Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “suomirock”

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Samuli Putro julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa ”Ikävä mummoa” maaliskuun alussa ja jalkautui sen ekasta sinkkulohkaisusta ”Kakarat” otsikkonsa ottaneelle ”Automatka Ruotsiin”-kiertueelle. Kuusi päivää julkaisun jälkeen startannut kevätrundi sisältää 23 vetoa, ja matka päättyy kuin päättyykin Ruotsiin, joskaan ei välttämättä autolla. Toukokuun 5.päivä on tarjolla elämän, melankolian ja lauluntekemisen juhlaa myös Tukholman Finlandsinstitutetissa. Putron uusi albumi on aina nykyisellään odotettu tapaus, ja salit tuppaavat olemaan ympäri Suomea relatiivisen täynnä innostunutta kuulijaa. Niin nytkin, Tampere-talon ison salin parvella oli toki tilaa, mutta alakerta oli myyty piukkaan. Oma istuinsija lohkesi tällä haavaa mainitulta parvelta, päätös lähteä kun syntyi vasta keikkapäivän puolella. Ensimmäisen käden raportit edellisillan keikalta Hämeenlinnan Verkatehtaan permannon eturiviltä olivat sen verran vakuuttavia ja laadun puolesta puhuvia, että olihan Putro (nytkin) nähtävä. Ja kun puhutaan todennäköisesti tämän maan laadukkaimmasta ja puhuttelevimmasta elävästä lauluntekijästä, niin toki Samuli Putron tekemisiin pitäisi aina tilaisuuden tullen suhtautua. Olin nähnyt Putrolta ”Pienet rukoukset”-rundin soolokeikan Hämeenlinnan Suisto-klubilla huhtikuussa 2019, ja mainiot muistothan siitä vedosta toki oli.

Pitkälti yli kaksituntiseksi venynyt puhde oli, ja on tällä rundilla, jaettu kahteen väliajan katkomaan puoliskoon, joista ensimmäisessä soitettiin käytännössä koko ”Ikävä mummoa”-uutuusplatta läpi, joskaan ei onneksi täsmälleen levyn järjestyksessä. Sen voi nimittäin tehdä kotona ja levyltä. Väliajan jälkeen Putro tunnelmoi yksin akustisen ja maailmaanähneen teräskielisensä kanssa, kunnes kakkossetin loppua kohden bändi jälleen liittyi mukaan. Tällä rundilla piskuinen bändi muodostuu koskettimia ja koneita operoivasta Tuukka Tuunasesta, ja mm. Death Hawksin riveistä tutusta, viileääkin viileämmästä rytmit ja liverummut toimittavasta Miikka Heikkisestä.

Ykkössetin aloittanut ”Ajattelen kotia” meni tunnustellessa, soundia nyt vähintäinkin. Hetkittäin oli vaikeaa, ainakin parvella, saada sanoista selvää. Mutta eipä hätiä, kun tiesi että tiskin takana homma osataan, eikä tämä tähän jää, niin mikäpäs se tässä. Heti toisesta stygestä lähtien illan soundi olikin kuulas ja kirkas, ja Putron tapauksessa pikkunyansseineen ääritärkeät sanoitukset tulivat upeasti läpi. Uuden albumin kakkossinkkuna julkaistusta ”Tanssilattialla on tungosta”-biisistä tulee kesähitti, sanokaa minun ja varmaan monen muunkin sanoneen. Johan tuo oli käydä jalan alle ihan istualtaankin, viiltävä tanssibiitillä eteenpäin nykivä laulu yksinäisestä ihmisestä jolla kuitenkin yhä on unelmista rippeet jäljellä. Biisi, joka jälleen todistaa ja todentaa miksi Putro on elävistä suomalaisista rockrunoilijoista kenties se kaikkein suurin, muun muassa siksi, että katse ihmiseen ei koskaan ole alentava tai pilkkaava, se on aina ymmärtävä, syvimmänkin ironian hetkellä. Katse, jollaisen alla itse haluaisi elämäänsä rahjustaa.

Putron sanoitukset puhuvat puolestaan, laulut puhuvat puolestaan. Siksi maestromme olisikin voinut ihan huolella jättää puheet vähemmälle, puheiden pituus ja tietynlainen epärelevanttiuskin uhkasi syödä voimaa upeilta lauluilta pois. Varsinkin mitä tulee uuden levyn stygeihin, ne kun eivät ainakaan meikäkuulijalle vielä olleet oikein millään tasolla tuttuja. Ja muutamiin lauluihin laadittu Sparksin Mael-veljeksistä jollain kummalla tavalla muistuttava tanssahtelu ja nykyliikehdintä vasta uhkasikin olla teksteiltä pois. Varsinkin käsittääkseni ihan vakavaksi, eikä missään määrin ironiseksi tarkoitetussa ”Muuttolaatikot”-biisissä, joka viiltävyydessään edustaa tuoreen levyn ehdotonta parhautta. Monin paikoin teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella, mutta kun olin maksanut silmät auki olemisesta, niin en sitten tohtinut.

Tuoreen julkaisun biiseistä parhaiten toimivat sinkkubiisi ”Kakarat”, erittäin perinneputrosti otsikoitu ”Iltaisin, aamulla, päivittäin” ja upea ”Rakkaus on päätös”. Taannottaisessa haastattelussa Putro totesi biisien nykyään syntyvän jopa niinkin häkellyttävissä aikaikkunoissa aamupäivän vireinä tunteina, kuin peräti vain vaikkapa 25 minuutissa. Käytetyn ajan lyhyys ei tokikaan ole itseisarvo, mutta hämmentää kuulla mitä laatua voi syntyä aivan käsittämättömän spontaanisti.

Kakkospuoliaika siis käynnistyi mies-ja maailmaanähnyt kitara-tyyppisesti yhdellä kaikkein satuttavimmista Putro-biiseistä, ”Elämä on juhla”. ”Jokainen tarvitsee” lähti peräti ilman kitaraa, pelkän laulun varassa. Putro kertoili pitkään yrittäneensä luoda toimivaa suhdetta ”Älä sammu Aurinko”-levyn nimibiisiin, jonka kirjoitti henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjilla toistakymmentä vuotta sitten. Hyvinhän tuo kuitenkin meni täydelle Tampere-talolliselle läpi, ja oli itseasiassa yksi kakkospuoliajan parhaita vetoja. ”Se täydellinen” omistettiin Tampereen naispuoliseksi oletetuille sinkuille, kannustuslauluna siihen, että kyllä se otsikonmukainen vielä joku päivä löytyy. Putro kutsui pikkuruisen bändinsä takaisin lavalle, ja soittajakaksikon vanavedessä saapui myös illan yllätys, joka oli lipsua jo keikan keskeyttäjänä melkein komediankin puolelle. Miehelle ojennettiin pitkien puheiden saattelemana Majaoja-kulttuurisäätiön palkinto, ja toistatuhatta silmäparia seurasi, kun Putron tilille kilahti palkintorahaa viisitoista tonnia. Mies oli syystäkin häkeltynyt, ja keikan jatkuminen totutulla intensiteetillä otti oman aikansa.

”Milloin jätkät tulee” kirvoitti illan puhuttelevimman spiikin, kun Putro muisteli kantaneensa pitkään syyllisyyttä siitä, ettei silloin joskus kauan sitten ollut rohkeutta puuttua sivustakatsojana rajun luokan koulukiusaamiseen. ”Anna nyt” meni hiukan rymistelyn puolelle, mutta yksi miehemme tärkeimmistä biiseistä ikinä, ”Ilmasta tehtyjä”, soi sille kuuluvalla arvolla ja arvokkuudella. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan varsinainen setti päättyi kuten niin monesti aiemmin, ”Olet puolisoni nyt”. Kiertueen ainoaa aiempaa julkaistua settilistaa tutkinut tiesi, että encoreita tulee yksi, olihan ilta jo pitkällä ja pitkälti yli kaksikymmentä biisiä soitettuna. Encoren esitystapa ehkä kuitenkin yllätti. Ilman mikrofonia, lavan etureunasta mies ja kitara, taustallaan Heikkinen shakereissa ja Tuunanen melodikassa. Pieni ja intiimi lopetus laadukkaalle keikalle, kiertueen 14. veto oli ohi, ja triolla edessään automatka Jyväskylään. KG

Hector & His Power Band @ Tampere-talo 11.03.2023

Näin Hectorin Power Bandeineen viime kesänä Pori Jazzin päälavalla vetämässä niin väkevän tuntisen, että ainoa toive sen jälkeen oli nähdä porukka edes vielä kerran uudestaan yhdessä. Huutoon vastattiin, kun Hector elvytti yli kymmenvuotisen taannottaisen traditionsa soittaa muutaman valikoidun keikan pimeimpään aikaan loppusyksystä, kanssaraahustajien kaamosta lievittämään. Pari vetoa Helsingin Savoy-teatterissa, ja yksi Tampere-talossa. Tikkana tai kärppänä oleminen lipunmyynnin aloitushetkellä takasi tällä kertaa enemmän kuin mainiot berberinsijat Tampere-talon permannon kakkosriviltä, kaikki kolme keikkaa myytiin toki ennakolta loppuun. Minirundin piti siis tapahtua jo myöhäissyksyllä, mutta Covid tuli jälleen kerran väliin ja kaatoi osan bändiä petiin, keikat oli pakko siirtää kevätpuolelle. Rupeama oli saanut otsikon ”Vielä ehtii”, joka toki viitannee pääosin siihen, että mestari ei areenoille enää loputtoman pitkään nouse, mittarissa on 75 vuotta, ja vaikka kondis vaikuttaakin tällä hetkellä tosi hyvältä, kannattaa Hectorin keikkoihin suhtautua jokatapauksessa vakavuudella nyt, eikä ns. viidestoista päivä. Jäähyväiskeikkoja nämä tämänkeväiset eivät kuitenkaan välttämättä ole. Ja oikein erinomaista niin, Hectorin ja bändinsä, joka on kenties kovinta koko maassa, vire oli Tampereenkin illassa sitä luokkaa, että älkää lopettako vielä.

Muutamaa minuuttia yli iltaseiskan asteli 8-miehinen Power Band lavalle, hetken päästä perässään maestro itse. Hector istahti tuolille lavan keskelle ja tarinoi meille tovin esikoislevytyksensä syntyhetkistä. Tuolloin 18-vuotias folk-lupaus lintsasi koulusta joulukuun 16.päivänä 1965 ja dallasi räntäsateessa Töölöstä Kulttuuritalon legendaariselle Alppi-studiolle laulamaan nauhalle Buffy Sainte-Marien hitistä ”Universal Soldier” tekemänsä käännöksen ”Palkkasoturi”. Studiolla odotteli kitaroineen muuan Heikki Laurila, joten kaima-Heikki tajusi nopeasti laittaa oman skittansa nurkkaan ja laulaa vain. Syntynyt sessio johti nyt jo yli 57 vuotta jatkuneeseen uraan suomirockin yhtenä timanttisimmista ja tinkimättömimmistä tekijöistä, ja loppu on ollut sitä kuuluisaa historiaa. Hector vitsaili saaneensa palkkioksi levytyspuuhista kyseenalaisesti kaksi tuntia jälki-istuntoa, mutta päässeensä kuulemma jo asiasta pikku hiljaa yli. Ja niinpä, useaan kertaan Buffy Sainte-Marien tavannut ja itsensä Donovanin kanssa biisin duetoinutkin Hector luonnollisesti käynnisti Tampere-talon täyteen pakatun illan ”Palkkasoturilla, ja lauloi yhden säkeistön myös vanhaan kunnon folk-henkeen englanniksi. Ilta oli avattu.

”Nostalgia”-esikoisalbumin (1972) nimibiisi livenä oli ainakin itselle ensi kerran kokemus, vuoden 1999 ”Hidas”-albumilta poimittu, Mika Waltarin tekstiin sävelletty ”Nuoruus” oli yksi kahteen settiin jaetun illan ekan puoliajan parhaita vetoja. Roskaa viriteltiin silmänurkkaan, kun Hector bändeineen ensiesitti livenä koskaan biisin ”Hiekkaa rintataskussa”, jonka piti olla Heikin ja Vesku Loirin duetto, ja Veskun viimeiseksi suunniteltu levytys. Loirin voimat eivät loppumetreillä enää lauluun riittäneet, ja niinpä Hector viimeisteli ystävälleen kirjoittamansa biisin yksin. Nyt se siis kuultiin yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Erittäin monesti kuultunakin, yhden hitin britti-ihme Peter Sarstedtin sävellys ”Where Do You Go To (My Lovely)?” kulki Power Bandin käsissä raikkaan ilmavana ja monipuolisesti sovitettuna Hector-käännöksenä ”Kuningatar”. Hector kertoili käännöksen syntyneen nopeasti ”suorilta jaloilta” automatkalla jossain Euroopassa ystävänsä Anki Lindqvistin Kuplavolkkarin haulikkoampujanpaikalla, kun Sarstedtin hitti soi erittäin kuumana kesänä 1969 radiossa enemmän kuin tiuhaan.

Puhkisoitetuista puheen ollen, yllättävästi myös slummitaloissa, diskovaloissa ja autoradioissa nilelle jauhettu hitti ”Jos sä tahdot niin”, kulki tänään niin kuin sen pitääkin kulkea. Suomen yksi heittämällä tiukimmista comboista, käykää itse todistamassa, Power Band alkoi saada ekan puoliskon loppua kohti hyviä lämpöjä, mutta korkeimmilla oktaaneilla kone kävi vasta jälkimmäisellä. Tämä Suomen E Street Band nosti upeasti kierroksiaan jo Al Stewart-coveriin ”Kissojen yö”, joka polki raskaskätisesti ja tarkasti. Kahden huippukitaristin vuoropuhelu (Jaakko Kiikeri ja Jarmo Nikku), kahdet kiipparit (Pekka Kuorikoski ja taikuri itse, Esa Kotilainen), Panu Syrjänen ja Janne Toivonen puhaltimissa, aina huikea Masa Maijanen bassossa ja Risto Niinikoski aivan ihanalta soundanneissa rummuissa; Power Bandin voisi nähdä vaikka joka viikko. Pakko jopa sanoa, että taituruudessaan ja lavean jyhkeässä, mutta ilmavassa kokonaissoinnissaan tästä bändistä tulee jotenkin ihan tavattomasti mieleen viime vuonna kosketusetäisyydellä todistamani Nick Masonin käsinpoimittu huippuyksikkö maailmanluokan muusikoita. Jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Samaa kvaliteettia, mutta takakenoisen rennosti, kenestäkään numeroa tekemättä.

Väliaika venähti reilusti yli puoleen tuntiin, vaikka lavallakaan ei näyttänyt olevan teknisiä murheita, ehkä perjantaiehtoon kunniaksi haluttiin vain maksimoida konun ja jallun myynti yläbaarissa, mene tiedä. Alkoholittoman keikallakävijän kärvistely palkittiin, kun maisteri H. ja Band pudotti pallon nurmeen kakkospuoliajan merkiksi. Ensin huima ”Kaikki tahtoo rakastaa” ja sitten yksi Power Bandin ehdottomista ja ajattomista bravuureista, Neil Young-cover ”Vapaa maailma kun bailaa”, jonka loppua Hector lauloi hetken myös englanniksi, ”keep on rockin’ in the free world”. Versiota, ja Hectorin ihan äärinerokasta käännöstä (vetää heittämällä vertoja Juice Leskisen ”Born To Runiin”) ei valitettavasti ole koskaan levytetty, vielä ehtii tosin. Mutta biisin sanat löytyvät atk:sta käden käänteessä, suosittelen tutustumaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Enkä ollutkaan tajunnut, että Hector oli Suomessa myös aavemaisen nykyamericanan pioneeri, sikäli leveää heartland highwayta pitkin ajeli kone isoilla kierroksilla Power Band, kun soi komea ”Olen nielaissut Kuun”, Hectorin yhdeltä upeimmista albumeista ”Varjot ja lakanat” (vuosi 1988, ja myyntimetallina platina). Pikkupsykedeelisen ”Herra Mirandosin Hector esitteli sanomalla, ettei edelleenkään tiedä itsekään mistä biisi kertoo, mutta stygen hienous onkin juuri siinä, ei pidäkään tietää.

Yksi koko iltapuhteen laadukkaimmista hetkistä koitti, kun Jaakko Kiikerin huiman hienolla kitaraintrolla avattu ”Hallelujah” soi voimallisena tulkintana sen edesmenneelle kirjoittajalle, Hectorin isolle runoilijaesikuvalle, Leonard Cohenille. Heikki laittoi kaiken peliin mitä lähti, aivan järisyttävä tulkinta, eikä välittömästi perään raskaalla kädellä runnottu ”Woyzeck” hävinnyt juurikaan. Joku omasta äänestään kovasti tykännyt takarivistähuutelija oli huikkinut woyzeckia koko keikan ajan, niin että lavallakin ärsyyntymiskynnys napakan kuitin arvoisesti ylittyi. Avaruusasemansa ohjaimien takana Esa Kotilainen nousi seisomaan ja viritti eteensä norsunluunvärisen harmonikkansa, ja siitähän viimeistään tiedettiin että on tullut aika spiikata illan viimeinen hidas, tutusti ja turvallisesti valssannut ”Yhtenä iltana”. Tämän yhden illan teema oli ollut rock, rauha ja rakkaus, ja tämä hiturihitti tietenkin sulki kaiken mainitun. Näillä mentiin siis: https://www.setlist.fm/setlist/hector/2023/tampere-talo-tampere-finland-3ba4577.html Yleisö osoitti suosiota seisaallaan, eikä täältä ilman yhtä encorea tänäänkään päästy pois.

”Lumi teki enkelin eteiseen” jo ties kuinka monetta sadannetta kertaa, mutta kun kerran kirjoittaa klassikon, ei sitä varsinkaan itse esittäen, saa millään puhki. Suomen whitershadeofpale soi raikkaana tulkintana, niinkuin se ammattimiesten käsissä kuuluukin soida. Hector on yhä täällä, Power Band tukenaan. Ja lupasipa maestro yrittää tulla takaisinkin. Loppukesäksi on nyt myyty pari keikkaa tämän miniminiturneen lisäksi. Kysyntää riittää. Ehkäpä myös tulevan syksyn kaamoskeikat? Pyrin olemaan paikalla. Vielä ehtii. KG

Supperheads, Aknestik @ Yo-Talo, Tampere 05.11.2022

1990-luvun viimeistään puolimaissa maailmanlaajuinen brittipopinnostus- ja invaasio oli levinnyt Suomeenkin ja ilmavia kitaroita soittavia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Englanninkielisissä yksi oli ylitse muiden, ja se oli rovaniemeläinen Supperheads. Suomeksi operoivia brittityylisiä bändejä ei liiaksi edes ollut, mutta yksi oli silti ylitse muiden, koko lajityypistöä jo vuodesta 1984 Suomeen rantauttamassa ollut haukiputaalainen Aknestik. Omissa kirjoissa, kun listataan koko kotomaamme rockhistorian tärkeimpiä bändejä, on kumpainenkin Top5:ssa, eikä siinäkään erityisen alhaalla. Niin että kun marraskuinen herkun harvinaisuus konkretisoitui näiden kahden peräti yhteisesiintymiseen, ei vaihtoehtoja paikalla ololle juurikaan ollut. Aknestikin aktiivielämä päättyi vuonna 2002, seitsemän laadukkaan albumin ja satojen keikkojen jälkeen, mutta koskaan bändiä ei ole varsinaisesti kuopattu. Julkisemmin jäsenistöstä on esillä ollut vain laadukasta soolouraa tehnyt solisti Jukka Takalo.

Aknestikin miehistö on pitänyt itsensä mainiossa soittokunnossa, vaikkakin esiintynyt vain hyvin harvakseltaan irtokeikoilla silloin tällöin. Kuluvan vuoden tekemiset ovat saaneet meidät faniston jopa uskomaan ehkä johonkin peräti nousukäyräiseen aktiviteettiiin, mutta katsotaan nyt ja antaa ajan kulua ja mitä näitä peruskliseitä nyt on. Viimeisin julkaisu on harvinaisuuskokoelma vuodelta 2012, eli uutta materiaalia tuskin kannattaa henkeään pidätellen odottaa muuta kuin Takalolta, mutta laatukeikkaa silloin, ja ehkä jopa tällöin, niin mikäpäs se siinä. Tampereen legendaarisen Yo-Talon veto ainakin osoitti, ettei kynttilää ole mitään syytä tai järkeä pitää vakan alla, kun homma edelleen näin komeasti taittuu, ja kun erittäin omistautunut kuulijakunta on yhä ulkona tuolla.

Supperheads pisti kitarat pussiin vuonna 2001, jäsenten hajaantuminen ympäri Suomea ja päivätöitään oli tehnyt tehtävänsä, viiden albumin ja useampienkin listasijoitusten jälkeen. Bändi pääsi peräti Britanniaankin keikoille, ainakin 1998 NME-klubille Lontoon Camdeniin. Tänäkin päivänä kysyn toistuvasti itseltäni öisin, kun en unta saa, miksi en ollut paikalla? Useita edellytyksiä oli. Jos on yksi suomalainen bändi ylitse muiden, jonka kohdalla on vain ja ainoastaan rikollista, ettei kansainvälistä läpimurtoa tullut, se on Supperheads. Jo esikoisalbumillaan ”Breakfast” (1995) jäbät olivat täysin valmiita maailman stadioneille, mitä tulee biisimateriaaliin nyt vähintäinkin. Supperheads olisi voinut olla se, mikä samaan aikaan Britanniassa leipoi itseään megasuosioon, eli James, yksi maailman parhaista bändeistä ikinä. Tai isosti maailmaa kiertänyt Suomen James. Mutta Supparit tulivat Suomesta, eikä viennin osaaminen ja tahtotila olleet kertakaikkiaan kohdillaan ennenkuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin metallin alalajeissa. Ja kun Supperheads ehkä olisi ollut valmis lähtemään, maailmankinlaajuinen brittipopinnostus veteli viimeisiään. Niinpä bändi suuntasikin tarmonsa dj-yhteistöihin-ja keikkoihin, sekä dancepoppiin, viimeinen albumi ”Northernplayrealistic” (2001) oli jo jotain niin muuta, ettei vanha fani ole sitä kyennyt edes kokonaan läpi kahlaamaan. Tunnustan.

Tampereen Yo-Talon illassa Supperheads soitti kompaktin 45-minuuttisen setin, biisejä parhaasta päästä, neljältä ensimmäiseltä albumilta. Ensimmäisen puoliskon settiä, erittäin harvoin keikkaileva bändi oli, ja aivan ymmärrettävästi toki, hiukan jäässä. Tai ainakin kovin varovainen. Eihän muutamaa keikkaa varten kuitenkaan voi loputtomiin treenatakaan, kun käsittääkseni kyseinen toiminta tapahtuu edelleenkin Rovaniemellä ja kaikki asuvat ympäriinsä. Paino on kuitenkin erittäin paljon sanalla ”ymmärrän”. Olisin ollut paikalla, vaikka keikan laatu olisi ollut täsmälleen mikä tahansa, tai vaikka jannut olisivat lukeneet tunnin runoja. Puhutaan kuitenkin Supperheadsista.

Veto alkoi tunnustellen, mutta vetreytyi ehdottomasti ja paljonkin loppua kohden. ”Swoonilla” oli helppo aloittaa, ”Easy”, ”Twentysomething”, bändi soi livenä raskaammin kuin näiden biisien osalta levyillä aikoinaan, ja keikattomuuden myötä temmotkin olivat hivenen laskeneet, mutta kaikki se tuntui hyvältä, biisejä oli ikäänkuin puolivahingossa sovitettu hiukan uusiksi. Solisti Juha-Pekka Koivurannan nuoren jäbän herkkä lauluääni oli aina suuri ja olennainen osa Suppareiden erinomaisuutta. Mutta kenenkään ääni ei pysy samana vuosikymmeniä, varsinkaan jos ei harjoita laulua ammattimaisesti joka päivä. Seitsemäntenä biisinä kuullussa ”Little Dreamerissa” Koivurannan ääni alkoi paremmin aueta, ja mies kuulostaa enemmän entiseltä itseltään. Sitten bändi veti omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissanikin lukevan kunkkubiisin ”Pillow In My Bed”, kakkosalbumilta ”Lunch” (1996). Styge kulki niin hyvin, että koko bändin rentoutumista ja ilmeen muuttumista iloisemmaksi ei voinut olla huomaamatta. Koko loppukeikka sujuikin rennosti ja irtonaisesti. Olisi myös toivonut bändiä soitettavan hiukan kovempaa, siksi tanakasti tuli takalinjojen pop-poliisien huuto toistensa korvaan läpi. Paikkaa vaihtamalla siitä toki selvisi, mutta alapa harrastaa sitä koko ajan, niin jää äkkiä keikat yyberöimättä. Tampereen Yo-Talo ei todellakaan ole Suomen huonoiten soiva mesta, mutta volyymit täällä lienee syytä pitää kohtuullisina, muuten käy huonosti. Montaa muutakin mieltä saa olla, mutta kyllähän kaikki reunaehdot huomioiden Yo-Talo maan parhaita rokkiklubeja on, ja muutenkin laadukas pop-ilta taas alleviivasi sitä, että Tampere on tällä hetkellä, ja on jo jonniin aikaa ollut, Suomen livepääkaupunki. Tampereella tapahtuu hyvällä sykkeellä, ja rock-ja liveasioiden edistämiseksi, pelastamiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi tehdään ahkerasti töitä. Uusia keikkamestoja avautuu, vaikka ajat ovat epävarmat. Samaa ei voi Helsingin perspektiivistä just nyt sanoa.

Supperheadsin nokilla Koivuranta ja basisti Kimmo Valtanen jakoivat spiikkivuorot, kaikki biisit kuulutettiin sisään, ikäänkuin kertauksena, että muistattehan. Muutama kuulutus saikin innostuneita huudahduksia aikaan, en ollut siis ainut vanha fani mestoilla, vaikka odotusten viisarit illan yleisössä kovasti osoittivatkin Aknestikin suuntaan. Ilahduttavasti Supparit soittivat ”Thiefin” aivan järjettömän kovalta ja tavallaan koko uran summanneelta ”Supperheads”-albumilta (1999), ajalta juuri ennen isoa tyylillistä siirtymää ja sittemmin bändin telakoitumista, mutta myös loppuun muutaman ”Lunch”-vauhtiraidan, ”Candidate” ja koko lyhyen setin kruunanneen ”Umbrella Songin”. Viimeiseen biisiin bändi oli jo niin vertynyt, että homma olisi voinut jatkua toisen mokoman, moni maailmanluokan Valtanen/Aarnio-tsibale jäi soittamatta. Ehkä lähiaikoina lisää, hiukan tuunatulla setillä?

Vartti roudaustauoksi rumpuvaihtoineen osoittautui kuinka ollakaan liian optimistiseksi, ja Aknestik pääsi aloittamaan oman settinsä varttitunteroisen myöhässä. Tunnelmasta se ei ollut pois, Yo-Talo pakkautui täyteen ja ilmassa oli suuremmankin urheilujuhlan tuntua, eiväthän Aknestikinkaan keikat mitään turhan jokapäiväisiä tapahtumia ole. Ensitahdeista lähtien jengi lauloi ja tanssi mukana, eikä kyse ollut vähiten Jukka Takalon, tuon Martinniemen Mick Hucknallin karismaattisesta tavasta saada porukat messiin. Kaikki biisit tunnuttiin osaavan ulkoa. Jopa lopummalla settiä, kun rumpali Mikko Rautalin astui eturiviin johdattamaan yhteislaulua ”Unohtumattomat takapuolet”-harvinaisuuskokoelmalta poimittuun ”Oravan joulu”-biisiin, niin miettiä piti, että missä välissä tamperelaiset on tämänkin sanat opetelleet ulkoa. Arvostan. Yhteislaulu lähti jo viimeistään kolmannessa kuullussa ”Maailma on naisia puolillaan”, ja muutenkin meininki oli alusta lähtien kuin klubiolosuhteisiin tungetulla stadionkeikalla. Aknestikilla on vankka, iso ja tanakka kannatus maakunnissa ulkona tuolla. Alun keikkaa yritin stiigailla enempi keskilinjalta paremman kuulokuvan toivossa, mutta sitten tuli joku hössöttävä insinööri tönimään ja tuntui niin paljon paremmalta vain siirtyä pois, kuin alkaa haastattelemaan, että millä oikeudella täällä ketään tönitään. Loppukeikka sujui sivummalta, osin rajoitetulla näkyvydellä, mutta hyväntuulinen ja taidokas popin meining korvasi tänään keskilinjan ja näkyvyyden.

Varhaisbiisit ”Toukokuussa” (1991) ja ”Sata vuotta kaivossa” (1993) soljuivat vaivatta isoimpien myöhemmän uran hittien joukkoon. Maako Härösen alakertainen basso, ja ennenkaikkea Suomen kaikkien aikojen ehkä tyylitajuisimman kitaristin Kai Latvalehdon ilmava ulvotus biisiin kuin biisiin takasivat tuttua ja taattua Aknestik-soundia, Vesa Kupilan komppikitaran ja Rautalinin tanakan rumpaloinnin tukemana. Toistan itseäni, mutta teen sen mielelläni; oli kuin olisi kotiin tullut. Settilistan ehdottomina kohokohtina omille conversensijoille lunastuivat tänään ne, jotka sinne ovat syvimmin myös vuosien mittaan levyiltä lunastuneet: ”Kaksi kaupunkia”, ”Avaruuden aikataulut” ja ”Poutaa”.

Vain kaksi marraskuiseen iltaan ehkäpä turhan kesäistä omaa toivebiisiä jäi soittamatta tänään, toiveplakaatissani luki tietenkin ”Hellemaa” ja ”Kesällä ei mennä nukkumaan”, mutta paino on sanalla ”ymmärrän”. Muuten illan encoreineen 19-biisinen katsaus Aknestikin tuotantoon oli aikatavalla täydellinen entisten ja vähän nykyistenkin nuorten sävellahja. Bändi soi rennosti, mutta isosti ja homma oli edelleen enemmän kuin hallussa. Välillä tulee miettineeksi mm. että kuinkahan tämä maailma osaa arvostaa tämäntyyppisiä biisintekijäkaksikoita kuten Valtanen/Aarnio, tai Takalo/Latvalehto, ja paino on sanalla ”riittävästi”. Nyt kun ajan popmusiikissa biisin, laulun, tsibaleen tai stygen arvostus ei ole rockhistorian aikajanalla todellakaan korkeimmillaan, on mahtavaa nähdä tämmöisiä keikkoja, missä ei soiteta yhtään huonoa välikausiraitaa, ollaan asian kovimmassa ytimessä ja jengi osaa tavaran ulkoa. Yhdekskäätluku oli kuulkaas hienoa aikaa, kun Suomi ja koko maailman soi brittipopisti.

Tulevaisuus on myöhemmin. KG

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Dave Lindholm @ Teatteri Rio, Oulu 01.11.2021

Oulun keskustan legendaarinen elokuvateatteri Kino Rio avattiin vuonna 1955, ja siinä toimessa se viihdytti kaupunkilaisia aina vuoteen 2007 asti. Sittemmin paikka entisöitiin vanhaa kunnioittaen, ja nyt Rio toimii teatteriravintolana, jossa silloin tällöin järkkäillään näyttämöteosten ja stand-upin ohella myös konsertteja ja keikkoja. Marraskuun ensimmäisenä maanantaina koettiin Riossa jotain varsin harvinaista, nimittäin laatukeikka Oulussa arkipäivänä. Ja vieläpä niin, että lavalla nähtiin suomirockin todellinen maestro, Yksin-kiertueellaan maata rundaava Dave Lindholm.

Riossa on edelleen vanhan leffapyhätön tunnelmaa, permanto nousee niin, että kaikilta 230 asiakaspaikalta näkee ja kuulee hyvin. Takaosassa on ripeästi palveleva baari, sieltäkin voi seisten seurata keikkaa. Muuten kaikille katsojille on pöytäpaikka. Salin seinälle on entistetty Rion ulkopuolella vuosikymmenet loistanut neonvalo.

Dave Lindholm asteli lavalle tasan sovitusti kello 19.00. Ensimmäisen puoliajan Dave taittoi pelkästään suomenkielisellä materiaalillaan, ja luutulla itseään säestäen. Lindholmin innostus instrumenttiin periytyy vähintäinkin vuoden 2001 ”Luuttujengi tulee”-albumiin, ellei kauemmaskin. Keikkaa ei olisi kovemmin voinut polkaista käyntiin; ”Sitähän se kaikki on”. Biisin alkutahdit kirvoittivat ensimmäiset ”tää on tää”-ablodit suurinpiirtein puolet Rion kapasiteetistä täyttäneestä oululaisyleisöstä. ”Petin pienen linnun” heti perään, ja nyt jo tiesi, että laatuiltaahan tässä samantien rakennellaan. Olin jotenkin ihmeen kaupalla aina onnistunut missaamaan Daven omat keikat, olin nähnyt miehen aiemmin Jake’s Blues Bandin kanssa englanninkielisen matskun parissa ja kerran Tampereen Telakalla jonkun nimeämättömäksi jääneen hesselin synttäri-iltana, mutta silloin Dave taisi soittaa vain kaksi biisiä. Oli siis jo aika, nimittäin Davehan on jo vuodesta 1971 lähtien tuolla pyörinyt.

Daven tapa artikuloida spiikatessaan tai edes omia lauluja laulaessaan ei välttämättä ole maailmankaikkeuden selkein, mutta se on osa hänen juttuaan. Ja kun suurin osa lauluista on tuttuja, paljon soittoa saaneita, tällaisella keikalla voi nojautua takakenoon, ottaa ikäänkuin meditaationa. Tuttu sanapari sieltä täältä, tuttu kertosäe. Kaikkea ei tarvitse kuulla tai sisäistää, ajatus voi vaeltaa muuallekin, on vain kotoisa olo ja todella hyvä olla juuri siinä missä on. Myös niin voi toimia laadukas keikka, toki monella muullakin tapaa.

”Tätä iloista siltaa et kävele yksin” on saanut menneen kahden vuoden aikan aivan uusia ulottuvuuksia. Yllättäen ekan puoliajan hienoin veto oli kuitenkin itselleni aiemmin tuntematon ”Uusi puu”, aivan järjettömän hieno laulu kasvusta ja kasvamisesta. Muita ekan satsin helmiä olivat ehdottomasti ”Luulin”, ”Joo joo, mä rakastan sua” ja ”Voi kun sulle riittäis pieni taivas”. Ensimmäinen setti päättyi Daven vuoden 1973 kakkosalbumin ”Sirkus” hittiraitaan ”Jatsikansa tulee”, niin että Dave viritti kaulatelineeseen kazoon ja soitti sitä synkassa luuttunsa kanssa.

Teatteriravintolan perinteitä kunnioittaen seurasi 20 minuutin tauko ja sitten Dave palasi lavalle, nyt itseään dobrolla säestäen. Kuultiin kolme englanninkielistä vetoa, niistä terävimpänä ensimmäinen, vuoden 2006 ”D & D”-albumilta löytyvä ”Love Built a House”. Dave vaihtoi kitaraan ja kielen suomeksi. Kuultiin jäätävän upea ”Jokaisessa on jotain vanhaa”, eikä pienen tytön iskäsmies kaukana kotoa voinut mitään, tässä kohtaa meni roska silmään, tuuli öögan nurkkaan.

”Jokaisessa on jotain vanhaa, ehkä silmät, ehkä suu. Ehkä luonne, tai joku muu. Tai se huokaus, joka toistuu usein. Nyt odotan tulevaa iltaa, olen rauhallinen. Tunnen olevani osa suurta ketjua, jonka alkua tai loppua ei näy”.

Kuultiin Michael Monroenkin englanniksi levyttämä radiohitti ”Puhelinlasku on mun”, sekä ”Ja sinun äänesi” vuoden 1979 albumilta ”Vanha ja uusi romanssi”. Sitten Lindholm otti taas luutun käyttöön, jolla säestikin itseään suurimman osan keikkaa. Välispiikissä Dave kertoi herättäneensä kerran pahennusta soittamalla kirkossa ”Tupaakka, viina ja villit naiset”. Mies oli vastannut nillittäjille, että täähän on Pelastusarmeijan laulu, ja toden totta, niinhän se onkin. Poljento on tuttu lumituiskuisen kadunkulman joulupadalta, ja onhan biisissä valistava sanomakin. Dave tulkitsi laulun, niinkuin aikoinaan levylläkin (”Sillalla”, 1990), jollain tapaa kuin vanhahtavan amerikansuomalaisesti fraseeraten. Tämä olisi voinut olla aikoinaan Hiski Salomaan iso tanssihaalihitti.

Harvinaistakin herkkua saatiin Oulun illassa, Dave soitti livenä vasta toista kertaa, ja täysin valmiina ensimmäistä kertaa ikinä Love Recordsille aikoinaan tekemänsä juhlalaulun, kun levy-yhtiö täytti vuosia (käytännössä siis varmaankin silloin, kun Lovelle tuli viisikymppiä täyteen 2016). Biisin nimi on ”Meillä kaikilla on rakas laulu”. Uskonpa että biisi kuultiin seuraavana iltana Rovaniemelläkin, ja myös kiertueen jatkokeikoilla. Love-tribuutin jälkeen oli vuorossa illan settilistan vanhin biisi, Daven esikoissooloalbumilta ”Isokynä Lindholm” (1972) poimittu ”Minun nimi on nimessun”. Kyseisen debyytinhän julkaisi nimenomaan Love, ja miettikäämme sitä että 20-vuotiaan kundin esikoislevyllä soittivat mm. Pekat Pohjola ja Pöyry.

Oli intiimin, kovatasoisen keikkaillan loppuliukuman aika. Dave coveroi lyhyesti M.A.Nummista, ”Nuoret ja vanhat”, ja päätti settinsä itseoikeutetusti todelliseen suomirockin ikiklassikkoon, omaan joutsenlauluunsa ja kaksoiselämäänsä, ”Pieni ja hento ote”. Eikä taaskaan kuivaa silmää, ei ainakaan meikäläisen pöydässä.

”Pieni ja hento ote, ihmisestä kiinni. Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli. Pieni ja hento ote, siinä kaikki.”

Yleisö pyysi vielä lisää, niinkuin tapanakin on, ja Dave Lindholm lupasi soittaa yhden, vaihtaen vielä kerran kitaraan. Ainoana encorena kuultiin ”Mina annan sinulle nimen”, ja yllättävästi eteen osunut liveilta huikeiden laulujen parissa oli paketissa. KG

Costello Hautamäki @ Vanha Nalle, Hämeenlinna 29.10.2021

Koronaepidemian näennäisesti hellittäessä, ja jo osin hellitettyäkin, Hämeenlinnan Turuntien korttelipubi Vanha Nalle kuhisi ja säpisi hyvästi jo ennen ehtooyhdeksää livemusiikin paluuta mestoille, kohtuuttomankin pitkän odotusajan jälkeen. Kaupungin runneltu livetarjonta oli muutenkin elpymässä pikkuhiljaa, suurin osa elävää musiikkia tarjoavista paikoista oli jo ehtinyt aloittaa asteittaisen paluunsa uusvanhaan normaaliin. Illan artistia voi kai sanoa lämmitelleen juuri ja juuri sopivasti showtimeen päättynyt Liigan tv-ottelu Pelicans-HPK, jonka ottelun paikallisjoukkue kävi Lahdessa voittamassa näennäisen helposti 3-0. Ja hyvä että kävi, alkukausi on ollut HPK:lle takkuinen valmentajanvaihdoksineen, mutta nyt puolustaja Arto Laatikaisen juhlaottelussa (1000 Liiga-peliä täyteen!) kaikki tuntui toimivan, Daniel Lebedeffin maalivahtityöskentelystä ihan puhumattakaan.

Hämäläisestä jääkiekkoderbysta oli jotenkin erittäin sujuvaa siirtyä muutaman minuutin liukumalla illan esiintyjään, joka ei hämeenlinnalaiselle vapaaillan ja mökäöljyn jo mainiosti rentouttamalle ja musiikinnälkäiselle yleisölle tuntunut juuri esittelyjä kaipaavan; trakkaat ystävät, Costello Hautamäki. Tänään ihan ilman minkäänmuotoista bändiä, soolona, mies ja kitara. Eikä toki Nallen soittocorneriin piskuista kylkimyyryistä trioa isompi bändi mahtuisikaan soittamaan, siksi täällä useimmiten nähdäänkin soolosoittajia, maksimissaan duoja, ja livetahti on pari kertaa kuukaudessa.

Nämä tällaiset viikonloppuiltojen pubikeikat ovat todennäköisesti se kiertävän muusikkouden kaikkein kovin laji. On kyettävä ottamaan porukka haltuun saman tien, annettava tila myös huutelulle, tönimisille ja toiveille, on vimmatusti viihdytettävä, eikä liian syvälliseksi saa mennä. Tai jos hetkeksi meneekin, alkaa tiskin maastosta nousta helposti pulina yli oman ilmaisun. Äänekäs saa olla, hyvää tahtia kannattaa ylläpitää, ja lopettaa huipulla, juuri ennenkuin jengillä alkaa olla spittari liian vinossa. Costello veti hyvin, teki kaiken edellämainitun oikein, ja oli ihan selvästi tehnyt ennenkin. Costille tuli vastikään 40 vuotta täyteen Popedan eturivissä, siinä sivussa 36 vuotta on/off-sooloartistina, pari vuotta Hanoi Rocksissa paluualbumista Tokion Budokanin lavalle; kaikki tämä ja paljon muuta on tehnyt Costellosta asiansa osaavan, hauskan viihdyttäjän, ja rokkistaran. Joskus osaavien rokkistarojen on esiinnyttävä nöyrästi pienemmillekin yleisöille, eikä aina välttämättä maailman keskittyneimmille.

Setti alkoi rock’n roll-klassikolla ”Great Balls of Fire”, eli ”(Herranjumala) Pallit palaa”. Oma levytetty soolotuotanto korkattiin heti perään, ”Pullo viiniä käy”, joskin sekin on Delbert McClinton-laina. Eikä ollut eka pubikeikka, kun parhaiten tuntui uppoavan pikku härskiys ja/tai viinasta ja sen tunnetuista seurauksista laulaminen. Eikä siinä, kansa päättää, enemmistö kymmenen mark…euron lipun lunastaneista päättää. Oli meitä ehkä muutama, joka olisi voinut vaivatta kuulla vähän vakavampaakin Costia. Mies on julkaissut esmees vuonna 1988 todella mainion englanninkielisen sooloalbumin ”A Little Bit Crazy”, muistattehan, julkaistiin nimellä Costello Jones. Tuolta kiekolta omassa ja kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani seisoi kirjoitettuna ”Play with Fire”, jäätävän hieno biisi, vaikkakin tiesin että ei täällä tänään semmoista tavaraa likimainkaan soiteta.

Ensimmäinen huutelutoive singahti jo varhain, kolmantena piti soittaa ”Mercury Blues”, eli ”Pakko saada BMW”. Hetken kävi mielessä huutaa, soita ”Ostin DeSoton”, mutta en sitten huutanut. Jätin sen nyt(kin) muille. Costello vannotti välispiikeissään ihmisiä käymään ahkerasti baaritiskillä, ja ilmeisesti kehotusta noudatettiin, sitälajia nopeasti tunnelma rentoutui ja vapautui. Tätä oli selvästi odotettu, vapaampaa baarittelua ja vieläpä joku asiansa osaava soittamassa. Sitä ehkä yhden naksauksen herkempää edusti ”Märkä betoni”, mutta toki ”Matkalla Alabamaan” räjäytti ns. pankin, ja alkoi vakavasti käydä jengiä jalan alle. Tanssilattia, tai siis metrin väli soittajasta lähipöytiin meni tukkoon, mikrofoni alkoi naksua Costia naamalle ja jortsuajat osua kitaraa kaulaan, maailman sympaattisin Hautamäki joutui jo pitämään pienen puhuttelun, ja soittorauha oli hetken parempi.

Popedan katalogiahan tänne todella moni, ja todella moni varsinkin rouvasoletettu oli tullut kuulemaan, ja toki Costello heidät palkitsi. ”Kakskytä centtiä”, murealla kitaralla lohkottu ”Tahdotko mut tosiaan” ja nykytuotannon ”Öljytyt lanteet” (albumilta ”Haista Popeda!”, 2017) kirjoittivat kaikki äänekästä yhteislaulua, ja aina kun Popeda soi, nousi parikymmentä kännykkää videomoodissa päiden yläpuolelle, olkapäille, ja ahtaisiin väleihin kuikkimaan. Jos pankki olisi edelleen ollut räjäyttämättä, niin oodi Carillolle, ”Punaista ja makeaa” sen viimeistään olisi tehnyt. Yhden kertsin Costello omisti Nallen baarihenkilökunnallekin. Irwin Goodmanin lapsuudenkoti sijaitsi Vanhan Nallen ovelta 10 minuutin kävelymatkan päässä, neljän korttelin, ja tämän Costello toki perehtyneenä ja Hämeenlinnassa paljon mm. teatterityön merkeissä pyörineenä tiesi (ja yhden pitkän välispiikin mukaan myös aikoinaan Aulangolta 1800-luvun hirsitalon rungon itselleen pelastaneena); Irwinille ja tämän toverille Vexille, joka kirjoitti monta tekstiä myös Costille, soi illan tunnelmaan täydellisesti sopinut ”Ei tippa tapa”. Costellolta löytyi trikkipussista myös ihan tunnistettava hammarbergilainen nasaali.

Costin laulama Popeda-keikkojen bravuuri, yksi miehen komeimmista sävellyksistä, Paten happitauko ”Kun mies unelmoi” livahti illan yleisöltä jotenkin ohi Irwin-tribuutista toipuessa, mutta viimeistään ”Get On”:lla alkaneessa rock n’ roll-medleyssä oli taas täysi sirkus päällä. Älkää ottako itseenne, mutta en ole ikinä ymmärtänyt Järvisen ”Get On”-soolon ympärillä yhä vieläkin käytävää mytologista öyhötystä ja hehkuttelua. Costello nykäisi hämeenlinnalaisen pubin nurkassa paremman, ihan tuikitavallisena lokakuun iltana. Lisää Popedaa vaadittiin, ja saatiin. Jo encoreiden puolella tunnin ja vartin kellottanutta kompaktia showta, kuultiin pakollisena ”Kuuma kesä”, joka kirvoitti loputkin epäröineet joraamaan. Kesken soiton Costello muistutti meitä faktasta, että eikös Metallicakin ole soittanut tätä Hämeenlinnassa? On kyllä. Olin paikalla. Hieman yllättäen viimeisenä Popeda-biisinä kuultiin ”Uskon vielä Rolling Stonesiin”. Niin minäkin, joskin vuosi vuodelta vähemmän. Ja sitten vielä Stoneseista puheen oltua, toiseksi paras ikinä ”Honky Tonk Women”-suomennos, eli alkuperäisen Popeda-basisti Ilpo Ainialan käännös, ”Holtiton nainen”. Costello Hautamäki, soittotyön sankareita, päätti settinsä ekaan soololevytykseensä ikinä, sinkkujulkaisuun vuodelta 1985, ”Mun sormuksein”. Paluumatkalla huomasin jättäneeni kulkupelini aivan siihen Irwinin lapsuuskodin nurkille. KG

Poristriimi III (Merkattu Maa, Serpico, Mama Longhorn, Two of Us) @ kotisohva, 30.05.2020

Koronaepidemia helpottaa, mutta oikeita livekeikkoja ei täysimittaisesti tulla ennen loppukesää näkemään, haaveista huolimatta, joten striimeillä mennään edelleen. Striimissä vainko oot mun? Kyllä. Porin pyhältä rockin suistomaalta kajahti eetteriin järjestyksessään kolmas Poristriimi, ja olihan siihen vanhana porirockfriikkinä, diggarina ja tietäjänä suhtauduttava. Oli nimittäin luvassa pari muuta paikallista bändiä, ja sitten oli Merkattu Maa-yhtyeen comeback/reunion. Se oli odotettu ja tärkeä, ja siinä kävi hyvin.

Juonnettuun iltaan sai ostaa tukilippuja ken toimintaa halusi tukea, vaikkakin stream muuten oli ilmainen. Itsekin kävin toki tukiksen ostamassa, tämä on tärkeää toimintaa nyt, kun bändit ja keikkapaikat ovat eksistenssinsä reunamilla, kuka jatkaa ja kuka ei. Poristriimien äänentoistosta ja tuotannosta vastaava paikallinen Äänirasia antoi tuotantotilansa keikkojen käyttöön, ja lisää lienee vielä luvassakin. Mustilla kankailla rajattu, ja siten pimeäksi saatu varastotila muistutti ihan yllättäen oikeaa klubia, pöhäys savua ja kunnon valot, neljä kameraa asiallisesti asemoituina, mutta ennenkaikkea hulppean hyvä soundi auttoi asiaa. Kolmas Poristriimi oli yksi parhaita tämän lockdownin toimituksia vähintäinkin noin soundillisesti.

Illan avasi 2017 perustettu Two of Us, ironia on siinä, että bändissä on neljä jamppaa. Joilta on ulkona tuore EP ”Love Is A Religion”, ja ihan mainio kiekko onkin, skandinaavisella melankolialla ja ripauksella rautajopalankaa ryyditettyä brittipoppia, eli Britanniaa ja Ruotsia päällekkäin hyvällä tavalla. Two of Usilla on hämmentävän hyviä biisejä, kuten nyt vaikkapa setin päättänyt, tuoreen EP:n ”Always Attracted to Wrong Kind of Girls”, mutta ne parhaat styget oli silti tuorekiekkoakin vanhempia. Tällä biisimatskulla, pienen enkun lausumisen hionnan jälkeen, Two of Usilla olisi, ja toivottavasti tulee olemaankin, asiaa isompienkin levy-yhtiöiden dirikoille. Porirock elää ja voi hyvin.

Roudaustauoilla yleisöä kotisohvilla, striimiklitsuissa, maailman kioskeilla ja autiotaloissa viihdytti akustisen kitaransa kanssa harjavaltalaisen Six Minutes After-yhtyeen nokkamies Risto Ojalammi, joka soitti chatyleisön toivebiisejä, niistä ehdottomasti tyylitajuisimpana valintana Goo Goo Dollsien ”Iris”. Toki kuultiin muutama Satakunnan suistomaan kasariklassikko myös.

Ehtoota jatkoi neljän biisin setillään, 7-henkisellä kokoonpanolla esiintynyt Mama Longhorn, jonka olin ihan oikeasti nähnyt livenä Porisperessä elokuussa 2015. Bändin jäsenten taustoilta löytyy krediittejä kuten Ektroverde, Kuusumun Profeetta, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Lowlife Philosophers, näillä on Eeva Poijärvessä mainio solisti ja musa on mielenkiintoinen sekoitus afrobeatia, krautrockin jumitusta, vanhaa suomiprogea ja tsaikedeliaa. Ja vaikka Porisperen veto aikoinaan ei ulkolavalla, eli ei niin osuvassa paikassa, sytyttänytkään, nyt oli hyvä meininki. Bändin asetteleminen käytännössä ympyrän muotoon tuki neljän kameran kuvakulmia hyvin, ja illan toimivimmat valotkin Longhorn sai. Ehkäpä, mitä nyt valoista mitään tiedän, ihan samasta ympyräsyystä. Mama Longhorn ryyditti tänäänkin ilmaisuaan rikkaasti puhaltimilla, perkussioilla ja kiippareilla, parhaiten groovasivat avausbiisi, tuorein sinkku ”Island After Island” ja se pitkä, meditatiivinen hituribiisi, jossa laulettiin trakkaudesta, mistäpä sitä muustakaan, biisin nimeä en nyt edes lähdemateriaalin ääreen antautumalla keksinyt.

Tuoreeltaan levydiilin italialaisen Rockshots Recordsin kanssa solminutta, vuonna 2005 perustettua ja kaksi pitkää kiekkoa jo päätyyn nakannutta Serpicoa vaivasivat ainakin osan vetoa jonkinmoiset ääniongelmat. Tai siltä ainakin vaikutti. Ihan täyttä kuvaa, näin vilpittömästi uskon, ei keikka onnistunut Serpicon osaamisesta ja asenteesta muodostamaan. Jotain jäi puuttumaan, ja kärsipä Serpico myös illan huonoimmista valoista. Tässä lajityypissä, purppuranvärisesti junttaavassa hard rockissa ei oikeastaan millään muulla ole niin väliä kuin biiseillä. Ja sillä etukenoisella asenteella, jolla ne kulloinkin esitetään, tai vähintäinkin pitäisi esittää. Ehkä Serpico saa uuden mahdollisuuden joskus, ja ihan oikeasti livenä, itselläkin oli ajatus jo pitkälti illan päättäneessä bändissä, ja siinä henkilökohtaisesti tärkeimmässä syyssä avata ATK.

Merkattu Maa perustettiin Porissa 1986, ja kaikki entusiaistiset porirockjonnet ja suomirocksimot tietää kyllä tarkkaan, mitä kaikkea muuta noina vuosina tapahtui, tai oli hiljattain Satakunnan suistomaalla tapahtunut. Pori oli 1986 ollut jo muutaman vuoden Suomen eittämätön rockpääkaupunki, bändejä syntyi kuin sieniä sateella, levy-yhtiöiden ei tarvinnut kuin valita parhaat päältä. Kaikki Porista lähetetyt demonauhat ja kellarikassut kannatti kuunnella pinon päältä ekana pois, ja tarkalla korvalla. Jokainen lafka halusi oman porilaisen poppibändinsä. Merkattu Maa edusti porirockin kakkosaaltoa ihan parhaimmillaan, mertentakaista kaukokaipuuta ja romantiikkaa, mutta myös tuulenpieksemiä paikallisrantoja ja satamia kuvittavat sanat, ja tuttu porilainen melankolia biisejä kannattelemassa, duurimusiikkia mollissa. Bändin suurin menestys ajoittui vasta 90-luvun alkuun ja puolimaihin, kun kaupungin bändijättiläiset oli jo joko kuopattu, tai muuttumaisillaan puolihengettömiksi iskelmäbändeiksi. Merkatun Maan suosio oli alueellisesti kovaa, sen esikoisalbumi nousi Suosikin listan sijalle 7, pelkästään kahden porilaisen kivijalkamyymälän myynneillä. Kyseinen esikoisalbumi ”Karuselli pyörii” saatiin ulos vasta 1995, kun Suomi oli jo syöksynyt syvään lamaan, ja Porin rockvaltikkakin oli jouduttu luovuttamaan munattomalle eurodancelle, movetroneille ja mörkömetallille. Kyseiseltä esikoisalbumilta Merkattu Maa oli myös huolella valikoinut Poristriimi III:n kompaktin, viiden biisin settilistansa.

Ja mites sitten kävikään? Oli tullut tämän eristyksen / lockdownin aikana katsottua monta kymmentä livestreamia, ja sitten kävi niin, että porilainen Merkattu Maa, kymmenen vuoden keikkatauon katkaisten, ja jonkinmoisen, hyvinkin ainutkertaisen ja harvinaisen comeback/reunion-keikan soittaen, veti koko tämän oudon kolmekuukautisen periodin parhaan nettikeikan. Ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Merkattu Maa on pitkään, tosi pitkään, ollut niitä porilaisen ja suomenkielisen rockin kulmakivibändejä, joka olisi pitänyt nähdä oikeasti livenä jo moneen kertaan. Odotukset tätä streamcomebackia kohtaan oli siis kovat, mutta hienosti bändi, ja vieläpä pitkälti ”klassisella” kokoonpanollaan ne lunasti.

Kärkeen kuultiin ”Päiväkirja”, huikea biisi, jossa tyylikäs alkuperäissolisti Jyri Juhola kuulosti heti kärkeen jossain määrin Olli Lindholmilta, mutta hyvällä tavalla, ilman huumorittoman huutavaa patetiaa. Mielleyhtymä palasi myöhemminkin, mutta paino on sanoilla ei häiritsevästi. ”Päiväkirjan” melodiakulusta kumpusi mieleen myös Skädäm, eli ytimessä oltiin, vuosi -86, kauan on aikaa siis. Kakkosena ”Kaiken jälkeen”, Sami Välimäen koskettimet ujelsivat dingosti, tukien Sami Virtasen upeasti murjonutta kitaraa. Porirockin syvimmässä olemuksessa oli aikoinaan myös kyse monien raskaskätisestikin soittaneiden brittibändien diggailusta, mutta en nyt Merkkareiden suhteen ala väittämään muuta, kuin että brittivaikutteet kuuluvat yhä. ”Kaiken jälkeen”-biisissä Juha Jokisen rummut nakuttivat peräti manchesteristi, tämäkin vielä, (toivottavasti tätä vetoa pidemmälle kantavan) paluun tehnyt Merkattu Maa on Satakunnan James!

Edellisen keikkansa bändi oli soittanut 2009, ja sen oli tarkoitus kai olla kaikkien aikojen viimeinen, tänään siis me päätelaitteemme avanneet olimme onnekkaita. Jäähyväiskeikkaa edeltävä veto oli 2006 Yyterissä, n lämppärinä, kun Merkattu Maa täytti 20 vuotta. Eli ei tätä keikkaherkkua nyt ähkyksi asti ole päästy näkemään. Siksikin häkellytti, miten terävässä kunnossa bändi oli, tietämättä yhtään kuinka paljon tämän illan vetoa oli treenattu. Solisti Juholalle ”Laitakaupungin satama” on selvästikin omaelämäkerrallinen biisi, ja esitettiin sillä hartaudella. Virtasen kitaraintrolla lähettämä nimikkobiisi ”Merkattu Maa” on tämän bändin ”Pyhä Klaani”, siinä soi kaukokaipuu ja lännenromantiikka, mutta myös menettämisen melankolia. Bändi päätti settinsä viime hetkillä esikoisalbumille mukaan päässellä, kiipparisti Välimäen sävellyksellä ”Kevät Saa”, ja niin vain viidellä biisillä itsensä parhaaksi streamkokemukseksi kiilannut keikka oli paketissa. Ei encoreita, kenelle, kenen vaatimana, tämä on yksi striimauksen parhaita puolia. Poristriimejä pitää alkaa seurata, luvassa voi olla muitakin aarteita kaupungin kunniakkaasta pophistoriasta. Merkattu Maa, tehkää vielä oikeatakin keikkaa. Meininki hyvä, ja noi poispäi. KG

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Tappajatomaatit, Flippipuisto, Nyrkkitappelu @ PunkRockSpa, Aulanko Areena, Hämeenlinna 16.02.2019

Modernin mittaushistorian läyhäisimmin alkanut, kaikilla barometreilla surkeimmin startannut keikkavuosi sai vihdoin ja viimein jatkoa, kun Hämeenlinnan Aulanko Areenan ylälauteelle marssitettiin suomenkielisen punkin nykyhetken ykkösnyrkistöä neljän bändin mitalla. Tapahtuman nimi oli PunkRockSpa, ja kyllä, se tapahtui areenalla, joka toden totta on kylpylän yhteydessä oleva tila, joka myös liikuntahallina päivisin ja viikkoisin toimii. Mutta Aulanko Areena on saanut hommat hyvin uomiinsa, halli on erittäin kelpo mesta soitella, ja nytkin kevään mittaan ennakolta loppuunmyytyjä keikkoja on erittäin kivalla sykkeellä kalenterissa. Soittoajatkin näyttävät edes hiukan inhimillistyneen myös meille, jotka emme jää yöksi, ilmeisimmin yleisön pyynnöstä. Voikin siis todeta että hienoa, Hämeenlinnaan on vakiintunut uusi laatuluokan keikkapaikka. Jos jotakuta häiritsee, että rannekkeenvaihtopisteellä saattaa olla lapsiperhe kylpytakeissaan matkalla alakertaan plutaamaan, niin kannattaa jäädä ehkä himaan tsiigaamaan Voicea. Aulanko Areenan ohjelmisto on jo nyt aika monipuolinen, sitä todistaa myös lajissaan ensimmäinen PunkRockSpa.

 

Näyttökuva 2019-2-17 kello 19.21.50

Tappajatomaatit virittelee.

Myöntää pitää, pitkäaikaisena ja ankarahkona Ne Luumäet-diggarina, että illan avauspaikalle laitettu, itse Joey Luumäen nokkamiehittämä Tappajatomaatit on itselleni illan ehdoton pääesiintyjä, ja pääasiallinen syy Aulangolle raahautua. Ennakkoon ostetulle 21 euron lipulle saa toki ihan mainion katteen yytsimällä pari seuraavaakin orkesteria. Sekunnilleen klo 20.00 toikkaroi Tappajatomaatit lavalle, ja nakuttaa tappavan tehokkaan kolmevarttisen Luumäen taustaan nojaavaa ramopunkkia, mutta ei pelkästään sitä, sovituksellisesti Tomaatit on pidemmälle vietyä rätväkkää rokkia. Siinä kaikuu välillä vanhan liiton garage, ja Luumäkiin verrattuna biiseissä on suorastaan pikkuprogressiivisia osuuksia, joita älkäämme ymmärtäkö nyt väärin. Tomaatit on alan miesten huippuyksikkö. Joeyn menneisyyden tuntee kaikki, voidaan puhua miehestä joka oli tuomassa ramopunkkia Suomeen. Kitaristi Kimmolla on taustaa 70-luvun Vihannekset-yhtyeessä, basisti Kari soitti Zen Cafessa koko sen 16-vuotisen olemassaolon ajan, ja rumpali Jussi liittyi Juliet Jonesin Sydämen jonesistoon 1988, soittaakseen ”Jänis”-albumilla, ja siitä tähän päivään asti. Millään ei kehtaa puhua näissä ramopunk-ympyröissä superbändistä, enkä puhukaan, eikä kehtaakaan, mutta siis raskaan sarjan mittelijöitä kaikki tyynni.

Eniten Joeyn menneisyydestä kaksimetrisenä ramokarvapäänä, Suomen Joeyna, muistuttaa settilistan alkupäässä kuultava rokettiroll ”Sopimatonta”, joka on kuin jatko-osa tai veljesbiisi Niiden ramokäännökselle ”Sam pani kai jotain juomaani”. Samoin ”Entinen tyttöystävä”-biisi muistuttaa meitä pesäpallomailan heilautuksineen siitä, että ”jos en sua saa (niin ei saa kukaan muukaan)”. Ja kun Luumäillä oli biisi ”Marin tytär”, laulaa Tomaatit nyt Marin pojasta. Luumäkien, tai Niiden, olemassaolo perustui Ramones-mytologiaan, mutta bändistä sukeutui kulttiorkesteri omillaan, omalla tuotannollaankin. Luumäet soittivat Juvan ja Turengin Suomen kartalle, ja sitä samaa luumäkimytologiaa ansiokkaasti Tappajatomaatit nyt jatkaa. Siksi sääli, että ”Nanna juuttui Juvalle” jää soittamatta, mutta ehkäpä Semifinalissa kahden viikon päästä?

Terveellistä etäisyyttä takavuosien mytologiaan Tappajatomaateille tuo vaikkapa Kari Nylanderin alhaalta jynkkäävä ja pinnan tuntumaan miksattu basso, mutta myös Joeyn entistä kipeämmät sanoitukset, kuten vaikkapa nykyhetkelle irvailevassa ”Eheytyshoitoon”-stygessä. Kun tehokkaat amerikaneheyttäjät lobotomia ja shokkihoito ovat epäramosti poissa muodista, on tilalle pitänyt keksiä jotain muka inhimillisempää. Tappajatomaattien setti päättyy siihen, mitä relatiivisen moni on odottanut koko kolmevarttisen ajan, vuoden 2010 ”Villi itä”-albumin avaava, nimeään, sovitustaan ja kitarasoundiaan myöten kivenkova Kari Peitsamon Skootteri-tribuutti ”Tummansininen Nissan Micra vm. -86”. Biisi on ehdottomasti yksi suomenkielisen ramopunkhistorian kaikkein tykeimmistä biiseistä.

Sitten odotellaan puoli tuntia, ennenkuin Herttoniemen jäbät, mainion muistijäljen jättävä Flippipuisto pääsee soittamaan oman osuutensa. Kieltämättä bändien välit voisivat olla puolet lyhyempiä, toki ymmärrän ajatuksen mökäöljyn myynnin maksimoinnista, mutta silti, joku järki näihin minifestari-iltoihin, tai yksi bändi lisää. Flippipuistolla on kerrassaan mainioita biisejä, ja setti vain paranee loppua kohti eksponentiaalisesti. Mainittua loppua kohden kuultavat ”Wamma-Park 420” ja ”Silloin kun sä olet kotona” tuntuvat olevan ilahduttavasti sakenevalle yleisölle myös niitä odotetuimpia. Suomenkielinen punk elää ja voi hyvin, ja muustakin kuin krapulasta voi laulaa. Yhteiskunnallisuus on jäänyt taakse, onneksi, onhan se jossain määrin nolostuttavaa laulaa systeemistä ja kytistä vuonna 2019, kun kumpiakaan ei oikein tahdo missään enää tunnistettavasti nähdä. Flippipuisto kertoo itse olevansa ”skeittipunkin, ysärimusan ja suomirockin sekoitusta”, ja kun en itse parempaakaan keksi, niin mennään tuolla. Katsastamisen arvoinen orkesteri ehdottomasti.

Nyrkkitappelu on pitkään pitänyt tsekata livenä, olihan sen esikoisalbumilla ”Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks” nimestään lähtien aika virkistävää kotimaameininkiä kaikenmaailman metsäfolkin, söpöstelybläkkiksen, emotuijottelun ja electrolääppimisen sijaan. Ja reipas ja raikas on bändi myös livenä, se ei ole mitenkään kliseisesti suomipunk, vaan sen soitannossa kaikuu jopa takavuosien doctor feelgoodisti ja fleshtonesti nykivä garage. Kahdella kitaralla ja stemmalauluilla ryyditetty punk toimii kenties parhaiten juuri varhaismatskussa, niinkuin nyt vaikkapa setin puolimaissa kuultavassa ”Tyttöjen farkut”-biisissä. Toki lavanedustan pogolattian saavat kuumaksi myös ”Rikas läski sika” ja radiohitti ”Tekis mieli ryöstää Siwa”, jota jälkimmäistä ehditään yleisöstä jo villisti huutotoivoakin. Nyrkkitappelu nykii sekin todella tehokkaan kolmevarttisen, vaikka kärsiikin hetkittäin illan heikoimmista soundeista, joskaan ei millään tapaa katastrofaalisista.

Sitten pitäisi odottaa 50 minuuttia illan päättävää Pää Kii-orkesteria, mutta oma ja täysin henkilökohtainen hermo ei kestä, on mentävä. Kuten aiemminkin totesin, yksi bändi illan punkkikylpylään lisää, tai ainakin isommat tuopit. Tai siis ainakin lyhyemmät tauot. Yhtäkaikki, hieno ja ansiokas aluevaltaus Aulanko Areenalta tämä PunkRockSpa. Homma on koeponnistettu, joten tapahtuman jatko-osaan ensi vuonna joku ulkomaalainen pääesiintyjä, eiks yeah? KG

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: