Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Joan Jett”

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Viiden päivän takaisessa tuoreessa muistissa oli edellisviikon tärkeä, mutta jollain puoliselittämättömälläkin tavalla hienoiseksi pettymykseksi muodostunut Demolition 23.-keikka Helsingin Tavastialla, kun Hämeenlinnan Suisto-klubille saatiin lisää saman aihepiirin herkkua, nyt Sami Yaffan akustisen soolorundin merkeissä. Samihan julkaisi pitkään haudutellun ja vielä pidempään uumoillun esikoissooloalbuminsa ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” syyskuussa 2021, ja kiersi sen tiimoilta bändikokoonpanolla ahkerasti Härmää ja hiukan ulkomaillakin. Hämchesterissäkin combo nähtiin keväällä, ei tästä ole kuin 5 kuukautta aikaa. Ja oli mainio, äänekäs veto kertakaikkiaan. Tuolloin Sami lupasi tulla yksin takaisin, ja ammattimiehen sanaan voi tietenkin luottaa.

Sami Yaffa heittäytyi 16-vuotiaana ammattimuusikoksi, kohtuukeskenkasvuisena kölvinä siis, ja siitä lähtien on tietä riittänyt, tie on taipunut. Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, Jetboy, Smack, Jerusalem Slim, Demolition 23., Joan Jett and The Blackhearts, Mad Juana, The Hellacopters, Michael Monroe ja sinä voit itse nimetä ne muut, joskohta joku unohtui. Mainittujen lisäksi toki levysessioita vaikka kenelle, ja sittemmin myös itse itselleen. Soolokiertueelle rohkeasti kaiken muun tekemisen päälle ja jälkeen heittäytynyt Yaffa perustikin tämän rundin, naksun alle parikymmenbiisisen settilistan koko uransa mitalle, vuonna 2016 ilmestyneiden muistelmiensa hengessä. Mainiossa ”Tie taipuu”-opuksessa Sami käy elämäänsä, musavaikutteitaan ja uraansa läpi erittäin viihdyttävällä ja mukaansanoukkivalla tavalla. Suositus (ja jos hermo tai näkö ei salli lukea, voi myös muodikkaasti kuunnella). Niinpä siis meneillään olevalla soolorundilla ollaankin kuultu, ja kuullaankin, paitsi Sami Yaffan muusikkohahmon synnyttäneitä biisejä, myös miehen satoja kertoja keikalla veivaamia, että toki niitä, joita Sami on itse ollut eri rykmenteille kirjoittamassa. Oikeastaan vain miehen oman bändin, jo ”kuolleen ja kuopatun” Mad Juanan tuotanto on jäänyt rundilla paitsioon, ainakin toistaiseksi.

Tapahtui odottamaton, Sami Yaffa asteli Suiston takahuoneesta lavalle minuuttia vaille ilmoitetun ajan. Joten kun mies sai kitaran kaulaansa, nuottitelineen apulaput järkkään ja otti askeleen laulumikille, lienee atomikello näyttänyt 20 reikä ja vielä toinenkin reikä. Näin. Suistolla jengi valuu mestoille, tänään asianmukaisesti alalattialle viritettyjen pöytäpaikkojen ääreen, aina häkellyttävän lähellä soittoaikaa, ja mieluiten vasta lämppärin jälkeen, mutta nyt oli jo onneksi ehtinyt ihan kivasti kansoittua lavan etumus.

Samin nuoruutta muovanneella Rollari-klassikolla ”Honky Tonk Women” lähdettiin liikkeelle ja siitä ilta eteni hauskojen jutustelujen, muisteluiden ja rockmaailma-anekdoottien varassa eteenpäin, sekä toki tarkoin valikoitujen biisien. Jossain vaiheessa Sami kysyikin, jorisenko liikaa, soitanko biisit ja lähden himaan? Ei, kuului yleismylvivä vastaus. Soittoruokaloiden holtittomat naiset on mainio keikankuinkeikan avaus, lämmöt ylös kaikille tutulla, turvallisella klassikolla. Ja toki tämän biisin tarinointiosuus sisälsi sen, että onhan Sami tietenkin ollut soittamassa Rollareille lämppärivetoa. Kakkosena kuullun The Clash/The Crickets-hitin ”I Fought The Law” rouhea tulkinta lupaili jo todella hyvää, lieni niin että Samin ääni ei koko iltana ihan kunnolla ja toivotusti auennut. Mutta omalle kohalle tuntui vain plussalta, että ääni oli Demolition-rundin jäljiltä vähän rouheammassa viritteessä, teki moniin klassikkobiiseihin pelkkää hyvää.

Samin ylistävistä arvioistaan ensimmäisestä maksaneesta työnantajastaan, Pelle Miljoonasta, oli taatusti kaikkien helppo olla samaa mieltä. Pelle on, muutamista tuotannon luonnollisista notkopaikoista huolimatta, eittämätön suomirocknero, joka saamastaan arvostuksesta huolimatta, ei ole edelleenkään saanut kaikkea ansaitsemaansa. ”Moottoritie on kuuma” lähti Samilta isolla kunnioituksella ja keskittyneellä pieteetillä, eikä ole mitenkään erityisen iisi biisi välttämättä vetää yksin akustisella kitaralla. Puuttuu näennäisesti rummut, puuttuu nuoren Takamäen jynkkybasso, puuttuu Andy McCoyn nerokas kitaraliidi. Samin versiossa kaikki oli kuitenkin enemmän kuin kohdillaan, ja paremmin en ole kuullut tätä kenenkään vetäneen, paitsi osakeyhtiömuotoisen Pelle Miljoonan, Sami ja Andy eturivissään. Alkupuolelle settiä saatiin lisää illan mytologisinta osastoa, kun Yaffa veti putkeen, tai turinoiden toki katkomana, ensin Hanoi Rocksin ”Tragedyn ja sitten samaisen bändin niinikään levyttämän Hoyt Axton-klassikon ”Lightning Bar Blues”, jonka Samin nykytyönantaja Michael Monroekin silloin tällöin sähköisillä keikoillaan soittaa.

Sami eteni setissään jo taannoiseen sooloalbumiinsa, soittaen räyhäkkään ”Fortunate One”, mutta huomasi sitten peruuttaa ajassa taaksepäin, takaisin Los Angelesin vuosiin ja soitti ainakin omalle kohdalleni ekan ikinä livenä kuullun Jetboy-raidan ”Feel The Shake”. Olikohan kirjassakin juttua, että Sami piti Jetboyta aina hyvinkin yritteliäänä bändinä, mutta että siltä puuttuivat aina riittävän yritteliäät biisit. No, ”Feel The Shake” on komea raita, rock’n’rollin puoliaivottomuutta lähes parhaimmillaan. Jetboy muuten elää ja toimii yhä, ja on toki nähtävien bändien listoilla, mutta turha niitä on Eurooppaan odotella. Jetboy on yksi niistä bändeistä, jotka nähdäkseen pitäisi matkustaa Amerikan Yhdysvaltoihin. ”Feel The Shakea” edelsi Samin tarina siitä, miten bändin solistin Mickey Finnin (kyllä, Finnin) lemmikileguaanit paskansivat suomirockin tunnetuimman ja jäljitellyimmän hatunkäyttäjän hattuun.

Kuultiin jo toistamiseen viiden päivän sisään ”Scum Lives On”, jonka ensin levytti Michael Monroen, Steve Stevensin, Samin ja Greg Ellisin katastrofiprojekti Jerusalem Slim, jonka ainoa ja eponyymi albumi on itseasiassa paljon mainettaan ja kaikkea märinää parempi, ja löytyy omastakin musacornerista, C-kassuna tietenkin. Myöhemmin biisi, jonka Sami jotenkin erityisen voimallisesti latasi Suiston iltaan, on kuultu tunnetusti sillä ainoalla Demolition 23.-albumilla ja bändin keikkavakiona. Sitten Sami tarinoi pitkään siitä, kuinka kusi kesken keikan Joan Jettin asiasta autuaan tietämättä The Blackhearts-rumpali Thommy Pricen Kentucky Fried Chicken-ämpäriin. Tapahtumaa todistaneiden Joan Jettin vanhempien kuolinvuoteen elon filminauha on taatusti näillä kohdin hiukan jumittanut paikalleen. Yhdessä ja erikseen. Rauha heille, vaikka eivät vielä olisikaan kuolleet. Ja söikö Thommy Price enää ikinä friteerattua kanaa , ei tarina kerro, mutta Sami lähetti komeasti yksikseen satoja kertoja bassottelemansa ”I Hate Myself For Loving You”. Joka kirvoitti jo ihan pikkuisen, mutta vain pikkuisen, mukanaoloa keskiviikkoillan hämäläisyleisöltä.

Aiempaa settilistaa tutkaillut oli antanut itsensä ymmärtää, että keikassa olisi väliaika, mutta ei onneksi ollut. Olen vain kerran ollut keikalla, jolla väliajalla on ollut dramaturginen ja henkisvirkistyksellinen ansionsa. Eikä miehen, joka on soittanut Hanoi Rocksin riveissä 4,5 tunnin keikan Intiassa asiasta juurikaan ymmärtämättömälle yleisölle, tarvitse ehkä välttämättä pitää väliaikaa. Kuultiin Samin ja David Johansenin yhdessä skrivaama ”Temptation To Exist”, Samille erittäin merkittävältä New York Dolls-kaudelta. Arvatkaako, tuliko ikinä nähtyä Nyykkäreitä, vaikka Yaffankin kaudella Suomessa kävivät? Ihan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Vuoden 2012 pitkännimisen sooloalbumin kahdesta perättäisestä stygestä paremmin kulki upea ”Down at St.Joe’s”, joka on muutenkin platan huippuhetkiä ja helpohko sovittaa miehelle ja kitaralle. Bo Diddleyn ”Pills” päätti varsinaisen setin, ja selvisi sekin (oli toki jo kirjastakin selvinnyt) ettei Lemmy Kilmister ollutkaan ainoa, joka Samia aikoinaan varoitteli huumausaineiden vaaroista.

Encorea vaadittiin yleisön suhteelliseen harvalukuisuuteen nähden kohtuuponnekkaasti, ja Sami palasikin vielä vetämään todella todella räyhäkkään ja voin jopa omalta kohdalta sanoa, että tunteikkaan Pelle Miljoona-hitin ”Olen kaunis”. Pelkästään tämän takia olisi kannattanut olla paikalla. Samin tulkinnassa oli voimaa ja sitä epätoivoa, mikä alkuperäiseen levytykseenkin kuuluu. Kuultiin vielä sooloalbumin päättäjä ja ehdottomasti komein raita, ”Cancel The End Of The World”. Toivotaan, että maailmanloppu on peruttu, hetken se ainakin oli sitä Sami Yaffan elämäntarinoinnin ja rockhistorian äärellä. KG

St.Vincent (us), Color Dolor @ The Circus, Helsinki 20.10.2014

Joskus käy niin, niinkuin kävi Helsingin Circuksessa, että lämppäribändi vetää ns. pidemmän korren, ja soittaa paremman, osaavamman ja keskittyneemmän keikan kuin pääesiintyjä konsaan. Tämän kunnian sai lokakuisena maanantaina helsinkiläinen, vuonna 2011 perustettu Color Dolor.

Niinhän sitä sanotaan, ettei nimi bändiä pahenna, jos ei bändi nimeä. Tarkistakaapa tämä ryhmä livenä, heti kun mahdollista. Kesäkuussa 2013 ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Cuckoo in a Clock” valossa, orkesteri on (vähintäinkin pienimuotoinen) sensaatio suomalaisessa rockissa. Kun laadun käsite tässä ajassa yhä hämärtyy ja hämärtyy, ja kun tv suoltamistaan suoltaa kykyohjelmia ja vanhoja suomirockjurnuja itkemässä toistensa tulkinnoille, on mahtavaa nähdä ja kuulla jotain sydämellä tehtyä. Jotain, joka vaatii ihan oikeaa talenttia ja paneutumista. Hyvä Color Dolor. Tulen näkemään teidät uudelleen pikapuoliin.

Color Dolorin kantava voima on solisti Stina Koistinen, jolla on kertakaikkiaan upea ääni. Siinä kaikuvat Patti Smith, Björk ja Janis Joplin, mutta se on oma ääni. Jan Wälchlin puhaltimet on se toinen kantava elementti. Vaikka ne olivatkin hiukan hukkua yleiseen äänenpaineeseen illan keikalla, kuunnelkaapa vaikka esikoisalbumin avaava, William Blaken runoon sävelletty ”The Angel”. Jäätävää tulkintaa paitsi Koistiselta, nimenomaan myös Wälchiltä.

Olisi väärin väittää, että bändi on Suomen Sugarcubes, tai Suomen sitä sun tätä. Vaikutteita on aina otettu ja jaettu, ei siinä mitään. Color Dolorin tapauksessa niinsanottu syyttävä sormi ei kuitenkaan osoita mitään ihan oikeasti olemassaolevaa nimeä. Koistinen on opetellut muutamat Björkin maneerit, mutta mitä sitten? En ala väittämään tässä nyt mitään kuulluista lauluista, silkkaa perehtymättömyyttäni, mutta väitän kuitenkin, että lopun ”Wonderchild” oli kylmäävä lopetus kompaktille ja kertakaikkiaan erinomaiselle keikalle. Rakasta kolleegaani siteraaten, bändin laulusolisti ja henkilöitymä Stina Koistisen ”henkilökohtainen briljanssi” kristallisoitui takaariviin asti siksi kolmevarttiseksi, jonka muistan kohtuupitkään. Samaa ei voi sanoa tänään yhdysvaltalaisen St.Vincentin puolitoistatuntisesta. Valitettavasti.

St.Vincentista, oikeammin Annie Clarckista, on puhuttu paljon. Suomalaisessakin rockmediassa mimmi on hehkutettu suorastaan ruvelle. On puhuttu Kate Bushista ja David Bowiesta samoissa lauseissa. Jonkin verran, varsinkin Kate Bushin tuotantoa tuntevana, ja suoranaisen fanisuhteen Kateen taka-aikoina luoneena, en vain ymmärrä.

Tampereen Rolling Stone, eli sinänsä itsenikin korkealle arvostama Soundi-lehti, oli listannut viimehetken keikkaennakossaan kolme kovaa syytä nähdä St.Vincent. Numerolla yksi, ”(Annie) osaa soittaa kitaraa. Hän osaa soittaa sitä erittäin hyvin”. Ok. Jos näin, miksi pyytää ovelta 37 euroa, ja matkustaa kolmen muun muusikon kanssa Helsinkiin asti esittämään, että osaa soittaa erittäin hyvin kitaraa, mikäli osaa soittaa sitä vain todella auttavasti. Tai osaa vain ottaa sen huonon teatraalisuuden rekvisiitaksi. Kaksimetrinen, mallinvartaloinen nainen ja sähkökitara on kieltämättä näyttävä yhdistelmä, mutta voi kuinka vähän sillä onkaan musiikin kanssa tekemistä.

Soundin kakkosargumentti oli St.Vincentin ”musiikin vinksahtaneisuus”, mitä tulee lähinnä sovittamiseen. Kyllä juuri niin, olen samaa mieltä, kun kuuntelee Annien levyjä. Vaikkapa uusin platta (vain nimeltään ”St.Vincent”, kuinka olla) on upeasti sovitettu, mutta turhan moni ytimeltään komea biisi oli keikalla hukkua biitin monotoniaan ja tosiaankin, niihin aika huolettomiin kitarasooloihin, joilla voisi rekrytoida itsensä Lepakkomiehen yläkerran jatkoilla mihin tahansa Kallion yliarvostettuun punkbändiin, joka laulaa alkoholista.

Ja vielä kovin, ja ehkä hiljaisimmaksi vetävin Soundin prinsiipeistä; ”kyky täyttää Kurtin saappaat”. Uuuh. Puhutaan siis Kurt Cobainista, ja siitä faktasta, että St.Vincent kutsuttiin laulamaan Nirvanan nokilla muutama biisi seremoniassa, jossa bändi hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Fameen. Kurt oli tunnetusti hiukan liian kuollut ja päätön osallistumaan, joten kunnia lankesi Annielle ja Joan Jettille, sekä Sonic Youthin Kim Gordonille. Pidän Cobainin saappaita koko rockhistorian yksinä ylinumeroisimmiksi hehkutettuina, mutta kyllä niissä silti ihan täytettävää on. Anteeksi nyt vain, tänään Annie ei täyttänyt edes omiaan.

Bändiä ei esitelty, eikä aina niin tarvitse tehdäkään, kaikki tiedämme valmiiksi, että Duffy Terävä soittaa Yössä tänäänkin, ja eilen. Se ei ole pointtini. Mutta taitavan rumpalin tunkeminen lavan ääritakavasempaan nurkkaan oli aliarvostavaa. Samoin konebiitistä ja sekvensseistä vastaava jamppari oli tungettu takaoikealle, niin kauas kuin lähtee. Ja kyljittäin yleisöön. Vain se nimettömäksi jäänyt aasialaistaustainen kosketinsoittajatar oli kelpuutettu eteen. Me tytöt hoidetaan tää, mutta pukeudu sinä mustaan, minä kimallan. Sitä paitsi, se aasiantyttö nykäisi, kuin salaa, illan komeimman kitarasoolon, en-nyt-muista-mihin biisiin.

Silti, uuden levyn ”Prince Johnny” soi komeasti ja pitkään. Silti, tupa oli täynnä hyvin käyttäytyvää yleisönosaa, joka ainakin volyymeista päätellen oli tunnelmassa mukana. Silti, illan toinen tunnelmahituri ”I Prefer Your Love” nosti sekin henkilökohtaiset ja ainoat korvani erityiseen kuunteluasentoon, komea biisi ja tulkintanakin kelpo. Eli oli pääesiintyjälläkin hetkensä, ei tämä nyt sitä tarkoita.

Voihan väittää, että en holahtanut kohderyhmään. Mutta mitä ne on, kohderyhmät? Niiden perässä jos tuolla ns. vaihtoehtomuusikko kiertää, voi olla välillä kohtuuhiljaista. Päinvastoin, osoitin kiinnostusta, ostin ennakkolipun ja matkustin oikein maalta, huutavien vauvojen kansoittamassa maitojunassa katsomaan itselleni tuntematonta artistia. Jokaisen kiertäjän haave tavallaan. Tänään ei vain pudonnut, enkä syytä yksin itseäni. St.Vincent yhtyeineen soitti epäkeskittyneesti, paikoin epätarkasti, ja illan avannutta Color Doloria huomattavasti laiskemmin. Ochre Room teki sen taannoin (hae hakusanalla ja lue, jos kiinnostaa) Mark Olsonin lämppärinä, ja nyt Color Dolor yliylistetyn amerikanihmeen lämmittelijänä. Lisää tällä tavalla yllättäviä iltoja, kiitos.

Laitan tähän vielä kiinnostuneille, jotka eivät paikalle päässeet, St.Vincentin settilistan: http://www.setlist.fm/setlist/st-vincent/2014/the-circus-helsinki-finland-23ccd81f.html

KG

Post Navigation

%d