Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tampere-talo”

Don McLean (us) @ Tampere-talo 19.10.2018

Kun tuolloin 24-vuotias aloitteleva laulaja-lauluntekijä Don McLean vuosien 1969-70 aikana vastaanotti legendaarisesti 72:n eri levy-yhtiön kieltävän vastauksen esikoisalbuminsa ”Tapestry” julkaisua koskien, saattoi nuoren miehen usko olla lievästi ilmaistuna koetuksella. Mutta kärsivällisyys palkittiin, amerikkalainen unelma otti omansa, julkaisija löytyi. Vuotta myöhemmin asiat olivat jo kovin toisin. ”Tapestry”-albumin raidasta ”Castles in The Sky” oli tullut pikkuhitti ja isomman levylafkan ovet aukesivat samalla. Ne ovet kuuluivat United Artists Recordsille, ja yhteistyön heti ensimmäinen hedelmä, kakkosalbumi ”American Pie” lokakuulta 1971, ja etenkin sen marraskuinen ykkössinkkulohkaisu räjäyttivät pienen pankin. Loppu onkin, parisen viikkoa sitten 73 vuotta täyttäneen Don McLeanin elämässä ja lauluntekijän uralla, sitä kuuluisaa historiaa. Mutta myös vahvaa nykypäivää. McLean taustabändeineen nimittäin osoitti Tampere-talon pienen salin illassa, että annettavaa on yhä, kiertuevuosia on jäljellä ja jonnekin Johnny Cashin ja Elviksen puolenvälin maastoon putoava karismaattinen laulusoundi on yhä komeassa kunnossa. Edellisiltana Helsingin Savoy-teatterin keikka oli ollut loppuunmyyty, aivan siihen ei Tampereella päästy, mutta erittäin hyvään meininkiin ja rock’n’roll-iltapuhteeseen kylläkin. Arvostus Tampere-talolle siitä, että edelliskerran Suomessa vuonna 2012 vieraillut maailmanluokan lauluntekijä saatiin nyt myös maakunnallisemmalle keikalle.

Täsmälleen ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan asteli McLeanin nelihenkinen bändi lavalle, ja hetikohta perään maestro itse, toki vanhan liiton tapaan asianmukaisesti englanniksi kuulutettuna. Kaikkiin tunti ja neljäkymmentä minuuttia kellottaneen keikan biiseihin McLean soitti itse akustista kitaraa, supertaitavien Nashvillen miesten bändi hoiti nyanssit ja välillä ilahduttavan raskaskätisetkin pohjat. McLean totesi jossain puolenvälin spiikissään, että jokainen ilta on erilainen, settilistoja ei käytetä. Totta tosiaan, lattioilla tai kaappien kyljissä ei mitään paperilappuja näkynyt, ja ainakin kerran Donin seuraava biisivalinta oli suorastaan yllättää bändin.

Ilta lähti todella tämäkästi käyntiin Johnny Cashin ”So Doggone Lonesomilla”, joulukuun 1955 ”Folsom Prison Blues”-seiskatuumaisen B-poskella. McLean kertoi bändin mielellään soittavan Cashin rokettirolleja soundchekeissään, ja noista treenisessioista olikin jäänyt illan molempiin Cash-tulkintoihin erittäin tiukat jäljet. Tuttuun ja totuttuun tapaan kakkosena soi, niinkuin niin monena muunakin sinänsä settilistattomana iltana, Buddy Hollyn ”Everyday”.

Ikääntyvässä McLeanissa on artistina jotain samaa kuin Bruce Springsteenissa. Vaikka tietää kirjoittaneensa ns. taivaspaikkansa jo alle kolmenkympin iässä, vaikka tietää arvonsa ja asemansa mestarillisena lauluntekijänä koko rockmaailman mittakaavassa, voi silti arvostaa suuresti myös juuriaan, ja muita taidokkaita lauluntekijöitä. Ja soittaa runsaalla kädellä näiden tuotantoa illasta toiseen lainatavarana, vaikka omakin katalogi on priimakunnossa. Mainittu pomostaiteilija tuli mieleen myös esiintyjänä, kun McLean pysäytti kellot ja katsomon hengityksen aivan häkellyttävän upealla ”And I Love You So”-tulkinnallaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Iso havainto oli sekin, että vaikka McLean kirjoitti yhden isoimmista hiteistään hyvin nuorena miehenä, teksti sopi vielä huimasti paremmin vanhan, paljon nähneen, kahdesti eronneen miehen suuhun. ”And I Love You So’nMcLean spiikkasi itseironisesti, että tämä lienee kaikkein käytetyin ja kuulluin biisi maailman hisseissä ja aulatiloissa. Mutta hyväähän ei soittamalla saa puhki, minkä tiesi myös biisin maaliskuussa 1975 ”Today”-albumilleen levyttänyt muuan Elvis Presley, joka myös esitti laulun käytännössä jokaisessa konsertissaan tuon jälkeen kuolemaansa asti.

Alulla settiä kuultiin kaksi peräkkäistä tulkintaa ”American Pie”-läpimurtolevyltä, ensin kaunis ”Crossroads” ja sitten jäätävän upea ”Winterwood”. Tampereen illassa kuultiin McLeanin tuoretta tuotantoa peräti kolmen stygen verran, aiemmin kiertueella on tyydytty yleensä kahteen. Yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneen, tämänvuotisen ”Botanical Gardens”-albumin raidoista kuultiin nimibiisi, ”The Lucky Guy”, sekä ihan rätväkästi lanannut ”Rock’n’Roll Your Baby”, missä varsinkin ja ihan viimeistään bändi pääsi näyttämään osaamistaan ja tiukkuuttaan. Keikan keskisuvannon merkiksi Don istui alas baarijakkaralle ja tulkitsi muutaman kaihoisan kantriblueskipaleen, joista puhuttelevimmin kulki Casey Bill Weldonin ”I’m Gonna Move to The Outskirts of Town”, klassikko peräti vuodelta 1936.

Herkästi tulkittu ”Empty Chairs” osoitti osaltaan sekin, että vuoden 1971 ”American Pie”-albumi on yksinkertaisesti yksi koko rockhistorian kovimmista kiekoista, vaikka jonkinlaista aliarvostusta Don McLean onkin aina saanut urallaan kokea. Väliin miehekkään heartlandisti  rullannut ”Jerusalem”, ja sitten se toinen iso hitti ”American Pie”-albumilta, eli Vincent van Goghin väärinymmärretylle neroudelle ja kaltoinkohdellulle ihmisyydelle omistettu ”Vincent”, van Goghin ”The Starry Night”-maalauksesta (1889) inspiraationsa saanut klassikko. ”Vincentin alkusoinnut kirvoittivat jo erittäin myötäsukaisen tamperelaisyleisön keskuudessa alkuaplodit. Ja jykevä tulkinta biisistä kuultiinkin, kun ensin McLean oli kertoillut millä ylpeydellä on seurannut nuorten poptähtien ottaneen laulun keikkaohjelmistoihinsa viime vuosina.

Bändin esittelyn McLean hoiti hartaudella, ja varmisti välisuosionosoituksista huolimatta, että jokainen salissa kuuli kunkin muusikon nimen. Arvostus ja hyvä henki tuli läpi, ja bändillä itselläänkin tuntui olevan ihan mainio ilta. Ja mikäs siinä, päästä Nashvillen studiosessioista Eurooppaan tuulettumaan, legendasmiehen messiin, joka ilta riittävän mielenkiintoisesti elävällä ohjelmistolla. Jos jotain bändistä nostaa pitäisi, onneksi ei pidä, nostaisin The Time Jumpers-yhtyeessäkin soittavan basisti Brad Albinin linjat, sekä pianisti Tony Miglioren muutamat erittäin laadukkaat, suorastaan roybittanit soolokilkutukset. Ei ihme, että Migliore toimi vuosia itsensä Chet Atkinsin musical directorina, ja jatkaa nyt samassa roolissa Don McLeanin komeasti yhteen hioutuneessa bändissä. Joka soi aivan erityisen ryhdikkäästi loppuliukuun johdattaneessa Johnny Cash-numerossa ”Folsom Prison Blues”. Ilman ”American Pie”-superhittiähän Don McLean ei ole päässyt yhdestäkään konserttisalista ulos vuosikymmeniin, eikä päässyt nytkään. Ei tosin yrittänytkään päästä. Moni oli tullut pääosin tätä varten, tai ainakin tämän jokatapauksessa kuullakseen. Levyllähän alkuperäinen versio kellottaa peräti 8 ja puoli minuuttia, ja pitkään hittiä nytkin yleisönlaulatuksineen soitettiin. McLean käännätytti valot yleisöön ja antoi sen laulaa sydämensä kyllyydestä. Olisiko McLean enää yli seitsemänkymppisenä Euroopassa, ellei Madonna olisi coveroinut tätä megatronhitiksi keväällä 2000? Mene tiedä, mutta kiitetään nyt varmuuden vuoksi tässä Madonnaakin. Jostain syystä McLeanin isoin hitti, ja tunnetuimmista biiseistä tunnetuin, ei oikeastaan omalla kohdalla onnistunut tuntumaan juuri missään, olihan jo kuultu aivan plasmat seisauttavat versiot samaisen läpimurtoalbumin sinänsä jopa paljon paremmista biiseistä. Kaikki arvo sinänsä ”American Pielle”, biisille jossa aina ikimuistettavasti ”music died”. Ja vaikka musiikin kuolema laulussa referoikin lentokoneonnettomuuteen 3. helmikuuta 1959, jolloin Buddy Holly, Big Bopper ja Ritchie Valens menettivät nuoret elämänsä, referoi se yhtä hyvin tänä päivänä laulunteon taidon ja arvostuksen alennustilaan, johon McLean on monesti viitannut viimeaikaisissa haastatteluissa.

Illan settilista tässä vielä kokonaisuudessaan: https://www.setlist.fm/setlist/don-mclean/2018/tampere-talo-tampere-finland-3396f0d5.html

Hienoa kuitenkin, että musiikki pysyi elossa ainakin tähän päivään saakka, jotta saimme kokea todella laadukkaan illan folkin ja rockin parissa, itsensä Don McLeanin seurassa. Olen ollut paikalla, kun Don McLean tulkitsee laulunsa ”Vincent”. Yliviivaus pakko nähdä-vihkoon. McLeanilla oli kunnia, ihan toki tietämättään, olla myös tämän sivuston 200:nen juhlabloggauksen aiheena. KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016

Kovin usein, tai kovin pitkään,  ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.

Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.

Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.

Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.

Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.

Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.

Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG

Nits (ned) @ Tampere-talo, 19.05.2015

Hollantilaisbändi Nits täytti viime vuonna miehekkäät 40, ja kiertää nyt sen kunniaksi, samalla promoten tuoretta ”Hotel Europa”-tuplaliveä. Ahkeran rundaajan edellinen studioalbumihan on ”Malpesa” jo vuodelta 2012, ja kun juhlavuoden kunniaksikin ilmestyi peräti triplakokoelma, elää työteliäs bändi selvästi jonkinlaisen tilinpäätöksen aikaa. Kiertueella katsotaan sikälikin taaksepäin, että ”Hotel Europa”-teema näkyy paitsi biisivalinnoissa, myös taustan videoprojisoinneissa. Nokkamies ja perustajajäsen, kitaristi-laulaja Henk Hofstede on 90-luvun lopulta lähtien kuvannut videoklippejä konkreettisesti hotellihuoneidensa ikkunoista, ja hotellien lähikaduilla. Nuo pätkät rytmittävät tämänkertaisen Nits-keikan peräti 27-biisistä settiä.

Omallakohdalla Nits-kokemus oli kolmas laatuaan, itselleni tyypillisesti kaikki 2000-luvun keikkoja. Kevään 2008 Tavastian-veto oli niin kova (tuolloin kierrettiin tuoreen ”Doing the Dishes” albumin myötä), että se on säilynyt omassa keikkojen kymppikärjessä aika vaivatta, ja säilyy toki edelleen.

Ilta täräytetään käyntiin ”Radio Shoes’lla”. Vain avausbiisin aikana bändi kuulostaan aivan hetken puuroiselta, loppusetin ajan soundipuoli on pääosin kunnossa. Varhaisena lipunostajana, myyntiintulopäivänä tietenkin, istun Tampere-talon pienen salin alariveillä, näkyvyys on mahtava, bändi on kolmen metrin päässä, mutta veikkaanpa että muutaman rivin ylempänä kuulostaisi vielä himpun paremmalta. Kakkosbiisi ”daDaDa” kirvoittaa jo yleisön huutelemaan ja ottamaan osaa, tänään ollaan hyvällä jalalla liikeellä ja armoitetttu fanikanta täyttää suurimman osan ennakolta loppuunmyydystä salista. Nits on bändi, jota joko diggaillaan tai ei, satunnaisia herännäiskeikoillakävijöitä ei taida montaa olla illan yleisössä. Siksi väkevästi lähtee mielipidettä yleisöstä, kun Henk kolmeen otteeseen pyytää valitsemaan kahdesta tarjotusta biisistä toisen soitettavaksi. Yleisön valinnat ovat ”Home Before Dark”, ”Cars & Cars” ja haikeankaunis edithpiaftunnelmointi ”Adiue Sweet Bahnhof”. 

Lava on valaistu, talon tarjonnan lisäksi, kutakin soittajaa kohdistavilla vanhoilla teatterispoteilla, joissa on kaunis lämmin valo. Yläpuolella kiertelee hehkulamppuketjut. Nits on aina osannut luoda intiimin, olohuonemaisen tunnelman. Laulut lauletaan tekijältä kuulijalle, ihmiseltä ihmiselle. Ei lipunostajalle tai merchandisetiskin kautta kotiin kiiruhtajalle. Ja muutenkin, sen kerran, kun täällä ollaan ja 40 täytetään, niin annetaan lipun hinnalle vastine. Bändi soittaa yli kaksi tuntia, välissä toki vartin tauko. Eikä intensiteetti lerpahda missään vaiheessa. Siitä pitävät huolen Nitsien valtavaa dynamiikkaa sisältävät biisit, Henkin hetkittäiset sympaattiset juttutuokiot ja bändin rikas sointi. Se luodaan kolmeen pekkaan, bändi kiertää nyt klassisella ydintriollaan Hofstede, alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1983 mukana ollut kiipparisti/laulaja Robert Jan Stips. Vuosikymmenien yhteissoitto kuuluu ällistyttävänä tarkkuutena ja sovitusten hioutuneena nerokkuutena.

Hofstede soittaa pääosin tulenpunaista akustista kitaraa, tarttuu sähköiseen vain muutamassa biisissä, istuu väliin lavan takaosaan lisäkoskettimien ääreen, sivaltaa muutamiin biiseihin tutusti huuliharpulla. Ja kuulostaa paikoin enemmän John Lennonilta, kuin saatoin muistaa.

Ensimmäiseen puoliaikaan bändi soittaa 11 biisiä, niistä ehdottomasti komeimmin rullaavat tänään ”daDaDa”, samannimiseltä vuoden 1994 albumilta, joka on oman levyhyllyni Nits-sektorin kulunein. Sekä uskomattomalla dynamiikalla ladattu ”Office at Night”, taustalla pyörii luuppina pariisilaishotellin ikkunasta salaa kuvattu vastapäisen toimiston iltainen ikkuna, josta mielikuvitusta kiihottavasti näkyy vain puhuva mieshahmo ja naisen sääri. ”Schwebebahn” soi haikeana kunnianosoituksena kauan sitten edesmenneelle hollantilaiselle rokkistarballe, Herman Broodille.

Rob Kloet osoittaa taas kerran olevansa rockin historian aliarvostettuja rumpaleita, mieshän tulee ”vain” Hollannista, ja on soittanut ”vain” Nitseissä. Napakka kanttilyönti, huikea peltityöskentely, ja paras näkemäni sutirumpali pitkiin pitkiin aikoihin.

Toinen puoliaika alkaa ”Panorama Man”-biisillä, joka tässä seurassa, kun soitetaan bändin parasta kataloogia läpi, ei ole kovin hyvä biisi. Paitsi että on hyvä biisi, mutta seura on nyt kovempaa kuin euroviisuissa. ”Ice Princess” soi pitkänä ja hartaana versiona, ”Crime and Punishment”  rakkaudenosoituksena Helsingille, viiltävänkaunis ”Lenin and the Wounded Angel” puolestaan Tampereelle. Henk Hofstede kertoo biisin syntytaustaa, miten Hugo Simbergin maalaus tuomiokirkossa teki lähtemättömän vaikutuksen, ja onnistui sotkeutumaan ajatukseen siitä, että Leninkin vieraili kaupungissa, ei vain Nits. Rumpali Kloet tarinoi hetken kohtaamisestaan Elvis Costellon kanssa koko tämän uran soittaneen virkaveljen Pete Thomasin kanssa, ja sitten soi ”Christina’s World”. Varsinaisen setin päätteeksi rymistellään tuttu lopetusbiisi ”Port of Amsterdam”, joka ei voisi paljoakaan enempää kuulostaa Sparkseilta, paitsi että kuulostaa myös täsmälleen Nitseiltä. Veljesbändejä kaarensa pituudessa, materiaalinsa laadukkuudessa ja elokuvallisessa dramaturgian tajussaan.

On selvää, tämänkin illan pohjilta, että Nits on yksi eurooppalaisen rockperimän parhaista bändeistä, yhtenä kirkkaimmin laadullisen ja filosofisen staminansa säilyttäneistä. Ei sekoilua, vaan sheikkausta, jo vuodesta 1974. Tajuan taas, että on pakko päästä jälleen Berliiniin (josta Henk useammassakin biisissä laulaa) ja Amsterdamiin, ja ties minne. Ja nähdä Nits vielä vastakin.

Encoreissa kuullaan peräti neljä biisiä, niistä muistettavimmin tietenkin pakollinen ”In the Dutch Mountains”, jota ilman bändi ei enää poistu mistään kaupungista, ja jonka soittamatta jättäminen olisi itsellekin pettymys. Erittäin laadukas Nits-ilta jälleen kerran, hyvää keski-ikää Nits. Vain yksi asia jäi askarruttamaan. Henk ei sanonut kertaakaan encoreiden ja kiitosten aikana ”see you next time”. Tietääkö Henk enemmän kuin me? Nimimerkillä ”Huolehdinko turhaan”, KG.

Elvis Costello (uk) @ Tampere-talo, Tampere 25.09.2014

En ole koskaan ollut minkäänasteinen Elvis Costello-diggari. Vika ei ole ollut artistissa itsessään tai tuotannossaan. En vain ole tullut yksinkertaisesti perehtyneeksi riittävästi, rockfriikillä kun riittää perehdyttävää yli yhden elämän kapasiteetin. Ja mitä tulee brittiläiseen Uuteen Aaltoon, olen aina ollut niin ylivoimaisesti Skids-miehiä, että moni muukin alan merkkitekijä on jäänyt paitsioon. Joten, vaikka lippu Elvis Costellon keikalle piti hankkia myyntiintulopäivänä jo keväällä, aika märkäkorvana tunnustan alapermannon penkille istuneeni. Tampere-talon Iso sali ei ollut tänään loppuunmyyty. Monia taatusti vieroksutti käsittämättömän kallis lipun hinta, joitakin ehkä keikan akustisuus ja se, että Costello esiintyi täysin yksin. Näillä rajaseuduilla tällaiset illat ovat todella harvinaista herkkua, olisi luullut keikan myyvän jo keväällä loppuun, vaan ei. Hyvä näin toisaalta, istumapaikoissa oli nyt jopa hiukan vaihdon varaa, jos koki saaneensa arvonnassa huonon. Konsertti starttasi muutamia minuutteja yli ilmoitetun iltakahdeksan. Legendaarinen hahmo asteli lavalle sinisessä puvussaan ja valkeassa lierihatussaan. Costellon taakse oli rintamaan aseteltu liuta erivireisiä akustisia kitaroita, ja hauskana yksityiskohtana kaksi valotaulua, joista toisessa paloi keikan alusta ”On Air”, ja toisessa myöhemmin ”Detour”. Pelkistäminen oli illan teema, niin ylöspanossa kuin biisien sovituksissakin. ”(The Angels Wanna Wear My) Red Shoes” avasi illan komeasti ja olikin, ainakin minusta siis, koko ensimmäisen puoliajan hienoimpia vetoja. Olkoonkin että (pääosin) akustisesti, mutta aika kovalla volyymilla Elvistä ajettiin, eikä sanoista aina tahtonut saada niin selvää, kuin olisi ollut periaatteessa mahdollista. Mutta kuten tavallista, soundi parani illan edetessä, joskaan ei koskaan riittävän hyväksi. Ensimmäisen erän huippuhetkinä koin myös räväkästi lähetetyn ”Come the Meantimes”, sekä vihellyssoololla varustetun ”Walking My Baby Back Home”. Jossain vaiheessa Costello esitteli itsensä omana ”special guestinaan” ja istuutui lavan oikealle syrjälle tuolille, tulkitsemaan hiukan rauhallisemman temmon lauluja. Ja osoittautui lisäksi todella hauskaksi mieheksi. Jutustelua ja tarinointia olisi mielellään kuullut lisääkin, toki ymmärrän että musiikkiahan tänne oli tultu kuulemaan. Sitten Costello yllättäen, ”My New Hauntn” jälkeen, teki ns. springsteenit ja poistui lavalta, vaikka kaikki tiesivät ettei tämä suinkaan ollut tässä, vain noin tunnin kohdalla. Encoreita, tai miksi näitä nyt voisi kutsua, tulikin sitten nimittäin liki kymmenen. Kyse ei ollut tietenkään encoreista sinänsä, vaan mietitystä dramaturgisesta tauosta. Ja kyllä, keikka sai kokonaan uutta virtaa. Sähköpianon avulla tulkittu kaunis ”Shipbuilding” käynnisti lopultakin koko illan mielenkiintoisimman osuuden. Väliin Costello tarttui kaiutettuun ja särötettyyn puoliakustiseen ja murjoi ilmoille napakat soolot. Tuli yhtäkkiä jostain mieleen,että mitä jos Buddy Holly olisi saanut elää pitkän elämän, millä tavalla kryptisemmin rockin kanoniaa olisi kirjoitettu. Eikä ajatus, väitän, todellakaan pelkästään lähtenyt Elviksen tunnusomaisista plekseistä. Ensimmäiseen encoresettiin saatiin vielä komea ”Slow Drag with Josephine”, johon MacManusin poika nykäisi salavihkaa illan toisen vihellyssoolon. Ja totesikin, ”olette onnekkaita, kuinka monella keikalla kuulette peräti kaksi vihellyssooloa?” Sitten herra irrotti kitarasta piuhan, astui pois mikrofonin luota aivan lavan etureunaan ja hiljensi katsomon esittämällä luomusti ”Alisonin”, klassikkoesikoiseltaan ”My Aim Is True” (1977). Aika harras hetki, sanoisin, jonka takia pelkästään kannatti olla paikalla. Ja sitten Elvis poistui jälleen lavan taakse. Mutta ei tämä ollut vielä tässäkään. Jälleen pianon takaa tulkittu ”I Dreamed of My Old Lover Last Night” aloitti lisäajan, ja upea ”Jimmy Standing in the Rain” jatkoi. Näillä vaiheilla Costello tarinoi olevansa kolmannen polven muusikko, ja isoisä Pat MacManusin soittaneen White Star-varustamon amerikanlinjalaivoilla vallasväelle 20-30-lukujen vaihteessa. Ja säestäneen sitä ennen mykkäelokuvia. Noiden aikojen ja menneiden muistoksi Elvis vetäisikin ”Jimmy Standingin” loppuun pätkän tunnetuinta Suuren Laman laulua, ”Brother, Can You Spare a Dime?”. Ja kaiken kauniiksi lopuksi, tulihan se sieltä. Costello tarttui vielä, ainoan kerran koko illan aikana, sähkökitaraan ja nykäisi yhden koko rockin historian keskeisimmistä biiseistä, eli Nick Lowen ”(What’s So Funny About) Peace, Love and Understanding”. Jonka ehkä tunnetuimmasta levytysversiosta itse vastaa. Olin kerran kuullut biisin livenä Lowen esittämänä, mutta tärkeää oli olla myös tänään, tässä ja nyt. Elvis Costello on vasta kuudenkymmenen ja tulee Suomeenkin vielä lähes takuuvarmasti. Olisi kerrassaan hienoa kokea mies minkätahansa muotoisen bändin kanssa, koen kuitenkin näiden biisien toimivan paremmin hiukan roisikätisempinä bändisovituksina. Raskaampaa kättä Elvis tänään myös yksin yritti, mutta joku tosifani sanoikin viisaasti, että ehkä myös hieman yliyritti. Silti, hieno ja intiimi ilta maailmanluokan laulunkirjoittamisen äärellä. Nyt on otettava Costellon tuotanto tehotarkasteluun. Parempi nimittäin myöhään kuin ei milloinkaan. KG

Jethro Tull’s Ian Anderson plays ”Thick As a Brick I & II” (uk) @ Tampere-talo, Tampere 17.09.2013

Haluan ihan kärkeen todeta, että vuonna 1967 aloittanut Jethro Tull on yksi koko rockhistorian parhaista bändeistä, mikäli minä saan päättää. Sitä kautta ja siksi, bändin johtohahmo, Hullu Huilumies Ian Anderson on yhtä helposti yksi koko rock-kanonian tärkeimpiä laulunkirjoittajia. Viedään ajatus vielä albumitasolle; Jethro Tullin vuonna 1972 julkaistu konseptialbumi ”Thick As a Brick” on yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä rocklevytyksiä. Vaikka en yksin olisikaan päättämässä. Albumi oli kuitenkin ilmestyessään jotain, mitä ei oltu aiemmin tehty. Yhtään musiikillisesti kuollutta hetkeä ei ole, sovitukset toimivat tänäkin päivänä, vain soundeista voi olla eri mieltä, mutta nekin olivat syntyhetkensä parhaat.

Thick As a Brick” on siis albumiklassikko jos mikä. Ja sen täyttäessä miehekkäät 40 vuotta, Ian Anderson päätti lähteä kiertämään tuntemaamme rockmaailmaa soolokokoonpanonsa kanssa, kyseisen albumin alusta loppuun esittäen (sillä niinhän albumiklassikot esitetään, vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Eikä siinä kaikki. Viime vuonna Anderson ahkerana kaverina julkaisi myös jatko-osan ”Thick As a Brick II”, joka niinikään näillä albumiklassikkokeikoilla alusta loppuun kuullaan.

Alkuperäinen levyhän kertoo kuvitteellisen englantilaisen koulupojan Gerald Bostockin tarinan. Ja jatko-osa pohtii, mitä Geraldista mahtoi tulla ns. isona, ja miten maailma häntä mahtoi kohdella. Vuoden 1972 albumi oli Andersonin vastaveto sille, että Jethro Tullin edellinen albumi ”Aqualung” oli kritiikeissä julistettu konseptialbumiksi, vaikka sitä ei sellaiseksi oltu tehty, eikä tarkoitettu. Johon (kritiikkiin) Anderson että, ”annetaan niille sitten kaikkien konseptialbumien synnyttäjä-äitikonseptialbumi, joka kaiken päälle parodioi progressiivisen rockin ns. ruvelle” (ajatus Andersonin, vapaa tulkinta KG:n). Ja niin syntyi yksi kautta aikain kovin rocklevy (niinkuin ”Aqualung” ei olisi jo sitä ollut), eli  ”Thick As a Brick”.

Tampere ja sen Talo sai kunnian isännöidä yhtä Andersonin neljästä albumiklassikkoillasta Suomessa. Olin nähnyt aiemmin nykymuotoisen Jethro Tullin kahdesti (kyllä, vasta, valitettavasti) ja Andersonin soolobändeineen kerran Tallinnassa. Eli ammattimaista ja äärettömän hyväsoundista iltaa sopi enemmän kuin odottaa. Ja katso, saatiin mainiotunnelmainen ilta huikeaakin huikeammilla soundeilla, ts. yksi tämän vuoden kovimmista vedoista, tapahtuu loppuvuonna mitä tahansa.

Illan aloitus viivästyi, kun videoprojisointeja yritettiin viimeiseen asti säätää illan antia tukemaan, koskaan siinä onnistumatta. Mutta itse ainakaan en jäänyt kaipaamaan. Tai ainakin videotaiteen olisi pitänyt olla varsin kovaa luokkaa tuodakseen jotain lisää illan dramaturgiaan. Sen sijaan Andersonin kokoonpano oli tänäänkin maailmanluokkaa, kaikista mahdollisista luokista. Koskettimissa John O’Hara, joka soittaa myös nyky-Jethro Tullissa (tai siis viimeisimmässä nähdyssä kokoonpanossa), kuten myös basisti David Goodier. Kitarassa nähtiin saksalainen Florian Opahle, nuorehko jamppa, joka on saanut curriculumiinsa vuosia Andersonin rinnalla, mutta myös Greg Lake Bandin. Rummuissa Scott Hammond ja Andersonin lauluapuna ja näyttämöllisiä elementtejä albumin ja Bostockin tarinaan tuonut näyttelijä/laulaja Ryan O’Donnell, joka on nähty mm. The Who-musikaali ”Quadrophenian” viimeaikaisessa lavasovituksessa Lontoossa.

Illan ”settilista” koostui siis siitä faktasta, että ”Thick As a Brick” soitettiin varsin albumille uskollisin sovituksin läpi, jopa niin, että vuoden 1972 albumilta tutut soolopaikat loksahtelivat samoille kohdin livenä. Jokainen muusikko sai oman hetkensä varsin tasapuolisesti. Ja millä soundeilla! Enpä muista esimerkiksi näin hyvältä kuulostaneita rumpuja oikein todella pitkään aikaan. Toki Tampere-talo tällä kertaa puolsi paikkaansa, onhan Isossa salissa maailmanluokassakin merkittävä akustiikka. Ja kun luo katseen salin kattoon, niin kyllä sillä avaruusalusdesignilla jo pitääkin olla..

Uskollisesti levylle tulkittiin myös väliajan jälkeen jatko-osa eli ”TAAB II”. Levystä saa olla toki muutakin mieltä, mutta väitänpä että se ei alkuperäiselle häviä sävellyksellisesti yhtään. Välitön klassikko sitä estää olemasta vain se fakta, että se on jatko-osa, levytetty ilman legendaarista Jethro Tull-nimikettä ja ilman vuoden 1972 kokoonpanoa, ja että sen ilmestymisvuosi on rockhistoriassa varsin laimea 2012. Mutta musiikki on yhtä upeaa kuin vanhemmalla siskollaan, Andersonin sävellyskynä on edelleen äärettömän terävä. Kuunnelkaapa vaikka ”Change of Horses”, viimevuotiselta albumilta siis. Kuinka komeasti Jethron perinne sekoittuu kansanmusiikkiin, kuinka upeasti soi huilu edelleen. Nytkin illan aikana Andersonin huilu soi monin paikoin peräti arabialaisia sävyjä, hullu huilumies ei tukeudu vanhaan maineeseen, vaan luo uutta. Menee eteenpäin. Ja on oman ikäpolvensa yksi karismaattisimmista esiintyjistä edelleen.

Näyttelijä Ryan O’Donnellin osuudesta voi ja saa olla useampaa mieltä. Itse olen sitä, että kaikki musikaalinäyttelemisen kliseet oli hallussa ja käytössä, enkä itse ole niiden suurin ystävä. Ymmärrän lajityyppiä, mutta en fanita sitä. Toki O’Donnellin lauluapu oli tärkeää, Anderson sai levyversiota enemmän keskittyä huilunsoittoon. Nyt saatettiin kuulla yhtäaikaa tarinaa edistävää laulua ja huilua. Eli O’Donnell hoiti roolinsa hienosti, mutta kaikin keekoiluklisein. Ja kakkososan ajaksi miehelle oli kieltämättä keksitty varsin vähän järkevää tekemistä, ja roolina olikin lähinnä toimia roudaavana tausta-ja kakkoslaulajana.

On tullut nähtyä muutama albumiklassikkokeikka viime vuosina, eikä epäilystäkään, etteikö tämä syyskuinen ilta Tampester-talossa oli tähänastisista tärkein ja paras. Tästä on hyvä tätä showpisniksen muodikasta linjaa jatkaa. Näin ne klassikkoillat kannattaisi hoitaa. Niin kauan kuin Ian Anderson jaksaa kiertää maailmaa tällä intensiteetillä, soittamassa huilua yhdellä jalalla (seisten), niin rock’n’roll ei kuole koskaan. Maailmalla on toivoa. Tavoitteenani on saada 10 Tull/Anderson-keikkaa täyteen vielä, ennekuin The Man Himself jää eläkkeelle. Vaikka olenkin äärettömän myöhäsyntyisesti harrastukseni aloittanut.

Alkuperäinen istumapaikkani tietokoneen arpomana oli aikamoinen piippupaikka rivillä B25. Kunnes, ja illan tyylikkäät lisäpisteet hänelle, vahtimestarisrouva tuli ehdottamaan siirtymistä permannon kolmelle ensimmäiselle riville. Sinne oli jäänyt kymmeniä tyhjiä paikkoja, ja moni meistä tajusikin niitä hyödyntää. Äkkiä suolainen lipunhinta saikin yllättävää lisäkatetta vähintäin tuplasti ja olin 4 metrin päässä huilumiehestä ja hänen mainiosta orkesteristaan. Illan päätti vielä erittäin komea versio Jethron ”Locomotive Breathista”, eihän täältä näetsen tänäänkään ilman encorea selvitty. Paras kuulemani ”Locomotiven tulkinta tähän mennessä. Ja kun salin valot syttyivät, kajahti kaiuttimista Louis Armstrongin ”What a Wonderful World”. Sanokaas muuta. Näin keikkasyksy oli avattu, ja jos meininki yhtään säilyy näin laadukkaana, puhutaan pian vuosikymmenen keikkasyksystä. Kiitos Ian, ja pitkää ikää, sekä kestäviä reisilihaksia. Ja kaikkea hyvää Gerald Bostock, minne ikinä päädyitkin elämässä. KG

Patti Smith and Her Band (us) @ Tampere-talo, Tampere 08.07.2013

Olin nähnyt Patti Smithin bändeineen edellisen kerran loppukesällä 2005 Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltan keikalla. Punkin kummitädiksikin tituleerattu taiteilija Smith veti silloin ikimuistettavan kovan keikan, joka on pitkään säilynyt jopa ihan niiden kaikkein muistettavimpien joukossa. Nyt kun alkukesän keikkaskene oli kuivahtanut töiden ja klubien kesälomien takia pystyynkuolleeksi, oli odotukset pitkän kuivan kauden päättävälle Patti Smithin Tampere-talon keikalle erittäinkin korkealla.

Kun istuin kongressisalin permannon keskirivin keskelle, omalle numeroidulle paikalleni, olin keskimäärin itseäni iäkkäämpien ympäröimänä. Aika lailla samantien aloin odottaa, että pääsisin pois, tälle artistille täysin väärästä ympäristöstä. Mutta että jospa ennen sitä, ja siinä välissä, Patti Smith nykäisisi erittäin kovan keikan. Molemmat toteutuivat. Pääsin pois, ja jo 66 vuotta täyttänyt Smith näytti kuinka välttämättömiä asioita rock’n’rollin taiteessa ovat karisma ja näkemys. Ja nykäisi bändeineen periaatteessa aika huiman keikan.

Muutamalla viime vuonna ilmestyneen ”Banga”-albumin raidalla lähdettiin liikkeelle. Näistä ”April Fool” on jonkin verran saanut radiosoittoakin, mutta tunnustaa pitää, että itse albumi ei ole käsissäni kulunut, ainakaan toistaiseksi. Varsinaisesti katsoisin keikan kuitenkin pärähtäneen käyntiin vasta lainabiisillä, eli Eddie Cochranin ”Summertime Blueslla”. Erittäin kulunut ja puhkisoitettu ralli taipui Pattin ja bändin käsissä ehkä parhaaksi koskaan livenä kuulemakseni versioksi. Arvostan. Ja sitten maaginen ”Fuji-san” tuoreelta albumilta, kumarrus ja kunnia Japanin pyhälle vuorelle. Upea biisi, jossa orkesteri (Lenny Kaye, Jay Dee Daugherty, Tony Shanahan ja Jack Petruzelli) viritteli konettaan jo kierroksille The E Street tai The Dukes. Kuulaasti bändi soi, vaikka välillä kammettiin raskaammallakin kädellä. Ja huimaa on toki se, että Lenny Kaye on uskollisesti ollut mukana aivan alusta alkaen, eli vuodesta 1974, ja rumpali Doughertykin vuodesta -75 lähtien.

Kauniin ”This is the Girl”-laulun Patti on tehnyt, ja nytkin omisti, Amy Winehousen muistolle. Sitten lyhyt laulu Edward Snowdenille, nykyajan sankarille, ja ikäänkuin terveisinä vaikkapa Suomen tasavallan presidentille, että Kylmä Sota on jo ohi, asioista voi puhua ihan niiden etu-ja sukunimillä. Pienen suvantovaiheen päättänyt, hypnoottinen ”Beneath the Southern Cross” vuoden 1996 ”Gone Again”-albumilta soitettiin pitkänä versiona, Patti itsekin akustiseen kitaraan tarttuen. Sitten erittäin turha, kolmesta biisistä koostunut potpuri, jonka bändi soitti Lenny Kayen toimiessa solistina. Patti itse ei malttanut mennä takahuoneeseen, vaan tanssahteli permannon käytävillä yleisön seassa, siksikin siis täysin turha välike muuten mainiolla, ja mainion kompaktilla, keikalla.

Patti Smith on sen tason artisti, ettei superhittejä tarvitse encoreihin säästellä. Niistä usea kuultiinkin varsinaisen setin loppuli’un aikana, kuten vaikkapa ”Pissing in a River” ja ”Dancing Barefoot”. Sitten Patti alkoi seuraavan biisin intron aikana letittämään tukkaansa ja kyllä, sieltä se lähti, yksi rockhistorian komeimmista biiseistä, sanokaa mitä sanotte. Eli Pattin ja Bruce Springsteenin yhdessä vuonna 1978 laatima megahitti ”Because the Night”, jonka olen nyt siis tänä vuonna kuullut livenä jo kahdesti. Kolmatta odotellessa. Tähän iskusäveleehen tamperelaisyleisökin viimeistään sekosi ja loppuaika mentiinkin sitten kollektiivisesti seisaaltaan. Varsinaisen setin päätti, tietenkin, ”Gloria (In Excelsis Deo)”, joka yleisölle näistä kahdesta viimemainitusta tuntui kuitenkin olevan se kovempi juttu.

Valaiskaa, jos tiedätte, kuka keksi encoret rokkikonsertteihin? Tapahan oli tavallaan tuttu teatterista ja oopperasta, että tullaan show’n jälkeen särkemään illuusio juuri esitetystä, ”katsokaa, se olikin vain esitys, olemmekin vain hikisiä näyttelijöitä”. Mutta kuka veti rockhistorian ensimmäiset ylimääräiset, ja missä tilanteessa? On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta onpahan monin paikoin todella kiusallinen tapa, ja miljoonat ovat ne tavat millä artistit tästä pakkopullasta yrittävät selviytyä. Tänään homma hoidettiin tyylikkäästi, nimittäin olemalla spiikkaamatta illan viimeistä biisiä, joka ei siis sitä kuitenkaan olisi. Joten, miksi väittää niin. Ja tyylikkäästi Patti Smith ja Hänen Orkesterinsa vetikin vain kaksi ylimääräistä. Ensin ”Banga”, mutta keskeisempänä ”People Have the Power”, omassa levyhyllyssäni puhkisoiton uhan alla vuosia eläneeltä ”The Dream of Life”-paluulevyltä (1988). Näin biisein mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/patti-smith/2013/tampere-talo-tampere-finland-bd9618a.html

Patti Smith parantaa vanhetessaan, kuulin monen sanovan Tampere-talon pihalla. Juuri niin, mutta silti itselleni vuoden 2005 keikka säilyttää ykkösasemansa. Ja se johtuu Tampere-talosta. Täällä ei yksinkertaisesti rockartistien pitäisi esiintyä. Tämä on kongressikeskus, ja varmasti hieno paikka kuunnella vaikkapa täällä ahkerasti konsertoivaa Tampereen Filharmoniaa, mutta ei rockmusiikkia. Me innokkaimmat lipun ostaneet, ja me jotka eniten olisimme Patti Smithin halunneet nähdä, olisimme kyllä mahtuneet Pakkahuoneelle. Joka ainakin tietääkseni oli tänään tyhjillään. Ja jos bändissä on viisi henkeä, plus teknikot, ja se soittaa peräti kolme keikkaa inhimillisten etäisyyksien päässä eteläisessä Suomessa, niin miksi ihmeessä lippu maksaa 67 euroa? Siksi, että esim. Tampere-talolla maksetaan niistäkin tiloista, joissa ei tänä iltana soitettu. Ja nimestä ja maineesta ja arkkitehtuurista ja samoista käsittämättömistä asioista, kuin Finlandia-talonkin konserteissa. Siksi myös Helsingin Musiikkitalon keskihinta Patti Smithin keikalle, eli 72 euroa, tuntuu yleisön pettämiseltä. Taiteen piti kuulua kaikille. Ovien piti olla kaikille auki. Näillä hinnoilla ei ole. Mutta äänestetään jaloillamme, aina kun voidaan. ”People Have (nimittäin) the Power.”

Yhtäkaikki, olipa ilo ja kunnia päättää alkukesän kuiva ja keikaton korpivaellus Patti Smithin ja bändinsä lopultakin erinomaiseen vetoon. Jos Patti on 66-vuotiaana näin kovassa iskussa, tämä ei liene välttämättä edes viimeinen kerta. KG

W.A.S.P. (us) @ Tampere-talo, Tampere 18.10.2012

Kun minä olin (erittäin) nuori poika,  elettiin kuumimman rockabilly revivalin aikaa. Oli omien etujen mukaista kuunnella ja tunnustaa rockabillya, koska kovat jätkät  niin määräsivät. Niin minä opin kuuntelemaan rockabillya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Juuri kun oli omaksuttu, miten revivalista selvitään saamatta pataan, tuli heavy metal-aalto ja pyyhkäisi rokkirokut marginaaliin. Muoti vaihtui, ja niin minä opin kuuntelemaan heavya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Oli useampaa koulukuntaa (Dio, Twisted Sister, Ozzy), mutta oma ehdoton kärkitrioni oli Iron Maiden, Quiet Riot ja W.A.S.P. Arvuuteltavaa riitti, tarkoittiko W.A.S.P.:n nimi ampiaista vai ”We are Satan’s People”, vaiko miljoonaa muuta versiota. Ja takaisin Yhdysvalloissa PMRC:n tättähäärät päättivät, että bändin nokkamies Blackie Lawless on maan vaarallisin mies kirjoittaessaan epäsiveellisiä tekstejä. Jokatapauksessa, W.A.S.P.:n esikoispitkä kolahti kovaa 1984, ja minunkin vinttihuoneeni seinällä poseerasi Amerikan kovin pahis, siinä Hanoi Rocksien, Road Ratsien ja Van Halenin veljesten vieressä.

Vuodet vierivät ja kohua herättäneestä bändistä on jäljellä vain Blackie. Orkesteri täyttää tänä vuonna 30 eli tulee miehen ikään, ja niinpä Blackie nuorempine soittajineen jalkautuikin 30 Years of Thunder-kiertueelle. Joka toki ulottui meidänkin nurkille, Tampereen veto oli bändin peräti 34.nykäisy Suomessa. Ja kyllä, paikaksi oli tällä kertaa osoitettu Tampere-talo, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä W.A.S.P.:n kaltaisten bändien kanssa. Kieltämättä oli aika outoa astella ihan oikeaan konserttitaloon, mutta onhan Sorsapuistosali (voi luoja näitä nimiä) suunniteltu paitsi biletilaksi, myös rockin soittoon. Mutta vain periaatteessa. Ja Pakkahuone oli tänään tunnetusti varattu Lost in Music-festareille.

Kello 21.10 Itä-Euroopan aikaa bändi astelee lavalle ja mikäs muukaan kuin ”On your knees” lähtee kuin kenttähaupitsin suusta. Soundit vaikuttavat äkkiseltään luokattomilta, mutta aika pian ajatukseen tottuu, että näillä mennään tänään. Ja ihan hyvin mentiin, vaikkakin Mike Dudan basso jäi armotta päättömän lapsipuolen asemaan. Sitten ”The Torture Never Stops” myös setin alkupäähän, ”The Headless Children” ja ”I Wanna Be Somebody”  sekä omissa kirjoissani kaikkein kovin W.A.S.P.-ralli eli ”L.O.V.E. Machine”. Millä bändillä, käsi ylös, on varaa ladata ensimmäiseen puoleen tuntiin suurin osa hittibiiseistään? Tällä on. Eikä siinä kaikki, ”Wild Child” ja johan joutui toteamaan että 56 ikävuodestaan huolimatta Blackie on sittenkin iskussa. Edellisen kerran näin bändin Tallinnassa syksyllä 2010 ja silloin jäi fiilis että Blackie oli väsynyt ja varjoissa ja että bändi auttoi vaikeimpien paikkojen yli. Nyt oli näiltä osin kaikki kunnossa. Juhlakiertueen kunniaksi Blackie oli jakanut setin kolmeen osaan; ensimmäinen 45 minuuttia hittibiisejä neljältä ensimmäiseltä albumilta, ts. bändin kultakaudelta, keskiosassa puolen tunnin lyhennelmä vuoden 1992 ”The Crimson Idol”-teemalevystä ja lopuksi vielä vähän kaikkea. Aika keinotekoinen ja suotta hehkutettu jako, mutta tavallaan hyvä tapa soittaa Lawlessin sävellyshistorian kestävin osa, on syy sitten mikä tahansa. Ja soittamalla teemalevyä Blackie näytti pohdiskelevampaa puoltaan, onpa mies tehnyt poliittisia ja sodanvastaisiakin biisejä, siinä missä Los Angelesin kasariskenen useimmat tukkaurpot ovat kokeneet hyväksi julistaa pääosin nussimisesta ja bourbonista.

Itselleni keikan ensimmäinen kolmannes oli kyllä pelkkää juhlaa, ”Crimson Idol”-jakso mielenkiintoinen lisä ja lopun muutamat biisit loppujäähdyttelyä. Viimeinen jakso alkoi Mike Dupken turhaakin turhemmalla rumpusoololla, joiden pointtia muutenkin tulee aina kuullessaan järjestään mietittyä. Enkä voi sanoa nähneeni näkemisen arvoisia rumpusooloja kuin Whitesnaken Tommy Aldridgelta ja Rushin Neil Peartilta. Pakko on myöntää, mitä kritiikkiä kuulin myös kadulla keikan jälkeen, että kyllähän se ainakin hitusen vaikutti keikkaan myös tämä outo paikanvalinta. Hetken saattoi kuvitella olevansa rockluolassa, mutta lopultahan  tässä kuitenkin oltiin siinä konserttitalon täysin akustoimattomaksi jääneessä cocktailtilassa. Ja muutenkin, mainittuun rumpusooloon ja pitkälti jo vuonna 2010 nähtyihin videotaustoihin vedoten, kävi liian monesti mielessä että joitain asioita tehdään, jotta show’lle saadaan kansainväliset mitat täyttävä pituus. Että puoleentoista tuntiin on jotenkin päästävä.

Silti, pisteet himaan tamperelaisyleisölle, että meininki oli arki-iltanakin vähintäinkin vastaanottavaista (ja pisteet Pohjanmaalle, Seinäjoen veto on loppuunmyyty). Pisteet Blackie Lawlessille, että W.A.S.P.:n perintö yhä elää, onhan äijän kataloogissa useita heavyn historian tärkeimmistä biiseistä. Ja kyllä minä mieluusti käyn nykyvuosituhannellakin katsomassa näitä poikavuosien sankareita, nyt kun raskasmusiikista suuri osa on joko nuorten miesten teknistä streittailua ja hardcorepohjaista itsenuhjausta tai umpiturhaa hipstereiden retroilua kieli poskessa. W.A.S.P. on näillä kilometreillä aito asia. Ja ehkä, vaikka amerikantädit eivät enää Blackien harvenevaa skalppia jahtaakaan, ehkä Blackie on  sittenkin vielä, edes ihan pikkuisen paha ukko. Hyvää syntymäpäivää W.A.S.P! (Keep on) Running Wild in the Streets! Toivoo, KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: