Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “americana”

Stenfors @ Tavastia, Helsinki 26.01.2023

Veljes-ja sisaruspareja ja serkkupoikia on bändien eturiveissä, jos kohta takakin, nähty pitkin rockin historiaa, mutta ei kovin montaa tapausta niin, että kaikilla lavallaolijoilla olisi sama sukunimi. Moni bändi mainostaa myös olevansa jäsenilleen kuin perhe, mutta viime vuonna levytyskantaan uinut Stenfors on sitä ihan oikeasti. Seitsemänhenkinen combo rakentuu ja perustuu tietenkin tunnetuimman Stenforsin eli Janin, alias Nasse Suiciden ympärille, mutta on todella paljon enemmän kuin ”Nassen perhebändi”, jollaiseksi tämänkaltainen projekti olisi tietämättömämmän popjonnen helppo leimata. Bändissä ovat mukana Nassen kaksi broidia, vaimo, oma tytär, veljen poika ja käsittääkseni veljen tytär. Rolling Recordsin julkaisema tuoreehko ”Family Album” on mainio kokoelma tyylejä ja biisejä, ja itse maestro Nassen osuus on jopa yllättävän paljon olla muusikko rivissä muiden mukana. Solistipuolta esimerkiksi hoitaa albumilla useammassakin biisissä basistibroidi Nisse (kyllä vaan, nisse ja nasse), joka on myös kirjoittanut platalle muutaman vetävän raidan.

”Family Album” katkaisi Nastyn peräti 26 vuoteen venyneen levytystauon, vuonna 1996 julkaistiin ihka oma soololevy ”Vinegar Blood”. Jo sillä kannutteli velipoika Frej, tuttu nimi myös -80/90-lukujen taitteen mainiosta vaihtoehtopopbändistä Innerspacemen, ja kuultiinpa levyllä myös isäpappa Harry Stenforsia, kuten tällä uutuuskiekollakin. Ja iskäsmiehen äänellä Tavastian keikka, bändille selvästikin iso ja tärkeä esiintyminen, myös alkaa. Perhealbumilta löytyvä Victor Young/Will Harris-klassikko ”Sweet Sue” soi lavalletulomusiikkina levyltä. Harry Stenfors on tehnyt elämäntyönsä opetushommissa, mutta toiminut siinä sivussa poikiensa muusikkousesikuvana, ja onpa ihan omillaan aikoinaan levyttänytkin.

Keikka käynnistyy Nisse Stenforsin laulamalla ja kirjoittamallakin ”Friends”-biisillä ja heti on selvää, että tästä tulee kiva ilta, hyvällä fiiliksellä. Bändi on treenannut itsensä erinomaiseen tikkiin, soi napakasti yhteen, ja vieläpä Tavastian mittakaavassa hyvillä soundeilla. Nils Stenfors osoittautuu karheanasialliseksi bluessolistiksi, ja soittaa hyvät alakerrat ainoalla oikealla sähköbassolla eli Rickenbackerilla. Poikansa Jonatan toimittaa rennosti erittäin napakat kitarakompit, sooloilu jää Nasse-sedälle, eikä voi mitään vanha fani sille, että kaikesta kokonaishyvästä huolimatta, kaikki ne hetket kun Hanoi-legenda ottaa etuaskeleen ja luukuttaa soolon, ovat illan eittämättömiä kohokohtia. Ei voi mitään, sanoinko jo? ”Family Albumista” kuullaan odotetusti suurin osa, huippuhetkinä Frej’n säveltämä ja tanakasti kannuttama ”Golden Ball” ja pitkästi soitettu raskaskätinen bändin yhteissävellys ”Chemo Brain”, jonka tekstissä Nasty peilaa nykyelämäänsä leimaavaa rinnakkaiseloa syövän kanssa. Huikein veto perhealbumin sivuilta tai raidoilta, on kuitenkin laveaa amerikkalaista heartland highwayta pitkin letkeästi rullaava ”Then It’s Gone”, aivan häkellyttävän hieno veto, ja biisin yksinään kynäillyt maisteri itse nykäiseen kermaksi kakun päälle illan komeimman kitarasoolon. ”Then It’s Gone” on ainakin etulattian keskimailla kuulosteltuna myös ainoa biisi, missä Minna Stenforsin kiipparit saadaan ansiokkaalla tavalla kuulumaan. Stemmalaulu lähtee bändiltä väliin peräti kuusiäänisesti, takarivissä suvun viehättävä kolmas polvi takaa asialliset taustalaulut. Rumpaliveli-Frej myös tulkitsee muutaman biisin kokonaan, mm. kirjoittamansa ”Golden Ballin”.

Jonatan, Nils ja Jan Stenfors.

Keikkarupeamaa (Tavastian lisäksi Tampereen Klubi ja Turun Apollo) edeltäneessä haastattelussa Jan lupasi keikoilla kuultavan matskua myös vuoden 1996 ”Vinegar Blood”-albumilta, sekä lisäksi ja ehkä ennenkaikkea miehen vuosina 1990-94 pyörittämältä Cheap and Nasty-yhtyeeltä. Näiden kahden aikakauden tavaraa piti itsekin oikein odottamalla odottaa, ensinmainittu platta löytyy tuoreena vinyylijulkaisuna tottakai omastakin musacornerista, ja Cheap and Nastyn aliarvostettu esikoisalbumi ”Beautiful Disaster” ajan henkeen tietenkin C-kasettina, jota harvoin malttaa soittaa, ettei vaan teknisen ikänsä loppukaarella operoiva dekki tee mitään peruuttamatonta. Ja Tavastian torstaiehtoo onkin sitten toivoa täynnä, kun bändi lähettää itsensä Cheap and Nastyn kakkossinkkujulkaisuun vuodelta 1991, albumin nimibiisiin ”Beautiful Disaster”. Tärkeä hetki, ja melkein vielä tärkeämpi on encoresetissä kuultava ”Silent Scream”, vain Japanissa julkaistulta bändin kakkosalbumilta ”Cool Talk Injection” (1994). Cheap and Nasty hajosi vain muutama viikko kakkoskiekon julkaisun jälkeen. Levy puuttuu omistakin kokoelmista, ja siihen ylipäätään törmää erittäin harvoin. Omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani lukee ”Mind Across The Ocean”, ehkäpä paras Cheap and Nasty-kauden styge, sitä ei tänään kuulla. Ehkä joskus toiste.

The Stenfors.

”Vinegar Blood” oli aikoinaan aika seesteinen ja rauhallinen levy, paikoin mietiskelevä tilinpäätös hurjien, huuruisten ja kaoottisten rockvuosien jälkeen. Nyt perhebändi puhaltaa biiseihin raskaammalla kädellä uusia tuulia. Komeimmin rullaavat ”Bullet Train” ja kaihoisa ”Lonesome Town”. Kerta näiden biisien äärellä livenä on itsellekin eka, Nassen harvalukuisille ja satunnaisille duokeikoille kun en ole päässyt ja viime yrityksenkin pilasi Covid. Oma ykkössuosikki jää tältäkin albumilta kuulematta, ”Too Hard A Night”, mutta ei se mitn. Yksi koko keikan railakkaimmista vedoista on rennosti ja ilon kautta vetäistävä covertribuutti Wilko Johnsonille, ”She Got It Right”. Tämä tuli kertaalleen kuultua livenä Wilkonkin vetämänä, ja sanottava on, ettei Stenforsien versio häviä tuumaakaan.

Stenfors (bändi siis) työstää materiaalia kohti uutta albumia, ja tämän miniminirundin jälkeen aletaan varmaankin katsella kesää keikkakalenteri kädessä. Tavastian ilta on niin hyväntuulinen ja elävän musiikin välttämättömyyden puolesta todistava rupeama, että toivoa sopii nähdä Stenforsien kokosukucombo piakkoin uudemmankin kerran. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

Lanai, Ivory Woods @ O’Connell’s, Tampere 22.03.2019

Tampereen Rautatienkadun O’Connell’s on aidohkoa tunnelmaa jo vuodesta 1996 tarjonnut irkkupubi ( huom! ei saa sanoa irkku, ellei ole käynyt Irlannissa), joka näin ensilivekäynnillä osoittautui myös ihan mainioksi keikkapaikaksi. Joskus takavuosina oli tullut kietaistua mestoilla joku yksittäinen pintti, mutta liveillat täällä olivat vielä korkkaamatta. O’Connell’s on ihan oikea pikku keikkavenue, ei mikään suomirockin bronttosaurusten kyllästymiseen asti jankkaama ”pizzerian nurkka”. Täällä on valot, monitorit ja miksaustiski. Näkyvyys lavalle on hyvä, kun saapuu ajoissa, paikka sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja soittoajat on talon asujaimiston suojelemiseksi erittäin aikuismaiset. Keikat alkavat klo 20, ja päättyvät kympin uutisiin, lavalla nähdään usein nousevia tulevaisuuden lupauksia, ja myös erittäin kiinnostavia paikalliscomboja. Liveiltojen lisäksi paikka tarjoaa mm. englanninkielistä stand-upia, jota sitäkään ei ihan joka pizzerian nurkassa kuule.

Paikalle houkutteli nelihenkinen oululaisyhtye Lanai, joka kiertää 13 vedon kevätrundiaan, tuoretta esikoisalbumiaan ”Ship’s Bell” juhlistaen. Ja mikäs on juhlistaessa, bändin debyytti on sitä laatua, että moni saisi ottaa mallia. Siitä, miten ulos tuonne ei kannata lähteä, ennenkuin on valmis, tai on jotain annettavaa. Huolella ja paneutumisella kypsytetty esikoisalbumi on jo nyt vuoden kotimaisia kiekkoja, tapahtuu mitä tapahtuu. MOT, mikä on todistettavissa levyyn tutustumalla. Ja jos saa olla ihan umpirehellinen, O’Connellsin liveiltaan houkutteli vieläkin enemmän sen avaaja, tänään soolona esiintynyt Ivory Woods-nokkamies Jussi Alamikkelä.

Ivory Woods on illasta ja paikasta riippuen jopa kahdeksanhenkinen bändi, soittokaverikollektiivi. Mutta myös akustiset soolokeikat Alamikkelä, bändin biisintekijä ja perustaja, soittaa nimellä Ivory Woods. Tällä kertaa kuultiin reilun puolen tunnin otanta Ivory Woodsin yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton laajuisesta tuotannosta. Ja sanotaan se nyt tähän väliin, pois kuleksimasta, että Ivory Woods on kovinta englanninkielistä rockmusiikkia tästä maasta aivan järjettömän pitkään aikaan, lavalla nähtiin kenties tämän hetken armottomin englanniksi esiintyvä kotimainen biisintekijä. Sainpahan sanottua. Asia selviää ottamalla tarkasteluun Ivory Woodsin eponyymi esikoisplatta (2017), ja sitä seurannut, viimevuotinen ”All The World Is Yours”-EP. Biisit kuten vaikkapa ”Fahrenheit”, joka nytkin soi kohti lyhyen setin loppua, ovat maailmanluokkaa. Ivory Woodsin tähtäin bändinä on päästä kotimaisista ”pizzerian nurkista” pidemmälle, ulkomaille, ja kerrankin on helppo olla samaa mieltä, että juuri sinne bändi kuuluu. Alamikkelä on Oulun Jesse Malin ja Suomen Ryan Adams yhtäaikaa, mutta mikään vertailu ei silti tietenkään tee oikeutta Ivory Woods-biisien persoonalliselle otteelle. Itse bändi kutsuu musaansa alternative folkiksi, mutta sekin maistuu nyt nähdyn livevedon jälkeen ahdistavan rajoittavalta polttomerkiltä. Ivory Woodsin biiseissä ja etenkin sen bändisovituksissa kaikuu pohjoisenglantilainen, isosti ilmava brittirock, ja aavemaisen lavea americana yhtäaikaa.

Lyhyen settinsä aikana Ivory Woods alias Alamikkelä vaihteli kahta akustista kitaraa, biisit soivat ytimeensä riisuttuina, ilman kommervenkkejä. Miehen lauluäänestä tulee paikoin mieleen mainittukin Malinin poika, ja joissain kohdin peräti Liam Gallagher. Siviiliammatiltaan englannin kielen puhetyöläisenä, Alamikkelällä on kieli hallussa, ja sitä aivan liian usein enkun lausumiseen linkittyvää ohutta (eikä aina edes niin valtavan ohutta) myötistä ei tarvitse näillä keikoilla tuntea. Se on iso ja merkittävä lisä Ivory Woodsin valmiiseen ulkomaille lähdön pakettiin. Kakkosena soinut ”Cranes” on aivan mykistävän komea biisi, mutta kun se ei edes ole ainoa. Puoleen tuntiin ei mahtunut huonoa hetkeä, ja sikäli vakuuttavasti Ivory Woods toimitti, että salin takaosan esiintyjästä täysin vähät välittänyt kaakatuskin jäi ainakin hetkittäin omaan arvoonsa. ”All The World Is Yours”-EP:n nimibiisistä jäi suorastaan korvis eli korvamato vielä seuraavaankin päivään. Setin päättäneeseen erittäin erittäin kauniiseen ”Northern Soul”-biisiin Alamikkelä sai kaverikseen illan pääbändin kitaristin Petri Kuuselan. Seuraan tilannetta, ja kun Ivory Woodsin voi nähdä bändikeikalla, olen paikalla.

Pienen rouduutauon jälkeen lavan otti haltuun Lanai. Setin avasi tuoreen, pitkään kypsytellyn albumin aloittava ”Hold onto Nothing”, ja heti sen perään soitettiin aivan häkellyttävän hieno biisikaunokki, albumin sulkeva ”I Have Been There”. Tässä kohdassa keikkaa tuli ensimmäistä kertaa mieleen Steve Earle, ja ymmärrämme, että tämä on todella paljon sanottu. Mielleyhtymä syntyi Kuuselan kitaroinnista, biisirakenteista, ja rytmiryhmän lämpimänrouheasta The Dukes-soundista. Ja vaikka jollain tapaa bändin paras terä ehkä keskittyikin aivan alulle settiä, oli klo 22:n lavallaliikkumiskiellon hetkellä kuitenkin tunne, että älkää nyt vielä lopettako. Illan ainoa cover, Quiles and Cloud-laina ”All My Trouble Gone” todisti sekin lähinnä Lanain oman biisimateriaalin erinomaisuutta. Lopulla settiä kuultu, vielä levyttämätön ”Heaven” puolestaan alleviivasi, että esikoislevy ei ole onnellista sattumaa, vaan että jatkoa seuraa. Lanain ainutlaatuisen laadukas, laveaa Heartworn Higwayta rullaava americana, johon maustuu mukaan kuin salaa skandinaavisen kansanmusiikin kaikuja, ei olisi kuitenkaan niin ainutlaatuista, ellei kaiken yllä soisi Tanja Torvikosken aivan järkyttävän kaunis lauluääni. Se, yhdessä Kuuselan tyylikkään kitaroinnin kanssa, ja biisintekijäparin saumaton yhteisymmärrys, voi viedä pitkällekin. Tai toivottavasti vie. KG

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Don McLean (us) @ Tampere-talo 19.10.2018

Kun tuolloin 24-vuotias aloitteleva laulaja-lauluntekijä Don McLean vuosien 1969-70 aikana vastaanotti legendaarisesti 72:n eri levy-yhtiön kieltävän vastauksen esikoisalbuminsa ”Tapestry” julkaisua koskien, saattoi nuoren miehen usko olla lievästi ilmaistuna koetuksella. Mutta kärsivällisyys palkittiin, amerikkalainen unelma otti omansa, julkaisija löytyi. Vuotta myöhemmin asiat olivat jo kovin toisin. ”Tapestry”-albumin raidasta ”Castles in The Sky” oli tullut pikkuhitti ja isomman levylafkan ovet aukesivat samalla. Ne ovet kuuluivat United Artists Recordsille, ja yhteistyön heti ensimmäinen hedelmä, kakkosalbumi ”American Pie” lokakuulta 1971, ja etenkin sen marraskuinen ykkössinkkulohkaisu räjäyttivät pienen pankin. Loppu onkin, parisen viikkoa sitten 73 vuotta täyttäneen Don McLeanin elämässä ja lauluntekijän uralla, sitä kuuluisaa historiaa. Mutta myös vahvaa nykypäivää. McLean taustabändeineen nimittäin osoitti Tampere-talon pienen salin illassa, että annettavaa on yhä, kiertuevuosia on jäljellä ja jonnekin Johnny Cashin ja Elviksen puolenvälin maastoon putoava karismaattinen laulusoundi on yhä komeassa kunnossa. Edellisiltana Helsingin Savoy-teatterin keikka oli ollut loppuunmyyty, aivan siihen ei Tampereella päästy, mutta erittäin hyvään meininkiin ja rock’n’roll-iltapuhteeseen kylläkin. Arvostus Tampere-talolle siitä, että edelliskerran Suomessa vuonna 2012 vieraillut maailmanluokan lauluntekijä saatiin nyt myös maakunnallisemmalle keikalle.

Täsmälleen ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan asteli McLeanin nelihenkinen bändi lavalle, ja hetikohta perään maestro itse, toki vanhan liiton tapaan asianmukaisesti englanniksi kuulutettuna. Kaikkiin tunti ja neljäkymmentä minuuttia kellottaneen keikan biiseihin McLean soitti itse akustista kitaraa, supertaitavien Nashvillen miesten bändi hoiti nyanssit ja välillä ilahduttavan raskaskätisetkin pohjat. McLean totesi jossain puolenvälin spiikissään, että jokainen ilta on erilainen, settilistoja ei käytetä. Totta tosiaan, lattioilla tai kaappien kyljissä ei mitään paperilappuja näkynyt, ja ainakin kerran Donin seuraava biisivalinta oli suorastaan yllättää bändin.

Ilta lähti todella tämäkästi käyntiin Johnny Cashin ”So Doggone Lonesomilla”, joulukuun 1955 ”Folsom Prison Blues”-seiskatuumaisen B-poskella. McLean kertoi bändin mielellään soittavan Cashin rokettirolleja soundchekeissään, ja noista treenisessioista olikin jäänyt illan molempiin Cash-tulkintoihin erittäin tiukat jäljet. Tuttuun ja totuttuun tapaan kakkosena soi, niinkuin niin monena muunakin sinänsä settilistattomana iltana, Buddy Hollyn ”Everyday”.

Ikääntyvässä McLeanissa on artistina jotain samaa kuin Bruce Springsteenissa. Vaikka tietää kirjoittaneensa ns. taivaspaikkansa jo alle kolmenkympin iässä, vaikka tietää arvonsa ja asemansa mestarillisena lauluntekijänä koko rockmaailman mittakaavassa, voi silti arvostaa suuresti myös juuriaan, ja muita taidokkaita lauluntekijöitä. Ja soittaa runsaalla kädellä näiden tuotantoa illasta toiseen lainatavarana, vaikka omakin katalogi on priimakunnossa. Mainittu pomostaiteilija tuli mieleen myös esiintyjänä, kun McLean pysäytti kellot ja katsomon hengityksen aivan häkellyttävän upealla ”And I Love You So”-tulkinnallaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Iso havainto oli sekin, että vaikka McLean kirjoitti yhden isoimmista hiteistään hyvin nuorena miehenä, teksti sopi vielä huimasti paremmin vanhan, paljon nähneen, kahdesti eronneen miehen suuhun. ”And I Love You So’nMcLean spiikkasi itseironisesti, että tämä lienee kaikkein käytetyin ja kuulluin biisi maailman hisseissä ja aulatiloissa. Mutta hyväähän ei soittamalla saa puhki, minkä tiesi myös biisin maaliskuussa 1975 ”Today”-albumilleen levyttänyt muuan Elvis Presley, joka myös esitti laulun käytännössä jokaisessa konsertissaan tuon jälkeen kuolemaansa asti.

Alulla settiä kuultiin kaksi peräkkäistä tulkintaa ”American Pie”-läpimurtolevyltä, ensin kaunis ”Crossroads” ja sitten jäätävän upea ”Winterwood”. Tampereen illassa kuultiin McLeanin tuoretta tuotantoa peräti kolmen stygen verran, aiemmin kiertueella on tyydytty yleensä kahteen. Yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneen, tämänvuotisen ”Botanical Gardens”-albumin raidoista kuultiin nimibiisi, ”The Lucky Guy”, sekä ihan rätväkästi lanannut ”Rock’n’Roll Your Baby”, missä varsinkin ja ihan viimeistään bändi pääsi näyttämään osaamistaan ja tiukkuuttaan. Keikan keskisuvannon merkiksi Don istui alas baarijakkaralle ja tulkitsi muutaman kaihoisan kantriblueskipaleen, joista puhuttelevimmin kulki Casey Bill Weldonin ”I’m Gonna Move to The Outskirts of Town”, klassikko peräti vuodelta 1936.

Herkästi tulkittu ”Empty Chairs” osoitti osaltaan sekin, että vuoden 1971 ”American Pie”-albumi on yksinkertaisesti yksi koko rockhistorian kovimmista kiekoista, vaikka jonkinlaista aliarvostusta Don McLean onkin aina saanut urallaan kokea. Väliin miehekkään heartlandisti  rullannut ”Jerusalem”, ja sitten se toinen iso hitti ”American Pie”-albumilta, eli Vincent van Goghin väärinymmärretylle neroudelle ja kaltoinkohdellulle ihmisyydelle omistettu ”Vincent”, van Goghin ”The Starry Night”-maalauksesta (1889) inspiraationsa saanut klassikko. ”Vincentin alkusoinnut kirvoittivat jo erittäin myötäsukaisen tamperelaisyleisön keskuudessa alkuaplodit. Ja jykevä tulkinta biisistä kuultiinkin, kun ensin McLean oli kertoillut millä ylpeydellä on seurannut nuorten poptähtien ottaneen laulun keikkaohjelmistoihinsa viime vuosina.

Bändin esittelyn McLean hoiti hartaudella, ja varmisti välisuosionosoituksista huolimatta, että jokainen salissa kuuli kunkin muusikon nimen. Arvostus ja hyvä henki tuli läpi, ja bändillä itselläänkin tuntui olevan ihan mainio ilta. Ja mikäs siinä, päästä Nashvillen studiosessioista Eurooppaan tuulettumaan, legendasmiehen messiin, joka ilta riittävän mielenkiintoisesti elävällä ohjelmistolla. Jos jotain bändistä nostaa pitäisi, onneksi ei pidä, nostaisin The Time Jumpers-yhtyeessäkin soittavan basisti Brad Albinin linjat, sekä pianisti Tony Miglioren muutamat erittäin laadukkaat, suorastaan roybittanit soolokilkutukset. Ei ihme, että Migliore toimi vuosia itsensä Chet Atkinsin musical directorina, ja jatkaa nyt samassa roolissa Don McLeanin komeasti yhteen hioutuneessa bändissä. Joka soi aivan erityisen ryhdikkäästi loppuliukuun johdattaneessa Johnny Cash-numerossa ”Folsom Prison Blues”. Ilman ”American Pie”-superhittiähän Don McLean ei ole päässyt yhdestäkään konserttisalista ulos vuosikymmeniin, eikä päässyt nytkään. Ei tosin yrittänytkään päästä. Moni oli tullut pääosin tätä varten, tai ainakin tämän jokatapauksessa kuullakseen. Levyllähän alkuperäinen versio kellottaa peräti 8 ja puoli minuuttia, ja pitkään hittiä nytkin yleisönlaulatuksineen soitettiin. McLean käännätytti valot yleisöön ja antoi sen laulaa sydämensä kyllyydestä. Olisiko McLean enää yli seitsemänkymppisenä Euroopassa, ellei Madonna olisi coveroinut tätä megatronhitiksi keväällä 2000? Mene tiedä, mutta kiitetään nyt varmuuden vuoksi tässä Madonnaakin. Jostain syystä McLeanin isoin hitti, ja tunnetuimmista biiseistä tunnetuin, ei oikeastaan omalla kohdalla onnistunut tuntumaan juuri missään, olihan jo kuultu aivan plasmat seisauttavat versiot samaisen läpimurtoalbumin sinänsä jopa paljon paremmista biiseistä. Kaikki arvo sinänsä ”American Pielle”, biisille jossa aina ikimuistettavasti ”music died”. Ja vaikka musiikin kuolema laulussa referoikin lentokoneonnettomuuteen 3. helmikuuta 1959, jolloin Buddy Holly, Big Bopper ja Ritchie Valens menettivät nuoret elämänsä, referoi se yhtä hyvin tänä päivänä laulunteon taidon ja arvostuksen alennustilaan, johon McLean on monesti viitannut viimeaikaisissa haastatteluissa.

Illan settilista tässä vielä kokonaisuudessaan: https://www.setlist.fm/setlist/don-mclean/2018/tampere-talo-tampere-finland-3396f0d5.html

Hienoa kuitenkin, että musiikki pysyi elossa ainakin tähän päivään saakka, jotta saimme kokea todella laadukkaan illan folkin ja rockin parissa, itsensä Don McLeanin seurassa. Olen ollut paikalla, kun Don McLean tulkitsee laulunsa ”Vincent”. Yliviivaus pakko nähdä-vihkoon. McLeanilla oli kunnia, ihan toki tietämättään, olla myös tämän sivuston 200:nen juhlabloggauksen aiheena. KG

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015

Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.

Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.

Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.

Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.

Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.

Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.

ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.

Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.

Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.

Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.

Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.

Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.

Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG  #valoa

Mark Olson & Ingunn Ringvold (us/no) @ METSOLive, pääkirjasto, Tampere 06.02.2015

Tampereen pääkirjaston musiikkiosaston MetsoLIVE-konsepti on kertakaikkiaan mahtava tapa tarjota vaihtoehtoista elävää musiikkia kaupunkilaisille. Ilmaiseksi, keskellä päivää ja mietitysti ylöspantuna. Muutaman kerran kuukaudessa musiikkiosasto muuttuu intiimiksi esiintymisalustaksi akustisille tai puoliakustisille artisteille. Joiden tuotantoa keikan ohessa esitellään ja tarjotaan lainattavaksi, ja josta myös artistin kanssa keskustellaan. Tampere on toki monen muusikon kotikaupunkina tällaiseen toimintaan ideaali paikka, mutta onpa musacorneriin saatu keikalle ulkomaanesiintyjiäkin, kuten nyt maailmanluokan lauluntekijä Mark Olson Yhdysvalloista.

Mark Olson kiertää ahkerasti ja äärettömän pienimuotoisesti, nykyisen vaimonsa, norjalaisen Ingunn Ringvoldin kanssa. Olin nähnyt pariskunnan edellisen (ja ensimmäisen) kerran Helsingin Korjaamolla viime kesänä. Silloin huomiota varasti, siis itseltäni, jotenkin aivan tavattomasti lämppärinä toiminut Ochre Room Trio, joten tänään oli aika ottaa takaisin, ja keskittyä ihan kunnolla Olsonin sanottavaan, ja kipeänkomeisiin lauluihin.

Tämänkertaisen Euroopan-kiertueen oli avannut edellisiltainen keikka Helsingissä, ja nyt Tampereen kirjastoveto sai kunnian olla numero kakkonen. Alkuun kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastatteli Olsonia muutamista tuoreen levyn teemoista, ja yleisölle jaettiin ”Mark Olson suosittelee”-lista. Kyseinen lista sisälsi paitsi levyjä, myös romaaneja luettavaksi ja elokuvia nähtäväksi. Tämäkin ele laajensi kirjastokeikan konseptia aivan hatunnoston arvoisella tavalla. Niinsanotusta Olsonin paperista löytyy mm. irlantilaiskirjailija Flann O’Brienin tekstejä, Terence Malickin ”Days of Heaven”-elokuvaklassikko, sekä Dylania, Beatlesia, Neil Youngia ja vaikkapa tuaregiryhmä Tamikrestin aavikkobluesia.

Haastatteluosuudessa, joka onneksi eteni pitkälti Olsonin itsensä johdattelemana, mies kertoi muun muassa, miksi tuoreen ”Good-Bye Lizelle”-albumin (2014) raita ”Long Distance Runner” kertoo juoksijalegenda Emil Zatopekista.

Musiikkiahan tänne kuitenkin oli tultu kuulemaan, ja onneksi itse asiaankin päästiin, noin vartin sinänsä hauskan jutustelun jälkeen. Mark kutsui lavalle, tai siis kirjastohyllyjen eteen, vaimonsa ja muusansa Ingunnin ja vauhtiin päästiin tuoreen albumin kakkosraidalla ”Running Circles”. Upea laulu, joka kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja sen usein hyvinkin sattumanvaraisuudesta. Olson tietää mistä laulaa, rakkaus Ingunniin näkyy ja kuuluu biiseissä, lavaolemuksessa ja vaihdetuissa katseissa. Siinä hyvinkin täydellisennäköisessä harmoniassa, johon Olson spiikeissäänkin epäsuorasti viittasi, ja josta ainakin meitsikuulijalle tuli hyvä olo. Olson oli jakanut piskuisen kirjastokeikan soinnillisesti kolmeen osaan. Ensimmäiset pari biisiä soitettiin niin, että Mark itse hoiti djembe-rummun ja Ingunn upeannäköisen romanialaisen kanteleen.

Sitten muutamaksi seuraavaksi lauluksi Olson kaivoi esiin kermankeltaisen Stratocasterinsa, ja Ingunn hoiti perkussiot ja djemben. Sekä tietenkin, kuten levyilläkin, häkellyttävän kauniit stemmalaulut. Ingunn Ringvold on lauluntekijä myös omillaan, ja julkaissut taiteilijanimellä Sailorine kolme sooloalbumia. Joskus olisikin kiinnostavaa nähdä, vaikka näiden duokiertueiden oheisvetona, kokonainen Sailorine-setti. Jäämme odottelemaan.

Sähkökitaraosuudessa pariskunta soitti puistattavan komean ”Cherry Thieves”-kipaleen, tositarinan kirsikkavarkaista Olsonin kotipihassa. Toisena Fender-tulkintana kuultiin ”Pacific Coast Rambler”, johon Olson kiskaisi aika aavemaisen komean soolonkin. Kolmevarttisen viimeinen kolmannes esitteli sitten avioparin kolmannen soinnin, eli Mark dulcimerissa ja Ingunn edelleen perkussioissa. Olsonin sähköinen dulcimer on kustomoitu soimaan alempaa kuin Appalakien perinnesoitin yleensä, koska niin siinä on ”huomattavasti siedettävämpi” soundi. Ihan siedettävältä kuulostaneen dulcimerin avulla Olson säesti ensin ”Heaven’s Shelterin”. Sitten koko session kauneimman, eli ”Walking Through Nevada”, huikea rakkauslaulu sekin, ilman että R-sanaa tarvitsee edes sanoa, hokemisesta puhumattakaan. Lopuksi vielä tuoreen albumin videobiisi ”Poison Oleander”, ja näin intiimi musiikkihetki oli paketissa. Ja sekin vielä, ettei tunnin sisään tarvinnut kenenkään sanoa ”Jayhawks”. Olson ja Ringvold lähtivät valmistautumaan YO-Talon myöhävetoon Valoa Festivaalilla, joka toivottavasti toi sekin uusia ystäviä Olsonin erittäin laadukkaalle nykyamericanalle.

Tämä duo kannattaa nähdä elävänä, ja mitä intiimimmässä paikassa, sitä varmemmin. Mahdollisuuksia siunaantuu taatusti lisääkin, sikäli varmasti Olson ja Ringvold kiertueillaan Suomeen saadaan. Nytkin visiittien väliä oli vain kahdeksan kuukautta. Alkuun askarrutti, miten tämä kaikki saadaan toimimaan keskellä päivää kirjaston loisteputkivaloissa, mutta kun laulut ja ulosanti on kunnossa, voi esiintyä vaikka pikavuorobussissa. Keikka kuin keikka. Tämän duon kannattaisi ainakin harkita myös olohuonekeikkoja Euroopassa, en tosin ole varma josko ovat sellaisia salaa jo tehneetkin. Itsekin olisin valmis harkitsemaan sellaisen järjestämistä, tosin kovin montaa lippua ei sinne olisi kaupan. Yhtäkaikki, Tampereen pääkirjaston livekonsepti toimii, aion palata aiheen pariin myöhemminkin. KG

Mark Olson (us), Ochre Room @ Korjaamon Vintti, Helsinki 08.06.2014

Billy Bragg kävi kulmilla. Ja on edelleen näkemättä. Viikonlopun ponnistelut kotitalon betoniportaiden (sittemmin onnistuneeksi) piikkaukseksi, vei miehestä parhaan terän, ja yksi läntisen maailman merkittävimmistä elossaolevista lauluntekijöistä oli, jälleen kerran, pakko jättää näkemättä. Mutta takaanpa, että meidän talossa on uudet portaat, ennenkuin Billy Bragg seuraavan kerran soittaa Suomessa. Sitä kohti.

Suomessa nyt kuitenkin onneksi juoksee kovan luokan lauluntekijää, joten onnistuin vähän niinkuin korvaukseksi vääntäytymään Helsingin Etu-Töölön Korjaamolle, kun tarjolla oli muuan Mark Olson Minneapolisista. Olson oli perustamassa The Jayhawks-yhtyettä vuonna 1985 ja oli sen keskeinen laulunkirjoittaja kymmenisen vuotta. Se toinen keskeinen oli, ja on, tietenkin Gary Louris, joka edelleenkin johtaa nyky-Jäykkäreitä. Yhdessä herrat ovat kynäilleet kestävimmän osan bändin tuotantoa. Bändin, jonka merkitystä uudistajana ei pidä vähätellä. Tiedän monia, joille Jayhawks on ollut tyyppimerkintää ”maailman kovin bändi”. Itselleni ei, mutta merkityksen ymmärrän.

Mutta Mark Olson on paljon muutakin, kuin mies Jayhawkseista. Muutama ylistetty sooloalbumi, yksi duettona Lourisin kanssa (joka sessio johti sitten miesten yhteispaluuseen Jayhawksien kanssa) ja peräti seitsemän pitkää kiekkoa The Original Harmony Ridge Creekdippers-yhtyeen kanssa. Nimihirviöorkesterin toinen kantava voimahan oli Olsonin ex-rouva Victoria Williams, upea lauluntekijä omillaankin.

Nyt Olson kiertää sen sijaan duettona nykyrouvansa kanssa, viehättävän ja upeaäänisen norjalaisen Ingun Ringvoldin kera. Parisuhteen laadukkuus, ja ilmeinen tuoreuskin, kuului illan ohjelmistossa ja välispiikeissä. Ringvoldille oli ensinnäkin annettu sovituksellista tilaa paljon, ja toisaalta myös Olson biisejä spiikatessaan muisti mainita vaimonsa ja heidän tarinansa suorastaan monta kertaa. Kuultiin lauluja Olsonin kummaltakin sooloalbumilta, ja toki myös Creekdippers-kauden biisejä.

Illan parhaiten ehkä kulkivat kuitenkin vuoden 2010 sooloalbumin nimiraita ”Many Colored Kite”, suorastaan häkellyttävän kaunis biisi. Sekä, kuinka ollakaan, Jayhawksien esikoisalbumilta (1986) kuultu klassikko ”People in This Place on Every Side”. 

Olsonin kitarointi ja tulkinta sai Ingunin perkussioista ja stemmalauluista merkittävää lisäkipinää. Ringvold on sananmukaisesti multi-instrumentalisti, ja lauluntekijä myös omillaan. Aivan hirveästi en myönnä Olsonin keikasta ns. saaneeni irti, ja tämä ei lainkaan johdu Olsonista rouvineen. Vaan yksinkertaisesti siitä, että en koskaan ole oikein oppinut syttymään Jayhawkseille, enkä siten tunne Olson-mytologiaa kovinkaan hyvin. Eikä nyt mistään edellytyksestä edes puhuta, mutta kyllä tietty pikku pärähtäneisyys miehen merkittävään äitibändiin olisi illasta nauttimisessa avittanut. Myönnän olleeni liikkeellä silkasta uteliaisuudesta, rockhistoriafriikkiyttäni ja hyvän musiikin takia.

Illan todellinen yllättäjä, ja oikeastaan itselleni jopa äskenmainituista syistä, pidemmän korren vetäjä, oli lämppäriaktina toiminut tamperelainen Ochre Room. Tai oikeastaan sen 6-henkisestä kokoonpanosta kasattu akustinen trio. Ochre Room bändinä on jo pitkään pitänyt nähdä, siksi paljon hyvää olen orkesterista kuullut. Ja nimenomaan, ei ehkä niinkään rocktoimittajien tyhjäpäisenä hehkuttamisena, vaan enemmänkin alhaalla tuolla kaduilla. OR soittaa Jayhawksien hengessä, joten valinta lämmittelemään Olsonia ei tietenkään sattumaa ollut. Solisti Lauri Myllymäki tunnustikin esikuvallisuuden ja kertoi trion jännittäneen Olson-slotteja vallan paljon. Jännitys ei kuitenkaan kuulunut soitossa, vaan kenties herkisti sitä entuudestaan. Herkkyys on nimenomaan tämän bändin hienous, tai oli nyt ainakin täällä tänään. Kahdella kitaralla mentiin, satunnaisella huuliharpulla, sekä maltilla ja mausteeksi Minttu Tervaharjun viiltävän kauniilla stemmalaululla.

Paitsi moderni americana, Ochre Roomin materiaalista kuuluu englantilainen elektroninen folk (mitä ikinä tälläkään tarkoitan), ja se on hienoa perimää se. (Enkä ala nyt tähän väliin vouhottamaan Stuart Adamsonista, vaikka paikka olisi, ja mieli tekisi..). Ochre Room on upea sekoitus Amerikan Yhdysvaltain ja Britannian musiikkiperintöä. Siksi OR onkin Suomen Ahab, enkä puhu nyt saksalaisesta doom metaljyrästä, vaan lontoolaisesta Ahabista, joka erittäin valitettavasti laittoi pillit konkreettiseen pussiin tämän vuoden alussa. Bändi oli oleva brittiläisen folkpohjaisen rockin seuraava maailmannimi, mutta valitettavasti ei ole enää. Toivotaan, että OR voisi oikeasti lyödä maailmalla läpi. Niin kuuluisi tapahtua, ja kaikki edellytykset on olemassa. Ottakaapa kuunteluun vaikka, jos nyt ketäkuta kiinnostaa, ”Evening Coming In”-albumin (2012) raita ”Blue Ribbon”, joka Vintinkin keikalla kertakaikkiaan komeimmin soi. Mahtavaa Ochre Room, yritän nähdä bändikeikan pian.

Korjaamon kolmesta salista olin rockinkuuntelutarkoituksissa ehtinyt aiemmin tsekkaamaan katutason Vaunusalin ja Kulmasalin, ja molemmat hyviksi todennut. Nyt vasta pääsin kuitenkin korkkaamaan yläkerran piskuisen Vintin. Joka osoittautui intiimisti mainioksi tilaksi juuri tämäntyyppisille, akustisille illoille. Hieno tila, upeasti restauroituna ja muokattuna, tämä voisi olla keikkapaikka jopa jossain ihan muualla kuin Helsingissä. Hulppeat lisäpisteet sille, joka on suunnitellut paikan lavavalot. Länteen laskeva aurinko jatkuu illan hämärtyessä saumatta lavan lämpimillä valoilla. Jotain itsekin valaisemisesta tiedän, ja aina stikkaa silmään, kun homma on ajateltua. Mainio uusi keikkapaikkalöytö siis tämä Vintti.

The Jayhawks tulee muuten Helsingin The Circukseen heinäkuun 9.pvä. Mark Olson ei siis nykykokoonpanossa soita, mutta paikalla kannattaa olla silti. Saas nähdä jos vaikka itsekin. KG

Little Comets (uk), Oceanography (us), Sea Knight (us) @ Cafe du Nord, San Francisco, US 25.08.2013

Elää yleinen uskomus, ettei länteen päin lentäessä altistu jetlaakille eli lentouupumukselle. Avuton väittämä. On aivan sama, jääkö yö välistä, vai venyykö Suomessa aloitettu päivä 27-tuntiseksi ja loppuu vasta 14 tunnin lentokoneessa lusimisen jälkeen tarujen San Franciscossa. Jonne siis lyhyt työkomennus tällä kertaa heitti. Saavutettua olotilaa ei helpottanut amerikanmotellin pihassa ensimmäisenä yönä käyty pidätystilanne, jonka hetken luulin kääntyvän tulitaisteluksi. Mutta ei, narkkarit tyytyivät vain huutamaan tunnin aivojaan pihalle. Ja kun nyt sitten näin pitkälle oli päästy, piti toki ankarasti valvoneenakin rynniä tutkimaan maailmankaupungin keikkaskeneä heti työpäivän paketoiduttua.

Toisaalla kaupungissa suomipojat tikkasivat hurmeista nopeusmetalliaan, mutta kuinka olla, keikka oli ennalta loppuunmyyty. Joten valinta osui Ruotsi-Amerikka-yhdistyksen tanssihaaliin, jonka alakerran rockluola tunnetaan nimellä Cafe du Nord. Paikka on valittu parhaaksi alle 400 henkeä vetävistä San Franciscon pikkuklubeista hiljattain, enkä ihmettele yhtään. Tummaa ja punaista, puuta soundia akustoimaan, nopea baari, ystävällinen henkilökunta ja hyviä paikallisia aleja hanassa. Riittävästi tilaa seisontakatsella bändiä, mutta myös istumaan halukkaille muutamia reunuspöytiä. Juuri tällaisen klubin voisin itsekin perustaa. Sitäpaitsi 1907 avatussa tanssihaalissa pääsee siirtolaisaikojen tunnelmaan, niihin vuosiin kun nyt jo moneen kertaan alasajettua hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin mm. pohjoismaisten selkänahkapankkien voimin.

Illan aloitti nuori ja paikallinen bändi Sea Knight. Ja vaikka nimi sopisikin paremmin ehkä mertensuojelujärjestön kumiveneelle, niin ei nimi bändiä pahentanut nytkään. Jumalattoman kovat pohjalukemat löi illan tauluun Sea Knight. Kitarassa ja laulussa kaunis tumma Linda, joka käsitykseni mukaan vastaa biiseistä. Upea sekoitus voimakkaalla kädellä soitettua brittipoppia ja ambientimpaa puolta americanasta. Näistä kuullaan vielä, jos minulta kysytään, ja jos maailma on hetken oikeamielinen. Mikäli itsellä olisi levy-yhtiö pöytälaatikossa, sopparit olisi kirjoitettu jo ennen hien kuivumista. Laulaja-Lindan keskittyminen omien biisiensä tulkintaan kertoo oikeasta asenteesta, jolla voi päästä pitkällekin. Ja treenikämpälläkin oli muistettu käydä. Varsinkin soolokitaristi Patrickilla oli väline erittäin hallussa ja siinä kauniissa päätöstsibaleessa kaveri ulvotti kuin Kai Latvalehto aikoinaan. Jos on hetki aikaa, kuunnelkaapa tästä näyte orkesterin bandcamp-sivulta, jos nyt siis ketään kiinnostaa, ja muistakaa että tämä on treenikämppädemo: http://seaknight.bandcamp.com/track/silver-lining

Seuraavaksi lavalle asteli hemmo, joka (mikäli teknisesti mahdollista) olisi voinut olla Tom Waitsin ja Buddy Hollyn poika. Bändin nimi oli, ja on yhä, Oceanography, ja vaikka se nimenä kuulostaakin otelautaan (jos kohta kengänkärkiinkin) tuijottelulta, siitä ei ollut kyse. Nokkamiehen nimi on Brian Kelly, ja biisinkirjoituskynä pysyy kädessä. Eikä siinä kaikki, kaveri kuulostaa Ian McCulloughilta, muistattehan, Echo & The Bunnymen. En saata ottaa kunniaa tämän vertauksen keksimisestä itselleni, moni muu on sanonut samaa. Yhteys on ilmeinen, myös musiikillisesti. Ja hyvä yhteys onkin, puhutaanhan yhdestä kautta aikain parhaasta brittibändistä. Silti Kelly trioineen seisoo omillaan, ja sekoittaa 90-luvun brittipoppia ansiokkaaksi keitokseksi saman aikakauden amerikanvaihtoehtorockin kanssa. Kiehtova sekoitus kuulostaa yhtäaikaa Glasgow’lta ja Seattlelta. Nämä kannattaisi nyt jonkun valveutuneen promoottorin tuottaa vaikka Tampereen Lost in Musiciin. Ens vuonna, jooko? Spotifysta löytyy bändin parikin EP:tä. Jos hermoja on vain yhteen, suosittelen viimevuotista ”Parachutes of Plentya”.

Voiko ilta enää parantua tästä? Näköjään. Odotettu pääakti Little Comets tuli, ja tulee vielä tänäänkin, Newcastlesta tai Tynen alueelta pohjoisesta Englannista. Ja yhtäkkiä tanssihaali olikin kuin nuijalla lyöty, opiskelijoita ja jo rouviintuneita tyttöjä, sekä ihan selvästikin ”niitä ihania” katsomaan raahattuja poikaystäviä. Aika kova laji, olla suhteellisen tuntematon rokkibändi Euroopassa, ja vetää San Franciscossa liiteri turvoksiin. Mahtavaa. Kitaristi-laulaja Robert Colesin johtama poikaporukka onnistui kuulostamaan todella monelta, ja todistamaan etteivät White Lies ja Ahab ole ainoat viime vuosien todella kovat brittibändit. Yhdysvaltain länsirannikolla osattiin sanat ulkoa, ja monet olivat nähneet bändin selkeästi ennenkin. Eli, milloin nämä tuotetaan Suomeen? Pitääkö tämäkin itse tehdä? Ja hei, ette ikinä arvaa, mutta onnistun vetämään tähän nyt Big Countryn ja Stuart Adamson-vainaan. Kyllä. Little Cometsien(kin) biiseissä kuuluu Stuartin perintö, sekä kitaristina että biisintekijänä, myöntää pojat sitä sitten eli ei. Kuunnelkaapa vaikka ”Adultery”-avausraita bändin esikoisalbumilta ”In Search of Elusive Little Comets” (2011). Suomenkeikkaa odotellessa siis.

San Francisco antoi itsestään pelkästään positiivisen kuvan heti kärkeen. Aurinkoa, odotettua vahvempaa kahvia, ystävällisiä amerikkalaisia ja laaturokkia. Tästä on hyvä jatkaa. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: