Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Neil Young”

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015

Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.

Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.

Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.

Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.

Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.

Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.

Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.

Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG

 

Neil Young & Crazy Horse (us), J.Karjalainen @ Kaisaniemi, Helsinki 05.08.2013

Muistikuvat Neil Youngin ja Crazy Horsen keikasta 12 vuoden takaa Helsingin Hartwall Areenalta ovat, ehkä osin hatariakin, mutta muistikuvia puuroisesta, huonosoundisesta ja ylipitkästä show’sta. Elokuussa 2013 Kaisaniemen puistossa kaikki on toisin. Young ja uskolliset crazyhorset vetävät yhden vuoden kovimmista nykäisyistä, eikä pikkupelokkain ennakko-odotuksin liikkeellelähteneellä keikkakoluajalla ole vastaanpanemista. Show ei ennakkoon ole loppuunmyyty, mutta illan mittaan paikalle valuu pyöreästi 15 000 ihmistä, ja sääkin sallii.

Tapahtuma kulki Live Nationin järjestämän Helsinki Classic Festival-nimen alla. Paikaksi oli valittu Tuska Festivalin entinen sijaintipaikka, ja muutamien aiempienkin irtokonserttien näyttämö, eli Kaisaniemen puisto. Ja kyllähän todettava on, että paikka soveltuu paremmin pesäpallon peluuseen, mihin se alunperin onkin tarkoitettu. Haaste Helsingissä on juuri tässä, Olympiastadion on liian iso ja aika usein varattu, Hartwall Areena on mitä on varsinkin soundiltaan,  ja kesällä haluttaisiin soitattaa ulkoilmassa. Siksi kaikki vaihtoehdot Kaisaniemestä Hietsun rannan kautta Kalasatamaan ovat väistämättä hiukan pakotettuja.

Iltapäivän oli avannut The Latebirds-yhtyeen ympärille koottu juhlakokoonpano, jonka itse jätin näkemättä, ajatellen että 4 tuntia hiekkakenttää tennarin alla riittää ihan mainiosti. Sensijaan keskimmäinen esiintyjä, eli J.Karjalainen olikin jo tarkistettava. Olin nähnyt Jukalta ja bändiltään huiman hikisen hiihtokeskusvedon keväällä Lapissa (ei, en ollut hiihtämässä), ja sen jälkeen porukka ja sen yhteensoitto on hioutunut, jos mahdollista, entistä kivenkovemmaksi. Voisi sanoa, että Karjalaisella on rinnallaan nyt kaikkien aikojen kokoonpano, mutta eihän se pidä paikkaansa, Jii on siitä(kin) ainoalaatuinen suomirockari, että miehellä on aina ollut rinnallaan se kaikkien aikojen kokoonpano.

Kuinka monella pitkän linjan kotimaisella rockartistilla on varaa täräyttää homma käyntiin kaikkein kovimmilla hiteillä? Aivan oikein. Karjalaisella on, iskusävelmiä riittää, katalogi on pitkä. Keikan avaukseksi ”Kolme cowboyta”, helketillisen hieno starttivalinta, biisi kun olisi ilmeinen poiminta sinne keikan keskisuvantoon. Ja sitten kuluvan vuoden kova radiohitti sekin heti kärkeen, eli ”Mennyt mies”. Ja siitä sitten minuutilleen ja tarkasti tunti hittejä vuosien varrelta, sekä tuoreen ”Et ole yksin”-albumin raitoja. Sanat ei riitä kertomaan, millaisessa tikissä tai lyönnissä Karjalaisen bändi juuri nyt on. Surfmestari Mikko Lankisen kitarointi vaikkapa stygeissä ”Sydänlupaus” tai ”Avaruuden ikkuna” on lähinnä häkellyttävää. Ja Tom Nymanin murea basso on tärkeä elementti nyky-Jiin soundissa. Kosketinsoittaja Pekka Gröhnin ja rumpali Janne Haaviston lisäksi kokoonpanoa oli tänään ryyditetty Olli Haaviston pedal steelilla, sekä torvisektiolla. Mainiosti bändi väisti lavantaaksepoukkoilun ja turhan encoren ansan, Karjalainen päätti tulla vetämään yhden vielä, kun aikaakin oli muutama minuutti jäljellä, ennekuin yleisö edes ehti tai tajusi pyytää. Ja niin kuultiin hittipitoisen setin päätteksi vielä mainio (Varokaa miehiä, joilla on) ” Mustat lasit”.

Minulta jos kysytään, niin Neil Young ei lämppäribändejä tarvitse. Mutta jos nyt tämänkaltainen festivaalitapahtuma halutaan järjestää, niin kukapa muu kuin Karjalainen sopisi tehtävään paremmin. Yleisö oli Jukan meiningissä mukana vallan mukavasti, ja lauteet tuli kerrankin asianmukaisesti lämmitellyiksi. Tiedoksi vielä iltapäivää juontaneelle Arttu Harkille (kuka on Arttu Harkki?), että Karjalainen olisi saattanut tehdä ”suomirockin kaikkien aikojen comebackin”, mikäli olisi ollut poissa, telakalla, tauolla, tekemättä mitään. Onko hiljaiselo sitä, että tekee kolme huikeaa albumia, joita ei näy Radio Novan soittolistoilla?

Moni käytti Neil Youngin keikasta sanaa ”jumalanpalvelus”. Se kuvaa hyvin usko(nno)llisimman fanikannan suhdetta Kanadan suureen mieheen, ja yhteen maailman neljästä parhaasta rocklaulujentekijästä. Kaisaniemen ihmismassassa vilisi 90-luvun alun iskukuntoisia kiertuepaitoja, jopa 80-luvun lopun. Kertoo asian tärkeydestä säilyttää vanhoja rundipaitoja kaapin perällä turvassa, vain jumalanpalveluksissa käytettäviksi.

Kuten alussa totesin, hiukan piti jännityksellä odottaa toista (vasta, kyllä valitettavasti) Young-keikkaani, se ensimmäinen kun ei tajuntaa räjäyttänyt. Lähinnä pelko koski jumittavaa keskenäänsoittamista ylikovaa ja huonoilla soundeilla. Mutta, tänään pelot olivat turhia. Bändi soitti kovaa, ja keikan kestäessä yhä kovempaa, mutta soundi pysyi kuulaana ja äänenpainemiesten hanskassa. Kun juuri ennen soiton alkua mustavalkoinen taustalakana nousi ylös, legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse ratsastamassa tuulispäänä, tiesi että kyllä tänään tunnelmaan päästään.

Kiertueen aikana tutuksi tulleella avausbiisillä ”Love and Only Love” lähdettiin käyntiin. Bändi hioi itsensä illan iskuun, biisi jyystettiin nimittäin peräti yli varttisena versiona. Tulipahan kunnolla soitetuksi. Sitten klassinen ”Powderfinger” kompaktina läpivetona, todistamaan että kaikissa biiseissä ei tarvitse soittaa 7 kitarasooloa. Keikka olikin mainio ja tasapainoinen sekoitus tehokkaasti soitettuja klassikoita ja tavaramerkiksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaramurjomista.

Hyväntuulinen Neil Young hymyili yleisölle, poimi käsielein eturivien faneja ja naureskeli, mutta oli toki legendaarisen vähäsanainen. Tänään ei kuultu edes kiitosta, vain kaksi kertaa bändin esittelyksi lausuttu nopea ”Crazy Horse”.

Viime lokakuussa ilmestyneeltä,  Crazy Horsen kanssa tehdyltä  ”Psychedelic Pill”-albumilta kuultiin tänään kolme raitaa, nimibiisin lisäksi komea, ja jälleen pitkä, ”Ramada Inn”, sekä ”Walk Like a Giant”. Hillittömän komean ja bändin stemmalauluosaamista esitelleen ”Hole in the Sky”n jälkeen koitti keikan suvantovaihe, jossa bändin pitäessä taukoa, Young tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun ja veti kolme upeaa vetoa. Ensin ”Comes a Time”-albumin ”Human Highway” modernin ihmiskunnan onnellisimmalta vuodelta 1978. Ja sitten katsaus siihen maailman parhaaseen laulunkirjoittamiseen, eli Youngin oma klassikko ”Heart of Gold”, sekä Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind”, jonka Young on tällä rundilla soittanut varsin monena iltana. Itselleni tämä akustinen suvanto oli tänään koko keikan kohokohta. Tässä vaiheessa viimeistään tajusi, kuinka keskeistä oli olla paikalla. Ja maksaa kauas kipurajan tuolle puolelle kivunnut lipunhinta (toimituskuluineen 85 euroa).

Rauhaisa meininki jatkui vielä bändin palattua tauolta. Neil Young istahti pianon ääreen ja vedettiin järjettömän kaunis ”Singer without a Song”. Fanikannan ikisuosikki ja ikisytyttäjä ”Cinammon Girl” ei itselle tunnu erityiseltä, vaikka klassikosta toki ymmärrän puhuvani. Se aloitti kuitenkin keikan loppusuoran, jonka keskeisin osa oli ”Fuckin’ Up”, varsin epäoletettu yleisönlaulatusbiisi, mutta Youngin maailmassa asiat ovat Youngin tavalla, ja mahtavaa niin. Tämäkin ”Ragged Gloryn” klassikkoraita todisti, että bändillä näyttää olevan erittäin hauskaa keskenään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Uskollisesti Youngin rinnalla (aika ajoin siis) ovat soittaneet nimittäin jo vuodesta 1968 lähtien basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, sekä 1975 lähtien myös komppikitaristi Poncho Sampedro.

Varsinaisen setin päättivät Buffalo Springfieldin (jossa Young vaikutti 1966-68) ”Mr.Soul” ja asianmukaisen huutomyrskyn ja yhteislaulun nostattanut umpiklassikko ”Hey Hey, My My (Into the Black)”. Oli tullut aika nähdä ja kokea Youngin suhde encoreihin. Ja kyllä, omalla tutulla ehdottomuudellaan mies viipyi lavan takana pitkään, ja saapuikin vetämään vain yhden biisin. Tällä kertaa myös yleisö tiesi, miten toimia, eli että taiteilijaa kannattaa oikeasti haluta takaisin. Ainoana ylimääräisenä vedettiin ”Sedan Delivery”, garagesävyinen räkenroll, jota on varmasti mukava soittaa, mutta itse ehkä odotin jotain muuta. En kuitenkaan välttämättä ”Rockin in the Free Worldia”, ei sillä. Tässä vielä biisit järjestyksessään: http://www.setlist.fm/setlist/neil-young/2013/kaisaniemi-park-helsinki-finland-3bc6d824.html

Keikka kellotti kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kelpo puhde siis seistä pesiskentällä. Mutta myös bändiltä koko rahalle vastinetta, ja sanalla sanoen huima veto. Tällä menolla nimittäin, vaikka Neil Youngista joskus aika väistämättä jättääkin, on täysin mahdollista että rock’n’roll ei kuole koskaan. Niinkuin kirjoitettu on. KG

Dinosaur Jr. (us), Sokea Piste @ Klubi, Tampere 24.02.2013

Itselläni ei ole koskaan ollut henkilökohtaista fanisuhdetta, tai erityisiä intohimoja Dinosaur Jr:ia kohtaan. Bändin uran alkupään aikana sen albumit eivät korviini kantautuneet ja 90-luvulla Lontoossa asuessani oli brittiskenen seuraamisessa riittävästi tointa. Mutta nimenä joka pitää tilaisuuden tullen nähdä, Massachusettsin voimatrio on aina mielessä kummitellut. Ja onpa aika monta tilaisuutta bändin näkemiseen tullut hassattuakin, ei silti, mm. viimeksi ”Bug”-albumiklassikkokeikka Tavastialla 2011. Oli siis tullut aika paikata tämä rocksivistyksen aukko, onhan Dinosaur Jr. ollut tietyssä mielessä yksi koko 1990-luvun keskeisimmistä bändeistä, joka on tunnustetusti vaikuttanut mm. Nirvanan nousuun omiin mittoihinsa ja omaan laatuunsa.

Mutta illan aloitti kuitenkin Pori-Kuru-Tampere-akselilta ponkaiseva Sokea Piste, joka oli itselleni täysin uusi tuttavuus. Bändin vedosta tai materiaalista en halua tässä kummoisiakaan lausua, niin huonosti koin tänään olevani kohderyhmää. Sokean Pisteen kunniaksi on sanottava, että saappaat on kohtuuisot millä tahansa ryhmällä, joka asettuu Dinosaurin kaltaisen nykylegendan lämmittelijäksi. Ja se toinen kunnia on se, että bändi onnistui ainakin henkilökohtaisiin korviini kuulostamaan varsin kivalla tavalla 80-lukulaiselta; välillä tuli mieleen Pelle, väliin  82′ hardcore, väliin monet huomattavasti kokeellisemmatkin kasariryhmät. Mutta silti, itselleni ei tänään uponnut. Ehkä joskus toiste, tänään vika oli taitoluistelutermein varmastikin eniten ns. pääkopassa tai korvien välissä.

Käsi ylös, kuinka moni kohdakkoin 30 vuotta täyttävä bändi kykenee tekemään niin kovan albumin kuin Dinosaur Jr:n viimevuotinen ”I Bet on Sky”?  Ei kovinkaan moni. Erittäin kova kiekko, erittäin huikeita biisejä: ”Watch the Corners”, ”Stick a Toe In”, ”Almost Fare” jne. Saa säveltää perässä. Uusimman albumin innoittamana itsekin lopulta päädyin Tampereen Klubille huomattavasti uskollisempien fanien seuraan. Ja vaikka minusta ei tämän ensimmäisen Dino-keikkani perusteella edelleenkään fania tullut, tuoreehko albumi kuluu kotikoneessa, ja tulee vastakin kulumaan. Ja miksei ne klassisemmatkin.

Harvoin narikassa varoitetaan potentiaalisesti erittäin kovavolyymisesta keikasta. Dinosaur Jr. on erittäin ankarasti luukuttavan trion maineessa, ja takavuosien keikoista joidenkin kerrotaankin lähteneen ns. keulimaan. Tänään tuo pelko oli turha, soundit olivat näille volyymeille kohtuulliset ja homma pysyi hanskassa.

Kova volyymi ei ollut ainoa asia, joka toi mieleen Neil Youngin Crazy Horseineen, kyllähän tässä yhtäläistä on biisirakenteissakin, sisäänpäinkääntyneessä soittamisessa ja viileässä toimittamisessa. Mutta, omaan makuuni keikka kääntyi jo liiankin toimittavaksi ja viileäksi. Tiedän, ettei kovia faneja haittaa, ja että tässä puhutaan nyt tavaramerkeistäkin, mutta itse olisin toivonut lisää nyansseja bändin vetoon ja settilistaan. Ja niin kyllä olisin toivonut itse biisimateriaaliinkin. Dino-biisin tunnistaa mailien päästä, mutta kyllä puolentoista tunnin veto kävi omiin korviin biiseiltään monotoniseksi. Ei niin, että bändi kopioisi itseään, mutta aika homogeenistä kamaa lavalta tuli, varsinkin kun kaikki biisit toimitetaan samalla paahdolla, biisi päättyy pitkään sooloon jne.

Uudelta albumilta kuultiin asialliset neljä stygeä, ja melkeinpä parhaasta päästä, paitsi että kyllä ”Rude” tässä seurassa on renkutus. Sekä tietenkin kuultiin kattava latinki bändin pitkään, nyt jo 10 studioalbumia käsittävään uraan. Hienoa on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen keikkasetissä yhä on raita myös esikoisalbumilta ”Dinosaur” eli ”Forget the Swan”. Ja kyllähän erittäin myötäsukaisella jalalla tänään liikkeellä ollut klubillinen syttyi messiin, ihan viimeistään, kun ilmoille ulvahti yksi grungesukupolven kansallishymneistä, eli klassisen ”Bug”-albumin (1988) hittiveto ”Freak Scene”. Mukaan mahtui tutusti myös muutama cover, perinteisesti encoreissa soiva The Curen upea ”Just like Heaven”, sekä Dinosaur-miesten 80-luvun alkupuolen hardcorebändin, Deep Woundin biisi, osuvasti nimetty ”Training Ground”.

Dinosaur Jr. kiertää taas alkuperäiskokoonpanossaan vuodelta 1984, eli J.Mascis (kitara ja laulu), Murph (rummut) ja Lou Barlow (basso ja laulu), ja siksikin oli hyvä nähdä bändi nyt, jos koskaan. Mascisin kitara ulvoi komeasti, soolot pysyivät tavaramerkillisesti ”ylipitkinä” ja bändin yhteensoitossahan ei amatöörikorvin ole moitteen sijaa. Ihan kelpo iltapuhde, ihan ennenkaikkea sinänsä hulppean hienojen rocklaulujen parissa. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: