Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “country”

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Don McLean (us) @ Tampere-talo 19.10.2018

Kun tuolloin 24-vuotias aloitteleva laulaja-lauluntekijä Don McLean vuosien 1969-70 aikana vastaanotti legendaarisesti 72:n eri levy-yhtiön kieltävän vastauksen esikoisalbuminsa ”Tapestry” julkaisua koskien, saattoi nuoren miehen usko olla lievästi ilmaistuna koetuksella. Mutta kärsivällisyys palkittiin, amerikkalainen unelma otti omansa, julkaisija löytyi. Vuotta myöhemmin asiat olivat jo kovin toisin. ”Tapestry”-albumin raidasta ”Castles in The Sky” oli tullut pikkuhitti ja isomman levylafkan ovet aukesivat samalla. Ne ovet kuuluivat United Artists Recordsille, ja yhteistyön heti ensimmäinen hedelmä, kakkosalbumi ”American Pie” lokakuulta 1971, ja etenkin sen marraskuinen ykkössinkkulohkaisu räjäyttivät pienen pankin. Loppu onkin, parisen viikkoa sitten 73 vuotta täyttäneen Don McLeanin elämässä ja lauluntekijän uralla, sitä kuuluisaa historiaa. Mutta myös vahvaa nykypäivää. McLean taustabändeineen nimittäin osoitti Tampere-talon pienen salin illassa, että annettavaa on yhä, kiertuevuosia on jäljellä ja jonnekin Johnny Cashin ja Elviksen puolenvälin maastoon putoava karismaattinen laulusoundi on yhä komeassa kunnossa. Edellisiltana Helsingin Savoy-teatterin keikka oli ollut loppuunmyyty, aivan siihen ei Tampereella päästy, mutta erittäin hyvään meininkiin ja rock’n’roll-iltapuhteeseen kylläkin. Arvostus Tampere-talolle siitä, että edelliskerran Suomessa vuonna 2012 vieraillut maailmanluokan lauluntekijä saatiin nyt myös maakunnallisemmalle keikalle.

Täsmälleen ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan asteli McLeanin nelihenkinen bändi lavalle, ja hetikohta perään maestro itse, toki vanhan liiton tapaan asianmukaisesti englanniksi kuulutettuna. Kaikkiin tunti ja neljäkymmentä minuuttia kellottaneen keikan biiseihin McLean soitti itse akustista kitaraa, supertaitavien Nashvillen miesten bändi hoiti nyanssit ja välillä ilahduttavan raskaskätisetkin pohjat. McLean totesi jossain puolenvälin spiikissään, että jokainen ilta on erilainen, settilistoja ei käytetä. Totta tosiaan, lattioilla tai kaappien kyljissä ei mitään paperilappuja näkynyt, ja ainakin kerran Donin seuraava biisivalinta oli suorastaan yllättää bändin.

Ilta lähti todella tämäkästi käyntiin Johnny Cashin ”So Doggone Lonesomilla”, joulukuun 1955 ”Folsom Prison Blues”-seiskatuumaisen B-poskella. McLean kertoi bändin mielellään soittavan Cashin rokettirolleja soundchekeissään, ja noista treenisessioista olikin jäänyt illan molempiin Cash-tulkintoihin erittäin tiukat jäljet. Tuttuun ja totuttuun tapaan kakkosena soi, niinkuin niin monena muunakin sinänsä settilistattomana iltana, Buddy Hollyn ”Everyday”.

Ikääntyvässä McLeanissa on artistina jotain samaa kuin Bruce Springsteenissa. Vaikka tietää kirjoittaneensa ns. taivaspaikkansa jo alle kolmenkympin iässä, vaikka tietää arvonsa ja asemansa mestarillisena lauluntekijänä koko rockmaailman mittakaavassa, voi silti arvostaa suuresti myös juuriaan, ja muita taidokkaita lauluntekijöitä. Ja soittaa runsaalla kädellä näiden tuotantoa illasta toiseen lainatavarana, vaikka omakin katalogi on priimakunnossa. Mainittu pomostaiteilija tuli mieleen myös esiintyjänä, kun McLean pysäytti kellot ja katsomon hengityksen aivan häkellyttävän upealla ”And I Love You So”-tulkinnallaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Iso havainto oli sekin, että vaikka McLean kirjoitti yhden isoimmista hiteistään hyvin nuorena miehenä, teksti sopi vielä huimasti paremmin vanhan, paljon nähneen, kahdesti eronneen miehen suuhun. ”And I Love You So’nMcLean spiikkasi itseironisesti, että tämä lienee kaikkein käytetyin ja kuulluin biisi maailman hisseissä ja aulatiloissa. Mutta hyväähän ei soittamalla saa puhki, minkä tiesi myös biisin maaliskuussa 1975 ”Today”-albumilleen levyttänyt muuan Elvis Presley, joka myös esitti laulun käytännössä jokaisessa konsertissaan tuon jälkeen kuolemaansa asti.

Alulla settiä kuultiin kaksi peräkkäistä tulkintaa ”American Pie”-läpimurtolevyltä, ensin kaunis ”Crossroads” ja sitten jäätävän upea ”Winterwood”. Tampereen illassa kuultiin McLeanin tuoretta tuotantoa peräti kolmen stygen verran, aiemmin kiertueella on tyydytty yleensä kahteen. Yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneen, tämänvuotisen ”Botanical Gardens”-albumin raidoista kuultiin nimibiisi, ”The Lucky Guy”, sekä ihan rätväkästi lanannut ”Rock’n’Roll Your Baby”, missä varsinkin ja ihan viimeistään bändi pääsi näyttämään osaamistaan ja tiukkuuttaan. Keikan keskisuvannon merkiksi Don istui alas baarijakkaralle ja tulkitsi muutaman kaihoisan kantriblueskipaleen, joista puhuttelevimmin kulki Casey Bill Weldonin ”I’m Gonna Move to The Outskirts of Town”, klassikko peräti vuodelta 1936.

Herkästi tulkittu ”Empty Chairs” osoitti osaltaan sekin, että vuoden 1971 ”American Pie”-albumi on yksinkertaisesti yksi koko rockhistorian kovimmista kiekoista, vaikka jonkinlaista aliarvostusta Don McLean onkin aina saanut urallaan kokea. Väliin miehekkään heartlandisti  rullannut ”Jerusalem”, ja sitten se toinen iso hitti ”American Pie”-albumilta, eli Vincent van Goghin väärinymmärretylle neroudelle ja kaltoinkohdellulle ihmisyydelle omistettu ”Vincent”, van Goghin ”The Starry Night”-maalauksesta (1889) inspiraationsa saanut klassikko. ”Vincentin alkusoinnut kirvoittivat jo erittäin myötäsukaisen tamperelaisyleisön keskuudessa alkuaplodit. Ja jykevä tulkinta biisistä kuultiinkin, kun ensin McLean oli kertoillut millä ylpeydellä on seurannut nuorten poptähtien ottaneen laulun keikkaohjelmistoihinsa viime vuosina.

Bändin esittelyn McLean hoiti hartaudella, ja varmisti välisuosionosoituksista huolimatta, että jokainen salissa kuuli kunkin muusikon nimen. Arvostus ja hyvä henki tuli läpi, ja bändillä itselläänkin tuntui olevan ihan mainio ilta. Ja mikäs siinä, päästä Nashvillen studiosessioista Eurooppaan tuulettumaan, legendasmiehen messiin, joka ilta riittävän mielenkiintoisesti elävällä ohjelmistolla. Jos jotain bändistä nostaa pitäisi, onneksi ei pidä, nostaisin The Time Jumpers-yhtyeessäkin soittavan basisti Brad Albinin linjat, sekä pianisti Tony Miglioren muutamat erittäin laadukkaat, suorastaan roybittanit soolokilkutukset. Ei ihme, että Migliore toimi vuosia itsensä Chet Atkinsin musical directorina, ja jatkaa nyt samassa roolissa Don McLeanin komeasti yhteen hioutuneessa bändissä. Joka soi aivan erityisen ryhdikkäästi loppuliukuun johdattaneessa Johnny Cash-numerossa ”Folsom Prison Blues”. Ilman ”American Pie”-superhittiähän Don McLean ei ole päässyt yhdestäkään konserttisalista ulos vuosikymmeniin, eikä päässyt nytkään. Ei tosin yrittänytkään päästä. Moni oli tullut pääosin tätä varten, tai ainakin tämän jokatapauksessa kuullakseen. Levyllähän alkuperäinen versio kellottaa peräti 8 ja puoli minuuttia, ja pitkään hittiä nytkin yleisönlaulatuksineen soitettiin. McLean käännätytti valot yleisöön ja antoi sen laulaa sydämensä kyllyydestä. Olisiko McLean enää yli seitsemänkymppisenä Euroopassa, ellei Madonna olisi coveroinut tätä megatronhitiksi keväällä 2000? Mene tiedä, mutta kiitetään nyt varmuuden vuoksi tässä Madonnaakin. Jostain syystä McLeanin isoin hitti, ja tunnetuimmista biiseistä tunnetuin, ei oikeastaan omalla kohdalla onnistunut tuntumaan juuri missään, olihan jo kuultu aivan plasmat seisauttavat versiot samaisen läpimurtoalbumin sinänsä jopa paljon paremmista biiseistä. Kaikki arvo sinänsä ”American Pielle”, biisille jossa aina ikimuistettavasti ”music died”. Ja vaikka musiikin kuolema laulussa referoikin lentokoneonnettomuuteen 3. helmikuuta 1959, jolloin Buddy Holly, Big Bopper ja Ritchie Valens menettivät nuoret elämänsä, referoi se yhtä hyvin tänä päivänä laulunteon taidon ja arvostuksen alennustilaan, johon McLean on monesti viitannut viimeaikaisissa haastatteluissa.

Illan settilista tässä vielä kokonaisuudessaan: https://www.setlist.fm/setlist/don-mclean/2018/tampere-talo-tampere-finland-3396f0d5.html

Hienoa kuitenkin, että musiikki pysyi elossa ainakin tähän päivään saakka, jotta saimme kokea todella laadukkaan illan folkin ja rockin parissa, itsensä Don McLeanin seurassa. Olen ollut paikalla, kun Don McLean tulkitsee laulunsa ”Vincent”. Yliviivaus pakko nähdä-vihkoon. McLeanilla oli kunnia, ihan toki tietämättään, olla myös tämän sivuston 200:nen juhlabloggauksen aiheena. KG

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016

Kovin usein, tai kovin pitkään,  ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.

Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.

Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.

Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.

Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.

Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.

Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG

The Coffinshakers (swe), Sörnäinen @ Kuudes Linja, Helsinki 09.04.2016

Ruotsalaisen, kauhuelokuvista ja elävistäkuolleista kuvastonsa ja teemansa ammentavan Coffinshakersin keikat eivät näillä kulmin ole ihan jokapäväistä herkkua. Edellisen kerran koko bändi on Helsingissäkin nähty jo useampi vuosi sitten, vaikka laulaja-kitaristi Rob Coffinshaker onkin käynyt soolona jokusen kerran. Itse olin yhyttänyt bändin kerrattain aiemmin, kesän 2009 Ilosaarirockin Töminä-urheiluhallissa, ja sikäli vakuuttava oli bändin meno tuolloin, että uusinnan paikkaa oli suorastaan ehtinyt jo odottamaan.

The Coffinshakersien konsepti on ollut toimiva jo vuodesta 1995; ollaan eleettömiä lavalla, soitetaan tanakkakomppista gothabillya tai horror countrya, otetaan sanoitusten kuvat ja tunnelmat vanhoista kauhuleffoista, ja ollaan sopivalla tavalla kieli poskessa. Näiden keikoilla tietää, mitä saa. Laatua.

Bändi aloitti tasan puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, tosin niin oli päässyt myöhässä aloittamaan myös lämmittelyakti Sörnäinen. Liekö Coffinshakerit saapuneet kaupunkiin myöhään, tai mikä lie ollut syynä, mutta Kuudennen Linjan täyteenahdettu sali ei kuitenkaan ollut maailman auvoisin paikka odottaa, käytännössä mitään bändiä. Kuudes Linja on ihan ok keikkapaikka, parasta täällä kuitenkin on ohjelmapolitiikka sinänsä, se hakkaa itse mestan 6-0. Soundipuoli on yleensä kunnossa, narikka vetää ja baarin puolella pääsee peräti istumaankin. Mutta loppuunmyytyinä iltoina paikka on liian ahdas, ilmastoimaton ja kuuma. Ja miksi ihmeessä taukojen levymusiikki kuulostaa niin umpikuralta?

Coffinshakers aloitti tutuksi tulleesti iskusävelellä ”Dracula Has Risen From the Grave”, ja latasi muutenkin ekaan puoleen tuntiin monta soitetuinta biisiään, jos näiden kohdalla nyt varsinaisista hiteistä ei puhutakaan. Ensimmäisen puoli tuntia ehdin jopa katua paikalle raahautumista, ja olin jo varma, että ei tämä tänään lähde. Mainitun alkujakson parhaat vedot olivat ehdottomasti napakka ”Necromancy” ja ”We Are The Undead”. Muuten biisit toistivat liian samaa kaavaa lännenelokuvalaukkakomppeineen, jotka koppotikoppoti rumpali Andy Bones sinänsä runnoi aivan mahtavalla haudantakaisgroovella, ja upean verevillä soundeilla. Vuoden parhaat rumpusoundit tähän mennessä.

Rob Coffinshaker huuhtoi alas takahuoneessa avaamansa olutpullon tasan mainitun puolen tunnin kohdalla. Kyllä, vampyyritkin juovat olutta, jos ei ole muuta saatavilla. Ja korkkasi toisen. En tiedä, olinko se vain minä, mutta silloin keikka nykäisi itsensä kunnolla käyntiin. Päästiin monipuolisempiin biiseihin, ”Trick or Treat” ja ”Halloween” soivat todella räyhäkkäästi peräkkäin, ja bändi pisti ruumiskieseihinsä uuden vaihteen silmään. Vaihde ei ehkä ole kuvaavin sana, Coffinshakersien lavaulosanti on lievästi sanottuna eleetöntä. Mutta esim. soolokitaristi Dr. Fangin kumaraan painunut, kaiken nähneen hauturin hahmo on todella hauska, tahallisuuttaan tai ei. Basisti Joe Undertaker vaikuttaa kuolleelta Beatlesien paikkomieheltä, mutta sormet sentään liikkuivat. Robin itsensä tehtäväksi jäi spiikata ja taustoittaa biisejä, ja laulaa tutusti ja tunnetusti aivan häkellyttävästi nuore(hko)n Johnny Cashin ääntä muistuttavalla tummuudella. Mustissa Roy Orbison-laseissa esiintyessään kaverissa on kertakaikkista inkarnaation makua.

shakers

Last Night Down By The Grave”-hituri toimi mainiona keikan keskisuvantona. Ja pakko on sanoa alun epäilyistä huolimatta, että viimeinen tunti eli siis suurin osa illan vedosta, oli niin sanotusti pelkkää juhlaa. Biisit paranivat koko ajan loppua kohden, bändi lämpeni ja Dr. Fang alkoi ulvottaa mitä korskeimpia sooloja puoliakustisestaan, lyhyesti toki, niinkuin asiaan kuuluu. Viimeistään ”Black Sundayn” ja ”Pale Man in Blackin” kohdalla vuosikausia keikkaa odottanut täysi liiterillinen alkoi olla täysillä mukana meininigissä.

Jos oli alalattialla hapen puutetta, niin voin vain kuvitella kuinka lavalla alkoi olla kiinni ruuvatun arkun tunnelmaa. ”Twins of Evil” ja ”Vampires Don’t Cry” varsinaisen setin lopuksi, ja sitten pieni ansaittu hienkuivatustauko. Encoreosuus alkoi Rob Coffinshakerin parilla akustisella vedolla ja sai päättämään, että kun jamppa tulee näille main soolona seuraavan kerran, aion olla paikalla. Ilta päättyi vakioillanpäättäjään, ”Bad Dreams, Baby”. Kertakaikkiaan kova veto, joka alun pikku tylsyydestä kasvoi erittäin laadukkaisiin mittoihin. Ja jos 12 eurolla näkee tämmöisiä keikkoja, niin ei oikein tohdi valittaa. Mahtavaa myös, että bändi malttoi pitää settinsä kompaktina, encoreineen kaikkineen veto kellotti tasan tunti ja kymmenen. Huomattavaa on, että settilista oli täsmälleen sama jollaista bändi on vetänyt vaikkapa vuoden 2013 Ruotsin keikoilla. Toisaalta, bändi nousee haudastaan rundille niin harvoin, että hyväksi havaittu dramaturgia on ihan relevantti pohja treeneille, ja jos setti kuulostaa hyvältä, niin miksei myös keikoille.

Illan avasi paljon puhuttu ja kehuttu Sörnäinen, jonka rivistöstä muualta tuttuja ovat ainakin Disgrace-ja Black Magic Six-nokkamies Jukka Taskinen, sekä bassossa itse Papa Wilska. Taskinen nimitti taannottaisessa haastattelussa bändin musiikkia sukurutsaiseksi iskelmäkantriksi, ja siltähän tuo näin ensikokemalla todellakin kuulosti. Bändi louhi isolla energialla jotain, joka kuulosti kuin olisi lyöty samaan suonsilmäkkeeseen Tuomari Nurmio, Agents, Social Distortion ja Radiopuhelimet. Eli kaikki on näille mahdollista, kunhan levytettyä tavaraa saadaan pihalle, ja sehän lienee vain ajan kysymys. Katselin ja kuuntelin Sörnäisten kouhaamista sen verran sivusta, ja sen verran hukille menneillä soundeilla, että en loihe lausumaan enempää, ennenkuin saan bändistä uusintakatsastuksen. Muu olisi epäreilua. Sen voi sanoa, että covervalinnat olivat komeita (Townes Van Zandt ja Beasts of Bourbon), energiat korkealla ja keikan avaus ”Pimeydessä vaeltanut” kovimpia kotimaisia pitkään aikaan. KG

Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015

Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.

Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.

Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.

Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.

Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.

Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.

Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.

Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG

 

Matchbox (uk), Soil Senders, Relax Trio @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013

Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.

Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.

Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.

Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?

Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.

Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”.  Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.

Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG

Ray Campi (us) etc. @ Rock’n’Roll Night 18, Rantasipi Sveitsi, Hyvinkää 20.10.2012

Minun herätykseni rockmusiikkiin tapahtui rockabilly revivalin aikoihin 80-luvun aivan alussa. Meidän seutukunta oli syvää etelän billyaluetta ja kaikki kuuntelivat ja tunnustivat billya ja vanhaa rock’n’rollia, tai parastakin oli tunnustaa, muuten tuli helpohkosti pataan. Kylän pahimmat jäbät kulkivat pitkät takit maata viistäen ja käyttivät kaikki välitunnit koulun vessoissa kampaustensa hieromiseen ja se kylän ainoa bändiviritys opetteli koulun juhliin ”Ol’ Black Joen”. Ankara pelon ilmapiiri laukesi vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun tuli heavy metalli ja suomirockaalto (muistan edelleen sen tunnelman, kun joku uskalikko toi nuorisotalolle tuoreen Hassisen Kone-levyn). Mutta niin minä siis opin, ja vieläpä kohtuullisen vapaaehtoisesti, noina vuosina kuuntelemaan (laatu)rockabillya, niin että osaan sen taidon vaivatta edelleen.

Sen verran syvällisesti olen ajan mittaan pärähtänyt rockmusiikin ja sen kaikkienkin alalajien historiaan, että tuossa juuri joku aika sitten itse itseni kanssa sovin, että kaikki yhä tien päällä olevat, 1950-luvulla ammattillisesti aloittaneet tai peräti levyttäneet artistit ja muusikot on mahdollisuuksien mukaan nähtävä livenä. Nyt vielä kun joitain mahdollisuuksia on. Ihan mukavan satsin olenkin jo onnistunut keräämään rockin syntyvuosikymmenen väkeä, mutta vielä on paljon sarkaa, ja niin vähän aikaa, 50-luvun puolella aloittamaan ehtineet kun ovat ihan minimissäänkin 70 täyttäneitä.

Ja koska Hyvinkään Rock’nRoll Night 18-tapahtuma toi nähtäväksi ja kuultavaksi alan todellisen pioneerin, Ray Campin, oli selvää että kannattaa lähteä kauempaakin. Ray Campi on 78-vuotias pystybasisti, laulaja ja biisintekijä, joka levytti ensisinglensä pikkuiselle TNT-merkille jo 1956 (eli samana vuonna kuin vaikkapa Roy Orbison ja Carl Perkins). Muuan Elvis Aaron Presley oli levylle ehtinyt kaksi vuotta aiemmin ja rock’n’roll oli vasta tuloillaan, syntymässä. Itseasiassa Campikin oli saanut taltioitua musiikkiaan jo aivan 50-luvun alussa, mutta niitä nauhoituksia ei koskaan ole julkaistu. Koska 50-luvun puolimaissa hommat olivat muotoutumassa vasta ja oli hiukan hakusessa, kuka soitti ja edusti mitäkin tyyliä, sanotaan usein Campin olevan ”Rockabillyn kummisetä”. Miehen alkupään tuotanto jäi isompien nimien ja tuhansien yrittäjien jalkoihin, kunnes 70-luvun alkupuolella Rollin’ Rock Recordsin Ronnie Weiser löysi Campin uudestaan, julkaisi 50-luvun materiaalia uusintoina, ja tuorettakin tavaraa siitä eteenpäin. Weiser pelasti käytännössä Campin uran, ja sai siitä krediittiä nytkin Rayn välispiikeissä.

Uudelleenlöytymisensä jälkeen Ray Campi on keikaillut ympäri tuntemaamme billymaailmaa, mutta ehtinyt tehdä paljon muutakin, mm. toimia 25 vuotta Kaliforniassa luokanopettajana. Upeaa kuitenkin, että 70-80-lukujen revivalin ansiosta monet näistä hienoista alan pioneereista saivat uuden elämän.

Kun lähtee lähes 80-vuotiaan rockartistin keikalle, pitää aina varautua siihen että päivän kunto ei välttämättä ole ihan tykeimmillään ja että settikin saattaa jäädä lyhyeksi ja että taustabändin merkitys on erittäin tukeva. Mutta ei tänään. Virkeä ja hauska Ray Campi näytti närhen munat. Mattamusta basso länkytti tiukasti, lauluäänikin oli ihan kunnossa ja hauskaa spiikkiä riitti. Ja vaikka vanha Campi ei enää (viisaasti) uskaltautunutkaan kiipeämään bassonsa päälle ratsastamaan, en jäänyt kaipaamaan. Biisit puhuivat puolestaan. Homma tehtiin heti avausnumerossa ”Rockabilly Man” selväksi ja jostain syystä kyseinen billyn kansallislaulu kuultiin peräti kahdesti. Homman edetessä alkoivat helmat ja puntit heilua, ja kyllä runsaslukuinen rokkiväki oli täysillä mukana ihan viimeistään siinä ”Tore Up”:n kohdalla. Kaikki keskeinen Campin uran varrelta kuultiin ja keikka kesti juuri ja ihan täsmälleen niin kauan kuin pitikin eli noin 50 minuuttia. Ja kun ne pakolliset encoret on soitettava, niin tulihan se tottakai myös ”Caterpillar”, Ray Campin esikoissinglen A-puoli rock’n’rollin historian hirvittävän tärkeältä vuodelta 1956. Mahtavaa, että mies oli näin virkeässä kunnossa, että ei tarvinnut tulla pimeyden ja sateen läpi pettymään. Tällä menolla Campi jaksaa soittaa vielä monta vuotta. Itseoikeutetusti Rockabilly Hall of Fameen kutsuttu Campi kertoilee mielenkiintoisia järjestön kotisivuilla, mm. siitä miten soitti Gene Vincentin lämppärinä ja miten tapasi Elviksen. Näin: http://www.rockabillyhall.com/RayCampi1.html

Ray Campin taustabändinä toimi tällä kertaa hyvinkääläinen The Bopcats, joka aloitti kunniakkaasti sekin jo suomirevivalin piikkipaikoilla 1979 ja ihan mallikkaasti on bändillä homma hallussa. Illan muista esiintyjistä näin vain kotimaisen, uutta albumiaan julkistaneen Boppin Pete 3:n, jonka senkin jäljet johtavat 70-luvun loppuhetkiin. Mainio keikka heiltä, mutta tuli  osaltani seurattua osittain sillä kuuluisalla sivusilmällä, ja olisi ehkä voinut olla muutaman biisin lyhyempikin. Illan loput artistit jäivät valitettavasti kaikki nekin näkemättä. Ray Campin vedon jälkeen pimeä tie kutsui ja esim. paljon kehuttu tulokas Miki Lamarr tulee taatusti saamaan uuden tilaisuuden KG:lta. Siksi paljon olen kuullut tästä ladysta hyvää. Illan päätti brittiläinen The Blue Cats (1980-), joka niinikään oli virallisella levynjulkaisukeikalla (kuten siis Pete ja Lamarrkin). The Blue Cats on levyiltä erittäin kova alan bändi ja pitää tulla nähdyksi tulevaisuudessa paremmalla ajalla. Mutta siksi aktiivinen on Suomen billyskene tapahtumia järkkäämään, että tuleehan noita tilaisuuksia todennäköisesti vielä. Nyt iso arvostus järjestäjille, että hoiditte Ray Campin paikalle (vaikka onhan herra ollut Suomessa toki aiemminkin). Jälleen yksi 50-luvun pioneerinimi nähtynä. Kivaa tämä keikkojen koluaminen. Suosittelee, KG.

Conrad Isidore (do/uk/fin) @ Baker’s, Helsinki 21.08.2012

Helsingin keskustan ravintoloissa ja kuppiloissa järjestetään näin elokuun jälkipuoliskolla häpeällisen huonosti ja jälkikahdeksankymmentälukulaisesti nimetty kaupunkifestivaali. Mainitsen tuon häpeällisen nimen tässä (ja senkin suluissa) vain siksi (Art Goes Kapakka), että tietäisitte, mistä häpeällisesti nimetystä kaupunkifestivaalista puhun. Tapahtuma on vaikuttanut jo vuodesta 1995, ja kieltämättä tänäkin vuonna sen 17. ohjelmisto on lähestulkoon loistava. Ja kun idea on vieläpä siinä, että tapahtumat ovat ilmaisia, soitto/esiintymisajat noin tunnin kerrallaan ja useampaankin ehtii mukaan samana iltana, niin valitankin täten vain häpeällisestä nimestä.

Mannerheimintien Baker’s tarjosi AGK:n nimissä havahduksen rockhistorian siivestä. Lavalla bändeineen nähtiin Conrad Isidore, Dominikaanisessa tasavallassa syntynyt, Britanniassa ja Yhdysvalloissa asunut ja sittemmin Suomen Porvooseen päätynyt monitaituri, jonka CV ei ole ihan huonoimmasta päästä. Mies on soittanut rumpalina Manfred Mannin Chapter Threessä, Joe Cockerin bändissä, Stephen Stillsin yhtyeessä, ollut perustamassa legendaarista Hummingbird-yhtyettä 1974 ja yhdessä Stephen Stillsin kanssa soittanut studiosessioita itsensä Jimi Hendrixin kanssa (joiden sessioiden julkaisua asiallisessa formaatissa yhä odottelemme).

Isidoren ja nuorehkojen miesten bändinsä eli Janne Rajala (SF Blues) bassossa, Niklas Mansner kitarassa, Thomas Törnroos perkussioissa ja Rob Dominis koskettimissa, oli määrä soittaa klassikoita matkan varrelta Isidoren karibialaisjuurien hengessä. Ja niin tapahtui. Hiukan alle tuntisessa setissä kuultiin Harry Belafontea, Stevie Wonderia, Ray Charlesia, trad.klassikoita kuten ”House of the Rising Sun” ja klassikoita muuten vain, kuten viimeisenä kuultu hieno tulkinta ”Stand by Me”. Olipa mukana myös kaksi Conradin omaa sävellystä, calypsobluesisti kulkeneet ”Love is a Wonderful Thing” ja ”Simple Life”. Ei osoittanut olevansa Isidore huono kynämies itsekään. Bändi soi hienosti ja Baker’sin omilla pianobaarijalkalampuilla tunnelmoituna orkesteri oli myös parhaiten valaistu pitkään aikaan. Pienin ja reväistyin keinoin. Yleisöä oli kiitettävästi ja osa siitä jaksoi keskittyä myös kiitettävän hyvin alle tunnin. Puolessavälissä keikkaa kylkeeni ui harmaapäinen herrasmies (ilmeinen rockharrastaja)  ja totesi: ”Se olis Jimikin suurinpiirtein tuon ikäinen ukko nykyään. Mä muuten näin Hendrixin Kultsalla toukokuussa -67. Se oli kyllä aika kova keikka. Ei tämäkään huono äijä ole.” No niin. Miettimään pisti. Varsinkin kun rockharrastajamme agendana ei ollut lesoilla, mainita vain.

Yksi AGK:n parhaita puolia on se, että kun tilaisuudet ovat ilmaisia ja aikataulu pitää, voi juosta paikasta toiseen ja nähdä monta mielenkiintoista artistia muutaman tunnin sisään. Toki joissain paikoissa se aiheuttaa pikku levottomuutta intiimisti esiintyvien bändien settiin. Niin nytkin, mutta myönnän olevani kova häiriintymään. Ja pienestä.

Asiallinen tuntinen letkeissä meiningeissä siis, ja kävi mainioksi lämmitelyksi illan isoa keikkaa ajatellen eli muutaman tunnin myöhemmin The Circuksen lavalle nousevaa reggaelegendaa Toots & The Maytals. Ihana vanheneva ukkeli tämä Conrad Isidore, Porvoon Richie Havens, elävä palanen rockmusiikin historiaa. Meidän ilonamme Suomessa. Käykääpä joskus tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: