluu (melkein) kaikille. Aika monta huippukonserttia täällä tulikin aikoinaan nähtyä, niinkuin nyt vaikkapa Procol Harum, Ian Andersson ja Rufus Wainwright. Muutamia parhaita mainitakseni. Ja sitten tuli punkpyörää keksimässä ollut 67-vuotias taiteilija New Yorkista, ja napsautti tauluun niin kovat lukemat, että keikka kilahti omaan ja henkilökohtaiseen Top20:een, ja oli kolmesta näkemästäni Patti Smith-keikasta se ehdottomasti kovin. Tähän asti. Ja jatkoa jäin odottamaan saman tien.

Tiedossa oli, että hittipitoinen setti tulee, ja että jo pelkästään viimevuotisen Tampere-talon keikan perusteella laatua on odotettavissa. Molemmat toteutuivat. Bändi astelee lavalle muutaman hetken sovittua myöhemmin, ja Patti Smith osoittaa tyylitajunsa jo ennenkuin edes lauteille pääsee. Salin valot sammuvat, ja yleisön annetaan pyytää rytmikkäin aplodein Pattia lavalle ainakin minuutin, pidempäänkin. Ja sitten odotus palkitaan. Ensimmäisen koskaan Patti Smithin Baltian keikan saa aloittaa nykyinen vakialoittaja, ”April Fool” viimeisimmältä albumilta ”Banga” (2012). Basisti Tony Shanahanin kanssa kirjoitettu letkeä ralli ei vielä ihan kuulosta siltä, miltä Kontserdimajan kuuluisi kuulostaa, mutta pian soundit saadaan huippukuosiin, ja bändikin tuntuu toimivan. Pattin oma poika Jackson Smith soittaa tällä kiertueella kitaraa (kyllä juuri se isoksi karpaasiksi kasvanut poika, jolle Patti kirjoitti yhden kauneimmista ikinä kuulemistani lauluista eli ”The Jackson Song”, vuoden 1988 albumille ”Dream of Life”). Pianoa soittaa Pattin tytär Jesse Paris Smith, bassossa on siis vuodesta 1996 Pattin rinnalla soittanut Tony Shanahan ja rummuissa Eric Hoegemayer. Ja vaikka tämä kokoonpano ei mitään varsinaista virtuositeettiä edustakaan, ehkä lukuunottamatta Shanahania, niin sillä ei edes ole väliä, virtuositeetti on Patti Smith itse. Esimerkiksi poika-Jackson vaikutti tämän illan perusteella relatiivisen keskinkertaiselta kitaristilta, mutta ei Patti Smith-iltoihin tulla kitaristia katsomaan.

Patti Smith on naispuolinen Bruce Springsteen, samalla tavalla saarnaaja ja hengellinen johtaja. Ja nyt puhutaan tietenkin rock’n’rollhengellisyydestä. Umpiuskonnollisessa kodissa kasvaneena Smith tietää mistä naruista nykiä. Kädet kohoavat usein saarnaajakorkeuksiin ja manerismi on muutenkin herätyskokouksista tuttua. Illan kakkosbiisi ”Rodondo Beach” menee vielä soundeja säätäessä ja yleisöön tutustuessa, mutta kolmantena kuultava ”Dancing Barefoot” varsinaisesti avaa pelin. Ja loppu puolitoista tuntia onkin sitten pelkkää juhlaa.

Ensinnäkin, on hienoa nähdä Patti jälkikasvunsa kanssa samalla lavalla. Elämä jatkuu, vaikka Patti olisi aika ajoin voinut päättää toisinkin. Kaksi elämänsä miestä haudanneena ja äärimmäisessä taiteilijaköyhyydessä vuosikausia kituuttaneena tämä lady voisi olla kyynikko ja katkerikko. Vaan ei ole. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen en usko, mutta Patti Smithin kohdalla suostun edes harkitsemaan ajatusta. Ja toisekseen, kuten viime Tampere-talon arviossanikin totesin, Patti Smith parantaa koko ajan.

My Bleaken Year” improtaan sanoiltaan uusiksi, sen Patti laulaa suoraan Eestin kansalle. Ja vaikka lähes loppuunmyydystä salista vain jokin prosentti on toden teolla kokenut neuvostomiehityksen vuodet, kaikki tietävät silti, mistä on kyse. Ja vaikka maa on ollut vapaa jo kohta neljännesvuosisadan, vapauden sanoma on alati ajankohtainen. Ja varsinkin nyt, kun nyky-Neuvostoliitto pullistelee jälleen ja tönii etupiirejään. ”Ghost Dance” omistetaan äskenmainitun järjenvastaisen pullistelun äskettäisille uhreille, eli Malaysianin lennolla kuolleille. Ja ainakin meikäläisellä on kymmenen litran tippa silmäkulmassa, kun Patti Smith sulkee upean biisin hokemaan ”pray for the Ghosts”. Yksi omista ehdottomista suosikeistani Smithin kataloogissa, eli ”Gone Again”-albumin huikea ”Beneath the Southern Cross” omistetaan Pattin ystävälle, vain muutamia päiviä sitten menehtyneelle Johnny Winterille. Itselläkin oli ennakkolippu hankittuna Winterin Tampereen keikalle, mutta nyt sitä keikkaa ei koskaan tule.

Kauaa ei ole myöskään Patti Smithin toisen ystävän poismenosta, eli Lou Reedin, jonka ohjelmistosta bändi vetäisee komean version ”Perfect Daysta”. Viimeisimmän albumin nimiraita ”Banga” kirvoittaa Pattilta, taustalaulajina toimivilta Jacksonilta ja Shanahanilta, sekä valveutuneelta yleisönosalta koirien ulvontaa. Aivan kuten viimeksikin. Silloin biisi valahti aikalailla ohi itseltäni, mutta nyt sekin todistuu vahvaksi ja jänteväksi rokettirolliksi. Samoin ”Pissing in the River”, joka ei koskaan ole ollut suosikkiraitojani saa tänään niin maagisen käsittelyn, että nyt ymmärrän jo paljon paremmin. Ja tästä magia vasta alkaa. Patti Smithin tytär aloittaa pianointron ”Because the Night”-klassikkoon, joka tänään omistetaan Jessen ja Jacksonin isälle, edesmenneelle Fred ”Sonic” Smithille. Hetki on huikea. Seitsemäs ”Because the Night”-livekokemukseni on totta. Kolmesti Pattin esittämänä, lopuista on vastannut tiedättekylläkuka, eli biisin toinen kirjoittaja Bruce Springsteen. Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklauluista saa tänään hiukan hätäisen luennan. Kuten jo totesinkin, tämän kokoonpanon karismaa kannattelee yksin mastro Smith. Mutta silti, tärkeä hetki tämä on aina.

Mutta mutta. Sama juttu kuin viimeksikin viime vuonna, yleisö ei edes mene täysin pähkinöiksi ”Because the Night”’sta, kyllä se näköjään sen perinteisen keikanlopettajaisen vaatii, eli Them-coverin ”Gloria”. Kymmenittäin jengiä syöksyy lavan eteen pomppimaan ja tanssimaan, meininki on mahtava, laulupidu on pystyssä. Eikä Patti bändeineen ilman encoreita täältä tietenkään selviä. Ennakkoon on tiedossa, että ”People Have the Power” kuullaan tietenkin, juuri tässä maailmantilanteessa jälleen hyvin ajankohtainen laulu. Komein kuulemani luenta yhdestä Smithin isoimmista hiteistä. Eestiläiset saavat vielä bonuksena toisenkin klassikon, nimittäin ”Rock’n’roll Nigger”, jossa Patti itsekin tarttuu kermanväriseen Stratocasteriin ja ulvottaa sitä kuin viimeistä päivää, raastaa Stratosta kielet poikki, ja huikea ilta yhden koko rockhistorian karismaattisimmista ihmisistä sanan äärellä on paketissa. Loppubiisi myös osoittaa kuinka tärkeä hahmo Patti on ollut silloin, kun punk oli vielä pilkkeenä silmäkulmissa, eikä sitä oltu varsinaisesti edes keksitty.

Ilta jatkuu kosteana Tallinnan yössä. Kiitos seurueeseemme liittyneen Kosmikud-yhtyeen jäsenen, ilta jatkuu samassa paikassa, missä Patti bändeineen illastaa. Ja saan kuin saankin, muutaman tunnin ujoilun jälkeen, sanottua muutaman kiittävän sanan itselleen Patti Smithille. Ilta jatkuu entistä kosteampana vielä muuallakin, virallisten PS-jatkojen merkeissä. Joukossa vilisee Eestin rock-kermaa, mutta nähdäänpä paikalla myös herrat Jackson Smith ja Tony Shanahan. Aamuyön tunteina kun taksi kotiuttaa, mieli on hyvä, että Tallinnan matka osui ehkä jopa hansakaupungin vuoden tärkeimpään rockiltaan, mene ja tiedä. Mutta kova rockilta se jokatapauksessa oli. KG

Patti Smith and Her Band (us) @ Tampere-talo, Tampere 08.07.2013

Olin nähnyt Patti Smithin bändeineen edellisen kerran loppukesällä 2005 Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltan keikalla. Punkin kummitädiksikin tituleerattu taiteilija Smith veti silloin ikimuistettavan kovan keikan, joka on pitkään säilynyt jopa ihan niiden kaikkein muistettavimpien joukossa. Nyt kun alkukesän keikkaskene oli kuivahtanut töiden ja klubien kesälomien takia pystyynkuolleeksi, oli odotukset pitkän kuivan kauden päättävälle Patti Smithin Tampere-talon keikalle erittäinkin korkealla.

Kun istuin kongressisalin permannon keskirivin keskelle, omalle numeroidulle paikalleni, olin keskimäärin itseäni iäkkäämpien ympäröimänä. Aika lailla samantien aloin odottaa, että pääsisin pois, tälle artistille täysin väärästä ympäristöstä. Mutta että jospa ennen sitä, ja siinä välissä, Patti Smith nykäisisi erittäin kovan keikan. Molemmat toteutuivat. Pääsin pois, ja jo 66 vuotta täyttänyt Smith näytti kuinka välttämättömiä asioita rock’n’rollin taiteessa ovat karisma ja näkemys. Ja nykäisi bändeineen periaatteessa aika huiman keikan.

Muutamalla viime vuonna ilmestyneen ”Banga”-albumin raidalla lähdettiin liikkeelle. Näistä ”April Fool” on jonkin verran saanut radiosoittoakin, mutta tunnustaa pitää, että itse albumi ei ole käsissäni kulunut, ainakaan toistaiseksi. Varsinaisesti katsoisin keikan kuitenkin pärähtäneen käyntiin vasta lainabiisillä, eli Eddie Cochranin ”Summertime Blueslla”. Erittäin kulunut ja puhkisoitettu ralli taipui Pattin ja bändin käsissä ehkä parhaaksi koskaan livenä kuulemakseni versioksi. Arvostan. Ja sitten maaginen ”Fuji-san” tuoreelta albumilta, kumarrus ja kunnia Japanin pyhälle vuorelle. Upea biisi, jossa orkesteri (Lenny Kaye, Jay Dee Daugherty, Tony Shanahan ja Jack Petruzelli) viritteli konettaan jo kierroksille The E Street tai The Dukes. Kuulaasti bändi soi, vaikka välillä kammettiin raskaammallakin kädellä. Ja huimaa on toki se, että Lenny Kaye on uskollisesti ollut mukana aivan alusta alkaen, eli vuodesta 1974, ja rumpali Doughertykin vuodesta -75 lähtien.

Kauniin ”This is the Girl”-laulun Patti on tehnyt, ja nytkin omisti, Amy Winehousen muistolle. Sitten lyhyt laulu Edward Snowdenille, nykyajan sankarille, ja ikäänkuin terveisinä vaikkapa Suomen tasavallan presidentille, että Kylmä Sota on jo ohi, asioista voi puhua ihan niiden etu-ja sukunimillä. Pienen suvantovaiheen päättänyt, hypnoottinen ”Beneath the Southern Cross” vuoden 1996 ”Gone Again”-albumilta soitettiin pitkänä versiona, Patti itsekin akustiseen kitaraan tarttuen. Sitten erittäin turha, kolmesta biisistä koostunut potpuri, jonka bändi soitti Lenny Kayen toimiessa solistina. Patti itse ei malttanut mennä takahuoneeseen, vaan tanssahteli permannon käytävillä yleisön seassa, siksikin siis täysin turha välike muuten mainiolla, ja mainion kompaktilla, keikalla.

Patti Smith on sen tason artisti, ettei superhittejä tarvitse encoreihin säästellä. Niistä usea kuultiinkin varsinaisen setin loppuli’un aikana, kuten vaikkapa ”Pissing in a River” ja ”Dancing Barefoot”. Sitten Patti alkoi seuraavan biisin intron aikana letittämään tukkaansa ja kyllä, sieltä se lähti, yksi rockhistorian komeimmista biiseistä, sanokaa mitä sanotte. Eli Pattin ja Bruce Springsteenin yhdessä vuonna 1978 laatima megahitti ”Because the Night”, jonka olen nyt siis tänä vuonna kuullut livenä jo kahdesti. Kolmatta odotellessa. Tähän iskusäveleehen tamperelaisyleisökin viimeistään sekosi ja loppuaika mentiinkin sitten kollektiivisesti seisaaltaan. Varsinaisen setin päätti, tietenkin, ”Gloria (In Excelsis Deo)”, joka yleisölle näistä kahdesta viimemainitusta tuntui kuitenkin olevan se kovempi juttu.

Valaiskaa, jos tiedätte, kuka keksi encoret rokkikonsertteihin? Tapahan oli tavallaan tuttu teatterista ja oopperasta, että tullaan show’n jälkeen särkemään illuusio juuri esitetystä, ”katsokaa, se olikin vain esitys, olemmekin vain hikisiä näyttelijöitä”. Mutta kuka veti rockhistorian ensimmäiset ylimääräiset, ja missä tilanteessa? On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta onpahan monin paikoin todella kiusallinen tapa, ja miljoonat ovat ne tavat millä artistit tästä pakkopullasta yrittävät selviytyä. Tänään homma hoidettiin tyylikkäästi, nimittäin olemalla spiikkaamatta illan viimeistä biisiä, joka ei siis sitä kuitenkaan olisi. Joten, miksi väittää niin. Ja tyylikkäästi Patti Smith ja Hänen Orkesterinsa vetikin vain kaksi ylimääräistä. Ensin ”Banga”, mutta keskeisempänä ”People Have the Power”, omassa levyhyllyssäni puhkisoiton uhan alla vuosia eläneeltä ”The Dream of Life”-paluulevyltä (1988). Näin biisein mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/patti-smith/2013/tampere-talo-tampere-finland-bd9618a.html

Patti Smith parantaa vanhetessaan, kuulin monen sanovan Tampere-talon pihalla. Juuri niin, mutta silti itselleni vuoden 2005 keikka säilyttää ykkösasemansa. Ja se johtuu Tampere-talosta. Täällä ei yksinkertaisesti rockartistien pitäisi esiintyä. Tämä on kongressikeskus, ja varmasti hieno paikka kuunnella vaikkapa täällä ahkerasti konsertoivaa Tampereen Filharmoniaa, mutta ei rockmusiikkia. Me innokkaimmat lipun ostaneet, ja me jotka eniten olisimme Patti Smithin halunneet nähdä, olisimme kyllä mahtuneet Pakkahuoneelle. Joka ainakin tietääkseni oli tänään tyhjillään. Ja jos bändissä on viisi henkeä, plus teknikot, ja se soittaa peräti kolme keikkaa inhimillisten etäisyyksien päässä eteläisessä Suomessa, niin miksi ihmeessä lippu maksaa 67 euroa? Siksi, että esim. Tampere-talolla maksetaan niistäkin tiloista, joissa ei tänä iltana soitettu. Ja nimestä ja maineesta ja arkkitehtuurista ja samoista käsittämättömistä asioista, kuin Finlandia-talonkin konserteissa. Siksi myös Helsingin Musiikkitalon keskihinta Patti Smithin keikalle, eli 72 euroa, tuntuu yleisön pettämiseltä. Taiteen piti kuulua kaikille. Ovien piti olla kaikille auki. Näillä hinnoilla ei ole. Mutta äänestetään jaloillamme, aina kun voidaan. ”People Have (nimittäin) the Power.”

Yhtäkaikki, olipa ilo ja kunnia päättää alkukesän kuiva ja keikaton korpivaellus Patti Smithin ja bändinsä lopultakin erinomaiseen vetoon. Jos Patti on 66-vuotiaana näin kovassa iskussa, tämä ei liene välttämättä edes viimeinen kerta. KG

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ HK Areena, Turku 07.05.2013

Vain vajaat 10 kuukautta oli kulunut siitä, kun Bruce Springsteen ja The E Street Band teki Suomen kamaralla historiaansa, ja soitti koko uransa pisimmän keikan viime heinäkuussa Olympiastadionilla. Keikkahan kellotti aintlaatuiset 4 tuntia ja 5 minuuttia. Stadikan hurmos oli yhä tuoreessa muistissa, kun Pomo tai The Boss joukkoineen saatiin uudelleen Suomeen, edelleen Wrecking Ball Tourin nimissä. Suomella on pakko olla edes jollain tapaa erityinen paikka E Streetin osoitteistossa, sikäli kallista ja hankalaa tänne on poiketa. Logistisista ja aikataulullisista syistä Suomen keikkakaupungiksi valikoitui Turku, ja paikaksi koko kiertueen pienin venue eli HK Areena (Turkuhalli). Vain alle 10 000 ihmisen kapasiteetillaan paikka edustaa Brucen mittakaavassa tänä päivänä lähes klubikeikkaa. Paikanvalinta paljastui muutenkin mainioksi, Areenassa on jyrkät nousut ja jokaisesta myydystä paikasta vähintäinkin kohtalainen näkyvyys. Ja jos edessäistuvaa alkaa tanssituttamaan, silti lavalle yhä näkee. Permantoala on sekin inhimillisen kokoinen, matkan lavalle voi ihan ihmisaivoilla käsittää.

Parisenkymmentä minuuttia yli seitsemän startannut keikka aloitettiin tutusti ja turvallisesti ”We Take Care of Our Own”lla. Aivan alkutahtien aikana tuntui, että nyt kuulostaa huonolta, mutta erittäin nopeasti soundipuoli saatiin hanskaan. Viime minuuteille ennen keikkaa Areena vaikutti puolityhjältä, mutta kun soitto alkoi soida, itseäni huomattavasti ikääntyneempi yleisönosa alkoi vasta valua paikoilleen ja asettumista kestikin monen biisin ajan. Silti, loppuunmyydyksi ilmoitetulla keikalla oli edelleen massamäärät tyhjiä istuimia, ja permantokin näytti väljältä. Miksi näin? Ostavatko ihmisiä kaduille potkivat firmat satamäärin edelleen firmalippuja, joista kenties valtaosa jää käyttämättä? Miksi firmalipuille ei voi luoda systeemiä, että lunastamattomat palautuisivat ovimyyntiin? Siksi, että ollaan Suomessa, ja joku ovelta myöhälipun saava saattaisi tulla onnelliseksi.

Setin alkupäässä Pomo ja E Street selvästikin tunnustelivat yleisön fiiliksiä ja paikan tunnelmaa, ja pakosti katsomo on varsinkin aluksi näyttänyt puolityhjältä myös lavan näkökulmasta. ”Two Hearts” ja ”No Surrender” klassisemmasta päästä aivan alkupäähän, Brucen ja Steven (Van Zandt) laulaessa tutusti yhteismikkiin. Tuntui, että keikka pärähti vasta oikein kunnolla käyntiin, kun peräjälkeen vedettiin kaksi biisiä tuoreimmalta pitkäsoitolta, kiertueen otsikoivalta ”Wrecking Ball”lta. Ensin nimibiisi ja sitten jälleen kerran komeasti tulkittu ”Death to My Hometown”, joka oli viime kesän keikan ehdottomia kohokohtia. Pelkästään se lisäfjonga, jonka nämä muutamat Wrecking Ballin perinnepoljentoiset laulut ovat tuoneet livesettiin, riittää omissa kirjoissani nostamaan kyseisen albumin jopa ihan Brucen parhaiden joukkoon. Muitakin mielipiteitä olen toki kuullut, ja niillekin on tilansa.

Väliin ”Hungry Heart”, jolla päästiin jo laulattamaan hitaasti lämpenevää suomalaisyleisöä ja sitten pitkänä versiona ”Spirit in the Night”, joka alkoi Brucen saarnaosuudella. Tuttua töpöttelyä lavanedustaa edestakaisin, mutta ei niin tutulla paahdolla ja intensiteetillä. Backstreets-sivusto arvio, satoja ja satoja keikkoja nähneenä, että Pomo olisi ollut tyhjistä lehtereistä silminnähden harmissaan. Enkä voi moittia. Jonkinlaista kiertueväsymystäkin olin aistivinani koko bändissä. Mutta laatukriteeerit on tämän bändin osalta niin toista kuin monen muun, että hitusen kiertueväsynytkin E Street on silti maailman kovin bändi. Lähinnä tässä vertaillaan hurmoksia toisiinsa, ja jos sallitte, niin viimekesäinen stadikkahurmio kyllä loisti poissaolollaan. Mutta, kuten sanoin, Pomo-keikkoja verrataan korkeintaan toisiinsa.

This Hard Land” omistettiin Suomen samannimiselle faniyhteisölle, ja sitten olikin aika ”The River”in sytyttää yleisö aivan viimeistään. Pomon huuliharppuoutro biisin lopetukseksi oli sanalla sanoen maaginen! Bruce jalkautui tämän jälkeen etucatwalkille ja poimi aimo sylillisen pahviplakaattitoiveita mukaansa. Niistä ensimmäisenä kuultiin yksi koko oman Bruce-keikkahistoriani (tämä oli 7. kertani, kyllä vasta, valitettavasti) kohokohdista eli Dave Edmundsinkin levyttämä ”From Small Things (Big Things One Day Come)”. Tämä mainio, Springsteenin katalogissa hiukan aliarvostettu rock’n’rollbiisi on kulkenut mukana vuosia, omissa henkisissä ja näkymättömissä pahviplakaateissani. The E Street-kone kävi tiukasti ja tarkasti kuten aina, huima luenta hienosta biisistä.

Ensimmäistä kertaa koko kiertueella kuultiin nyt, niinikään toive, ”Brilliant Disguise”,  ”Tunnel of Love”-albumin ensimmäinen sinkkuraita vuodelta 1987. Kyseinen albumi on ollut hiukan lapsipuolen asemassa liveseteissä, varsinkin silloin kun Pomon rouva Patti Scialfa ei ole ollut mukana kiertueella. Eikä siis ollut Patti mukana tälläkään legillä rundia, vaikkakin edelleen on bändin virallinen ja täysvaltainen jäsen. Ja sitten, yksi viime kesän stadikkamaratonin kovimmista vedoista, oli sitä myös tänään, eli ”Because The Night”. Ja aivan kuten viime kesänä, Chicagon hullu silinterimies, valkoinen intiaani Nils Lofgren vetäisee soolonsa oheen tutun myyttisen sotatanssin. Ja keppi ulvoo. Mieletön äijä. Tästä tulee kuulkaa kova keikkavuosi, kun (tai toivottavasti) tämänkin klassikkobiisin kuulee vielä heinäkuussa uudelleen Tampereella, itsensä sen toisen Pattin eli Smithin esittämänä. Mahtavaa.

Varsinainen setti oli juuri puolivälin ylittänyt (tänään oli ennakkoon odotettavissa ”vain” noin kolmen tunnin veto tai karvan alle), kun bändi latasi selkäkarvat pystyyn (kelläkulla nyt sellaisia on) nostattavan ”She’s the One”. Tässä vaiheessa viimeistään oli selvää, että kyllä tästä kova ilta kokonaisuutena muodostuu. Sitten hillittömän pitkä jamitteluversio ”Pay Me My Money Down”sta, The Seeger Sessionseista tutusta työlauluklassikosta. Koko bändi, toki Max Weinbergia ja Roy Bittania lukuunottamatta, alas eturiviin, muutama fani mukaan jonon jatkoksi ja koko remmi kiertämään letkassa areenaa catwalkeja pitkin. Ja kaikki soittavat koko ajan, eikä tulkinta horju. Tämä on yleisön palvelemista, tämä on musiikin ilosanomaa, tämä on osaamista. Tämä täytyi nähdä. ”Pay Me My Money Down” myös antoi koko puhallinsektiolle omat, pitkät soolonsa eturivissä. Vaikutelma koko bändistä on se, ja oli jo viimeksikin, että tässä orkesterissa on todella hauskaa ja palkitsevaa soittaa. Ja puhun nyt erikseen tästä Isosta E Streetistä, joka on laajenettu klassisesta muodostaan torvisektiolla, taustalaulajilla ja perkussionistilla. Ja toki Soozie Tyrellin viululla jo vuosia aiemmin. Ja juuri niin, että Tyrellin viulu ja viehättävä olemus on jo korvaamaton osa eturiviä ja E Street-soundia. Myyttinen bändi elää, kehittyy ja hengittää. Ja toivottavasti kiertää vielä tämänkin jälkeen.

Viimeisimmän albumin ”Shackled and Drawn”-biisin on moni tuominnut renkutukseksi, mutta se on erittäin olennainen osa nykyisiä keikkasettejä, ja vaikka yleisöt vaihtuvat illasta toiseen, biisi tuntuu sytyttävän bändin aivan erityisellä tavalla. Laajan kokoonpanon sovitusratkaisut on tässä biisissä huipussaan. Sitäpaitsi, ”Shackled and Drawn” kannattaa nähdä timanttina amerikkalaisessa lauluperinteessä, puuvillapelloilta nykypäivään, eikä niinkään Wrecking Ballin näppäränä täyteraitana. Sitä siitä ei nimittäin mitenkään saa.

Kohti varsinaisen setin loppupäätä kuultiin omasta mielestäni illan komein veto eli ”The Rising”, biisi josta on postuumisti syntynyt aavemaisen upea soundtrack syyskuun 2001 unohtumattomille kuville. Sitten vielä ”Badlands” ja huikeasti auringonlaskuun rullannut lännenkaravaani ”Land of Hope and Dreams”, johon The E Street Band lataa kaiken mitä lähtee, ja varsinainen setti on tällä kertaa tässä. Silminnähden uupunut Bruce riisuu liivin pois ja kaataa isosta sienestä vettä päälleen. Lavan valot päällä, yleisön nähden, tästä syntyy omassa henkilökohtaisessa mielessäni erittäin surumielinen olo, joka jää vaivaamaan koko kotimatkan ajaksi. Vieläkö Bruce tekee uuden levyn, vieläkö E Street kiertää? Vieläkö Bruce kiertää? Onko seuraava levy akustinen ja pienimuotoinen, onko E Street-kone nyt viritetty niin huippuunsa kuin mahdollista, ennenkuin sen käynti sammuu? Kysymyksiä, vastauksia pitää odotella. Olenko se vain minä, vai onko Bruce uupuneempi nyt kolmen tunnin hallikeikan jälkeen, kuin viime suvena neljän tunnin maratonin jälkeen? Ehkä se olen vain minä.

Encoreita tulee tuttuun tyyliin aimo tukku, tällä kertaa viisi. Eli kun lavalle uudestaan tullaan, niin tullaan kunnolla. Brucen yksin akustisella kitaralla säestämä ”Queen of the Supermarket” on erittäin viiltävä, vanhenevan miehen naksun liian korkealta yrittämä, mutta upeasti selvittämä tulkinta. Tässä kohtaa tulee fanilla tippa öögaan, eikä se sieltä poistu, kun maailman yhden kovimmista rockbiiseistä eli ”Born to Run”in, Suomessa pakollisen ”Dancing in the Dark”in  ja ”Thunder Road”in kautta edetään lopulliselle maalinauhalle. Joka jotenkin tutun turvallisesti katkeaa ”Tenth Avenue Freeze-Out”lla. Jake Clemons soittaa legendaarisen fonisoolon jälleen suurella sydämellä, niin että setämies, Mr.C tai The Big Man, voi olla vain ja ainoastaan ylpeä. Ja siellä ne hymyilevät videoscreenillä Clarence Clemons ja Danny Federici, joukosta liian aikaisin poistuneet E Streetin peruskivet.

On surullista, että joillekin rock’n’rollia on mennä suoraan lähetykseen kännissä haistattelemaan tai istua pissisten laulukilpailun tuomarina. Sitten on tämä toinen, ja alkuperäinen rock’n’roll, joka siirtää vuoria, liikuttaa massoja, itkettää, naurattaa, tanssittaa, pelastaa ja antaa voimaa. ”From small things, mama, big things one day come.” Pitkään eläköön ja jaksakoon Bruce Springsteen ja The E Street Band. Rock’n’rollista ei tarvitse huolta kantaa, sehän ei kuole koskaan. KG

Tässä vielä kuullut biisit ja niiden järjestys: http://www.setlist.fm/setlist/bruce-springsteen/2013/hk-areena-turku-finland-7bd87ea4.html

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: