Lanai, Ivory Woods @ O’Connell’s, Tampere 22.03.2019
Tampereen Rautatienkadun O’Connell’s on aidohkoa tunnelmaa jo vuodesta 1996 tarjonnut irkkupubi ( huom! ei saa sanoa irkku, ellei ole käynyt Irlannissa), joka näin ensilivekäynnillä osoittautui myös ihan mainioksi keikkapaikaksi. Joskus takavuosina oli tullut kietaistua mestoilla joku yksittäinen pintti, mutta liveillat täällä olivat vielä korkkaamatta. O’Connell’s on ihan oikea pikku keikkavenue, ei mikään suomirockin bronttosaurusten kyllästymiseen asti jankkaama ”pizzerian nurkka”. Täällä on valot, monitorit ja miksaustiski. Näkyvyys lavalle on hyvä, kun saapuu ajoissa, paikka sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja soittoajat on talon asujaimiston suojelemiseksi erittäin aikuismaiset. Keikat alkavat klo 20, ja päättyvät kympin uutisiin, lavalla nähdään usein nousevia tulevaisuuden lupauksia, ja myös erittäin kiinnostavia paikalliscomboja. Liveiltojen lisäksi paikka tarjoaa mm. englanninkielistä stand-upia, jota sitäkään ei ihan joka pizzerian nurkassa kuule.
Paikalle houkutteli nelihenkinen oululaisyhtye Lanai, joka kiertää 13 vedon kevätrundiaan, tuoretta esikoisalbumiaan ”Ship’s Bell” juhlistaen. Ja mikäs on juhlistaessa, bändin debyytti on sitä laatua, että moni saisi ottaa mallia. Siitä, miten ulos tuonne ei kannata lähteä, ennenkuin on valmis, tai on jotain annettavaa. Huolella ja paneutumisella kypsytetty esikoisalbumi on jo nyt vuoden kotimaisia kiekkoja, tapahtuu mitä tapahtuu. MOT, mikä on todistettavissa levyyn tutustumalla. Ja jos saa olla ihan umpirehellinen, O’Connellsin liveiltaan houkutteli vieläkin enemmän sen avaaja, tänään soolona esiintynyt Ivory Woods-nokkamies Jussi Alamikkelä.
Ivory Woods on illasta ja paikasta riippuen jopa kahdeksanhenkinen bändi, soittokaverikollektiivi. Mutta myös akustiset soolokeikat Alamikkelä, bändin biisintekijä ja perustaja, soittaa nimellä Ivory Woods. Tällä kertaa kuultiin reilun puolen tunnin otanta Ivory Woodsin yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton laajuisesta tuotannosta. Ja sanotaan se nyt tähän väliin, pois kuleksimasta, että Ivory Woods on kovinta englanninkielistä rockmusiikkia tästä maasta aivan järjettömän pitkään aikaan, lavalla nähtiin kenties tämän hetken armottomin englanniksi esiintyvä kotimainen biisintekijä. Sainpahan sanottua. Asia selviää ottamalla tarkasteluun Ivory Woodsin eponyymi esikoisplatta (2017), ja sitä seurannut, viimevuotinen ”All The World Is Yours”-EP. Biisit kuten vaikkapa ”Fahrenheit”, joka nytkin soi kohti lyhyen setin loppua, ovat maailmanluokkaa. Ivory Woodsin tähtäin bändinä on päästä kotimaisista ”pizzerian nurkista” pidemmälle, ulkomaille, ja kerrankin on helppo olla samaa mieltä, että juuri sinne bändi kuuluu. Alamikkelä on Oulun Jesse Malin ja Suomen Ryan Adams yhtäaikaa, mutta mikään vertailu ei silti tietenkään tee oikeutta Ivory Woods-biisien persoonalliselle otteelle. Itse bändi kutsuu musaansa alternative folkiksi, mutta sekin maistuu nyt nähdyn livevedon jälkeen ahdistavan rajoittavalta polttomerkiltä. Ivory Woodsin biiseissä ja etenkin sen bändisovituksissa kaikuu pohjoisenglantilainen, isosti ilmava brittirock, ja aavemaisen lavea americana yhtäaikaa.
Lyhyen settinsä aikana Ivory Woods alias Alamikkelä vaihteli kahta akustista kitaraa, biisit soivat ytimeensä riisuttuina, ilman kommervenkkejä. Miehen lauluäänestä tulee paikoin mieleen mainittukin Malinin poika, ja joissain kohdin peräti Liam Gallagher. Siviiliammatiltaan englannin kielen puhetyöläisenä, Alamikkelällä on kieli hallussa, ja sitä aivan liian usein enkun lausumiseen linkittyvää ohutta (eikä aina edes niin valtavan ohutta) myötistä ei tarvitse näillä keikoilla tuntea. Se on iso ja merkittävä lisä Ivory Woodsin valmiiseen ulkomaille lähdön pakettiin. Kakkosena soinut ”Cranes” on aivan mykistävän komea biisi, mutta kun se ei edes ole ainoa. Puoleen tuntiin ei mahtunut huonoa hetkeä, ja sikäli vakuuttavasti Ivory Woods toimitti, että salin takaosan esiintyjästä täysin vähät välittänyt kaakatuskin jäi ainakin hetkittäin omaan arvoonsa. ”All The World Is Yours”-EP:n nimibiisistä jäi suorastaan korvis eli korvamato vielä seuraavaankin päivään. Setin päättäneeseen erittäin erittäin kauniiseen ”Northern Soul”-biisiin Alamikkelä sai kaverikseen illan pääbändin kitaristin Petri Kuuselan. Seuraan tilannetta, ja kun Ivory Woodsin voi nähdä bändikeikalla, olen paikalla.
Pienen rouduutauon jälkeen lavan otti haltuun Lanai. Setin avasi tuoreen, pitkään kypsytellyn albumin aloittava ”Hold onto Nothing”, ja heti sen perään soitettiin aivan häkellyttävän hieno biisikaunokki, albumin sulkeva ”I Have Been There”. Tässä kohdassa keikkaa tuli ensimmäistä kertaa mieleen Steve Earle, ja ymmärrämme, että tämä on todella paljon sanottu. Mielleyhtymä syntyi Kuuselan kitaroinnista, biisirakenteista, ja rytmiryhmän lämpimänrouheasta The Dukes-soundista. Ja vaikka jollain tapaa bändin paras terä ehkä keskittyikin aivan alulle settiä, oli klo 22:n lavallaliikkumiskiellon hetkellä kuitenkin tunne, että älkää nyt vielä lopettako. Illan ainoa cover, Quiles and Cloud-laina ”All My Trouble Gone” todisti sekin lähinnä Lanain oman biisimateriaalin erinomaisuutta. Lopulla settiä kuultu, vielä levyttämätön ”Heaven” puolestaan alleviivasi, että esikoislevy ei ole onnellista sattumaa, vaan että jatkoa seuraa. Lanain ainutlaatuisen laadukas, laveaa Heartworn Higwayta rullaava americana, johon maustuu mukaan kuin salaa skandinaavisen kansanmusiikin kaikuja, ei olisi kuitenkaan niin ainutlaatuista, ellei kaiken yllä soisi Tanja Torvikosken aivan järkyttävän kaunis lauluääni. Se, yhdessä Kuuselan tyylikkään kitaroinnin kanssa, ja biisintekijäparin saumaton yhteisymmärrys, voi viedä pitkällekin. Tai toivottavasti vie. KG