Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Lightnin’ Bar Blues”

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Viiden päivän takaisessa tuoreessa muistissa oli edellisviikon tärkeä, mutta jollain puoliselittämättömälläkin tavalla hienoiseksi pettymykseksi muodostunut Demolition 23.-keikka Helsingin Tavastialla, kun Hämeenlinnan Suisto-klubille saatiin lisää saman aihepiirin herkkua, nyt Sami Yaffan akustisen soolorundin merkeissä. Samihan julkaisi pitkään haudutellun ja vielä pidempään uumoillun esikoissooloalbuminsa ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” syyskuussa 2021, ja kiersi sen tiimoilta bändikokoonpanolla ahkerasti Härmää ja hiukan ulkomaillakin. Hämchesterissäkin combo nähtiin keväällä, ei tästä ole kuin 5 kuukautta aikaa. Ja oli mainio, äänekäs veto kertakaikkiaan. Tuolloin Sami lupasi tulla yksin takaisin, ja ammattimiehen sanaan voi tietenkin luottaa.

Sami Yaffa heittäytyi 16-vuotiaana ammattimuusikoksi, kohtuukeskenkasvuisena kölvinä siis, ja siitä lähtien on tietä riittänyt, tie on taipunut. Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, Jetboy, Smack, Jerusalem Slim, Demolition 23., Joan Jett and The Blackhearts, Mad Juana, The Hellacopters, Michael Monroe ja sinä voit itse nimetä ne muut, joskohta joku unohtui. Mainittujen lisäksi toki levysessioita vaikka kenelle, ja sittemmin myös itse itselleen. Soolokiertueelle rohkeasti kaiken muun tekemisen päälle ja jälkeen heittäytynyt Yaffa perustikin tämän rundin, naksun alle parikymmenbiisisen settilistan koko uransa mitalle, vuonna 2016 ilmestyneiden muistelmiensa hengessä. Mainiossa ”Tie taipuu”-opuksessa Sami käy elämäänsä, musavaikutteitaan ja uraansa läpi erittäin viihdyttävällä ja mukaansanoukkivalla tavalla. Suositus (ja jos hermo tai näkö ei salli lukea, voi myös muodikkaasti kuunnella). Niinpä siis meneillään olevalla soolorundilla ollaankin kuultu, ja kuullaankin, paitsi Sami Yaffan muusikkohahmon synnyttäneitä biisejä, myös miehen satoja kertoja keikalla veivaamia, että toki niitä, joita Sami on itse ollut eri rykmenteille kirjoittamassa. Oikeastaan vain miehen oman bändin, jo ”kuolleen ja kuopatun” Mad Juanan tuotanto on jäänyt rundilla paitsioon, ainakin toistaiseksi.

Tapahtui odottamaton, Sami Yaffa asteli Suiston takahuoneesta lavalle minuuttia vaille ilmoitetun ajan. Joten kun mies sai kitaran kaulaansa, nuottitelineen apulaput järkkään ja otti askeleen laulumikille, lienee atomikello näyttänyt 20 reikä ja vielä toinenkin reikä. Näin. Suistolla jengi valuu mestoille, tänään asianmukaisesti alalattialle viritettyjen pöytäpaikkojen ääreen, aina häkellyttävän lähellä soittoaikaa, ja mieluiten vasta lämppärin jälkeen, mutta nyt oli jo onneksi ehtinyt ihan kivasti kansoittua lavan etumus.

Samin nuoruutta muovanneella Rollari-klassikolla ”Honky Tonk Women” lähdettiin liikkeelle ja siitä ilta eteni hauskojen jutustelujen, muisteluiden ja rockmaailma-anekdoottien varassa eteenpäin, sekä toki tarkoin valikoitujen biisien. Jossain vaiheessa Sami kysyikin, jorisenko liikaa, soitanko biisit ja lähden himaan? Ei, kuului yleismylvivä vastaus. Soittoruokaloiden holtittomat naiset on mainio keikankuinkeikan avaus, lämmöt ylös kaikille tutulla, turvallisella klassikolla. Ja toki tämän biisin tarinointiosuus sisälsi sen, että onhan Sami tietenkin ollut soittamassa Rollareille lämppärivetoa. Kakkosena kuullun The Clash/The Crickets-hitin ”I Fought The Law” rouhea tulkinta lupaili jo todella hyvää, lieni niin että Samin ääni ei koko iltana ihan kunnolla ja toivotusti auennut. Mutta omalle kohalle tuntui vain plussalta, että ääni oli Demolition-rundin jäljiltä vähän rouheammassa viritteessä, teki moniin klassikkobiiseihin pelkkää hyvää.

Samin ylistävistä arvioistaan ensimmäisestä maksaneesta työnantajastaan, Pelle Miljoonasta, oli taatusti kaikkien helppo olla samaa mieltä. Pelle on, muutamista tuotannon luonnollisista notkopaikoista huolimatta, eittämätön suomirocknero, joka saamastaan arvostuksesta huolimatta, ei ole edelleenkään saanut kaikkea ansaitsemaansa. ”Moottoritie on kuuma” lähti Samilta isolla kunnioituksella ja keskittyneellä pieteetillä, eikä ole mitenkään erityisen iisi biisi välttämättä vetää yksin akustisella kitaralla. Puuttuu näennäisesti rummut, puuttuu nuoren Takamäen jynkkybasso, puuttuu Andy McCoyn nerokas kitaraliidi. Samin versiossa kaikki oli kuitenkin enemmän kuin kohdillaan, ja paremmin en ole kuullut tätä kenenkään vetäneen, paitsi osakeyhtiömuotoisen Pelle Miljoonan, Sami ja Andy eturivissään. Alkupuolelle settiä saatiin lisää illan mytologisinta osastoa, kun Yaffa veti putkeen, tai turinoiden toki katkomana, ensin Hanoi Rocksin ”Tragedyn ja sitten samaisen bändin niinikään levyttämän Hoyt Axton-klassikon ”Lightning Bar Blues”, jonka Samin nykytyönantaja Michael Monroekin silloin tällöin sähköisillä keikoillaan soittaa.

Sami eteni setissään jo taannoiseen sooloalbumiinsa, soittaen räyhäkkään ”Fortunate One”, mutta huomasi sitten peruuttaa ajassa taaksepäin, takaisin Los Angelesin vuosiin ja soitti ainakin omalle kohdalleni ekan ikinä livenä kuullun Jetboy-raidan ”Feel The Shake”. Olikohan kirjassakin juttua, että Sami piti Jetboyta aina hyvinkin yritteliäänä bändinä, mutta että siltä puuttuivat aina riittävän yritteliäät biisit. No, ”Feel The Shake” on komea raita, rock’n’rollin puoliaivottomuutta lähes parhaimmillaan. Jetboy muuten elää ja toimii yhä, ja on toki nähtävien bändien listoilla, mutta turha niitä on Eurooppaan odotella. Jetboy on yksi niistä bändeistä, jotka nähdäkseen pitäisi matkustaa Amerikan Yhdysvaltoihin. ”Feel The Shakea” edelsi Samin tarina siitä, miten bändin solistin Mickey Finnin (kyllä, Finnin) lemmikileguaanit paskansivat suomirockin tunnetuimman ja jäljitellyimmän hatunkäyttäjän hattuun.

Kuultiin jo toistamiseen viiden päivän sisään ”Scum Lives On”, jonka ensin levytti Michael Monroen, Steve Stevensin, Samin ja Greg Ellisin katastrofiprojekti Jerusalem Slim, jonka ainoa ja eponyymi albumi on itseasiassa paljon mainettaan ja kaikkea märinää parempi, ja löytyy omastakin musacornerista, C-kassuna tietenkin. Myöhemmin biisi, jonka Sami jotenkin erityisen voimallisesti latasi Suiston iltaan, on kuultu tunnetusti sillä ainoalla Demolition 23.-albumilla ja bändin keikkavakiona. Sitten Sami tarinoi pitkään siitä, kuinka kusi kesken keikan Joan Jettin asiasta autuaan tietämättä The Blackhearts-rumpali Thommy Pricen Kentucky Fried Chicken-ämpäriin. Tapahtumaa todistaneiden Joan Jettin vanhempien kuolinvuoteen elon filminauha on taatusti näillä kohdin hiukan jumittanut paikalleen. Yhdessä ja erikseen. Rauha heille, vaikka eivät vielä olisikaan kuolleet. Ja söikö Thommy Price enää ikinä friteerattua kanaa , ei tarina kerro, mutta Sami lähetti komeasti yksikseen satoja kertoja bassottelemansa ”I Hate Myself For Loving You”. Joka kirvoitti jo ihan pikkuisen, mutta vain pikkuisen, mukanaoloa keskiviikkoillan hämäläisyleisöltä.

Aiempaa settilistaa tutkaillut oli antanut itsensä ymmärtää, että keikassa olisi väliaika, mutta ei onneksi ollut. Olen vain kerran ollut keikalla, jolla väliajalla on ollut dramaturginen ja henkisvirkistyksellinen ansionsa. Eikä miehen, joka on soittanut Hanoi Rocksin riveissä 4,5 tunnin keikan Intiassa asiasta juurikaan ymmärtämättömälle yleisölle, tarvitse ehkä välttämättä pitää väliaikaa. Kuultiin Samin ja David Johansenin yhdessä skrivaama ”Temptation To Exist”, Samille erittäin merkittävältä New York Dolls-kaudelta. Arvatkaako, tuliko ikinä nähtyä Nyykkäreitä, vaikka Yaffankin kaudella Suomessa kävivät? Ihan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Vuoden 2012 pitkännimisen sooloalbumin kahdesta perättäisestä stygestä paremmin kulki upea ”Down at St.Joe’s”, joka on muutenkin platan huippuhetkiä ja helpohko sovittaa miehelle ja kitaralle. Bo Diddleyn ”Pills” päätti varsinaisen setin, ja selvisi sekin (oli toki jo kirjastakin selvinnyt) ettei Lemmy Kilmister ollutkaan ainoa, joka Samia aikoinaan varoitteli huumausaineiden vaaroista.

Encorea vaadittiin yleisön suhteelliseen harvalukuisuuteen nähden kohtuuponnekkaasti, ja Sami palasikin vielä vetämään todella todella räyhäkkään ja voin jopa omalta kohdalta sanoa, että tunteikkaan Pelle Miljoona-hitin ”Olen kaunis”. Pelkästään tämän takia olisi kannattanut olla paikalla. Samin tulkinnassa oli voimaa ja sitä epätoivoa, mikä alkuperäiseen levytykseenkin kuuluu. Kuultiin vielä sooloalbumin päättäjä ja ehdottomasti komein raita, ”Cancel The End Of The World”. Toivotaan, että maailmanloppu on peruttu, hetken se ainakin oli sitä Sami Yaffan elämäntarinoinnin ja rockhistorian äärellä. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Post Navigation

%d