Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Blow Up That Gramophone”

Agalloch (us), Fen (uk) @ Klubi, Tampere 05.05.2013

Väitänpä, että 1990-luvun aivan alun Norjasta pyyhkäissyt black metallin ns. kakkosaalto oli, ja on edelleenkin, yksi koko rockin historian tärkemmistä kehityssuunnista. Ja tarkoitan tietenkin noin musiikillisesti, en sitä oheishässäköintiä, joka sai välillä hyvinkin surullisia muotoja. Huomaan kotioloissa palaavani periodin klassikkolevytyksiin yhä uudestaan, ja tuleepa seurattua myös alan pioneerien nykytekemisiä. Plus että laadukkaille bläkkiskeikoille pitää aina tilaisuuden tullen sluibata. Edellisistä johtuen, lippu yhdysvaltalaisen Agallochin Tampereen Klubin keikalle oli hankittuna jo marraskuussa, mikä kertoo omalla kohdalla enemmänkin mielenkiinnosta genreä ja sen sivupolkuja kohtaan.

Vaan eihän nykymuotoinen Agalloch, joka perustettiin Oregonin Portlandissa jo kakkosaallon jälkimainingeissa 1995, ole enää varsinaisesti black metallia. Bändi on laajentanut ilmaisuaan alkuaikojen tuotannostaan hyvinkin kauas, ja soittaa nykyisellään kiehtovaa sekoitetta raskaskätistä progressiivista rockia. Jonka sanaparin, progressiivinen rock, jos joku ottaa kirosanana, niin ottakoon.

Illan avasi mainio brittibändi Fen, jonka syntysanat lausuttin East Anglian Fensissa vuonna 2006. Triolla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa ja ahkeraa kiertämistä, nytkin yhdessä Agallochin kanssa peräti 28 vetoa pitkin Eurooppaa. Eikä siinä, erittäin perinnetietoista ajoa toimitti Fen kolmisen varttia, ja hoiti ikäänkuin kunniakkaasti sen illan varsinaisen bläkkisosuuden pois. Kitaristi-solisti The Watcherilta lähtee tulkinta ihan mainiosti ns. alakerrasta, mutta varsinkin viime vuonna ruotuun liittyneen rumpali Derwyddin rentoa työskentelyä oli ilo seurata. Alkuvuodesta ilmestyneen ”Dustwalker”-albumin raita ”Spectre” loi asiallisen suvannon nopean tikkaamisen keskelle. Ja vaikka biisi lähtikin jotenkin epävireisen hapuillen liikkeelle, nousi se varsin komeisiin eeppisiin mittoihin silkkaa kestoaan, ja muistutti jo hetkittäin romanialaisesta Negura Bungetista, jota itse sivumennen sanoen pidän yhtenä kaikkien aikojen keskesimmistä blackryhmistä. Toisin sanoen, Fen on hieno bändi. Ja perinteinen black elää ja voi hyvin, jos se tällaisissa käsissä saa jatkaa.

Tähän väliin kehut ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone’lle, joka illan oli järkännyt. Toimiston tuontityö on suomalaisittain erittäin ansiokasta ja rohkeaa. Mille tahansa Gramophonen keikalle on tähän asti voinut mennä, eikä ole tarvinnut pettyä. Ja aina löytää jotain uutta. Seuraavaksi firma on tuomassa mm. Jex Thothin kesäkuussa peräti viidelle vedolle Suomeen. Lisätietoa täältä: www.blowup.fi/site/

Entä itse Agalloch? Puolitoista tuntia raskaskätistä ja periaatteessa varsin innovatiivista rockmusiikkia, jossa toki yhä kaikuu nopeissa kitaralinjoissa melodinen, vahvasti Emperor-henkinen itku ja hammastenkiristys. Toki kitaristi John Haughm’n laulu on sitä itseään, ja oikeastaan ainoa muistutus, muutamien mainittujen melodiakulkujen ohella, bändin juurista. Ja hyvä niin, kyllä perinneblack on hyvissä käsissä, kuten äsken totesin. Ja kyllä silläkin saralla niitä umpiturhia yrittäjiä on kyllästymiseen asti. Eli hyvä niin, että Agallochin kaltaiset bändit lähtevät lähivuonoja etäämmälle turskaan. Orkesteri soitti materiaalia tasaisesti koko uransa varrelta, yhden stygen myös esikoisalbumiltaan (”The Pale Folklore”, 1999) eli ”The Melancholy Spirit”. Itselleni parhaiten tänään upposi komea luenta ”In the Shadow of Our Pale Companion”sta. Biisi löytyy klassiselta ”The Mantle”-albumilta (2002), joka tulee todennäköisesti säilymään uusrockin kanoniassa jonkinasteisena merkkipaaluna pitkäänkin. Varsinaisen setin päätti Agallochille (käsittääkseni) harvinaisesti coverbiisi, eli legendaarisen Sol Invictus-yhtyeen katalogista löytyvä ”Kneel to the Cross”. ”

Muutaman encorenkin Agalloch vielä soitti, mutta kun en pääosin ole encoremiehiä, seurasin ensimmäisen matkalla eteiseen, ja jälkimmäistä en ollenkaan. Tänään itselle, en edes osaa selittää täysin miksi, lämppäribändi Fen veti pidemmän korren. Ehkäpä siksi, että olen kuitenkin enemmän perinteisen blackin kannattajia. Mutta hyvä silti nähdä Agalloch, bändi on tärkeä osa nykyhetken uutta etsivää raskasprogea. Tässä vielä kuullut biisit: http://www.setlist.fm/setlist/agalloch/2013/klubi-tampere-finland-7bd80670.html  KG

Martyrdöd (swe), Famine Year, Grunt @ Kuudes Linja, Helsinki 29.11.2012

Joskus käy niin, että illan keikasta jää aivan harvinaisen vähän jälkipolville kerrottavaa. Vaikkakin odotusarvot ovat olleet korkealla, ja on onnistunut suhtautumaan illan antiin varsin avoimin mielin. Kuudennen Linjan torstai-illassa oli päävieraana ruotsalainen Martyrdöd, joka luokitellaan ulkona tuolla crust punkiksi ja d-beatiksi. Mutta, kuten täälläkin on todettu moneen kertaan, luokittelut voi aina jättää pitkälti omaan arvoonsa. Minusta Martyrdöd toimitti hyvin varhaista kakkosaallon blackmetallia, alkuaikojen Mayhemin ja Darkthronen hengessä, mutta ihan ennenkaikkea esikuvansa Bathoryn.

Siitäkin on ollut puhetta, että Ruotsi on sikäli hieno maa (vaikka ei tätä nyt niille itselleen kannata sanoa), että minkä tahansa bändivieraan sieltä voi käydä katsomassa ja aina on luvassa vähintäinkin jonkinlaista laatua. Vain kerran olen onnistunut näkemään huonon ruotsalaisen bändin. Martyrdödin keikka kiinnosti peräti ennakkolipun arvoisesti. Siksi, että Ruotsi on erittäin tärkeä ja antelias maa, mitä tulee nykyhardcoreen ja sen suuntauksiin. Ja siksi, että mikä tahansa bändi, joka ilmoittaa vaikuttajakseen Bathoryn ja on tosissaan, pitää nähdä.  Ja siksi, että tulen arvostaneeksi korkealle Blow Up That Gramophone-ohjelmatoimiston tuontipolitiikan.

Illan aloitti kotimainen, jo vuodesta 1993 noiseaan, ja ihan konkreettista meluaan, tarjoillut Grunt. Alakerran narikkaan tämä SM-naamioihin sonnustautunut duo kuulosti loppusijoituspaikan rakennustyömaalta, eikä yläkerran salissa äänikuva ollut yhtään jäsentyneempi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en ole noisen kohderyhmää, ja seurasinkin keikan baarin puolelta sivukorvalla. Ikäänkuin Gruntin ääniseinän sivukorvailu nyt olisi ollut erityisen mahdollista. Grunt on alansa legendoja, ja kiertänyt Japania ja Yhdysvaltoja myöten ja taatusti ansainnut paikkansa ja kulttisuosionsa. Pitää arvostaa näin pitkiä ja tinkimättömiä tekemisen kaaria jo sinänsä. 

Illan kakkosakti Famine Year latasi parikymmentä minuuttia ärhäkkää hardcoreaan ja muutama biisi onnistui hetkeksi jäämään mieleenkin. Hemmojen setti oli sopivan kompakti, tällaisena iltana kaksi lämppäriä nimittäin tuntuu paljolta, toisin sanoen toinen tuntuu ylimääräiseltä. Gruntin kohdallahan oli asia ajateltu aivan oikein, ei lämppäribändin tarvitse soittaa likimainkaan samankaltaista kamaa kuin pääbändin. Tahtoo sanoa, että FY ei ollut huono, mutta ehkä vähän huonossa raossa. 

Itse Martyrdöd on Ruotsin crust punk-skenen arvostetuimpia bändejä. Eikä tavallaan suotta. Uunituoretta ja kovasti ylistettyä ”Paranoia”-rieskaa en ole onnistunut vielä kuulemaan, mutta bändin edellinen pitkäsoitto ”In Extremis” on lajityypissään suorastaan loistava platta ja omassakin kuuntelussa pyörinyt erittäin ahkerasti. Meikäläisen sydän sykkii nimittäin blackmetallin kakkosaallolle ja etenkin sen keskeisille norjalaisille vaikuttajille, ja niiden suoraa perimäähän Martyrdödin melodinen ajo on. Ja ihan suorimmin se toki periytyy jo mainitustakin, legendaarisesta Bathorysta. Bändin 50-minuuttisen vedon aikana tulikin aikamatkattua 90-luvun alkuun ja hiukan taaemmaskin. Kitarat itkivät ja solistin kiusattu ääni laittoi jopa kadehtimaan sitä kourallista väkeä, joka oli paikalla Leipzigin Eiskeller-luolassa 22 vuotta ja 3 päivää tätä hetkeä aikaisemmin (eli kun Mayhemin merkkipaalulivelevy ”Live in Leipzig” äänitettiin).

Tällä bändillähän on oikeastaan aika hyviä biisejä, mutta kyllä lähes tuntinen keikka vääjäämättä monotoniseksi kävi. Silti, hyvä veto ja pitäähän se uutuuskiekkokin kuunteluun kaivaa. Eikä siinä kaikki, jos ja kun, ruotsalaisen crustin/grindcoren/tumman kaahauksen laatu on tätä luokkaa, nosti Martyrdödin keikka pikkuisessa alavireydessäänkin nähtävien bändien listalle myös svedukollegat Skitsystem, Victims ja Totalt Jävla Mörker. Näistähän Victims on nähtävissä jo heti tammikuussa, kotimaisen grindmestarin Rotten Soundin vieraana. Martyrdödin keikka muistutti  myös hienolla tavalla, ja siitä iso kiitos bändille,  ihan niistä perimmäisistä perusasioista. Eli pakkohan se oli heti kotiin takkatulen ja moukun ääreen päästyään laittaa soimaan paitsi Bathoryn ”Blood, fire, death”, että Darkthronen ”Transilvanian Hunger”. Että kun puhutaan tiukasta melodisesta ajosta. Osattiin sitä kaahata ennenkin. Ja ehkä just nimenomaan silloin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: