Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Elvis Presley”

The Roycers @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 22.09.2023

Kun rockabilly revival alkoi rantautua todenteolla Suomeen joskus vuoden 1978 paikkeilla, bändejä syntyi ympäri maakuntia kuin sieniä sateella, tai välitttömästi sateen jälkeen. Monille riitti että oli tötterö päässä, teddystiflat ja lökärit jalassa, ja osasi vaikka tapailla kitaralla muutaman Crazy Cavanin helpon hiturin. Sitten oli armeijakunnan verran bändejä, jotka ehtivät levyttämään noina käytännössä, hieman laskutavasta riippuen, kolmena tai maksimissaan neljänä vuotena, jolloin Suomi kyllästettiin rockabillylla. Viiltävää jotenkin jälkikäteen onkin todeta, että suomalaislähtöisen billyn suosio kulminoitui aivan turhankin paljon yhteen bändiin, joka oli levyttämään päässeistä sieltä keskinkertaisimmasta ja yliarvostetuimmasta päästä, jos sallitte, eli Teddy and The Tigersiin. Ja kun lisäksi brittirevivalin bändejä alkoi rampata täällä harva se viikonloppu kissaa ristimässä, niin kovin moni hieno ja jyvällään ollut billybändi jäi noina vuosina suotta pimentoon, ja katosi rootshistorian hämyyn.

The Roycers perustettiin Janakkalan Tervakoskella vuoden 1979 alkupuoliskolla, ja ekan keikkansa se soitti koulun päättäjäisissä saman vuoden toukokuussa. Trion soittajat olivat 13-14-vuotiaita skloddeja, mutta niinpä vain koulunpäättäjäissetissä oli jo mukana yksi oma biisikin, kitaristi Anssi Kulosen kynäilemä ”Red Hot Lips”. The Roycersien ensimmäinen elämä kesti ajan tavan mukaan ja muotien muuttuessa vain pari vuotta, mutta yksi vuonna 1980 nauhoitettu biisi on säilynyt jälkibillypolville. Elviksenkin levyttämä Jack Sallee-raita ”You’re a Heartbreaker” löytyy Roycers-tulkintana ajan tavan mukaiselta neljän bändin yhteisalbumilta ”Finland Rock-A-Billy Special 1979-1981”. Kokooma lienee enemmän kuin keräilyharvinaisuus. Soittamisen kipinä säilyi Roycers-miehistössä, ja paluun kehiin bändi teki 2007, ja soittaa tänäkin päivänä alkuperäisessä kokoonpanossaan, näin olen antanut itseni ymmärtää. Kitaristi Kulosen rinnalla on jo vuodesta 1979 bassotellut ja laulanut Harri Jaakonsaari, ja takarivistä tahdit taannut rumpali Aki Lehtonen. The Roycers soittaa Kanta-Hämeen alueella keikkaa suhteellisen ahkerasti, ja miksei kauempanakin.

Vuonna 2011 Roycers levytti (puoli)pitkäsoiton ”Rock’n’Roll Voodoo”, jolla oli viiden lainan lisäksi yksi Kulosen säveltämä oma styge, levyn nimibiisi. Mutta, ehkä ja ennenkaikkea, 2019 The Roycers julkaisi aivan mahtavan pikkulätyn, 4-biisisen EP:n ”Cut To The Bone”, jolla koko matsku on bändin yhdessä kynäämää. Kiekolta varsinkin rouhea ja rätväkkä ”Saturday Night Out” on maailmanluokan billya, komea veto, jossa voi olla kuulevinaan Stray Cats-vaikutteita, tai sitten ei. Upea biisi yhtäkaikki.

On tullut tavaksi yrittää livenä katsastaa tilaisuuksien tullen koti (-ja ulkomaisia) revivalin aikaisia bändejä, tai sitä mitä niistä yhä on jäljellä. The Roycers on pitänyt siksi yyteröidä jo pitkään, mutta nyt vasta onnisti. Albertin Kellari Hämeenlinnan keskustassa on mainio olutklitsu ja tunnelmallinen paikka, joka tarjoilee joka viikko elävää musaa rootsasiain katsantokanta edellä, folkia, countrya, americanaa, rock’n’rollia ja rockabillya, laulaja-lauluntekijöitä ja paljon muuta. Ja aina inhimillisiin soittoaikoihin, ja aina ilmaiseksi! Albert ei viittaa Alberteihin King tai Järvinen, vaan Edelfelt, jonka edesmenneen kotitalon paikalla janojuomaa siepotaan. Allun musailtojen ohjelmistoon kannattaa tutustua, ja kenties raahautua paikan päälle kauempaakin.

Mestoilla kuhisee mukavasti härmäläistä jo, kun The Roycers polkaisee settinsä käyntiin puolikymmenen jälkeen Johnny Burnetten todellisella klassikolla ”Lonesome Train”. Ensitahdeista on selvää, että Roycers ei harrasta suomibillybändejä niin kovin usein vaivaavaa ja yleisöä puolestaan vaivaannuttavaa muniin puhaltelua. Komea avaus. Harri Jaakonsaari on perinnetietoinen, mutta omaääninen solisti ja soittaa pystybassoa maltilla, joskus näkee nimittäin läskäriä kuritettavan kuin se olisi syntiä tehnyt, eikä se välttämättä johda aina hyvään kokonaissointiin. Roycersilla on se homma kohdillaan, suhteellisen ahkera keikkailu näkyy. Albertin Kellari ei soundillisesti ole mikään Suisto-klubi, ääni roiskiutuu kattorakenteisiin ja kellarin kivisille seinille. Mutta ei se mitn, soundi ei ole missään vaiheessa myöskään katastrofaalinen. Äänekkäämpiäkin bändejä täällä nähneenä, asiat on tänään kuitenkin ihan hyvin. Roycersien peräti 31-biisiseksi venyvä, huilitauon katkaisema tuplasetti jatkuu alan klassikoin, mutta ilahduttavasti ei niiden kaikkein ilmeisimpien ja turvallisimpien varassa edeten. Omaakin matskua soitetaan, kun sitä kerran on, jo neljäntenä kuullaan 2019-EP:n nimibiisi ”Cut To The Bone”, joka kirvoittaa materiaalia tuntevassa alan harrastusyleisössä hurraa-huutoja, niinkuin itseasiassa bändin muutkin omat biisit. Ja jälleen tuttu ilmiö monilta muiltakin keikoilta, oma matsku lähtee rennoimmin ja irtonaisimmin. Anssi Kulosen kitara murisee rouhean alhaalta, ja tukee erinomaisesti vaikkapa Stray Catsienkin aikoinaan levyttämää ”Ubangi Stompia, joka notkuu eteenpäin muutenkin todella mallikkaasti. Piskuinen tanssilattia uhkaa näillä main lämmetä, mutta muodostuu kunnolla kuumaksi vasta ihan pitkän setin lopulla. Johnny Burnetten kanssa ei voi erehtyä, ja ”Tear It Up” kaikessa kompaktiudessaan, onkin ekan setin parhaimmistoa. Vaan, ekan puoliajan oikeasti paras hetki on sen päättävä bändin oma biisi, jo edelläkin mainittu ”Saturday Night Out”. Upea tsibale, sanoinko jo? Se käy selvästi myös silminnähden useamman hämäläisjalan alle. Roycers soittaa oman tuotantonsa helmen erityisellä ilolla.

Pieni huoltotauko ja tiskiltä lisää,maltilla toki, mökäöljyä. Talon oma hanatuote, tsekkityyppinen Svejk-lager on kauempaakin raahautumisen arvoinen tuttavuus. Burnettella (”Rockabilly Boogie”) homma kakkosperiodillakin käynnistyy, kun The Roycers palaa Albertin piskuiselle lavalle. Kakkosena jälleen yleisöltä lämpimän vastaanoton saavaa omaa tuotantoa, koko bändin yhteiskirjoittama ”Lose You”. Kakkospuoliajan ilahduttavimpia hetkiä ovat kuitenkin lainat kahdelta turhan aikaisin poistuneelta eli Crazy Cavanilta, ”Teddy-Boy Boogie” ja itseltään Kuninkaalta sellaisena kuin haluamme hänet muistaa, ”That’s All Right Mama”. Bändi lämpiää itsekin illan kuluessa, jos kohta myös yleisön asiallisemmaksi oletettu sukupuoli, joka alkaa täyttää tanssilattiaa keikan loppuliukumaan. Komeasti jyskii Stray Catsien ”Fishnet Stockings” ja koko ilta päättyy The Roycersien vuoden 2011 levytykseen, kitaristi Kulosen mainioon ”Rock’n’Roll Voodoo”-stygeen. Arvostan pelkästään sitä, että kotimainen billybändi päättää setin ylpeästi omaan raitaan, muutakin on nähty. Ilman encoreita ei tästäkään klitsusta poistuta, kahdesta sellaisesta jykevimmin kulkee klassikoiden klassikko ”Honey Hush”. The Roycers, rockabillya jo vuodesta 1979, nähty. Toistan itseäni häpeällisyyksiin asti, mutta nämä pitää joskus tsekata uudestaan. Albertin Kellarin lopun syyskauden ohjelmistokin justiinsa julkistettiin, paljon kaikkea laadukasta on tulossa. KG

Don McLean (us) @ Tampere-talo 19.10.2018

Kun tuolloin 24-vuotias aloitteleva laulaja-lauluntekijä Don McLean vuosien 1969-70 aikana vastaanotti legendaarisesti 72:n eri levy-yhtiön kieltävän vastauksen esikoisalbuminsa ”Tapestry” julkaisua koskien, saattoi nuoren miehen usko olla lievästi ilmaistuna koetuksella. Mutta kärsivällisyys palkittiin, amerikkalainen unelma otti omansa, julkaisija löytyi. Vuotta myöhemmin asiat olivat jo kovin toisin. ”Tapestry”-albumin raidasta ”Castles in The Sky” oli tullut pikkuhitti ja isomman levylafkan ovet aukesivat samalla. Ne ovet kuuluivat United Artists Recordsille, ja yhteistyön heti ensimmäinen hedelmä, kakkosalbumi ”American Pie” lokakuulta 1971, ja etenkin sen marraskuinen ykkössinkkulohkaisu räjäyttivät pienen pankin. Loppu onkin, parisen viikkoa sitten 73 vuotta täyttäneen Don McLeanin elämässä ja lauluntekijän uralla, sitä kuuluisaa historiaa. Mutta myös vahvaa nykypäivää. McLean taustabändeineen nimittäin osoitti Tampere-talon pienen salin illassa, että annettavaa on yhä, kiertuevuosia on jäljellä ja jonnekin Johnny Cashin ja Elviksen puolenvälin maastoon putoava karismaattinen laulusoundi on yhä komeassa kunnossa. Edellisiltana Helsingin Savoy-teatterin keikka oli ollut loppuunmyyty, aivan siihen ei Tampereella päästy, mutta erittäin hyvään meininkiin ja rock’n’roll-iltapuhteeseen kylläkin. Arvostus Tampere-talolle siitä, että edelliskerran Suomessa vuonna 2012 vieraillut maailmanluokan lauluntekijä saatiin nyt myös maakunnallisemmalle keikalle.

Täsmälleen ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan asteli McLeanin nelihenkinen bändi lavalle, ja hetikohta perään maestro itse, toki vanhan liiton tapaan asianmukaisesti englanniksi kuulutettuna. Kaikkiin tunti ja neljäkymmentä minuuttia kellottaneen keikan biiseihin McLean soitti itse akustista kitaraa, supertaitavien Nashvillen miesten bändi hoiti nyanssit ja välillä ilahduttavan raskaskätisetkin pohjat. McLean totesi jossain puolenvälin spiikissään, että jokainen ilta on erilainen, settilistoja ei käytetä. Totta tosiaan, lattioilla tai kaappien kyljissä ei mitään paperilappuja näkynyt, ja ainakin kerran Donin seuraava biisivalinta oli suorastaan yllättää bändin.

Ilta lähti todella tämäkästi käyntiin Johnny Cashin ”So Doggone Lonesomilla”, joulukuun 1955 ”Folsom Prison Blues”-seiskatuumaisen B-poskella. McLean kertoi bändin mielellään soittavan Cashin rokettirolleja soundchekeissään, ja noista treenisessioista olikin jäänyt illan molempiin Cash-tulkintoihin erittäin tiukat jäljet. Tuttuun ja totuttuun tapaan kakkosena soi, niinkuin niin monena muunakin sinänsä settilistattomana iltana, Buddy Hollyn ”Everyday”.

Ikääntyvässä McLeanissa on artistina jotain samaa kuin Bruce Springsteenissa. Vaikka tietää kirjoittaneensa ns. taivaspaikkansa jo alle kolmenkympin iässä, vaikka tietää arvonsa ja asemansa mestarillisena lauluntekijänä koko rockmaailman mittakaavassa, voi silti arvostaa suuresti myös juuriaan, ja muita taidokkaita lauluntekijöitä. Ja soittaa runsaalla kädellä näiden tuotantoa illasta toiseen lainatavarana, vaikka omakin katalogi on priimakunnossa. Mainittu pomostaiteilija tuli mieleen myös esiintyjänä, kun McLean pysäytti kellot ja katsomon hengityksen aivan häkellyttävän upealla ”And I Love You So”-tulkinnallaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Iso havainto oli sekin, että vaikka McLean kirjoitti yhden isoimmista hiteistään hyvin nuorena miehenä, teksti sopi vielä huimasti paremmin vanhan, paljon nähneen, kahdesti eronneen miehen suuhun. ”And I Love You So’nMcLean spiikkasi itseironisesti, että tämä lienee kaikkein käytetyin ja kuulluin biisi maailman hisseissä ja aulatiloissa. Mutta hyväähän ei soittamalla saa puhki, minkä tiesi myös biisin maaliskuussa 1975 ”Today”-albumilleen levyttänyt muuan Elvis Presley, joka myös esitti laulun käytännössä jokaisessa konsertissaan tuon jälkeen kuolemaansa asti.

Alulla settiä kuultiin kaksi peräkkäistä tulkintaa ”American Pie”-läpimurtolevyltä, ensin kaunis ”Crossroads” ja sitten jäätävän upea ”Winterwood”. Tampereen illassa kuultiin McLeanin tuoretta tuotantoa peräti kolmen stygen verran, aiemmin kiertueella on tyydytty yleensä kahteen. Yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneen, tämänvuotisen ”Botanical Gardens”-albumin raidoista kuultiin nimibiisi, ”The Lucky Guy”, sekä ihan rätväkästi lanannut ”Rock’n’Roll Your Baby”, missä varsinkin ja ihan viimeistään bändi pääsi näyttämään osaamistaan ja tiukkuuttaan. Keikan keskisuvannon merkiksi Don istui alas baarijakkaralle ja tulkitsi muutaman kaihoisan kantriblueskipaleen, joista puhuttelevimmin kulki Casey Bill Weldonin ”I’m Gonna Move to The Outskirts of Town”, klassikko peräti vuodelta 1936.

Herkästi tulkittu ”Empty Chairs” osoitti osaltaan sekin, että vuoden 1971 ”American Pie”-albumi on yksinkertaisesti yksi koko rockhistorian kovimmista kiekoista, vaikka jonkinlaista aliarvostusta Don McLean onkin aina saanut urallaan kokea. Väliin miehekkään heartlandisti  rullannut ”Jerusalem”, ja sitten se toinen iso hitti ”American Pie”-albumilta, eli Vincent van Goghin väärinymmärretylle neroudelle ja kaltoinkohdellulle ihmisyydelle omistettu ”Vincent”, van Goghin ”The Starry Night”-maalauksesta (1889) inspiraationsa saanut klassikko. ”Vincentin alkusoinnut kirvoittivat jo erittäin myötäsukaisen tamperelaisyleisön keskuudessa alkuaplodit. Ja jykevä tulkinta biisistä kuultiinkin, kun ensin McLean oli kertoillut millä ylpeydellä on seurannut nuorten poptähtien ottaneen laulun keikkaohjelmistoihinsa viime vuosina.

Bändin esittelyn McLean hoiti hartaudella, ja varmisti välisuosionosoituksista huolimatta, että jokainen salissa kuuli kunkin muusikon nimen. Arvostus ja hyvä henki tuli läpi, ja bändillä itselläänkin tuntui olevan ihan mainio ilta. Ja mikäs siinä, päästä Nashvillen studiosessioista Eurooppaan tuulettumaan, legendasmiehen messiin, joka ilta riittävän mielenkiintoisesti elävällä ohjelmistolla. Jos jotain bändistä nostaa pitäisi, onneksi ei pidä, nostaisin The Time Jumpers-yhtyeessäkin soittavan basisti Brad Albinin linjat, sekä pianisti Tony Miglioren muutamat erittäin laadukkaat, suorastaan roybittanit soolokilkutukset. Ei ihme, että Migliore toimi vuosia itsensä Chet Atkinsin musical directorina, ja jatkaa nyt samassa roolissa Don McLeanin komeasti yhteen hioutuneessa bändissä. Joka soi aivan erityisen ryhdikkäästi loppuliukuun johdattaneessa Johnny Cash-numerossa ”Folsom Prison Blues”. Ilman ”American Pie”-superhittiähän Don McLean ei ole päässyt yhdestäkään konserttisalista ulos vuosikymmeniin, eikä päässyt nytkään. Ei tosin yrittänytkään päästä. Moni oli tullut pääosin tätä varten, tai ainakin tämän jokatapauksessa kuullakseen. Levyllähän alkuperäinen versio kellottaa peräti 8 ja puoli minuuttia, ja pitkään hittiä nytkin yleisönlaulatuksineen soitettiin. McLean käännätytti valot yleisöön ja antoi sen laulaa sydämensä kyllyydestä. Olisiko McLean enää yli seitsemänkymppisenä Euroopassa, ellei Madonna olisi coveroinut tätä megatronhitiksi keväällä 2000? Mene tiedä, mutta kiitetään nyt varmuuden vuoksi tässä Madonnaakin. Jostain syystä McLeanin isoin hitti, ja tunnetuimmista biiseistä tunnetuin, ei oikeastaan omalla kohdalla onnistunut tuntumaan juuri missään, olihan jo kuultu aivan plasmat seisauttavat versiot samaisen läpimurtoalbumin sinänsä jopa paljon paremmista biiseistä. Kaikki arvo sinänsä ”American Pielle”, biisille jossa aina ikimuistettavasti ”music died”. Ja vaikka musiikin kuolema laulussa referoikin lentokoneonnettomuuteen 3. helmikuuta 1959, jolloin Buddy Holly, Big Bopper ja Ritchie Valens menettivät nuoret elämänsä, referoi se yhtä hyvin tänä päivänä laulunteon taidon ja arvostuksen alennustilaan, johon McLean on monesti viitannut viimeaikaisissa haastatteluissa.

Illan settilista tässä vielä kokonaisuudessaan: https://www.setlist.fm/setlist/don-mclean/2018/tampere-talo-tampere-finland-3396f0d5.html

Hienoa kuitenkin, että musiikki pysyi elossa ainakin tähän päivään saakka, jotta saimme kokea todella laadukkaan illan folkin ja rockin parissa, itsensä Don McLeanin seurassa. Olen ollut paikalla, kun Don McLean tulkitsee laulunsa ”Vincent”. Yliviivaus pakko nähdä-vihkoon. McLeanilla oli kunnia, ihan toki tietämättään, olla myös tämän sivuston 200:nen juhlabloggauksen aiheena. KG

Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016

Kovin usein, tai kovin pitkään,  ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.

Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.

Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.

Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.

Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.

Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.

Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG

The Quarrymen (uk) @ Gloria, Helsinki 12.04.2014

Päivälleen, ellei jopa melkolailla tunneilleen, 60 vuotta sen jälkeen kun Bill Haley and His Comets hikoili ”Rock Around the Clock”-levytyssessioissaan, nähtiin Helsingin Glorian lavalla hillitön tihentymä Haleyn aikoinaan (käytännössä) käynnistämää rockmusiikin historiaa. Vanhan elokuvateatterin lauteillle nousi keväisenä lauantaina nimittäin The Quarrymen Liverpoolista. Lyhyt oppimäärä bändin historiasta, jos sallitte:

Skiffleksi kutsuttu kotikutoinen rytmimusiikki saavutti kovan suosion Englannissa 50-luvun puolivälissä. Muuan nuori John Lennon perusti kesällä 1956 oman skiffleryhmänsä kotikulmillaan Liverpoolissa. Porukkaa tuli ja meni, mutta Lennonin varhaisimpia hankintoja bändiin olivat kuitenkin Rod Davis banjoon ja Len Garry kitaraan. Nuorten miesten orkesteri harjoitteli ja keikkailikin ahkerasti, hyvin paikallisesti toki. Ensiesiintymisensä Quarrymen-riveissä teki 18. lokakuuta 1957 nuori Paul McCartney, yhteisten tuttujen kautta löytynyt lahjakkuuden alku. Jo kesän 1956 aikana oli mukaan tarttunut myös rumpali Colin Hanton. McCartneyn ehdotuksesta porukkaan liittyi helmikuussa 1958 pianisti John Duff Lowe, kaverukset olivat tunteneet jo vuosia. McCartneyn 15-vuotias koulutoveri George Harrison sensijaan näki bändin keikalla Wilson Hallissa 6.2.1958, ja päätti pyrkiä mukaan. Koesoitossa Harrison esitti Bert Weedonin ”Guitar Boogie Shufflen”, mutta oli Lennonin mielestä aivan liian juniori liittyäkseen bändiin. Paul sai kuitenkin ennen pitkää vakuutettua Johnin, ja Harrison tuli kuvioihin jäädäkseen. Davis ja Garry olivat jo omista syistään liuenneet bänditoiminnasta pois, kun The Quarrymen kokoonpanolla Lennon, McCartney, Harrison, Hanton ja Lowe päättivät laittaa shillnkinsä yhteen ja asetaattilevyttää pari biisiä elektroniikkakauppias Percy Phillipsin liikkeen takahuoneessa. A-poskelle oli jo päätetty Buddy Hollyn ”That’ll Be the Day”, mutta varhainen McCartney-sävellys ”In Spite of All the Danger” päätyi hauraalle asetaatille Paulin omasta ehdotuksesta, kun maksettu studioaika jo uhkasi loppua. Luonnollisesti varsin karkealta kuulostava single julkaistiin Beatlesien ”Anthology 1:lla” vuonna 1995. Vuoteen 1960 mennessä Lowe ja Hanton olivat niinikään jättäneet Quarrymenin, ja kun toukokuussa 1960 Stuart Sutcliffe aloitti bändin basistina, vaihtui pikapuoliin myös joukkion nimi. Ja sen uuden nimen tiedämme kaikki, se oli muutaman välivaiheen jälkeen oleva THE BEATLES.

Vuonna 1997, Lennonin ja McCartneyn ensitapaamisen muistopäivänä, kokoontuivat elossaolleet alkuperäis-Quarrymenit yhteen ja päättivät jatkaa siitä, mihin 40 vuotta aiemmin oli jääty. Ja siitä lähtien nykyinen ydin-Quarrymen, eli Hanton, Garry ja Davis onkin kiertänyt maailmaa varsin hyvällä sykkeellä, useimmiten mukanaan siis Percy Phillips-sessioista tuttu pianisti John Duff Lowe. Tällä kokoonpanolla bändi nytkin soitti Helsingissä, kaikkien aikojen toisella Suomen keikallaan (viime vuonna herrat nähtiin Hankasalmen skiffle-tapahtumassa Kihveli Soikoon).

Kulttuuriareena Gloria oli Quarrymen-keikkaa varten viritetty alalattian pöydillä ja tuoleilla, kabareemalliin. Hyvä näin, silti etulattialle oli jätetty tilaa tanssia ja mahdollisuus nähdä bändi lavan viereltä. Illan avasi Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band, joka niinikään ahkerasti kiertää alan tapahtumia ja konventioita. Beatles-harrastus on nimittäin edelleen äärettömän laajaa ja omistautunutta, Suomessa sen vuotuinen näkyvin ilmenemismuoto on Tampere Beatles Happening, jolla Nikkinenkin on vakiovieras, ja peräti maailmanmaineensa tributoijana luonut. En ota kantaa väitteeseen, että Nikkisen bändi olisi peräti maailman paras alallaan. Siihen ei kokemukseni riitä, mutta siihen se riittää, että varsin mukavasti settinsä aikana pääsi ns. tunnelmaan, bändin pukeutumisesta alkaen. Nikkinen miehineen keskittyi lähes tuntiseksi (ja siksi liian pitkäksi, sanoisin) venyneessä setissään Beatlesien Hampurin kauteen 1960-62. Monia varhaisklassikoita kuultiin, ja erittäin taidolla tulkittuna, sekä tietenkin Beatlesien ohjelmistossa tuolloin ollutta runsasta lainakataloogia. Nikkisen lauluääntä oli (kuultuihin baarijonokeskusteluihin viitaten) tainnut rokottaa viheliäinen kevätflunssa, mutta varsinkaan salin takaa keikkaa seurattuani, en löydä erityisiä moitteen paikkoja. Parhaiten itselleni putosivat Carl Perkinsin ”Honey Don’t” (joka alunperin löytyy ”Blue Suede Shoes”-sinkun B-poskelta), sekä yllättäen ja kuinka ollakaan, ”Twist and Shout”. Vuosiin en ollut täysin ymmärtänyt jälkimmäisenä mainitun hienoutta rokettirollina, kunnes Bruce Springsteen lopetti sillä nelituntisen ennätysvetonsa Olympiastadionilla kesällä 2012. Silloin ymmärsin.

Yhtäkaikki, Nikkisen Beatles-tribuuttikokoonpano kannattaa ehdottomasti tsekata, kun tilaisuus tarjoutuu. Ja parhaiten se tarjoutuu alan tapahtumissa, kuten todettua. Yhä uusien sukupolvien Beatles-fanatismissa (ja f-sana tässä pelkästään positiivisella klangilla) on jotain näkemisen ja läheltä kokemisen arvoista nimittäin.

The Quarrymen soitti kaksi noin kolmen vartin settiä, ilman sen kummempia temaattisia jakoja. Glorian illassa olikin paljon wanhojen hyvien aikojen glooriaa; istumapaikat pöytineen, bändin setti jaettu kahteen osaan, ja tilaisuudella ajan tapaan juontaja (itsekin muutamissa biiseissä pyykkilaudan soitolla bändiä avustanut Pilli Pajukallio). Ilta alkoi vanhojen herrojen osalta Elviksen hitiksi nostamalla ”Mean Woman Bluesilla”. Muutenkin Kuninkaan nimi lausuttiin illan mittaan aika usein, mutta ei turhaan. Kitaristi-laulaja Len Garry, bändin ilmiselvä nykyinen nokkamies, ilmoittautui kovaksi Elvis-diggariksi, ja toki sitä aikoinaan olivat myös John ja Paul. Spiikissään Garry totesikin huumorin keinoin, että ”Elvis on ainoa artisti, jonka näkemisestä suostuisin maksamaan, mutta sitä varten taidan joutua odottelemaan taivaspaikkaa”. Toisaalta, jos Taivaassa pitää maksaa Elviksen näkemisestä, menen mieluummin muualle…

Rock Island Linella” jatkettiin, biisillä jonka Glasgow’n mies Lonnie Donegan eli  ”Skifflen Kuningas” teki maailmanhitiksi 1955, ja käytännössä sytytti koko Englannin skiffleboomiin tunnetuin seurauksin. Pienistä haparoinneista ja epätarkkuuksista huolimatta bändi soitti rennon ja huumorinsävyttämän iltapuhteen. Ennenkaikkea on nostettava esiin pianisti Lowen eleettömän varma groove. Elviksen ”That’s All Right Mama” sai parhaan koskaan kuulemani käsittelyn, ja jo pelkästään tämän kuullakseen olisi voinut olla paikalla, legendaariset herrasmiehet tulkitsemassa vähintäin yhtä legendaarista biisiä rockhistorian alkuhämäristä. The Quarrymen nykäisi Lonnie Doneganin ohjelmistosta toisenkin vedon, eli ”Putting on the Style”. Väliin bändi huuteli lavalle kanssaan ”soittamaan” toista washboardia kauniita naisia, mutta vain yksi sellainen illan mittaan onnistuttiin mukaan samaan, sitäkin kauniimpi tosin. Loput hengailut hoiti miespuolinen fanisto. Pajukallionkaan pyykkilauta ei juuri isoa lisäarvoa illan sointiin tuonut, mutta kuuluu skifflebändin kanssa toki elementtinä lavalle kuin nyrkki päähän. (Pajukallio kreditoitakoon muuten tuon alun Bill Haley-yhteyden kaivamisesta esiin illan alkujuonnossaan, itseltäni kyseinen merkkipäivä olisi livahtanut ohi.)

Ensimmäinen setti päättyi muisteloihin Percy Phillips-sessioista, ja peräjälkeen kuultiinkin asetaattiaarteen molemmat puolet, eli ensin ”That’ll Be the Day” ja sitten ”In Spite of All Danger”. Rockhistorian siipi ei ainoastaan havahtanut, se kätki meidät kaikki hetkeksi suojiinsa tuolle lyhyelle ”singleklassikkokeikalle”. Legendaarista. Bändi rytmitti esitystään biisien väleissä kerrotuilla muisteluksilla, jokainen sai oman vuoronsa. Mutta niin äänekästä oli Beatle-väen oma muistelo Glorian takalinjoilla, että väliin oli illan pääesiintyjistä vaikeuksia kuulla juuri mitään. Ja jos artisti itse joutuu pyytämään hiljaisuutta ja keskittymistä puheensa tueksi, on joku jossain ymmärtänyt jotain hiukan väärin. Eikä siinä kaikki, monet paikalla olleet fanitkin joutuivat pyytämään hiljaisuutta, mutta siihen ei nyt ihan päästy. Toki on enemmän kuin ok muistella Liverpoolin matkoja ääneen bändin soittaessa, ei sitä kukaan kiellä vapaassa maassa, mutta artistin kunnioittaminen on ihan oma hienovireinen lajinsa, muun yleisön kunnioittamisen hienovireisyydestä puhumattakaan. Muutenkin on sanottava, nyt kun aiheeseen pääsin, että Gloriassa tuli taas todennettua sekin, millaiseen yleisöön ainakin itseni on vaikeinta sopeutua mukaan eli messiin. Kyllä, noin kuusikymppisiin vanhoihin rokkipoliiseihin, jotka vetää ankarat kuohuviinitunnelit jo ennen pääbändin keikkaa ja horjuu sitten illan mittaan kaikkien tielleosuvien mokkakengät linttaan anteeksipyytelemättä. Sainpahan sanottua.

Kakkospuoliajan parhaat maalipaikat Liverpool sai, omasta katsantokannastani, Bill Monroen ”Blue Moon of Kentuckylla” ja klassisella ”Freight Trainlla” (Englannin skiffleboomissa tämän takoi listahitiksi Chas McDevitt), mutta ehdottomasti se kohta jossa verkko ns. heilahti, oli kuitenkin The Beatles-hitti ”In My Life”, jonka Len Garry isolla tunteella omisti edesmenneen bänditoverinsa ja ystävänsä John Winston Lennonin muistolle. ”The Band That Became Beatles” paketoi illan yhdellä encorella (jota sitäkään varten ei tarvinnut typerästi mukapoistua lavalta minuutiksi, vaan suoraan jatkettiin) vasta lähempänä puoltayötä. Inhimillisen hintaiselle tiketille saatiin näin täysi vastine. Hieno kurkistus rockin syntyhämyyn, onnittelen itseäni paikallaolosta. Ja vaikka olinkin nähnyt Paul McCartneyn kertaalleen takavuosina stadionkeikalla, on selvää, että itse en ole näin lähellä Beatlesia ollut koskaan. Kovin monia 1950-luvulla aloittaneita rockin soittajia ulkona tuolla ei enää pyöri, siksi ne kaikki pitää pyrkiä näkemään, kun vielä vähänkin mahdollista. Jos kuitenkin joku ehtii poistua Elviksen ja Johnin seuraan ennen sitä, sekin on vain elämää, ei sen enempää.  KG

 

TCB Band (us), Elvis’ Imperials (us), Dennis Jale (aut) @ Finlandia-talo, Helsinki 23.01.2013

Asuin vuosia sitten Lontoossa ja ehdoton suosikkipubini oli Kensington Church Streetin Churchill’s Arms. Siellä eräänä iltana, kulmilla asuva kaverini esitteli minut ”miehelle, joka tapasi Elviksen”. Todentotta, tuo tukeva ja parrakas hahmo oli törmännyt rock’n’rollin kuninkaaseen Elvis Aaron Presleyhyn hotellin käytävällä Las Vegasissa, ja saanut sanottua ”Mr.Presley”. Kävin sitten vuosien mittaan kuulemassa saman tarinan yhä uudestaan, sen verran oli real alea virrannut hahmomme läpi, että ei voinut enää muistaa, kuinka monta kertaa oli jutun kenellekin kertonut.

Jos Elvis eläisi, hän olisi kuluvan kuun 8.pvä täyttänyt 78 vuotta. Sen jälkeen on monenlaista, ja erittäin laadutontakin tribuuttia riittänyt, mutta Finlandia-talossa todistettiin Elviksen synttäreiden kunniaksi niistä tribuuteista ehkä tällä hetkellä järkevintä, joka maailmaa kiertää. Eli lavalla Elviksen legendaarinen taustabändi 1969-77, TCB Band. Oltiin illan annista sitten mitä mieltä tahansa, mutta lavalla oli sellainen määrä rockin historiaa yhtäaikaa, että heikompaa hirvittäisi. Siihen lyhyt katsaus:

Kitaristi James Burton oli Elviksen pyynnöstä kasaamassa TCB:tä (Taking Care of Business) vuonna 1969, kun Kuningas päätti palata lavoille onnistuneen ’68 tv-comebackin jälkeen. Burton johti bändiä aina hamaan loppuun 1977. Starttiin mennessä Burton oli ehtinyt soittaa liki 10 vuotta Ricky Nelsonin bändissä, ja säveltää ”Susie Q”:n soittaessaan Dale Hawkinsin yhtyeessä. Noihin aikoihin mies oli niin kiireinen, että kieltäytyi lähtemästä Bob Dylanin ensimmäiseen kiertuebändiin ja Elviksen ’68 Comeback Specialiin. Kohti Elviksen uran loppua, ja sen tultua, Burtonia työllistivät John Denver, Emmylou Harris ja Gram Parsons, Roy Orbison, omaa nimeä kantava kitarafestivaali, miljoonat studiosessiot jne. Niitä Hall of Fameja, joissa Burton on kutsuttuna, ei kannata tässä edes listata.

Pianisti Glen D. Hardin liittyi alkuperäiseen TCB:iin 1970 ja jatkoi vuoteen 1976. Tätä pestiä ennen Hardinin työnantaja oli ollut Buddy Hollyn The Crickets. Hardinin ura vuoden 1977 jälkeen seurailee aika tarkkaankin bändijohtaja  Burtonin uraa.

Rumpali Ronnie Tutt takasi tanakat takalinjat Elvikselle 10 vuoden ajan ja muita työnantajia ovat ehtineet olemaan mm. Jerry Garcia Band, Elvis Costello ja Johnny Cash. Yhtäkaikki, Tutt on koko rumpaloivan maailman yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia hahmoja, ja sen kyllä Finlandia-talon illassakin huomasi.

Basisti Norbert Putnam aloitti Elviksen rinnalla jo 1965, ja toimi usein myös sovittajana ja tuottajana, ollen mukana 120:llä(!) Elvis-levytyksellä. Illan toinen rumpali (kyllä, lavalla soitti kaksi rumpalia ja yhtäaikaa vieläpä, mikä kokemukseni mukaan on toiminut käytännössä aina) oli Paul Leim alias ”Lime”, jonka kannuja voi tuhannen muun äänitteen lisäksi kuulla vaikkapa ”Jedin paluun” scorella. Lisäksi Finlandian lavalla oli neljä nuorempaa muusikkoa, joilla ei suoraa yhteyttä Elvikseen ole, mutta osaamisen kanssa tällä faktalla ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä. Kolmen miehen puhallinsektio mm. sivalsi juuri niin kuin pitikin.

Iltaa juonsi löyhästi tarinoiden Jerry Schilling, Elviksen ystävä ja yksi henkivartijoista eli ns. Memphis Mafian jäsen. Toki mies on toiminut myös managerina ja laajalti musabusineksessa muutenkin. Illan stemmalaulut toimitti Elvis’ Imperials, neljän herrasmiehen kööri, joista kaksi Elviksen ajalta, jo vuodelta 1969, eli Terry Blackwood ja Joe Moscheo. Illan päävokaalit hoiti mies Itävallasta, Dennis Jale, joka kuulosti parhaimmalta oikeastaan silloin, kun ei erityisemmin yrittänyt kuulostaa Elvikseltä. Mutta komea ääni Jalella on, ei pääse mihinkään. Verrattain vaikea itse toki suhtautua siihen, että sama jannu on lavalla ”esittänyt” myös George Michealia, mutta suljen sen nyt mielestäni pois.

No niin, johan tuli pudoteltua nimiä, mutta katsoin sen ikäänkuin tarpeelliseksi, jotta ymmärtäisimme mikä poppoo lavalla nähtiin. Ja että mikä näiden herrojen yhteispanos rock’n’rollin historiaan on ollut, ja yhä on. Valtava. Mutta entäs itse keikka? Käyntiin lähdettiin ”C.C.Riderilla” ja ihan hyvin lähdettiinkin. Dennis Jale tietää paikkansa, eikä yritäkään olla kukaan muu kuin itsensä, showmiehenä ja laulajana. Burtonin kitara soi yhä komeasti ja ajan tavan mukaan soolot pysyivät jopa turhankin lyhyinä ja kompakteina. Kaksi patteria rumpuja jo totesinkin toimivaksi, mutta kyllä näistä kahdesta herrasta, kuinka ollakaan, valkopartainen legenda Tutt keräsi pisteet himaan.

Ensimmäisen puoliajan parhaat muistijäljet, ja ne missä parhaiten itse pääsin fiiliksiin, olivat ”Always on my Mind”, ”King Creole” ja setin päättänyt huikea gospel ”Glory Glory Hallelujah”. Ekasta erästä pitää mainita myös rock’n’rollpotpuri ”Hound Dog/Whole Lotta Shakin’/Roll over Beethoven/Jailhouse Rock”, jonka aikana silmät kiinni laittamalla pääsi kyllä pelottavan lähelle ajatusta siitä, millaista siellä jossain, silloin joskus on saattanut olla. Ja kuten Schilling jossain juonnossaan totesikin, ”this show is as close as you can get to those days”, eikä periaatteessa ole syytä epäillä.

Mutta jotenkin, vaikka tiedänkin että ns. hardcorefaneille ilta oli taatusti huikea ja ääritärkeä, jotenkin kuitenkin jäi valju maku. Jalelta puuttuu aimo annos karismaa, ja muu bändi on ottanut sen roolin, mikä sillä aina oli, eli taustoittava. Nokkamies puuttuu. Ja mehän toki tiedämme, mistä se tunnetusti johtuu, mutta silti. Kukaan ei liidaa show’ta, mitään show’ta ei edes juurikaan ole. Ja Schillerkin on taatusti tuhansien tarinain mies, mutta nyt anekdointi jäi oikeastaan vain porukan kehumisen asteelle.

Kakkospuoliaika oli ihan räväkkää rokkaamista kyllä, Imperialskin sai oman gospelhetkensä eturivissä, ja hienoa niin. Ukoilla on edelleen äänet kunnossa. Samalta lavalta aikanaan nähty Chuck Berryn oma veto ”Johnny B. Goodista” pesi nyt kuullun 6-0 ja muutenkin oli monissa biiseissä luennan makua, ja tässä yhteydessä en keksi muuta tapaa ilmaista asian kuin Dennis Jale. Kaveri on ilmaisussaan ja varsinkin lavaolemuksessaan noin ylipäänsä ehkä jo hiukan liiankin varovainen. Mutta itse musiikkihan on mahtavaa, eikä ikinä tule miksikään muuksi muuttumaan. Ja kun varsinainen setti päättyi ”Suspicious Mindsiin”, niin kyllähän tässä isojen asioiden äärellä tänään oltiin. Lavalla kuitenkin kuusi itsensä Elvis Presleyn kanssa, lavalla ja/tai  studiossa, soittanutta muusikkoa. Pelkästään Putnamin bassolinjojen kuuleminen mainitussa päätösbiisissä oli ehdottomasti kokemisen arvoista. Ja Ronnie Tuttin muutamat rumpusoolot ihanan kolisevilla ”lasvegassoundeilla”.

Kyyti kotiin ei odottanut, joten poistuin paikalta ”Can’t Help Falling in Lovensoidessa, ja mikäs oikeastaan sen upeampi salistapoistumismusiikki voisi edes olla. Kokemisen arvoinen ilta, yhtäkaikki. Vain yksi oli joukosta poissa. Kuningas itse. Kuningas sellaisena kuin haluamme hänet muistaa. Mutta musiikki elää, ja perintö elää, kiitos TCB Bandin ja sen taustavoimien. KG

Ray Campi (us) etc. @ Rock’n’Roll Night 18, Rantasipi Sveitsi, Hyvinkää 20.10.2012

Minun herätykseni rockmusiikkiin tapahtui rockabilly revivalin aikoihin 80-luvun aivan alussa. Meidän seutukunta oli syvää etelän billyaluetta ja kaikki kuuntelivat ja tunnustivat billya ja vanhaa rock’n’rollia, tai parastakin oli tunnustaa, muuten tuli helpohkosti pataan. Kylän pahimmat jäbät kulkivat pitkät takit maata viistäen ja käyttivät kaikki välitunnit koulun vessoissa kampaustensa hieromiseen ja se kylän ainoa bändiviritys opetteli koulun juhliin ”Ol’ Black Joen”. Ankara pelon ilmapiiri laukesi vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun tuli heavy metalli ja suomirockaalto (muistan edelleen sen tunnelman, kun joku uskalikko toi nuorisotalolle tuoreen Hassisen Kone-levyn). Mutta niin minä siis opin, ja vieläpä kohtuullisen vapaaehtoisesti, noina vuosina kuuntelemaan (laatu)rockabillya, niin että osaan sen taidon vaivatta edelleen.

Sen verran syvällisesti olen ajan mittaan pärähtänyt rockmusiikin ja sen kaikkienkin alalajien historiaan, että tuossa juuri joku aika sitten itse itseni kanssa sovin, että kaikki yhä tien päällä olevat, 1950-luvulla ammattillisesti aloittaneet tai peräti levyttäneet artistit ja muusikot on mahdollisuuksien mukaan nähtävä livenä. Nyt vielä kun joitain mahdollisuuksia on. Ihan mukavan satsin olenkin jo onnistunut keräämään rockin syntyvuosikymmenen väkeä, mutta vielä on paljon sarkaa, ja niin vähän aikaa, 50-luvun puolella aloittamaan ehtineet kun ovat ihan minimissäänkin 70 täyttäneitä.

Ja koska Hyvinkään Rock’nRoll Night 18-tapahtuma toi nähtäväksi ja kuultavaksi alan todellisen pioneerin, Ray Campin, oli selvää että kannattaa lähteä kauempaakin. Ray Campi on 78-vuotias pystybasisti, laulaja ja biisintekijä, joka levytti ensisinglensä pikkuiselle TNT-merkille jo 1956 (eli samana vuonna kuin vaikkapa Roy Orbison ja Carl Perkins). Muuan Elvis Aaron Presley oli levylle ehtinyt kaksi vuotta aiemmin ja rock’n’roll oli vasta tuloillaan, syntymässä. Itseasiassa Campikin oli saanut taltioitua musiikkiaan jo aivan 50-luvun alussa, mutta niitä nauhoituksia ei koskaan ole julkaistu. Koska 50-luvun puolimaissa hommat olivat muotoutumassa vasta ja oli hiukan hakusessa, kuka soitti ja edusti mitäkin tyyliä, sanotaan usein Campin olevan ”Rockabillyn kummisetä”. Miehen alkupään tuotanto jäi isompien nimien ja tuhansien yrittäjien jalkoihin, kunnes 70-luvun alkupuolella Rollin’ Rock Recordsin Ronnie Weiser löysi Campin uudestaan, julkaisi 50-luvun materiaalia uusintoina, ja tuorettakin tavaraa siitä eteenpäin. Weiser pelasti käytännössä Campin uran, ja sai siitä krediittiä nytkin Rayn välispiikeissä.

Uudelleenlöytymisensä jälkeen Ray Campi on keikaillut ympäri tuntemaamme billymaailmaa, mutta ehtinyt tehdä paljon muutakin, mm. toimia 25 vuotta Kaliforniassa luokanopettajana. Upeaa kuitenkin, että 70-80-lukujen revivalin ansiosta monet näistä hienoista alan pioneereista saivat uuden elämän.

Kun lähtee lähes 80-vuotiaan rockartistin keikalle, pitää aina varautua siihen että päivän kunto ei välttämättä ole ihan tykeimmillään ja että settikin saattaa jäädä lyhyeksi ja että taustabändin merkitys on erittäin tukeva. Mutta ei tänään. Virkeä ja hauska Ray Campi näytti närhen munat. Mattamusta basso länkytti tiukasti, lauluäänikin oli ihan kunnossa ja hauskaa spiikkiä riitti. Ja vaikka vanha Campi ei enää (viisaasti) uskaltautunutkaan kiipeämään bassonsa päälle ratsastamaan, en jäänyt kaipaamaan. Biisit puhuivat puolestaan. Homma tehtiin heti avausnumerossa ”Rockabilly Man” selväksi ja jostain syystä kyseinen billyn kansallislaulu kuultiin peräti kahdesti. Homman edetessä alkoivat helmat ja puntit heilua, ja kyllä runsaslukuinen rokkiväki oli täysillä mukana ihan viimeistään siinä ”Tore Up”:n kohdalla. Kaikki keskeinen Campin uran varrelta kuultiin ja keikka kesti juuri ja ihan täsmälleen niin kauan kuin pitikin eli noin 50 minuuttia. Ja kun ne pakolliset encoret on soitettava, niin tulihan se tottakai myös ”Caterpillar”, Ray Campin esikoissinglen A-puoli rock’n’rollin historian hirvittävän tärkeältä vuodelta 1956. Mahtavaa, että mies oli näin virkeässä kunnossa, että ei tarvinnut tulla pimeyden ja sateen läpi pettymään. Tällä menolla Campi jaksaa soittaa vielä monta vuotta. Itseoikeutetusti Rockabilly Hall of Fameen kutsuttu Campi kertoilee mielenkiintoisia järjestön kotisivuilla, mm. siitä miten soitti Gene Vincentin lämppärinä ja miten tapasi Elviksen. Näin: http://www.rockabillyhall.com/RayCampi1.html

Ray Campin taustabändinä toimi tällä kertaa hyvinkääläinen The Bopcats, joka aloitti kunniakkaasti sekin jo suomirevivalin piikkipaikoilla 1979 ja ihan mallikkaasti on bändillä homma hallussa. Illan muista esiintyjistä näin vain kotimaisen, uutta albumiaan julkistaneen Boppin Pete 3:n, jonka senkin jäljet johtavat 70-luvun loppuhetkiin. Mainio keikka heiltä, mutta tuli  osaltani seurattua osittain sillä kuuluisalla sivusilmällä, ja olisi ehkä voinut olla muutaman biisin lyhyempikin. Illan loput artistit jäivät valitettavasti kaikki nekin näkemättä. Ray Campin vedon jälkeen pimeä tie kutsui ja esim. paljon kehuttu tulokas Miki Lamarr tulee taatusti saamaan uuden tilaisuuden KG:lta. Siksi paljon olen kuullut tästä ladysta hyvää. Illan päätti brittiläinen The Blue Cats (1980-), joka niinikään oli virallisella levynjulkaisukeikalla (kuten siis Pete ja Lamarrkin). The Blue Cats on levyiltä erittäin kova alan bändi ja pitää tulla nähdyksi tulevaisuudessa paremmalla ajalla. Mutta siksi aktiivinen on Suomen billyskene tapahtumia järkkäämään, että tuleehan noita tilaisuuksia todennäköisesti vielä. Nyt iso arvostus järjestäjille, että hoiditte Ray Campin paikalle (vaikka onhan herra ollut Suomessa toki aiemminkin). Jälleen yksi 50-luvun pioneerinimi nähtynä. Kivaa tämä keikkojen koluaminen. Suosittelee, KG.

Post Navigation

%d