Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “power pop”

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Loudness (jp), My Own Ghost (lu) @ Rock Club Nova Chmelnice, Praha, Tsekki 29.07.2018

Japanin heviveteraanit Loudness, yksi koko rockfriikkiyshistoriani tärkeimmistä bändeistä, minimissäänkin mainitun heavyn saralla, soittaa Prahan Chmelnicen kaupunginosan rokkiklubilla. Asiaan on suhtauduttava. Lipun ostaminen tapahtuu naurettavan helposti Tsekin Ticketmasterin kautta ja Prahan ääritoimiva joukkoliikenne hoitaa loput, Chmelnice sijaitsee keskustasta itään noin puolen tunnin raitiotiematkan päässä. Ja tietenkin, sivistys-Euroopassa kun ollaan, soittoajat on suunniteltu niin että perustsekki menee seuraavana aamuna töihin, ja että piskuinen klubiyleisö ehtii soiton päätyttyä viimeiseen sporaan kohti keskustaa.

Luxemburgilainen lämppäri, useammankin keikan ajan Loudnessia pitkin Keski-Eurooppaa seurannut ja seuraava My Own Ghost, soittaa jo omaa settiään, kun saavun paikalle (illan on avannut paikallisbändi Metalcraft). Rock Club Nova Chmelnice on betonirakennuksen toisessa kerroksessa, ja on ehtinyt lämmetä näillä helteillä melkoiseksi tandooriksi, ilta sujuu heavykansalta niinsanotusti perse vaahdossa. Onneksi takabaarin ystävällisten rouvien laskema Urquell-tuoppi maksaa vain kokonaiset euro yhdeksänkymmentä. Kyllä, Suomessahan ei sillä hinnalla saa kuin pahan mielen. Baarin bissetynnyritkin tosin kärsivät kuumuudesta, ja Tsekin juotavasta kullasta puolet on lämmintä vaahtoa, mutta eipä ole hinnalla todellakaan pilattu tätä hommaa. Hieno maa, hieno kaupunki, hieno kulttuuri.

Klubi vetää ehkä nelisensataa päätä, tänään liput ovat liikkuneet hitaanlaisesti, paikalla on kapasiteetista kenties puolet. Mutta se ei meininkiä haittaa, luxemburgilaiset saavat jo lämpimän vastaanoton, muutenkin kuin helletermein. My Own Ghost kiertää erittäin ahkerasti Eurooppaa ja varsinkin female fronted rock-tapahtumissa. Se female on solisti Julie Rodesch, jolla kieltämättä on viehättävästi nasaali laulusoundi, mutta joka tänään uhkaa monin paikoin hukkua keppimiesten vallin taakse, kun tiskillä potikat on Loudnessin asennossa. Ja varsinkin illan pääbändin rummut on niissä kireyksissä, että vaikka myös sekvensserin hoitava Michael Stein yrittää kuinka helläkätisesti takoa, jää Rodeschin kaunis laulu silti vääjämättä alle. Mutta bändillä on ihan mainioita biisejä ja se soittaa anteeksipyytelemättömän kolmevarttisen kokonaan omaa materiaalia. Suomi mainittu, bändin ekan albumin (2015) julkaisi härmäläinen Secret Entertainment ja kakkoslevyn vuonna 2016 tuotti Hiili Hiilesmaa. Silti bändin keikkahistoria ei ainakaan äkkiseltään näytä sisältäneen vetoja Suomessa. Kiertuekumppaneina My Own Ghostilla ovat olleet mm. Alter Bridge sekä Turus-Tarja. Ja jo kerran aiemmin myös Loudness.

Aivan gathering-tai anathemamaisiin isouksiin ei My Own Ghostin musiikki samantyyppisistä yrityksistä huolimatta nouse. Bändin soitto on paikoin voimapoppia, paikoin progressiivista tunnelmaraskastelua. Persoonallisen muistijäljen bändi kaikesta huolimatta jättää, eikä vähiten rennon esiintymisensä ansiosta.

Tauolla on aikaa imeä Urquell-vaahtoa ja seurata Loudnessin lavarakentelua, millä pieteetillä rundin paikkorumpali Ryuichi Nishida säätää kaiken kuntoon ja juuri oikein käden ulottuville. Kitarateknikollakin pukkaa ihan aikuisten hikeä, vaikka kyllä nyt japaninmies kuumaan on saanut tottua. Mainittu teknikko roudaa lavalle vain yhden kitaran. Kyllä, tämä on Loudness, tämä keskittyy perusasioihin. Loudnessin vuonna 1981 perustanut kitarajumala Akira Takasaki soittaa koko keikan yhdellä kitaralla läpi, ja polkee laskujeni mukaan vain kolmea pedaalia. Kaikki lähtee näillä, mitään lapsellista määrää customkeppejä ja lattia-arsenaalia ei tarvita. Ja kun Akira Takasaki soittaa soolon, se on jokaisessa biisissä, joka kerta, Tapaus. Tänään Tapaus tapahtuu 16 kertaa. En ole kitarasoolomiehiä, vihaan tiluttelua ja otelautarunkkua, mutta ehkä vain Eddie Van Halenin ohella ja rinnalla yhtäläisesti diggailemani Takasaki kun soittaa soolon, sanoinkin jo, se on tapaus. Salamannopeat käynnit vibrakammella, jokaisen soolon lyhyt mutta ytimekäs dramaturgia ja ennenkaikkea Akiran selittämättömän komea, tunnusomainen ”ukkossoundi” ovat kaikki sekä kuulemisen, että näkemisen arvoisia asioita. Ja varsinkin tänään, kun stadionbändi soittaa pienellä ja perspisellä Prahan laitakaupungin klubilla, kaikki tapahtuu puolentoista metrin päässä. Niin myös Takasakin taituruus. Tätä olen odottanut. Kesän 2015 Tuskassa edellisen kerran näkemäni Loudness on elämänsä vedossa, uusi ”Rise To Glory” on nimeään myöten paluualbumi, vaikka bändi ei koskaan minnekään poistunutkaan. Se on paluu bändin kunnian päiviin, biisimateriaaliltaan ja asenteeltaan, tämän ikäiset rockherrat tekevät jo mitä tahtovat.

Tuskan 2015 nimmarisessioissa, kun solisti Minoru Niiharan kanssa heitin pikkupuheet, mies lupasi tuoda Loudnessin pian takaisin, mutta lienee tarkoittanut enemmänkin Eurooppaa yleensä, kuin sen raukempia rockrajoja. Siksi olikin huikeaa, että Loudnessin ja omat askelmerkit sattuivat samaan päivään Tsekkeihin. Edellisen kerran pelkästään tässä samaisessa klubissa bändi oli soittanut aika päivälleen vuotta aiemmin, kannatus on vahvaa manner-Euroopassa edelleen. Nyt eurorundi käsitti 10 vetoa, joihin sisältyi mm. Slovenian Tolminin Metaldays-festari, ja yksi veto myös Ruotsissa, kuinka ollakkaan.

Uuden albumin taustanauha ”8118” pärähtää soimaan ja bändi astelee Club Novan pikkuiselle lavalle. Eturivissä on, kuinka olla, pari naispuolista ultrafania Japanista saakka, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö seuraisi koko euroturneeta alusta loppuun, sillä tuttuudella bändi kuittaa kasvot eturivistä. Toiselle naisista basisti Masayoshi Yamashita käy varhain heittämässä plektran, eikä ole syytä epäillä, etteikö näin olisi joka keikalla. Japanilaisten pärähtelyä asioihin ja asioiden vierustoihin ei voi kuin ihailla, pääosin. Basisti Yamashita ja solisti Niihara ovat hekin olleet mukana perustamisvuodesta 1981 lähtien, eli tämäkin vielä, että Loudness kiertää näin kunniakkaalla kokoonpanolla. Oli myös 12 vuoden välirikko, jolloin Niihara ei bändissä laulanut, mutta menneet on menneitä ja nyt kaikki elekieli Niiharan ja bändijohtaja Takasakin välillä vaikuttaa erittäin veljelliseltä. Jopa niin, että kun Minoru vahingossa hellepäissään spiikkaa väärän biisin, asia kuitataan Takasakin kautta, kaikki hyvin.

Uuden albumin parilla raidalla lähdetään napakasti liikkeelle, ”Soul On Fire” ja aivan mahtavasti laukkaava ”I’m Still Alive”, joka jälkimmäinen biisi alleviivaa tuoreen platan jo mainittuakin asennemaailmaa. Kakkosbiisin jälkeen Yamashita heittää plektran myös kohti eturivin tsekkiläisiä, keski-ikään jo syvemmälle ehtineitä rock-karpaaseja. Plektra lentää tummalle ja valottomalle lattialle, eikä rokujen ikänäkö ihan riitä nyt tähän hommaan. Yamashitalta pettää pokka ja basisti hakeekin Marshallin nupinpäällyskiposta aimo kasan plektroja ja antaa ne herrashesseleille suoraan kunkin käteen. Mahtavaa meininkiä.

Minoru Niiharassa Loudnessilla on ihan helposti koko heavyn historian sympaattisin laulusolisti. Kaverin (ilmeisimmin) synnynnäinen lonkkavika pelkästään nostaa pisteitä, samoin itselle tuttu, mutta varmasti monelle käsittämätön englannin aksentti. Alun keikkaa pahasti helteestä huurtuvat nopeat esiintymislasit eivät sympatiasta ole nekään pois, päinvastoin. Ensin tuntuu, että Niihara ei näe ilman laseja, että nyt mennään huurupiiloa pakon edestä, mutta sitten mies luovuttaa, on liian kuuma, ja selviää että lasit olivatkin ihan vaan rekvisiittaosastoa.

Loudnessilla on pokkaa soittaa jo kolmantena yksi kaikkein isoimmista hiteistään, vuoden 1985 ”Thunder In The East”-albumin avausraita ”Crazy Nights”, albumin jolla iso läpilyönti lännessä viimeistään tapahtui. Kaikkiaan bändillä on takanaan jo lähes 30 albumia, joten valinnanvaraa on, tai olisi. Tosin katalogissa on myös parikymmentä albumia, joilta ei nykykeikoilla kuulla mitään. On myös ne seitsemän pitkäsoittoa, joilla Niihara ei laulanut, ja nekin on vaivutettu settilistatermein unholaan.

Akira Takasaki aloittaa ”Heavy Chainsin”, iso kasarihitti sekin, häkellyttävän komealla ulvotuksella, samanhenkiseen kitaraoutroon biisi myös päättyy. Koko keikan upein veto uhkaa olla ”The Sun Will Rise Again” samannimiseltä albumilta (2014). Mutta hetikohta tuleekin uuden levyn ”Until I See The Light”, ja päätöksenteko on vaikeaa. Ennen ”This Lonely Heart”-vetoa Minoru Niihara selittää tunteikkaasti, miksi tällä eurorundilla soittaa paikkokannuttaja Ryuichi Nishida. Bändissä vuodesta 2009 vaikuttanut Masayki Suzuki sai tammikuussa sydänkohtauksen ja toipuu siitä kotonaan Tokiossa. Mutta Nishida hoitaa homman erinomaisesti, varsinkin jantterin kihinäistä peltityöskentelyä on ilo seurata. Eikä kyse olekaan mistään hanttipaukuttajasta, Nishida on soittanut esimerkiksi jo joitain vuosia Japanissa asuneen ex-Megadeth-kitaristi Marty Friedmanin bändissä, ja jos nyt jossain niin siellä pitää polkea nopeasti, ja nopeammin.

”Massive Tornado” on tuoreen levyn thrashrymistelyosastoa, ja sen aikana pitääkin hakea illan viimeinen pilsneri. Instrumentaali ”Kama Sutra” (kyllä vaan) suo Niiharalle pikku hengähdystauon, nimittäin jos perspiroi alalattia, niin pakko on lavallakin olla aivan dystooppisen kuuma. Bändin ensimmäisen ison albumin ”Disillusion” (1984) hittiraita ”Crazy Doctor” aloittaa loppuli’un. Loudness ei soita tunnetusti encoreita. Tälläkin Euroopan rundilla vain Belgian Westerlon Het Debuut-klubilla kahdeksan iltaa aiemmin oli niin kova meininki, että bändi heltyi yhteen encoreen. Eikä se todellakaan tarkoita, etteikö Prahan vedolla olisi kova meno ja meininki, Loudness on vain tiukka periaatteen bändi. Soitetaan mieluummin hyviä keikkoja kuin encoreita. Hikinen, intensiivinen keikka päättyy varhaisalbumi ”The Law of Devil’s Landin” (1983) raitaan ”In The Mirror” ja perinteisistä perinteisin show’n päättäjä on ”Hurricane Eyes”-albumilta löytyvä napakka ”S.D.I.”  Näin siis: https://www.setlist.fm/setlist/loudness/2018/klub-nova-chmelnice-prague-czech-republic-53eb17fd.html

Uusi levy on uuden alku, Loudnessilla on vielä paljon soittovuosia jäljellä. Se ei ole koskaan sekoillut rock’n’rollin lieveilmiöiden kanssa, ainakaan liikaa. Takasakin biisikynä on edelleen terävä, ja sama leimaa tuorettakin ”Rise To Glory”-albumia, mikä aina on leimannut Takasakin kirjoitustyötä, tehdään mitä tahdotaan, genreistä ja jopa ankaristakin kritiikeistä viis. Sillä samuraiasenteella heavy metallin yojimbo on johdattanut miehistönsä läpi suosion alamaiden ja lajityyppien epämuodikkuuksien, ja nyt Loudness on uransa ehkä kovimmassa iskussa. Se ei ole enää nuori, mutta ei nuoruus ole mikään itseisarvo. Sattuminen Tsekkeihin samalle illalle Loudnessin kanssa, nähdä Akira Takasakin soittavan veret seisauttavan suvereenilla tavallaan sähkökitaraa puolentoista metrin päässä ja koko vedon napakka laatu sinänsä, takasivat, sanonko….sanon, vuoden tähän asti tärkeimmän keikan. Domo arigato gozaimasu Akira-san. Loudness, thunder from the East. KG

Ebbot Lundberg & The Indigo Children (swe), Sävyt @ Klubi, Tampere 19.01.2017

Tampereen Klubilla on torstai-iltana aivan häkellyttävän hiljaista kellonlyömällä, jolla tämänkertaisen rupeaman lämmittelybändin on määrä aloittaa. Paikalla on millä tahansa matematiikalla alle 20 henkeä. Illan päätähti Ebbot Lundberg soittaa muina julkisuuden henkilöinä Klubin tuulikaapissa puhelua Ruotsiin, ja asettuu sen jälkeen merchandise-nurkkaan hinnoittelemaan levyjä. Lämppärikin aloittaa jo ennen ilmoitettua aikaa, tiski soitattaa Sävyt-nimellä tänään (toivottavasti) viimeistä kertaa operoivaa trioa todella kovilla volyymeilla, illan aikaisuuteen ja bändin lämppäriyteen nähden nyt minimissäänkin. Tämä tietää kovaäänistä keikkaa myös pääbändiltä.

Sävyt taitaa tulla Helsingistä, tai mistä minä tiedän, meneppä ja laitappa Sävyt mihin tahansa länsimaiseen hakukoneeseen tutustuaksesi bändiin, niin ei tule mitään. On vähän yleinen sana nimittäin, ”sävyt”. Kitaristi-laulajan välispiikistä tulkitsinkin, että kokoonpanolla on nimenvaihto edessä, Suomessa kun operoi ainakin yksi muukin bändi samalla nimellä. Mutta mutta. Sävyt, tai miksi ikinä tämä tulevaisuudessa nimetäänkään, on parasta kotimaista pitkään aikaan, ja ihan vähintäinkin parasta suomenkielistä aikoihin. Hyvä jätkät. Häpeilemättömän henkilökohtaisesti ja romanttisella otteella sanoitettua voimapoppia, upeita melodiakoukkuja ja tuntemattomaksi revohkaksi tiukkaa yhteensoittoa. Nuoret tyypit, jotka tekevät näin herkkiä rakkauslauluja, eivät voi olla väärässä. Eivätkä tällä alalla vailla tulevaisuutta. Näin on pakko uskoa. Jos kokenut keikoilla ramppaaja herkistyy menemään jostain kesäisestä tunnelmapalasta keskellä Tampereen talvea tyhjällä Klubilla, niin paljon on tehty oikein. Vaihtakaapas jampat  bändin nimeä ja laittakaa vaikka linkkiä, mikä se (uusi) on, lupaan seurata minkä ehdin ja kykenen. Hienoja popralleja, hienot sovitukset, hatun päästä nostattavia kielikuvia, sanoinko jo?

 

Illan päähenkilöitymä on kuitenkin Västeråsin iso mies, Ebbot Lundberg. Tämä maailmanluokan lauluntekijä muistetaan toki parhaiten The Soundtrack of Our Lives-yhtyeen (tuonnempana vain TSOOL)  perustajajäsenenä, biisinkirjoittajana ja umpikarismaattisena nokkamiehenä ajanjaksolta 1995-2012. Sitä ennen, vuodet 1986-93, Lundberg vaikutti vieläkin vahvaa kulttimainetta nauttivassa Union Carbide Productionsissa. Vai mitä, kuinka moni artisti voi edelleen myydä merch-nurkkauksessaan edellistä edellisen bändin tuorepainatettuja t-paitoja? Vastaus: ei moni.

The Soundtrack of Our Lives (tuonnempana siis vain TSOOL, lupaan) tuli omalta kohdalta nähtyä livenä kahdesti, nimittäin Tavastian lauteilla, ja kummastakin vedosta on muistikuva hikisestä ja intensiivisestä laulujuhlasta täysin tuvin. Tänään on tullut aika tarkastaa Ebbot Lundberg omillaan. Tänään ei tupa tosin ole täysi. Mikä jengiä vaivaa, missä kaikki ovat? Onko Tampereella ulkonaliikkumiskielto? Liiterissä on vielä pääbändin aloittaessakin aivan naurettavan vähän jengiä, ja sekin vähä linnoittautuu kolmen-neljän metrin päähän lavasta, eikä tuo hajurako umpeudu koko puolitoista tuntisen setin aikana. Ebbot on tunnetusti ruotsalainen herrasmies, ja maailmalla paljon erilaista possea nähneenä, suhtautuu asiaan huumorilla. Myönnän olevani osa tuota taakse linnoittautuvaa yleisöä, mutta silti, ei tämmöistä juuri näe, onneksi. Biisien väleissä, me jengi olemme kyllä ihan hyvästi mukana meiningeissä, ei siinä.

Ja siis tottahan on se, että illan soundi ei ole Klubin olosuhteissa lainkaan parhaasta päästä. Eikä ainakaan lavan vierellä, joten on ihan ymmärrettävää, ettei siihen kukaan halua masentumaan. Itse en äänenpaineellisesti erittäin sniiduna kaverina tahdo oikein asettua mihinkään kohtaa salia, bändiä luukutetaan naksun liian kovaa, väittääkseni siinä ongelman ydin, ja se toinen ydin lienee vähäinen väkimäärä. Mainio veto silti saadaan aikaiseksi, torstai-iltaisuus ja tamperelaisuus ei tänään silminnähden juurikaan haittaa bändiä, joten mikäs tässä.

Ebbotia säestää nuorten miesten rokkibändi Tukholmasta, käytännössä nimeltään Side Effects, mutta Ebbotin taustalla nimetty The Indigo Childreniksi. Nämähän voisi tilaisuuden tullen katsastaa omillaankin, siis Side Effectsina, sen verran tiukka pöhinä on pojilla. Pojilla kyllä, kun se tukkansa taakse oikein huolella kätkeytyvä, ja pussimaisen takkinsa suojassa ujoileva basistihahmokin lopulta paljastuu Joacimiksi.

img_1197

Keikka vaikuttaa vielä tunnin kohdalla kellottavan vain mainitun tunnin ja ehkä yhden biisin siihen päälle, mutta Ebbot intoutuu jotenkin vielä uudestaan, ja viimeisen encoren jälkeen onkin yhtäkkiä puolitoista tuntia taulussa. Kaikki olennainen kuullaan Lundbergin takakataloogista, ja ilahduttavasti tuoreelta sooloalbumilta ”For The Ages To Come” ainakin kuusi vetoa, mikäli en täysin seonnut laskuissa. Uutuus tulee siis promottua kunnolla, ja samaan hintaan vanhojen fanien nälkä tyydytettyä.

Soolomateriaalin huippuhetkiä ovat tänään stonerosesmaisesti helskyvä ja oasisluokkiin kasvava ”Backdrop People”, ja uutukaisalbumin ehkäpä eniten TSOOLista (no niin) muistuttava kipale, ”Calling From Heaven”, joka pitkässä levyversiossaan tavoittelee peräti Intian psykedeelisiä sävyjä, mutta soi toki livenä suoraviivaisemmin.

Indigo Childrenin laadulliset tukipilarit ovat ehdottomasti energinen kitaristi Billy Cervin, (joka muuten ihan nuorena kossina soitti TSOOLin riveissä jonkun paikkokeikankin, ja on muutenkin osannut tärkeimmän osan ohjelmistoa ulkoa jo vuosia), ja välillä ihanan manchesteristi nakuttava rumpali Hugo Mårtensson. Pojaksi paljastuvan Joachim Nilssonin voimabasso kantaa parhaiten TSOOL-materiaalissa, missä pitää jynkätä kunnolla ja alhaalta. Elias Ljunqvist kiippareissa tekee töitä saadakseen yleisöä messiin, ja hoitaa soittohommat samalla mainiosti. Taustatukea antava komppikitaristi jää tässä vaiheessa vaille nimeä, lieneekin niin, ettei jannu ole Side Effectsien vakiomiehistöä, vaan kiertueapu.

Union Carbide Productions-menneisyydestä kuullaan kaikki keskeisimmin elämään jääneet biisit, niistä komeimmin kulkee upea ”Golden Age”. Ja samantien, ja taas, harmittaa että tämäkin bändi jäi aikoinaan näkemättä. ”Glad To Have You Back”-garagerymistely meinaa näillä äänenpaineilla mennä hiukan puuroksi.

Ketäpä ei, mutta kyllä tunnustettava on, että tälläkin Ebbot-johtoisella keikalla parhaiten kuitenkin sytyttävät Soundtrack Of Our Lives-raidat. Ebbot Lundberg on ollut kynäilemässä mm. biisiä, joka olisi Oasiksen vuoden 2000 tai sen jälkeisenä sinkkuhittinä voinut pelastaa mainitun bändin ankaralta alamäeltä ja tuholta, mutta ei tehnyt sitä, koska ei ollut niiden biisi, vaan Ebbotin, ”Instant Repeater ’99”. Yksi kaikkien aikojen kovimmista brittiläisistä rockbiiseistä, eikä ole edes brittien tekemä tai esittämä.

Kuullaan toki myös ”Second Life Replay”, joka kirvoittaa kolmen metrin päästä ilahtuneet tunnistushuudot, sekä tietenkin varsinaisen setin perinteisesti paketoiva ”Mantra Slider”. Mainio keikka ilman mitään torstai-iltapisteitäkin, aion olla paikalla, kun Ebbot palaa, millä tahansa kokoonpanolla. Ja aion nähdä lämppärin uudestaan, millä tahansa nimellä. Kyllä ruotsalaiset osaa, minkä tahansa bändin sieltä voi aina ihan seesteisin mielin mennä tsiigaamaan, eikä käytännössä koskaan tarvitse pettyä. KG

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Annie Mall, Miau @ Lepakkomies, Helsinki 05.06.2012

Edellisiltainen painajainen Kalasatamassa piti jollain yrittää huuhtoa pois ja hyväksi keinoksi valikoitui kokeilla kokonaan toista lähestymistä elävään musiikkiin. Eli helketin pienimuotoisesti ja tyttövetoisesti.

Lepakkomies Helsingin Kalliossa tarjosi tiistai-iltana rajuun neljän (4) euron lippuhintaan kaksi uutta kotimaista popyrittäjää, helsinkiläiset Miau ja Annie Mall. Illan sai ilon avata ensinmainittu, kolmen nuoren naisen trio. Poppoota tai porukkaa oli kertynyt Lepiksen alakertaan niukalti, ja myöhemmin selvisikin että Miaun aloittessa noin kahdeksasta katsojasta suurin osa oli seuraavasta bändistä. Mutta mahtavaa kyllä, se ei haitannut Miaun kissojen energistä ulosantia. Homma meni toki välillä klassiseksi kohkaamiseksi, ja umpiturhien välispiikkiujoilujen päällekkäinhuutamiseksi, mutta jotain tämmöistä nuorilta tyttöbändeiltä aina tuleekin olettaneeksi ja saaneeksi. Eli ei yllätyksiä.

Miau on vasta viime vuoden tienoilla taipaleensa aloittanut, eka keikka oli vuosi sitten ja ulkona on yksi EP. Joka ei siis ole lainkaan huono, esim. ”Nightwalkers” tassuttelee suorastaan straycatsisti kaikkine kissamaisuuksineen. ”Never Gonna Happen” samaiselta kiekolta puolestaan kulkee garagemmin, eli kyllä näillä naisilla perinneasiat hallussa on ja kun kitaristi-Hennan habituksesta tulee mieleen nuori Suzi Quatro, niin toki ollaan ihan aitojen asiain äärellä. Mutta se livesoittopuoli onkin sitten tapaus sinänsä. Eli ei ole kyllä vielä homma lähelläkään hanskaa. Haparoi, yrittää, sekoilee, vaan ei kuitenkaan kokonaan hylkää. Varmuutta live-esiintymiseen on yksinkertaisesti saatava lisää, ja ihan silkkaa taitoa, en ainakaan itse innostu olemaan kenenkään treenikämpillä, niinkuin sivuston lähihistoriassa on selväksi kenties tullutkin. Miaun keikkakalenteri on kohtuukiireinen, joten rutiinia on luvassa. Parasta tässä nuoressa bändissä on stemmalaulu, jota koko trio varsin vahvoilla äänillään toimittaa. Encorena kuultiinkin a’capellaversio Ramones-hitistä ”Pet Sematary” koko pituudessaan. Hieno veto ja antoi kummasti anteeksi haparoivaa soittoa.

Illan kakkosbändi Annie Mall kutsuu voimarockiaan ”stoner popiksi” ja joo, miksei. En minä mitään stoneria kuullut, mutta erittäin mainiota powerpopia ja 60-lukulaisia melodioita. Annie Mall nosti illan samantien monta pykälää ylemmäs, ja samalla pelasti sen. Bändin solisti Sini Peltokorpi on parasta naispuolista, mitä olen suomalaisessa rockissa kuullut pitkään aikaan. Rohkea esiintyminen ja uskomattoman kaunis ääni kompensoivat bändin miesosaston tiettyä syrjäänvetytyvää jurotusta. Ehkäpä näiden kundien pitäisikin, kävi mielessä, soittaa jumittavaa sludgea tai jopa sitä stoneria. Mutta pliis älkää, olkaa bändinä Sinin kanssa jatkossakin, teillä on ainutlaatuisen upea solisti. Toinen mieleenjäänyt muusikko oli rumpali Matias Myllymäki, erittäin tanakka kannuttaja kaikessa garage-eleettömyydessään.

Bändillä on tässä vaiheessa takanaan pari EP:tä. Jollain tapaa Annie Mallin rentous ja energia muistutti monista omaehtoisista bändeistä joita syntyi suomirockin kultaisina vuosina 1983-87 kuin sieniä sateella. Nämä olisivat voineet olla jo silloin olemassa, mutta hyvä että ovat nyt. Tsekatkaa ihmeessä bändin tuore sinkku ”Friday” sieltä niin, Spotifysta, näin upeaa Ääntä ei ole ainakaan omiin korviini kotomaastamme kantautunut sitten The Blue Yodlen ja Anna Paatelaisen (joo joo Keikkis toistaa itseään, mutta ei se mitään kun sen oikein oivaltaa).

Ensimmäistä kertaa myös pidin Lepakkomiestä ihan mainiona keikkapaikkana. Salin käytävämäisyys ei tietenkään tunkuiltoina toimi, tai jos matalassa putkessa soitetaan liian lujaa, mutta nyt kaikki oli kunnossa. Paikan lippuhinnoittelua, ystävällistä palvelua ja erittäin mielenkiintoista esiintyjäpolitiikkaa joutuu yksinkertaisesti arvostamaan. Mainiota Lepis. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: