Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “cabaret”

The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024

Lontoossa vuonna 1989 perustettu The Tiger Lillies on toimittanut punkahtavaa brechtiläistä, weimaris-viktoriaanista sideshow’taan ja kolmen miehen friikkisirkustaan nyt jo 35 vuoden ja yli 40:n albumillisen verran. Mukaan mahtuu liuta musikaaliprojekteja ja mykkäelokuvascoreja ja puolitauotonta keikkailua, joka on tuonut kulttisuosiota ihan alusta lähtien nauttineen trion Suomeenkin jo useamman kerran. Viimeksi bändi nähtiin Härmässä GLivelabien loppuunmyydyillä vedoilla ja sitä ennen Helsingin Korjaamolla 2018, jossa itsekin onnistuin todistamaan Lilliesit ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa Tiger Lillies jalkautti Helsingin Savoy-teatteriin kolme esitystä jo vuonna 2017 ensi-iltansa saaneesta makabeerista Edgar Allan Poe-teemaisesta ”The Haunted Palace”-musikaalista, josta tuolloin julkaistiin luonnollisesti samanniminen albumi. Tarina ei täsmälleen kerro, miksi bändi juuri nyt lämmittelee Poe-show’ta, sen enskasta kun ei ole tasavuosia tai vastaavaa, mutta lieneekin niin, että konserttitalot ympäri Eurooppaa ovat kovasti esitystä toivoneet, ja nyt saaneet.

Edgar Allan Poe, kaikkien maailman kauhukirjailijoiden isä, kirjoitti 48-säkeisen runon ”The Haunted Palace” alkuvuodesta 1839. Kauniilla vanhalla englannilla skrivattu allegoria ihmismielen hajoamisesta sai ensijulkaisunsa Baltimore Museum-lehdessä jo saman vuoden huhtikuussa, ja jalostui myös myöhemmin osaksi Poen yhtä kuuluisimmista novelleista, ”The Fall of the House of Usher”. Mainitun runon pohjilta, paljon fiktiota mukaan heittäen ja Poen omasta ääritraagisesta, vain 40-vuotiaana päättyneestä elämäntarinasta poimien on keitetty kasaan nyt nähty esitys, jonka alunperin tilasi ranskalainen Theatre du Volcan Bleu.

Sideshow pääsee alkamaan viitisen minuuttia myöhässä, kun salin lähes loppuunmyynyt väki saadaan käytäviltä säpisemästä omille paikoilleen. Itsellä on istuin kakkosrivillä, eli aitiopaikoilla, Tiger Lillies-keikkoja ei yyberöidä takarivistä. Bändin perustaja ja nokkamies, tunnistettavan falsetto-laulunsa jo nuorena miehenä opetellut Martyn Jacques köpöttää tuttuun jäykkästailiinsa punaisten verhojen takaa ja aloittaa yksin haitarinsa haikealla säestyksellä muunnelman Poen kuuluisasta ”Raven”-runosta, ”Nevermore”. Jossain verhon takana mukaan hiipivät rumpali Budi Butenopin perkussiot ja aivan kuten ”The Haunted Palace”-albumillakin, basisti Adrian Stoutin ulvottama aavemainen theremin. Seuraavaksi esitelläänkin Martin Bassindalen näyttelemä, päänsä kadottanut runoilija Poe ja Jacquesin itsensä esittämän demonihahmo Ravenin sulokas assistentti Doris (myöhemmin myös kaikki muut naisroolit näyttelevä Carolina Pecheny).

Kaiken lähtökohta on klassinen asetelma jossa Poen poetiikka ei tahdo ns. oikein lähteä. Mutta kun demonihahmo kaivaa taskustaan yhä mustempaa ja mustempaa mustetta, alkaa runosuonikin lievästi sanottuna olla paisuvainen ja klassista maailmanluokan kauhustooria alkaa syntya. Sillä hinnalla toki, että Edgar Allan myy sielunsa paholaiselle ja se viimeinen, litran leka mustinta mustetta meneekin sitten jo alamäen ollessa jyrkkää, taiteilijan kurkusta alas. Tarina etenee aika minuutilleen puolitoistatuntisen kestonsa kuin korpin siivillä, kun on loppukumarrusten aika, jää tunne että olisihan näin harvinaista herkkua katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Tiger Lillies soittaa kaikki musikaalin scorealbumin biisit läpi, ja välillä näyttelijät vievät stooria mitä makaabereimpiin suuntiin. Martyn Jacquesin demonihahmon lisäksi, sähköistä pystybassoa thereminin ohella soittava Adrian Stout esittää Poen runoja pilkkaavaa ja kirjailijalle ovea näyttävää lehtikustantajaa. Ja pakko on sanoa, että bändin herrojen lakonisempi tyyli pesee väliin ammattinäyttelijöiden töpöttelyn mennen tullen, vaikka Edgar Allanin hahmon erittäin tahallinen ylilyönniksi vetäminen nyt sinänsä ei tietenkään jää keneltäkään huomaamatta.

Esitystä tukee jälkiviktoriaanisesta maailmasta ponkiva monitasoinen projisointi, joka kaiuttaa myös varhaisten mykkäelokuvien ja Eadweard Muybridgen liikekokeilujen kuvastoa. Kolmella ovella luotu sairas ovi(kauhu)farssi etenee Poen stimulanttihuuruisen elämän haipuvana kuvauksena ja päättyy runoilijan kuumehoureiseen kuolemaan sairaalan vuoteessa. Oikean Poen elämää värittivät pelivelat ja alituinen köyhyys, aliarvostus kirjailijana, vaimon kuolema tuberkuloosiin ja sen jälkeen yhä paremmin ja paremmin maistunut alkoholi. Yhdysvaltain historian ensimmäinen (juuri ja juuri) pelkällä kirjoittamisella toimeentullut taiteilija kuolikin epäselvissä ja selvittämättömiksi jääneissä olosuhteissa, kadulta henkihieverissä löytyneenä, toisen miehen vaatteissa ja ilmeisesti väkivaltaisen muilutuksen shokeeraamana, arvoitukseksi jäänyttä Reynolds-nimeä maanisesti toistellen.

Kun Poe tapaa lavalla edesmenneen äitinsä haamun, Tiger Lillies tunnelmoi scorealbumilta raidan ”Mother” ja kun Poe painostetaan tunnustamaan vaimonsa tuperkkelikuolema murhana, painostaja on nimenomaan Martyn Jacquesin Raven-demoni ja painostus tapahtuu biisiä ”Murder” laulamalla. Mutta perinteinen musikaali ”The Haunted Palace” ei missään mielessä ole, siihen ei Jacquesin tuotannon ja laulujen kieroutuneisuus kertakaikkiaan pysty. Esitys on musiikillista kauhuteatteria, tai näyttelemällä ja visuaaleilla laajenettu Lillies-teemakeikka, miten vaan. Normaaleimmin teatterin ja tanssiteatterin kerrontaa lähestytään vaikuttavassa kohtauksessa, joka alkaa Poen ja tulevan vaimonsa rakastumisella saman sängyn reunalla ujostellen, seuraavassa hetkessä nuorikko jo tekeekin kuolemaa ja yskii lakanat vereen.

Show’n upein hetki on kuitenkin Jacquesin flyygelillä säestämä aavemaisen komea balladi ”Annabel Lee”, joka on myös albumin huippuhetki. Biisi perustuu Poen yhteen tunnetuimmista runoista, samannimiseen tragediaan kauniin naisen kuolemasta. Vaikka Tiger Lilliesien kaanon on häkellyttävä sekoitus vaudevillea, chansonia, mustalaismusiikkia, punkia, oopperaa ja gininhuuruista dark cabaret-meininkiä, bändi on juuri tänään parhaimillaan komeassa hiturissa, tomwaitsmäisessä murhaballadissa. Samaa todistaa myös bändin tuorein, helmikuussa julkaistu albumi, napakasti nimetty ”Lessons in Nihilism”. Silläkin parhaat hetket on nimenomaan kauniita slowareita, tunnelmallisia hitureita. Samainen rieska todistaa myös, että Tiger Lilliesien omintakeinen staili kestää aikaa, bändi on yhä relevantti vuonna 2024. Silti, jos orkesteri ei ole tuttu, saattaisin kehottaa aloittamaan tutustumisen vaikka ihan pokkana vuoden 1994 virallisesta esikoisalbumista ”Births, Marriages and Deaths”. Sieltä kun laittaa soimaan bändin keikkojenkin kestohitin ”Hell”, niin heti selviää mistä on kyse ja missä mennään.

Ja jälleen kaunis balladi, Adrian Stoutin haamuilevalla thereminillä ulisuttaen, ”Baltimore”, kun Poe-musikaali alkaa saada yhä surumielisempiä sävyjä kohti loppuaan. Esitys alkaa sulkeutua myös niin, että instrumentaatio on samankaltainen alussa ja lopussa, thereminin soundia tasapainottaa Jacquesin näppäilemä ukulele ja peräti jazzahtavasti hiippailevat rummut. Erittäin vaikuttava on myös Poen houreisen kuoleman jälkeen kuultava ”Out of Space and Out of Time”. Koko show sulkeutuu kauniiseen, albuminkin päättävään ”Isadoreen”. Martyn Jacques lonkkavikailee lavan eteen tutussa kuolonkasvomaalauksessaan, ja saa vierelleen ensin näyttelijät, ja sitten myös loput Lilliesit. Kestää kauan, ennenkuin Jacques taipuu antamaan luvan kumartaa isosti mukana eläneelle yleisölle. Seuraa myös yksi maestron yksin esittämä encore, ja ainahan sitä voi toivoa, että soita Martyn ”Hell”, mutta ei tietenkään. Ei se nyt kuulu eikä kuuluisi tähän. ”Edgar Allan Poe’s Haunted Palace”-frekshow jatkaa matkaansa ensin Kreikkaan ja sitten Saksaan, Itävaltaan ja Latviaan. Mahtava makaaberi musikaali, ensi kerralla The Tiger Lillies toivottavasti perinteisemmällä bändikeikalla jälleen. KG

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Hämeenlinnan Iittalan asujaiskeskittymä oli otsikoissa viimeksi talvella, kun kylän maineikas lasintekoyhtymä Iittala julkisti uuden logonsa ja sen tekstityypin, josta jälkimmäisestä näki sokeampikin reetta, että kirjasimet oli tylysti pöllitty paikallisen Tuulan Pubin kyltistä. Kukaan ei myöntänyt mitään, semminkin kun kirjasinuudistukseen oli upotettu galaktisia rahasummia. Pöly laskeutui, Iittalan kylä hiljeni päivittäiseen arkeensa. Seuraava mainitsemiskynnyksen ylittänyt tapahtumasarja koittikin sitten kesän päätteeksi, kun ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone ja Sonic Rites-festivaalin taustajehut toteuttivat aidosti nerokkaan ideansa Yöväen Musiikkijuhlista. Jos, ja kun, kerran naapuripitäjä (Valkea)Koskissa on työväelle (keitä ne nykyään on?) omat musajuhlansa, niin olkoon sitten kuntarajan takana yöväelle omansa. Tapahtumasta alettiin heti huhuta pysyväisluonteista, aihepiirinään dark folk, black metal, ambient, post-punk, syntsapop, doom ja muunkintyyppinen vaihtoehtosurina. Ja kun tapahtuman venue on vieläpä erittäin tunnelmallinen, vuonna 1937 valmistunut entinen Kutilan kylän työväentalo, konsepti on enemmän kuin mielenkiintoinen, eikä tapahtuman tsekkaamista ensi kesänä voi kuin suositella. Itsellä ainakin menee early bird-liput ostoon, heti kun myyntiin tulevat.

Kutilan Juhlatalo oli itselle ennestään tuttu erittäin monien vuosien takaa, serkkulikan häistä. Pikkuserkku. Monet häät talossa onkin tanssittu, tuhannet pullakahvit horaistu, ja haitari on haikeasti soinut, mutta rockmusiikin kuuloon ei premisseihin tiettävästi juurikaan aiemmin oltu kokoonnuttu. Ensimmäiset ikinä Yövikset todistivat mestan käyttökelpoisuuden puolesta, ja kun vetoisuus on noin 200 yöväkeläistä, tapahtuma pysyy asiallisen intiiminä, mikäli jatkuu täällä. Iittalan rautatieseisakkeelta dallaa mestoille puoli tuntia, kiesin saa parkkiin ihan viereen, ja Stadista tulijoille järkätään bussikuljetukset.

Kaksipäiväinen happening oli mennä itseltä kokonaan ohi, vaikka entisillä rakkailla kotihoodeilla musisoitiinkin ja vaikka varsinkin perjantaiehtooseen teki kovasti mieli suhtautua. Onneksi vanha toveri hälytti viime hetkillä messiin, ja niinpä sitten mainion lauantaisen rockillan tarjosi Blow Up That Gramophone, kiitän ja arvostan. Perjantaina vanhan hirsitalon lauteilla oli nähty Taneli Jarvan Dark Place, Dragsvik, italialainen Lili Refrain, ranskalainen black metal-orkka Sordide ja kotimainen Arktau Eos.

Lauantaina Juhlatalon piha-alue aukesi myöhäiskesän iltachillailuun klo 17, ja roudaustaukojen aikana yleisöä viihdytti ja kiihdytti legendaarinen DJ Tixa, Kallion Scratch Perry. Musaa laidasta laitaan, ja levottoman kingiä läppää, sekä vanhan kunnon englanninkielen keksimistä uudelleen. Mainittakoot muuten, että Tixa juhliin Sörnäisten Siltasen ilmaisbileissä 18.syyskuuta 40 vuottaan alalla, ja tuo ceccereihin takaisin bändinsä Hevospistoolin. Mainittakoot muuten, osa II, että tuoreet huhut Yöviksen illassa kertoivat Tixan saavan ensi vuoden juhliin kenties ihan oman livekeikan. Millä ylöspanolla, sitä on vuosi aikaa jännittää.

Illan ensimmäinen artisti saapui kitaroineen ja koneineen Joensuusta, Tuukka Tams, alias vain yksinkertaisesti Tams. Mainio illanavauskolmevarttinen yhden miehen orkesterilta, Tams on monituisista yrittäjistä huolimatta ainoita oikeita Gösta Sundqvistin perinnön jatkajia, on se sitten kuinka tarkoituksellista tai alitajuista tahansa, mene tiedä. Tams sekoittaa suomialakuloa ja italodiscoa mielenkiintoisella tavalla, lyriikat pyörivät muutaman avainlauseen ympärillä. Erittäin sääli vain, että niistä avainlauseista ei tahtonut saada mitään selvää. Koneet jyräsivät miehen laulun yli armotta. Muutenkin, ainoa asia mikä jäi oikeastaan yhtään mietityttämään ekoista Yöviksistä, oli soundipolitiikka. Kokopuisen soittomestan pitäisi pystyä kuulostamaan paljon paljon paremmalta. Sanoistahan ei saanut rehellisesti ottaen riittävästi selvää kuin vasta illan viimeisen orkesterin aikaan, ja sillä taas ei niitä sanoja kovin montaa ollut. Illan soundi muuttui artisti artistilta toki erottelevammaksi, mutta paranettavaa jäi. Tamsille tekeekin mieli antaa toinen tilaisuus myöhemmin jossain, siksi hienoja tsibaleita gaiffarin tuotannosta erottui, ajankohtainen ”Elokuu”, ”Surkeat bileet”, ja Tuukan alkukotikonnuille omistettu, kaikki radiohitin ainekset sisältävä ”Kittilä”, joka saikin jo etuparketilla pienimuotoista haltioitumista aikaiseksi.

Seuraavaksi lavalle saatiin 8-henkinen Gasthaus Orkesteri, joka oli jo pitkään pitänyt yytsiä livenä. Bändin alkuperäinen konsepti oli, ja on yhäkin, esittää musiikkia David Lynchin elokuvista, Angelo Badalamentin kynästä lähteneitä, ja muitakin. Homma on sittemmin laajentunut, ja bändi on säveltänyt omiakin biisejä ja tehnyt mm. mykkäelokuvasäestyksiä. Itselle ei Lynchin elokuvat ole oikeastaan ikinä merkinneet yhtään mitään, enkä ole taiteilijan neroutta ymmärtänyt allekirjoittaa, joten isolle bändille sovitetut Twin Peaks-raidat ja niiden hengenheimolaiset soljuivat omalla kohdalla hiukka vasemmasta sisään, ja oikeasta ulos. Korvasta. Erittäin taitavasti sovitettuna ja soitettuna toki, ei kahta sanaa. Ja se Jari Kankareen saksofonisoolohan oli yksinäänkin eräs koko yöväenillan huippuhetkistä. Susanna Tikkasessa orkesterilla on upeaääninen solisti, joka todisti huikeasti pääsevänsä sekä erittäin ylös, että erittäin alas, mutta joku semmoinen kollektiivinen karisma bändiltä puuttuu. Savuisa yökerho, upottava samettinen selkänoja ja pari maailmanluokan geeteetä toimisi kenties puitteina paremmin tämän orkan kohdalla. Aina kun Janne Storm tarttui siihen outoon sello-kitaraansa, meininki terävöityi, ja parhaimmillaan myös Kankareen fonin ja Mari Vuolahden trumpetin yhteissoitto oli komeaa kuultavaa. Parhaiten jäi mieleen setin päättänyt, alkuperäisessä Twin Peaks-sarjassa aikoinaan soinut Muddy Magnolias-cover ”American Woman”, Susanna Tikkanen, paikka on teidän.

Olimme paikalla, kun illan kolmas combo, erittäin 80-lukulaista (ja hyvä niin) post-punkia ja tummaa syntsailua toimittava Tunnit heitti kaikkien aikojen ensimmäisen keikkansa. Ikinä. Ei olisi uskonut. Bändin lavavalmius oli aivan häkellyttävä, vaikka sitä ei oltu koskaan aiemmin missään testattu. Toki Tuntien taustalla on iso pala suomipunkin lähihistoriaa, solisti Kiti Eloranta muistetaan The Splits-yhtyeestä, Matti Reinola on tuttu mm. Kuudes Silmä-orkesterista, kitaristi Aleksi Kohti Tuhoa-bändistä ja Ydinperheestä, jälkimmäisestä myös basisti Vilja. Tunnit ei ihan saanut tuntista soittoslottiaan täyteen, mutta kuultiin sitäkin laadukkaampi 35-minuuttinen. Tuskin nyt kolme sinkkua julkaiseella bändillä kauheasti enempää edes olisi ollut soitettavaa. Mutta mieluummin näin, lyhyestä virsi kaunis. Tuntien herrasoletetut cureilivat lavan hämärissä erittäin perinnepost-punkisti ja jättivät esiintymisen sen suvereenisti hallitsevalle Kiti Elorannalle. Ja jälleen, kiva olisi ollut saada Tuntienkin lyriikoista selkoa. Mutta ensi kertaan. Itseäni toistaen, toistamiseen nämäkin on nähtävä, jos vielä tilaisuuden saan. Sitä ennen, bändin esikoissinkku (2017) ”Pois” kotoisassa musacornerissa soimaan. Täysiä.

Murheenlaakso jatkaa siitä, mihin Jouni Mömmön jo vuonna 1986 perustama Mana Mana, suomenkielisen raskastelun ehkäpä tärkein bändi ikinä, jäi. Näkemyksellisen ja lahjakkaan Mömmön tarina päättyi miehen kaikilla mittareilla ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1991. Alkuperäinen Mana-kitaristi Otra koosti Mömmön arkistoista bändille postuumin kakkosalbumin ”Murheen laakso” (2000), seuraajaksi kotimaisen metallin vääjäämättömälle klassikolle ”Totuus palaa” (1990). Välillä eloonjääneet ja sitä yhä olevat Mana Mana-jäsenet, sekä tuoreemmat vahvistukset ovat soittaneet alkuperäiselläkin nimellä, mutta sittemmin myös otsikolla Murheenlaakso. Ja jopa yllättävän ahkera keikkakone Murhiksesta onkin ajan mittaan sukeutunut. Ja kyllähän bändi ainakin henkilökohtaisilta conversensijoilta yytsittynä ja arvostettuna myös ekojen Yövisten oma ja odotetuin pääesiintyjä oli. Kulunutta sanontaa jos saa käyttää, niin Murheenlaakso takoi ns. tunti turpaan-periaatteella aivan järkyttävän kovan keikan. Lepää edelleen rauhassa Jouni Mömmö, homma toimii ja perintö elää.

Lapikas työväentalon lattiaan ja illan toiseksi parhailla soundeilla homma käyntiin, ”Totuus palaa”. Niin palaa. Ja nimenomaan niin, että todistusvoimaiset biisit olivat nytkin keskiössä, ei esiintyminen. Mennään ja jyhmitään menemään, se riittää. Solisti Kimmo Kuosmasen lakoninen olemus sopii juuri tämän tavaran toimittamiseen kuin nyrkki korvaan. Enkä nyt muista, ainakaan nykykuosisella lähimuistilla, että olisin kuullut näin tanakkaa kolmen kitaran seinämää kenties koskaan. Joskus keppejä on ollut lavalla toistakin kymmentä, mutta silloin ollaan jo erikoisuudentavoittelun puolella. Aivan törkeän hienosti huusi Murheenlaakson kitaravalli, ja aivan ihastuttavan perinteikästä jälkipunkia jyskytettiin, mutta tietenkin sillä persoonallisen mömmöllä kierteellä. Ehkä se olin vain minä, mutta muutamissa biiseissä Murhiksen murhaaminen kuulosti The Cultilta. Ja hyvä niin. Tanakimmin kokonaisvaltaisen tanakassa tamppoossa tamppasivat ”Ketä sä rakastat” ja kuinka olla, legendaarinen ”Maria Magdalena”.

Illan pimetessä juhlapaikan maastoon ja työviksen seinille posautetut Par-kannut alkoivat tuottaa asianmukaista tunnelmaa, ja talon takametsässä saattoi ottaa itsestään asenteellisen black metal-selfien, koivujen väliin sijoitettujen alavalojen ja mallinukketorsojen seassa. Sisällä juhlasalissa illan viimeinen orkesteri ja ensimmäisten Yöväen Musiikkijuhlien päättäjä oli kauan odotettu ja toivottu Kauan. Kitaristi-laulaja Anton Belov perusti Kauan’n Venäjän Chelyabinskissa vuonna 2005 ja on aina ollut oman bändinsä ainoa pysyväisjäsen. Belov pyöritti bändiään pitkään Ukrainasta käsin, sittemmin Tallinnasta, ja nyttemmin Suomesta. Minkäänlaisen vaihtoehtoisuuden esittäminen, levyttäminen tai kannattaminen kun ei ole Venäjällä kovinkaan helppoa, on Belovistakin tullut musiikillinen maanpakolainen. Sikälikin, että Kauan on nimensäkin mukaisesti jo vuoden 2007 esikoisalbumista lähtien levyttänyt suomen kielellä, väliin joskin myös venäjäksi.

Belov aloitti keikan lyhyellä puheella, esittelemällä itsensä ja pitkän, vaikean matkan juuri tälle lavalle ja tähän iltaan. Taiteilija myös totesi, että eka biisi on sitten 40 minuuttia pitkä, että älkää ihmetelkö, ja olis kiva jos ei tarvitsisi teoksen osien välillä taputtaa, hän kyllä kertoo sitten, kun homma on ohi. Ja niin Kauan soitti vuoden 2015 albuminsa ”Sorni Noi” kokonaan läpi, yhtenä taukoamattomana biisinä. Järjettömän komeaa doomin sekaista jälkimetallia pienin folk-maustein. Ja erityisesti, aina kun Helena Dumell tarttui alttoviuluunsa, toivoi ettei tämä biisi loppuisi edes siellä 40 minuutin kohdilla. Jäätävän kauniisti soitettua kaunista musiikkia, eikä mikään ihme että Kauan nauttii maailmanlaajuista kulttisuosiota. Nyt kun Belov pyörittää bändiä Suomesta käsin, toivokaamme että bändi saadaan lavalle hieman useamminkin. Pitkän ja hartaan ”Sorni Noin” loppupuolella eturivin fanitus alkoi saada kuumia muotoja ja Belovin kiipparistivaimo Alina Belova joutui vähän ojentamaan liian innokkaaksi käynyttä doomin ystävää. Liekö jokunen mökäölsäkin vaikuttanut tapahtumain kulkuun, mene ja vieläpä tiedä. Anton uhkasi keskeyttää keikan, jos ei meininki rauhoitu, ja taisipa järjestysmiesosasto saattaa häiriötekijän pihan puolelle. Kauan soitti vielä muutaman omassa maailmassaan lyhyen biisin, mutta itsellä alkoi vuosikausien lähmäinen nukkuminen korjata taas sen verran tuuleentunutta viljaa, että oli pakko poistua Kanta-Hämeen yöhön hieman etuajassa.

Kiitos Sonic Rites, kiitos Blow Up That Gramophone, uskotaan huhuja siitä, että Iittalan Yöväen Musiikkijuhlat ovat tulleet jäädäkseen. Mikä mainio tapa päättää kesä, noin kalenteriteknisesti, vaikka vielä on mambaa jäljellä. KG

Post Navigation