Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Zen Cafe”

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Tappajatomaatit, Flippipuisto, Nyrkkitappelu @ PunkRockSpa, Aulanko Areena, Hämeenlinna 16.02.2019

Modernin mittaushistorian läyhäisimmin alkanut, kaikilla barometreilla surkeimmin startannut keikkavuosi sai vihdoin ja viimein jatkoa, kun Hämeenlinnan Aulanko Areenan ylälauteelle marssitettiin suomenkielisen punkin nykyhetken ykkösnyrkistöä neljän bändin mitalla. Tapahtuman nimi oli PunkRockSpa, ja kyllä, se tapahtui areenalla, joka toden totta on kylpylän yhteydessä oleva tila, joka myös liikuntahallina päivisin ja viikkoisin toimii. Mutta Aulanko Areena on saanut hommat hyvin uomiinsa, halli on erittäin kelpo mesta soitella, ja nytkin kevään mittaan ennakolta loppuunmyytyjä keikkoja on erittäin kivalla sykkeellä kalenterissa. Soittoajatkin näyttävät edes hiukan inhimillistyneen myös meille, jotka emme jää yöksi, ilmeisimmin yleisön pyynnöstä. Voikin siis todeta että hienoa, Hämeenlinnaan on vakiintunut uusi laatuluokan keikkapaikka. Jos jotakuta häiritsee, että rannekkeenvaihtopisteellä saattaa olla lapsiperhe kylpytakeissaan matkalla alakertaan plutaamaan, niin kannattaa jäädä ehkä himaan tsiigaamaan Voicea. Aulanko Areenan ohjelmisto on jo nyt aika monipuolinen, sitä todistaa myös lajissaan ensimmäinen PunkRockSpa.

 

Näyttökuva 2019-2-17 kello 19.21.50

Tappajatomaatit virittelee.

Myöntää pitää, pitkäaikaisena ja ankarahkona Ne Luumäet-diggarina, että illan avauspaikalle laitettu, itse Joey Luumäen nokkamiehittämä Tappajatomaatit on itselleni illan ehdoton pääesiintyjä, ja pääasiallinen syy Aulangolle raahautua. Ennakkoon ostetulle 21 euron lipulle saa toki ihan mainion katteen yytsimällä pari seuraavaakin orkesteria. Sekunnilleen klo 20.00 toikkaroi Tappajatomaatit lavalle, ja nakuttaa tappavan tehokkaan kolmevarttisen Luumäen taustaan nojaavaa ramopunkkia, mutta ei pelkästään sitä, sovituksellisesti Tomaatit on pidemmälle vietyä rätväkkää rokkia. Siinä kaikuu välillä vanhan liiton garage, ja Luumäkiin verrattuna biiseissä on suorastaan pikkuprogressiivisia osuuksia, joita älkäämme ymmärtäkö nyt väärin. Tomaatit on alan miesten huippuyksikkö. Joeyn menneisyyden tuntee kaikki, voidaan puhua miehestä joka oli tuomassa ramopunkkia Suomeen. Kitaristi Kimmolla on taustaa 70-luvun Vihannekset-yhtyeessä, basisti Kari soitti Zen Cafessa koko sen 16-vuotisen olemassaolon ajan, ja rumpali Jussi liittyi Juliet Jonesin Sydämen jonesistoon 1988, soittaakseen ”Jänis”-albumilla, ja siitä tähän päivään asti. Millään ei kehtaa puhua näissä ramopunk-ympyröissä superbändistä, enkä puhukaan, eikä kehtaakaan, mutta siis raskaan sarjan mittelijöitä kaikki tyynni.

Eniten Joeyn menneisyydestä kaksimetrisenä ramokarvapäänä, Suomen Joeyna, muistuttaa settilistan alkupäässä kuultava rokettiroll ”Sopimatonta”, joka on kuin jatko-osa tai veljesbiisi Niiden ramokäännökselle ”Sam pani kai jotain juomaani”. Samoin ”Entinen tyttöystävä”-biisi muistuttaa meitä pesäpallomailan heilautuksineen siitä, että ”jos en sua saa (niin ei saa kukaan muukaan)”. Ja kun Luumäillä oli biisi ”Marin tytär”, laulaa Tomaatit nyt Marin pojasta. Luumäkien, tai Niiden, olemassaolo perustui Ramones-mytologiaan, mutta bändistä sukeutui kulttiorkesteri omillaan, omalla tuotannollaankin. Luumäet soittivat Juvan ja Turengin Suomen kartalle, ja sitä samaa luumäkimytologiaa ansiokkaasti Tappajatomaatit nyt jatkaa. Siksi sääli, että ”Nanna juuttui Juvalle” jää soittamatta, mutta ehkäpä Semifinalissa kahden viikon päästä?

Terveellistä etäisyyttä takavuosien mytologiaan Tappajatomaateille tuo vaikkapa Kari Nylanderin alhaalta jynkkäävä ja pinnan tuntumaan miksattu basso, mutta myös Joeyn entistä kipeämmät sanoitukset, kuten vaikkapa nykyhetkelle irvailevassa ”Eheytyshoitoon”-stygessä. Kun tehokkaat amerikaneheyttäjät lobotomia ja shokkihoito ovat epäramosti poissa muodista, on tilalle pitänyt keksiä jotain muka inhimillisempää. Tappajatomaattien setti päättyy siihen, mitä relatiivisen moni on odottanut koko kolmevarttisen ajan, vuoden 2010 ”Villi itä”-albumin avaava, nimeään, sovitustaan ja kitarasoundiaan myöten kivenkova Kari Peitsamon Skootteri-tribuutti ”Tummansininen Nissan Micra vm. -86”. Biisi on ehdottomasti yksi suomenkielisen ramopunkhistorian kaikkein tykeimmistä biiseistä.

Sitten odotellaan puoli tuntia, ennenkuin Herttoniemen jäbät, mainion muistijäljen jättävä Flippipuisto pääsee soittamaan oman osuutensa. Kieltämättä bändien välit voisivat olla puolet lyhyempiä, toki ymmärrän ajatuksen mökäöljyn myynnin maksimoinnista, mutta silti, joku järki näihin minifestari-iltoihin, tai yksi bändi lisää. Flippipuistolla on kerrassaan mainioita biisejä, ja setti vain paranee loppua kohti eksponentiaalisesti. Mainittua loppua kohden kuultavat ”Wamma-Park 420” ja ”Silloin kun sä olet kotona” tuntuvat olevan ilahduttavasti sakenevalle yleisölle myös niitä odotetuimpia. Suomenkielinen punk elää ja voi hyvin, ja muustakin kuin krapulasta voi laulaa. Yhteiskunnallisuus on jäänyt taakse, onneksi, onhan se jossain määrin nolostuttavaa laulaa systeemistä ja kytistä vuonna 2019, kun kumpiakaan ei oikein tahdo missään enää tunnistettavasti nähdä. Flippipuisto kertoo itse olevansa ”skeittipunkin, ysärimusan ja suomirockin sekoitusta”, ja kun en itse parempaakaan keksi, niin mennään tuolla. Katsastamisen arvoinen orkesteri ehdottomasti.

Nyrkkitappelu on pitkään pitänyt tsekata livenä, olihan sen esikoisalbumilla ”Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks” nimestään lähtien aika virkistävää kotimaameininkiä kaikenmaailman metsäfolkin, söpöstelybläkkiksen, emotuijottelun ja electrolääppimisen sijaan. Ja reipas ja raikas on bändi myös livenä, se ei ole mitenkään kliseisesti suomipunk, vaan sen soitannossa kaikuu jopa takavuosien doctor feelgoodisti ja fleshtonesti nykivä garage. Kahdella kitaralla ja stemmalauluilla ryyditetty punk toimii kenties parhaiten juuri varhaismatskussa, niinkuin nyt vaikkapa setin puolimaissa kuultavassa ”Tyttöjen farkut”-biisissä. Toki lavanedustan pogolattian saavat kuumaksi myös ”Rikas läski sika” ja radiohitti ”Tekis mieli ryöstää Siwa”, jota jälkimmäistä ehditään yleisöstä jo villisti huutotoivoakin. Nyrkkitappelu nykii sekin todella tehokkaan kolmevarttisen, vaikka kärsiikin hetkittäin illan heikoimmista soundeista, joskaan ei millään tapaa katastrofaalisista.

Sitten pitäisi odottaa 50 minuuttia illan päättävää Pää Kii-orkesteria, mutta oma ja täysin henkilökohtainen hermo ei kestä, on mentävä. Kuten aiemminkin totesin, yksi bändi illan punkkikylpylään lisää, tai ainakin isommat tuopit. Tai siis ainakin lyhyemmät tauot. Yhtäkaikki, hieno ja ansiokas aluevaltaus Aulanko Areenalta tämä PunkRockSpa. Homma on koeponnistettu, joten tapahtuman jatko-osaan ensi vuonna joku ulkomaalainen pääesiintyjä, eiks yeah? KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: