Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “suomirock”

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

J.Karjalainen @ Radisson Blu, Oulu 12.03.2016

Oulun Radissonin alakerta, paikallisille aina ja iankaiken ”Vaakuna” , on aika karmaisevan alaviritteinen paikka rockin soitolle. Täällähän voisi serkkulikan hääkahvit horaista, mutta ei tämä mikään rockvenue ole. Sisääntulo on huonosti järjestetty ja opastettu, lämmintä kaljaa muovituopeista joutuu jonottamaan puoli iltaa. Kolmenkympin lipun hinta ei sisällä narikkaa. Jos bändin haluaa nähdä ja laadukkaasti kuulla, on tunkeuduttava erittäin eteen, ja sitähän haluaa toki moni muukin. Mutta J.Karjalainen on kaupungissa, joten paikasta viis, mies on aina kulmille sattuessaan nähtävä. Olin Jiin mainioine orkestereineen nähnyt pari vuotta sitten muutamaankin otteeseen, mutta todettava on, että meininki vain paranee koko ajan.

Onnistun saamaan kohtalaiset jalansijat keskeltä, varsin läheltä lavaa. Siinä sounditkin ovat minimissään kohtalaiset, mutta parhaimillaan loistavat. Vain laulusoundi jättää toivomisen varaa, mutta niin se tekee kotimaisten artistien kohdalla melkein ilta kuin ilta.  Karjalais-Jukka itsekin mainitsee välispiikissään jännittäneensä, millaiset äänenpaineet matalaan tilaan saadaan loihdittua.

Jii aloittaa lähes kaksituntiseksi venyvän settinsä yksin akustisesti, tuoreen levyn otsikkotsibaleella ”Sinulle Sofia”. Uutuusalbumilta kuullaan myös radiohitti ”Stindebinde” ja ”Voikukkia”. Bändi, kitarassa Mikko Lankinen, bassossa Tom Nyman, rummuissa Janne Haavisto ja koskettimissa Pekka Gröhn, on totuttuun tapaan aivan hillittömässä tikissä. Tämän ryhmän voisi laittaa maailmalla kenen tahansa taustalle, isolla soittaessaan Karjalaisen ryhmä lähentelee E Streetin Bandin tunnelmia. Gröhnin alhaalta murjovat urut ovat aivan keskeisessä asemassa, samoin Haaviston tanakka Weinberg-komppi. Ja sitten on tietenkin ne laulut, uudet ja vanhat. Karjalaisella on häkellyttävä kyky uudistaa ja tuoreistaa omia puhkisoitettuja klassikoitaan, ja pitää ne keikkasetissä virkeänä. Karjalaisen keskeinen tuotanto soi bingohalleista terveyskeskuksiin joka jumalan päivä, ja joihinkin on ehtinyt jopa kyllästyä. Mutta kun biisien tekijä ne itse sovittaa maailmanluokan muusikoille, ei yllättäen olekaan mitään hätää vaikkapa ”Sekaisin”-kappaleen kanssa. Siitähän oululaisyleisökin viimeistään menee sekaisin, mutta letkeällä jalalla liikkeellä ollessaan muustakin rock’n’rollmusiikista.

Illan kovimmat vedot on erittäin yllättävästi tummia ja melankolisia sävyjä saava ”Doris” ja aivan häkellyttävän kaunis ”Villi poika”, jonka aikana silmäkulmaan ilmestyy tippa, tunnustaa pitää. Jii tarttuu huuliharppuunsa, Gröhnin urut ujeltavat komeasti. Ja vielä yksi nosto, niinkuin muodikkaasti sanotaan, encoreosuudessa kuultava ”Varokaa miehiä joilla on mustat lasit”. Hienoa, että tämä Mustat Lasit-kauden raita viihtyy edelleen keikkasetissä, sinnehän voisi näin ”you name it, we play it”- periaatteella toivoa muitakin erikoisuuksia, kuten vaikkapa ”Lallin kumautus”. Nimittäin samaiselta periodilta kuultava ”Apinaorkesteri” kulkee sekin todella upeasti, nykybändi kuulostaa isolta ja täyttää isoimmillaan vetäessään samaa tilaa mitä aikoinaan suurimiehistöinen Mustat Lasit puhaltajineen ja muineen.

Kuultiin tietenkin ”Sankarit”. Jääkiekkopiirien tilapäisesti poispilaama laulu puhaltuu sekin uuteen hehkuun, bändi kuulostaa väliin kultakauden Rollareilta, väliin mieleen kumpuaa joku 70-luvun laadukas diskobändi. Karjalaisella itselläänhän homma ei jää niinsanotusti karismasta kiinni, eikä biisien väleissä tarvitse jauhaa mitään turhaa, katalogi puhuu puolestaan. Viimeisimmän levyn ”Se mies oli Tommy Ramone” tuntuu tässä seurassa välipalalta, mutta edellisen albumin ”Mennyt mies” ja ”Sinivalkoisia sirpaleita” toimivat edelleen, ja lienevät setissä pitkään.

Kiitän itseäni hyvän paikan valinnasta, bändi kuulostaa hyvältä, kukaan ei jortsua varpailla. Karjalainen todistaa jälleen sen, että miehen keikalle voi milloin tahansa mennä, ja aina puhutaan laatuvedosta. Näen jo itseni parin viikon päästä Pakkahuoneen keikalla, sikäli vakuuttaavaa toimittamista saatiin tänään Oulun yöhön. KG

Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen @ 45 Special, Oulu 27.02.2016

Kauko Röyhkä on lyönyt uransa varrella hynttyitä yhteen monen mielenkiintoisen ja laadukkaan tekijän kanssa. On ollut yhteistyötä Rättö/Lehtisalo-parivaljakosta aina sinfoniaorkesteriin saakka. Laajasta kirjosta huolimatta Röyhkä on poikkeuksetta onnistunut säilyttämään korkean tason tekemisissään, laadun käsite ei ole päässyt hämärtymään. Viimeksi Kauko viritti yhteistyön intrumentaaliorkesteri Hypnomenin ja laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan kanssa. Vastikään ilmestyi albumi ”Huominen on uni”, ja nyt ollaan sitä promoavilla keikoilla.

Vaikka on lauantai-ilta, Oulun 45 Specialin soittoajaksi on ilmoitettu 20.30. Kannattaisi monen muunkin suomalaisen rokkiluolan ottaa mallia eurooppalaisista aikatauluista. Onneksi yhä useammat paikat siirtyvät ajattelussaan sivistyneempiin soittoslotteihin ja sitäkautta paremmin palvelemaan myös arki-iltojen keikoilla kävijöitä, ja seuraavana aamuna töihin raahautujia.

Kahdeksan aikaan tonteilla on vielä aika hiljaista, ennakkolipun ostaminen on ollut tokikin vain tapojeni mukainen varotoimi. Väkeä valuu kuitenkin paikalle hissukseen ja kun keikka varttia ilmoitettua myöhemmin polkaistaan käyntiin, on Nelivitosen yläsalissa jo mukavasti jengiä. Yläsali on ihan mainio paikka rockinsoitolle, toki täälläkin on tolppa aika keskeisellä paikalla, mutta sitä sattuu, rakennusten on mieluusti pysyttävä myös pystyssä. Keikkaa voi katsella hyvällä näkyvyydellä myös pöydistä, 45:n keittiö on taas vuosien tauon jälkeen toiminnassa, henkilökunta vetää hyvin, ja ainakin yläkerran baari palvelee ripeästi. Kaikki siis kunnossa. Ainoa aiempi kokemukseni 45:sta oli vuosia sitten joku kaoottinen Radiopuhelimien veto, mutta paikka oli silloin aika eri muotoinen ja näköinen.

Instrumentaalirockin tyylikäs taitaja jo vuodesta 1994, Hypnomen, avaa illan odotetusti ja tuttuun tyyliinsä, instrumentaalilla. Pekka Laineen kitara ja Sami Niemisen urut ovat tämän bändin ydinaluetta, toki myös Juha Litmasen groovet rummut. Yhden tämäkän loungepalan jälkeen päästään itse asiaan, Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa astelevat lavalle. Vastaanotto on lämmin. Projektin nimi voisi aivan hyvin olla muotoa Inginmaa/Hypnomen/Röyhkä, tässä tärkeysjärjestyksessä tänään ehdottomasti edetään. Anna Inginmaa on täysin suvereeni esiintyjä, ottaa lavan haltuunsa, ottaa yleisönsä. En ole uskoa, että lähdin viimeksi Inginmaan soolokeikalta kesken pois, nyt ei tulisi mieleenkään. Anna Inginmaa on illan tähti, supersensuelli esiintyjä, joka ilmiselvästi nauttii joka hetkestä. Se välittyy. Anna ottaa jopa keskellä näkökenttää tönöttävän tolpan haltuunsa, osaksi tanssinsa ja laulunsa dramaturgiaa.

Kauko Röyhkä on kieltämättä asia, jonka takia itsekin Ouluun tänään satuttuani paikalle alunperin hankkiuduin. Miehen osuus on kuitenkin melko toissijainen, Kauko laulaa muutamissa biiseissä soolo-osuuksia, mutta ilta ja kiertue on Inginmaan. Usean biisin ajan Röyhkä istuskelee takahuoneessa. Edellisellä viikolla Seinäjoen keikan soundcheckissä synnytetty ”Rakkauden lähettiläs” on tavallaan illan kulminaatio, viestikapula vaihtuu, suomirockin sukupolvenvaihdos on konkretiaa. Kauko laulaa sinänsä sympatiaa herättävästi paperista tuoreehkon biisin sanat, lukulasit nokilla. Anna osaa ulkoa, biisi on hallussa siinä missä kaikki muukin.

Muuten tuore levy soitetaan käytännössä melkein kokonaan kannesta kanteen. Sen, ja tämän illan parhaita hetkiä ovat ”Juhannusyö” ja ”Mies Marsista”, joista jälkimmäinen jäisi kieltämättä vajaaksi ilman Kaukon tuttua ja tunnusomaisen hiippailevaa tulkintaa. ”Mies Marsista” on upea tunnelmapala Röyhkän taannottaisilla ulkomaanmatkoilla visioituna, yksittäinen biisi jonka takia jo pelkästään kannatti olla paikalla. Röyhkän omasta tuotannosta kuullaan komea ”Pastoraali”, mutta ei muuta, ei ainuttakaan tuttua radiohittiä. Ja koska keikka on vain hieman albumin mittaa pidempi, se tuntuu niinmuodoin varsin lyhyeltä. Harvoin tulee tunne, että olisi tämä voinut pidempäänkin jatkua.

Setti päättyy kuten alkoikin, Hypnomenien kierteiseen hissigrooveen, ja aivan turhan pian kaikki on ohi. En voi todellakaan sanoa syttyneeni ”Huominen on uni”-albumiin, eikä näiden kolmen kombinaatio paperillakaan kuulostanut välttämättä kovin toimivalta, mutta keikkakokemus futaa ja jytää. Uusi tähti on syttynyt suomirockin taivaalle, Anna Inginmaa. Nyt myös yhdellä koko suomiskenen tärkeimmistä hahmoista tuettuna, sekä maailman parhaan loungebändin groovella varustettuna. Menkää ja tsekatkaa nämä livenä. Tulevat keikat täältä: http://www.stupido.fi/recs/artist.php?lang=&id=140

KG

 

Kaseva @ Klubi, Tampere 22.01.2016

Vuonna 1974 Tampereella syntyi yksi suomirockin kirkaimmista ja ainutlaatuisimmista helmistä, Kaseva. Orkesterin nuorilla jäsenillä oli 60-luvun lopulle tyypillistä kitarabänditaustaa, soittotaidot niissä hankittuna. Mikä Kasevan nosti kuitenkin massasta samantien ylitse muiden, oli biisinkirjoittajakaksikko Raivio-Jokelan ainoalaatuinen talentti ja herkkyys. Kasevan alkuperäis-klassisesta kokoonpanosta ovat tänä päivänä jäljellä Mikko Jokela (akustinen kitara ja laulu), veljensä Nils Jokela (rummut), sekä Jouko Järvinen (basso). Traagisesti hukkumisonnettomuudessa kesällä 1989 joukoistamme poistunut pääasiallinen biisinkirjoittaja Asko Raivio vastasi aikoinaan laulusta, kitarasta ja koskettimista; musahommista jo eläköityneen kitaristi Tapio Rauman tilalla nähdään nyt manserockin monessa mukana  ollut ja oleva takuumies, Tommi Kekoni.

Talvella 2016 Kaseva on edelleen erinomaisessa lyönnissä, 1970-luvun puolimaissa nuoren miehen mielellä kirjoitetut laulut ovat edelleen, ja oikeastaan taas, viiltävän ajankohtaisia. Fanikuntaa riittää, keikkoja tullaan katsomaan matkojenkin takaa. Ja voin sanoa, että kannattaa.

Pitkän uransa ajan Kaseva on kantanut harteillaan ”Suomen Beatles”-leimaa. Suomalainen rockjournalismi oli aika lapsellista tavaraa vielä 70-luvulla ja kun moni lukijakaan ei ehkä niin paljosta muusta tiennyt, oli kaikkien huulilla oleva (tai siinä vaiheessa jo vahvasti ollut) Beatles helppo lyödä leimana Kasevan kollektiiviseen otsaan. Toki bändin viimeisen päälle hiotut stemmalaulut, kitaraharmoniat ja vähän ehkä ulkoinen habituskin saattoivat muistuttaa maailman kaikkien aikojen yliarvostetuimmasta liverpoolilaisnelikosta, mutta jos nyt itse jonkun olisin pakotettu valitsemaan, niin kyllähän Kaseva oli, ja vieläkin on, Suomen Moody Blues. Jos Tampereen Klubin keikalla jossain kohtaa kaikuikin muistumana Beatles, niin sekin oli enemmän kersantti Pippuria kuin Jestödeitä.

Toki Kaseva soitti illan settinsä alkupäässä yhden beatleksen ja yhden eaglesin, jälkimmäisen vastikään kuolleen Glenn Freyn muistolle omistaen. Mutta muuten mentiin bändin omalla katalogilla. Joka toki on vain kolmen albumin mittainen, mutta vuosien saatossa melkein kaikista biiseistä on ikäänkuin muodostunut hittejä. Laulut ovat soineet radiossa, osa taajaankin, mutta ei niin taajaan että niille olisi käynyt ”hotelcaliforniat” tai ”proudmaryt”.

Klubin keikka käynnistyi iskusävelmällä ”Pena”, kakkosalbumilta ”Kun maailma elää” (1976). Asko Raivion yksin kirjoittama ”Pena” on se biisi, jonka kautta itse Kasevan aikoinaan löysin. Kakkosalbumin isot hitit säästettiin reilun tuntisen setin loppupäähän, niistä komeimmin kulki tänään nimiraita ”Kun maailma elää”, joka 70-luvun voimakkaasti kasvavalla teollisuus-Tampereella kirjoitettuna syrjäytymislauluna, on tänä päivänä edelleen koskettavan ajankohtainen, ja saanut jopa kokonaan uusia syvempiä merkityksiä. Bändin toiselta levyltä kuultiin siis kaikki olennaisin; ”Naula läpi pään” , kovasti jo mainitun Moody Bluesin hengessä paukkiva ”Turhaan mua huudat” ja tietenkin herkkä ”Monen vuoden jälkeen”.

Nils Jokelalla on edelleen tanakka komppi, kaveri on ilmiselvä Tampereen Ian Paice. Muutenkin tulee ihailtua näitä tämän, ja aiemmankin, polven kannuttajia paljon; soitetaan matalalta pallilta pientä tai rajattua settiä, eikä kätkeydytä omalle osastolle katseilta piiloon. Matalalla istuen ei voi pudotella kapulaa kalvoon, pitää lyödä. Bändin viimevuotinen hankinta Tommi Kekoni nykäisi muutamiinkin biiseihin erittäin maukkaan soolon, ja ennenkaikkea albumeiden sovituksille ja soundeille uskollisesti, mitä kovasti arvostan. Mikko Jokelalla laulut ja karisma puhuvat puolestaan, biisien väleissä ei tarvitse höpötellä ja muistella, eikä ylitsevuotaen edes kiitellä. Tällaisetkin pikku faktat tekevät Kasevasta huomattavasti ikäistään nuoremman, tai nuorekkaamman bändin, miten vain.

Esikoisalbumilta ”Silloin kun” (1974) yleisöä sytytti ehkä eniten radiohitti ”Striptease tanssija”, Suomen Prettywoman. Takarivistä kuului pikku pienissään huutelua ”Sä huomannut kai oot” koko keikan ajan. Vähän kuin kaipailisi Black Sabbathin keikalla ”Paranoidia”. Biisi toki kuultiin setin loppupään hittiputkessa, kuinka ollakaan. Illan ehkä kovin veto kuitenkin oli niinikään esikoisalbumin raita ”Tyhjää”. Ei, kyllä se sittenkin oli edesmenneen Asko Raivion yksin kynäilemä, järisyttävän kaunis ”En päivällä sua nää”, bändin vuonna 1982 ilmestyneeltä, aivan suotta aliarvostetulta kolmoskiekolta ”Meidän huoneessa”.

Kasevan keikkatahti on tätä nykyä rauhallinen, alkaneelle vuodelle on sovittu (nyt nähdyn lisäksi) kolme vetoa, mutta ehkä niitä ilmestyy lisää. Kasevan voi pitää tien päällä vain käymällä keikoilla, aivan kuten minkä tahansa muun bändin. Olisin olettanutkin Klubin olevan perjantai-iltana loppuunmyyty, mutta ei. Back from 60’s-osaston lisäksi joukossa näkyi ilahduttavasti myös nuoremman polven edustajia, jotka ilmiselvästi osasivat hittibiisit ulkoa. Jos Kaseva on jotenkin aina mennyt ohi, kehotan aloittamaan tutustumisen ”Kun maailma elää”-levystä, ja laajentamaan siitä koko tuotantoon. Tällaisia lauluja ei enää kirjoiteta, ei ainakaan albumikokonaisuuksiksi. Näihin voi aina palata, jos alkaa ahdistamaan toistensa ylitulkinnoille tv:ssä poraavat suomirockin nykylegendat.

Itse olin tällä kertaa, ja itseasiassa ensimmäistäni, liikkeellä Veikkauksen tarjoamalla Kaveri mukaan-lipulla, tai siis kaverini oli. Idea on yksinkertaisesti se, että Veikkauksen kautta voi ostaa kotimaisen artistin keikalle kaksi lippua yhden hinnalla, ja näin omalta osaltaan pitää hommaa hengissä. Tutustumisen arvoinen skeema. Musiikki on nimittäin parasta elävänä, melkein aina. KG

Pekko Käppi, Selma @ Keltainen Talo, Laurinmäki, Janakkala 15.08.2015

Janakkalan kirkon kupeessa, äärimmäisessä hämäläisessä kulttuurimaisemassa on jo rapsakat 100 vuotta seissyt Laurinmäen kaunis jugendtalo, entinen rukoushuone. Vuosia se toimi puolihylättynä varastona, mutta nyt se on jälleen saatu yleisönpalvelutehtäviin. Kesälauantaisin järjestettävät pienimuotoiset konsertit tuovat pelkkää rikkautta seutukunnan elävän musiikin tarjontaan; niille varsinkin joita rokkiklubit tai pompöösit festarit eivät varsinaisesti houkuttele. Kuluneen kesän aikana Lurinmäellä on nähty mm. Emilia Lajunen, Django Collective Helsinki ja Rinneradio, joista erityisesti viimeksimainitun missaamista tässä miljöössä kadun varsin syvästi.

Tällä kertaa keltaisen talon paahteisen lauantai-illan avaa kolmen erittäin viehättävän naisen combo, nimeltään Selma. Trio soittaa kolmisen varttia sovituksiaan suomalaisista kansansävelmistä ja vanhan ajan kansainvälisistä iskelmistä, jotka suomalaiset ovat omineet osaksi omaa mytologiaansa. Kuten vaikkapa ”Illalla”, tai ”Neidon oikut”, jotka kumpikin ovat italialaista alkuperää. Mutta sovittaminen onkin se, joka tekee Selmasta erityislaautuisen. Senni Eskelisen sähkökannel ja Netta Madetojan saksofoni ovat jo lähtöjään varsin harvoin nähty instrumenttipari. Trion täydentää Kaisa Leskisen häkellyttävän kaunis ja vahva laulu. Vanhoihin umpikaluttuihinkin schlagereihin puhalletaan uusi henki, eikä homma missään vaiheessa käänny ylitulkinnaksi tulkinnan vuoksi, ei turhaksi söpöilyksi tai tunteiluksi. Klassikot on kuorittu ytimeensä, ja niistä puhkikuulluimmistakin tulee vain kauniita lauluja, kun vuosikymmenten patina pestään pois, ja tilalla on tuore, näkemyksellinen sovitus.

Senni Eskelinen on tehnyt sähkökanteleellaan ja omalla olemuksellaan saman, mitä Pekko Käppi jouhikolle, ja ennenkaikkea Kimmo Pohjonen haitarille, hanurille, harmonikalle, pirunkeuhkolle. Eli on pyyhkinyt jämähtäneeksi ja luutuneeksi tuomitusta instrumentista pölyt päältä ja lähtenyt ennakkoluulottomasti tien päälle, sekä ennenkaikkea tietenkin kytkenyt soittimensa valtakunnan verkkoon. Eskelisen sähköisestä instrumentista puuttuu kokonaan se itseäni kanteleensoinnissa ärsyttävä oimuistatkovielä-kilke, ja itseasiassa sähköinen versio osoittautuukin erittäin monipuoliseksi soittimeksi. Näin ne ennakkoluulot murtuvat. Ja voin kertoa, että omalla kohdalla Pohjonen on tehnyt harmonikalla täsmälleen saman tempun.

Selman ohjelmistosta tänä iltana nousee esiin kolme ylitse muiden. Encorena kuultava ”Nuoruustango”, johon Eskelinen soittaa pitkän ja hartaan soolon. Hienoin kuulemani versio sitten alkuperäisen. Hopeasijalle kapuaa herkkä tulkinta biisistä, joka käsittääkseni yhä tunnetaan vain nimellä ”Balladi elokuvasta Klaani”. Alunperin Mika Kaurismäen vuoden 1984 elokuvassa laulun tulkitsi muuan Päivi Portaankorva, mutta nykyään tuo originaali tuntuu jo hiukan jopa vaisulta, ja aivan erityisesti tänään, kun Kaisa Leskinen välttää ansan, johon tämän laulun kohdalla liian usein sorrutaan, eli ylitulkinnan. Sanoinko jo, Leskisellä on aivan hillittömän kaunis ääni.

Eikä tässä vielä kaikki. Selma-trio kutsuu vieraakseen lavalle illan päättävän artistin, Pekko Käpin, ja soittaa klassisen, traditionaalisen ”Emman”, juuri sen valssipoljentoisen tutukkeen, jonka varmasti suurin osa tietää pääosin The Soundsien tai The Mustangsien rapsakan iloisena rautalankatwanginä, juuri sinä biisinä, joka toi rock’n’rollin Suomeen.  Mutta, tämä nelikko lataa pöytään uskomattoman komean, hitaan tulkinnan. ”Emmasta” tulee surumarssi, kuolema on käynyt talossa. Pekko Käpin sähköjouhikko rouhii alakerrasta, Emma on poissa, jos ei nyt konkreettisesti, niin rakkaus ainakin on kuollut. Nerokasta. Naislaulajan tulkitsemana, ja mainitulla surumarssifjongalla, perinteisistä perinteisimpään syntyy uskomattoman hieno lisäkierre. Tätä on taide. Hehkuttamatta ehkä paras, mutta Selman ja Käpin ”Emma”, vanhan jugentalon salissa, auringon laskiessa, on huikein audiovisuaalinen kokemus varsin pitkään aikaan.

Pienen paussin jälkeen jatkaa soolona Pekko Käppi, mies joka toi jouhikon nyky-Suomeen. Ahkerasti ulkomaillakin kiertävä, myös Hollannin Roadburn-jumitusfestivaalin kanonisoima artisti kasvattaa levy levyltä kulttisuosiotaan. Ensinnäkin pitää muistaa, ja korostaa, ettei Käppi soita mitään Kuralan kylämäen kaivauksista löytyneitä hauraita muinaismusiikin instrumentteja, vaan miehelle vartavasten rakennettuja sähköisiä versioita. Niistä illan keikalla valkoinen pääkallon muotoon tehty peli soi alempaa, ja toinen, pentagrammilla koristeltu, vähän ylempää.

Mies ja jouhikko, murhaballadit ja Suomen kansan tuhatvuotinen tempoilu kohti eurooppalaista sivistystä. Käppi laulaa piikkitynnyreihin tuomituista neidoista, jotka eivät suostuneet antamaan kuninkaalle. Käppi laulaa hirttopuista, tummista vesistä ja murheesta. Mutta murhekin on katsojan korvassa, näihin voi myös suhtautua kansanperinteen toisenlaisena tallentamisena, ja sillä ironialla, mitä niihin kenteis osittain alunperinkin on sisäänkirjoitettu.

Käppi soittaa tunnin, jouhikko soi vimmalla, eikä intensiteetti pääse juurikaan laskemaan. Pekko Käppi ei ole varsinainen supliikki, mutta hapuilevat välispiikit tekevät hommasta vain sympaattista. Jykevimmin tänään toimivat Vesilahden nuoresta Katariinasta kertova balladi ja Eppu Normaalin ohjelmistosta tuttu ”Nuori poika”, joka Käpin jouhikolla murjomana muuttuu sekin hirsipuuballadiksi, ja laulun koko merkitys muuttuu. Hyvä niin, johan tuo vanha merkitys aikansa elikin.

Pekko Käppi, jota nyt todistin soolona tai omillaan vasta ensimmäistä kertaa, on hämmentävä taiteilija; kuin olisi lyöty samaan pataan Sielun Veljet, Tom Waits ja Charlie Patton, ja luettu ankarat loitsut perään. Käpin kaltaiset artistit pitävät perimätietoa yllä, maailmassa jossa yhä harvempaa kiinnostaa menneisyys, niin meidän menneisyytemme, kuin musiikkimmekin menneisyys. KG

 

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Neil Young & Crazy Horse (us), J.Karjalainen @ Kaisaniemi, Helsinki 05.08.2013

Muistikuvat Neil Youngin ja Crazy Horsen keikasta 12 vuoden takaa Helsingin Hartwall Areenalta ovat, ehkä osin hatariakin, mutta muistikuvia puuroisesta, huonosoundisesta ja ylipitkästä show’sta. Elokuussa 2013 Kaisaniemen puistossa kaikki on toisin. Young ja uskolliset crazyhorset vetävät yhden vuoden kovimmista nykäisyistä, eikä pikkupelokkain ennakko-odotuksin liikkeellelähteneellä keikkakoluajalla ole vastaanpanemista. Show ei ennakkoon ole loppuunmyyty, mutta illan mittaan paikalle valuu pyöreästi 15 000 ihmistä, ja sääkin sallii.

Tapahtuma kulki Live Nationin järjestämän Helsinki Classic Festival-nimen alla. Paikaksi oli valittu Tuska Festivalin entinen sijaintipaikka, ja muutamien aiempienkin irtokonserttien näyttämö, eli Kaisaniemen puisto. Ja kyllähän todettava on, että paikka soveltuu paremmin pesäpallon peluuseen, mihin se alunperin onkin tarkoitettu. Haaste Helsingissä on juuri tässä, Olympiastadion on liian iso ja aika usein varattu, Hartwall Areena on mitä on varsinkin soundiltaan,  ja kesällä haluttaisiin soitattaa ulkoilmassa. Siksi kaikki vaihtoehdot Kaisaniemestä Hietsun rannan kautta Kalasatamaan ovat väistämättä hiukan pakotettuja.

Iltapäivän oli avannut The Latebirds-yhtyeen ympärille koottu juhlakokoonpano, jonka itse jätin näkemättä, ajatellen että 4 tuntia hiekkakenttää tennarin alla riittää ihan mainiosti. Sensijaan keskimmäinen esiintyjä, eli J.Karjalainen olikin jo tarkistettava. Olin nähnyt Jukalta ja bändiltään huiman hikisen hiihtokeskusvedon keväällä Lapissa (ei, en ollut hiihtämässä), ja sen jälkeen porukka ja sen yhteensoitto on hioutunut, jos mahdollista, entistä kivenkovemmaksi. Voisi sanoa, että Karjalaisella on rinnallaan nyt kaikkien aikojen kokoonpano, mutta eihän se pidä paikkaansa, Jii on siitä(kin) ainoalaatuinen suomirockari, että miehellä on aina ollut rinnallaan se kaikkien aikojen kokoonpano.

Kuinka monella pitkän linjan kotimaisella rockartistilla on varaa täräyttää homma käyntiin kaikkein kovimmilla hiteillä? Aivan oikein. Karjalaisella on, iskusävelmiä riittää, katalogi on pitkä. Keikan avaukseksi ”Kolme cowboyta”, helketillisen hieno starttivalinta, biisi kun olisi ilmeinen poiminta sinne keikan keskisuvantoon. Ja sitten kuluvan vuoden kova radiohitti sekin heti kärkeen, eli ”Mennyt mies”. Ja siitä sitten minuutilleen ja tarkasti tunti hittejä vuosien varrelta, sekä tuoreen ”Et ole yksin”-albumin raitoja. Sanat ei riitä kertomaan, millaisessa tikissä tai lyönnissä Karjalaisen bändi juuri nyt on. Surfmestari Mikko Lankisen kitarointi vaikkapa stygeissä ”Sydänlupaus” tai ”Avaruuden ikkuna” on lähinnä häkellyttävää. Ja Tom Nymanin murea basso on tärkeä elementti nyky-Jiin soundissa. Kosketinsoittaja Pekka Gröhnin ja rumpali Janne Haaviston lisäksi kokoonpanoa oli tänään ryyditetty Olli Haaviston pedal steelilla, sekä torvisektiolla. Mainiosti bändi väisti lavantaaksepoukkoilun ja turhan encoren ansan, Karjalainen päätti tulla vetämään yhden vielä, kun aikaakin oli muutama minuutti jäljellä, ennekuin yleisö edes ehti tai tajusi pyytää. Ja niin kuultiin hittipitoisen setin päätteksi vielä mainio (Varokaa miehiä, joilla on) ” Mustat lasit”.

Minulta jos kysytään, niin Neil Young ei lämppäribändejä tarvitse. Mutta jos nyt tämänkaltainen festivaalitapahtuma halutaan järjestää, niin kukapa muu kuin Karjalainen sopisi tehtävään paremmin. Yleisö oli Jukan meiningissä mukana vallan mukavasti, ja lauteet tuli kerrankin asianmukaisesti lämmitellyiksi. Tiedoksi vielä iltapäivää juontaneelle Arttu Harkille (kuka on Arttu Harkki?), että Karjalainen olisi saattanut tehdä ”suomirockin kaikkien aikojen comebackin”, mikäli olisi ollut poissa, telakalla, tauolla, tekemättä mitään. Onko hiljaiselo sitä, että tekee kolme huikeaa albumia, joita ei näy Radio Novan soittolistoilla?

Moni käytti Neil Youngin keikasta sanaa ”jumalanpalvelus”. Se kuvaa hyvin usko(nno)llisimman fanikannan suhdetta Kanadan suureen mieheen, ja yhteen maailman neljästä parhaasta rocklaulujentekijästä. Kaisaniemen ihmismassassa vilisi 90-luvun alun iskukuntoisia kiertuepaitoja, jopa 80-luvun lopun. Kertoo asian tärkeydestä säilyttää vanhoja rundipaitoja kaapin perällä turvassa, vain jumalanpalveluksissa käytettäviksi.

Kuten alussa totesin, hiukan piti jännityksellä odottaa toista (vasta, kyllä valitettavasti) Young-keikkaani, se ensimmäinen kun ei tajuntaa räjäyttänyt. Lähinnä pelko koski jumittavaa keskenäänsoittamista ylikovaa ja huonoilla soundeilla. Mutta, tänään pelot olivat turhia. Bändi soitti kovaa, ja keikan kestäessä yhä kovempaa, mutta soundi pysyi kuulaana ja äänenpainemiesten hanskassa. Kun juuri ennen soiton alkua mustavalkoinen taustalakana nousi ylös, legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse ratsastamassa tuulispäänä, tiesi että kyllä tänään tunnelmaan päästään.

Kiertueen aikana tutuksi tulleella avausbiisillä ”Love and Only Love” lähdettiin käyntiin. Bändi hioi itsensä illan iskuun, biisi jyystettiin nimittäin peräti yli varttisena versiona. Tulipahan kunnolla soitetuksi. Sitten klassinen ”Powderfinger” kompaktina läpivetona, todistamaan että kaikissa biiseissä ei tarvitse soittaa 7 kitarasooloa. Keikka olikin mainio ja tasapainoinen sekoitus tehokkaasti soitettuja klassikoita ja tavaramerkiksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaramurjomista.

Hyväntuulinen Neil Young hymyili yleisölle, poimi käsielein eturivien faneja ja naureskeli, mutta oli toki legendaarisen vähäsanainen. Tänään ei kuultu edes kiitosta, vain kaksi kertaa bändin esittelyksi lausuttu nopea ”Crazy Horse”.

Viime lokakuussa ilmestyneeltä,  Crazy Horsen kanssa tehdyltä  ”Psychedelic Pill”-albumilta kuultiin tänään kolme raitaa, nimibiisin lisäksi komea, ja jälleen pitkä, ”Ramada Inn”, sekä ”Walk Like a Giant”. Hillittömän komean ja bändin stemmalauluosaamista esitelleen ”Hole in the Sky”n jälkeen koitti keikan suvantovaihe, jossa bändin pitäessä taukoa, Young tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun ja veti kolme upeaa vetoa. Ensin ”Comes a Time”-albumin ”Human Highway” modernin ihmiskunnan onnellisimmalta vuodelta 1978. Ja sitten katsaus siihen maailman parhaaseen laulunkirjoittamiseen, eli Youngin oma klassikko ”Heart of Gold”, sekä Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind”, jonka Young on tällä rundilla soittanut varsin monena iltana. Itselleni tämä akustinen suvanto oli tänään koko keikan kohokohta. Tässä vaiheessa viimeistään tajusi, kuinka keskeistä oli olla paikalla. Ja maksaa kauas kipurajan tuolle puolelle kivunnut lipunhinta (toimituskuluineen 85 euroa).

Rauhaisa meininki jatkui vielä bändin palattua tauolta. Neil Young istahti pianon ääreen ja vedettiin järjettömän kaunis ”Singer without a Song”. Fanikannan ikisuosikki ja ikisytyttäjä ”Cinammon Girl” ei itselle tunnu erityiseltä, vaikka klassikosta toki ymmärrän puhuvani. Se aloitti kuitenkin keikan loppusuoran, jonka keskeisin osa oli ”Fuckin’ Up”, varsin epäoletettu yleisönlaulatusbiisi, mutta Youngin maailmassa asiat ovat Youngin tavalla, ja mahtavaa niin. Tämäkin ”Ragged Gloryn” klassikkoraita todisti, että bändillä näyttää olevan erittäin hauskaa keskenään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Uskollisesti Youngin rinnalla (aika ajoin siis) ovat soittaneet nimittäin jo vuodesta 1968 lähtien basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, sekä 1975 lähtien myös komppikitaristi Poncho Sampedro.

Varsinaisen setin päättivät Buffalo Springfieldin (jossa Young vaikutti 1966-68) ”Mr.Soul” ja asianmukaisen huutomyrskyn ja yhteislaulun nostattanut umpiklassikko ”Hey Hey, My My (Into the Black)”. Oli tullut aika nähdä ja kokea Youngin suhde encoreihin. Ja kyllä, omalla tutulla ehdottomuudellaan mies viipyi lavan takana pitkään, ja saapuikin vetämään vain yhden biisin. Tällä kertaa myös yleisö tiesi, miten toimia, eli että taiteilijaa kannattaa oikeasti haluta takaisin. Ainoana ylimääräisenä vedettiin ”Sedan Delivery”, garagesävyinen räkenroll, jota on varmasti mukava soittaa, mutta itse ehkä odotin jotain muuta. En kuitenkaan välttämättä ”Rockin in the Free Worldia”, ei sillä. Tässä vielä biisit järjestyksessään: http://www.setlist.fm/setlist/neil-young/2013/kaisaniemi-park-helsinki-finland-3bc6d824.html

Keikka kellotti kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kelpo puhde siis seistä pesiskentällä. Mutta myös bändiltä koko rahalle vastinetta, ja sanalla sanoen huima veto. Tällä menolla nimittäin, vaikka Neil Youngista joskus aika väistämättä jättääkin, on täysin mahdollista että rock’n’roll ei kuole koskaan. Niinkuin kirjoitettu on. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: