Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “soul”

Ian Hunter & The Rant Band (uk/us) @ Nalen, Tukholma 21.11.2016

Ian Hunterin keikkaan Tukholman Nalenissa piti suhtautua jo varhain kesällä, miehen keikkakalenteri kun ihan pikasilmäilylläkin kertoi, ettei tällä(kään) kertaa Suomen vetoa ole odotettavissa. Ja hyvä oli, että tuli suhtauduttua, keikka myi jo pari viikkoa aiemmin loppuun, vaikkakaan Hunter ei Tukholmassa mikään yltiöharvinainen vieras ole. Pelkästään samaisen keikkamestan, komean 1880-luvulla avatun Nalenin lauteilla, Hunter oli edellisen kerran nähty kaksi vuotta sitten. Tukholmassahan kannattaisi ihmisen käydä kerta vuoteen muutenkin, ja puhun nyt ihmisestä yleensä, enkä pelkästään Hunterista. Omalta osalta lähtöpäätös sinetöityi onnistuneen ja naurettavan helpon lipunostotapahtuman jälkeen, kun selvisi millä kokoonpanolla Hunter kiertää. Bändissä piti nimittäin Hunterin rinnalla oleman Mick Ralphsin kitarassa, bänditoverin jo Mott The Hooplen eturivistä, bändin perustamisesta 1969 lähtien. Valitettavasti Ralphs sai marraskuun alussa sydänkohtauksen ja makaa intensiivihoidossa sairaalassa, kun luemme tätä. Mies toipunee keikkakuntoon jossain aikataulussa. Noin kuvainnollisesti Ralphsin bootseihin oli hypännyt Mark Bosch, joka tunnetaan myös Garland Jeffreysin kitaristina, ja on nähty Hunterinkin rinnalla ensimmäistä kertaa jo kymmenisen vuotta sitten. Musiikillisesti tuskin kukaan jäi Ralphsia sinänsä kaipaamaan, illan legendapisteet tietenkin putosivat muutamalla, mutta lähinnä mieli oli huonona Mott-kitaristin poisjäännin syystä.

Ian Hunter ei esittelyjä kaipaa, mies hyppäsi juuri perustetun (tai oikeammin kai kyse oli nimenvaihdoksesta) Mott The Hooplen nokille 1969, ja viihtyi remmissä vuoteen 1974, tänään joukoista poissa ollut toveri Ralphs vuoden vähemmän (lähteäkseen perustamaan toista bändilegendaa, Bad Companya). Rytmiryhmänsä kannattelemana Mott The Hoople jatkoi vuoteen 1980. Pillien pussiin laiton jälkeen bändi on nähty parissakin eri reunionsessiossa, 2009 ja 2013. Ennusmerkit enemmille kokoontumisille, tai ainakaan rundeille, on todella huonot. Ja aina kun puhutaan Mott The Hooplesta, puhutaan glam rockin iskäbändistä, muutaman vuoden kiihkeästä stintistä, joka aloitti jotain tärkeää rock’n’rollin historiassa. Hunterin olemus, tutusti aurinkolasien taakse koko uransa ajan kätkeytyen, on ollut vaikuttamassa kokonaisiin rocksolistien sukupolviin. Maailmanluokan menestykseen ei Mott The Hoople koskaan yltänyt, mutta jos maailmassa on muutama ns. kulttibändi, niin Hoople on yksi niistä.

Ja vaikka nyt Tukholman maanantai-illassa ei suotukaan nähdä 2/5 alkuperäisestä Mott The Hooplesta yhtäaikaa lavalla, erittäin laadukasta showta kuitenkin todistettiin. Suomesta käsin paikallehankkiutumisineen keikka helposti kilahti muutaman kymmenen tärkeimmän nähdyn vedon joukkoon.

Ian Hunterin ja mainion, rinnallaan 2000-luvun alusta asti vaikuttaneen The Rant Bandin settilista oli toki kiertueen aiemmilta keikoilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Itse en oikein ole yllätysmiehiä, keikan seuraaminen on helpompaa ja miellyttävämpää, kun suurinpiirtein tietää, mitä soitettaman pitää. Kuluneena syksynä julkaistun, tuoreimman Hunter-albumin ”Fingers Crossed” raidalla ”That’s When The Trouble Starts” lähdettiin liikkeelle. Illan soundit olivat käytännöllisesti katsoen kerralla kunnossa, alkuperäisilläkin olisi pärjätty hyvin, mutta parin biisin jälkeen potikat saatiin vielä peräti naksun parempaan asentoon. Oma sijoittuminen miksaustiskin vasemmalle kulmalle toki auttoi asiaa. Tämän taaemmas ei olisikaan ollut asiaa, varsinkin seesteisimmissä kohdissa Ruotsin rokkipoliisien hölinä takabaarin tasalla oli varsin huumaavaa. Kakkosena kuultiin yksi Hunterin isoimmista soolohiteistä, esikoisalbumin ”Once Bitten, Twice Shy”.

Alusta asti oli selvää, että Mick Ralphsin poissaolo on harjoiteltu ja hiottu mahdollisimman huomaamattomaksi, ja että The Rant Band on tiukassa iskussa. Useimmissa biiseissä Hunter itse soitti akustista kitaraa, ja hatunnosto tiskin taakse, että se myös kuului ja erottui, ja toi mainiosti keventävän lisänsä kokonaissointiin. Muutoin, kahden sähkökitaran sovittaminen oli erittäin onnistunutta, soolot maltillisen pituisia ja varsin kristillisesti keppimiesten kesken jaettu. Mutta kyllä sanottava on, että jos valitsemaan joutuu, niin makuuni maukkaammin luukutti Mark Bosch. Toisessa kitarassahan soittaa James Mastro Yhdysvaltain New Jerseyn Hobokenista, mies muistetaan 80-luvulla villinneestä collegerockpumppu The Bongosista. Muistattehan, ”Numbers With Wings” (1983)? Loput bändistä muodostaa Dennis DiBrizzi koskettimissa ja Paul Page bassossa. Sekä rummuissa, ei enempää eikä vähempää kuin legendaarinen Steve Holley. Suoraviivaisen, mutta letkeän tanakan vanhan koulun kompin taannut Holley muistetaan parhaiten Paul McCartneyn Wings-yhtyeen viimeisenä rumpalina  1978-81. Muukaan Holleyn uran soittoseura ei ole ollut vaatimattomimmasta päästä; Elton John, Chuck Berry, Julian Lennon, Ben E. King, Joe Cocker ja monet monet muut. Maestron lyönti lähti todella kovaa, mutta rennon takakenosta, niinkuin tämän polven ukkeleilla varsin usein.

Kolmantena kuultuun ”When I’m President”-biisiin tiski löysi siis vielä yhden laadukkaan lisäkierteen, ja todella kuulailla soundeilla mentiin loppuun asti. Ja hei, alan miehet, tämäkin keikka todisti, että ne soitattaa kovimpaa, jotka eivät osaa miksata. Tähän tulokseen olen tullut, tietämättä varsinaisesti mistään mitään. Mutta liian usein tuntuu, että osaamattomuus erottelevan soundin luomiseksi korvataan volyymilla. Olisihan se katastrofi, jos vuonna 1958 ensimmäiseen bändiinsä liittyneen taiteilijan keikka tultaisiin Tukholmaan asti soittamaan paskoilla soundeilla. Ei tulla, koska se ei  kertakaikkiaan käy.

Vuoden 2012 ”When I’m President”-albumin nimiraita uhkasi heti kärkeen olla yksi illan kovimmista vedoista, ja tavallaan olikin. Mutta paljon parempaa oli tulossa, biisimateriaali vain vahvistui illan mittaan. Ja todisti että Hunter on lauluntekijätaivaassa paikkansa ansainnut, ellei jopa toisaalta ole myös aina ollut hiukan aliarvostettu biisinikkari. ”Cleveland Rocksissa” Hunter istuutui toisten kiippareiden taakse ja tulkitsi sieltä käsin yhden isoimmista iskusävelmistään. Biisin, joka on peräti tuonut miehelle Clevelandin kaupungin pormestarin avaimen. Ja jota tuskin voi nykyään jättää settilistasta pois, ainakaan Clevelandissa. Hunter viihtyi koskettimien takana myös seuraavat kolme biisiä, kahden kitaran ja kaksien keybordien soundi alkoi olla jo E Street-tavalla runsas, eikä ollut nimittäin ainoa hetki, kun kyseinen bändi muistutti olemassaolostaan. Välillä Hunter kuulosti laulaessaan Dylanilta, välillä Pomolta, mutta aina kuitenkin klassisenkarhealta omalta itseltään. Upeasti rullasivat ”All American Alien Boy”, ”Fingers Crossed” ja illan ensimmäinen Mott The Hoople-raita, ruotsalaisyleisön kunnolla sytyttänyt ”Honaloochie Boogie”. Jälkimmäinen oli tässä mielettömän laadukkaassa biisiseurassa toki renkutus, mutta muutama Hoople-raita Hunterin on yksinkertaisesti soitettava joka kerta, ja ne muutamat ovat aika vakioksi valikoituneet.

David Bowiesta kertova ja tänäänkin Bowielle omistettu ”Dandy” tulkittiin asianmukaisella hartaudella, eihän ole kauakaan, kun Hunterin uralle täysin keskeinen mestari jätti meidät. Olipa nimittäin aika, vuonna 1972, kun Mott The Hoople oli lyömäisillään hanskat naulaan, odotettua menestystä kun ei oikein ollut näköpiirissä. Hätiin ehätti bändin livenä nähnyt ja meiningistä diggaillut Bowie, joka tarjosi ratkaisuna omaa biisiään ”Suffragette City” bändille vielä viimeiseksi oljenkorsisingleksi. Biisi ei kuulostanut Hunterin korvaan riittävän hyvältä, joten mitä teki Bowie? Istui lattialle lootusasentoon, otti kitaran käteensä ja luonnosteli siinä Ian Hunterin silmien alla, muutamassa minuutissa biisin, joka muutti kaiken. Biisi oli ”All The Young Dudes”, maailmanlaajuinen hitti joka antoi Hooplelle jatkoajan ja pelasti kenties Hunterin rock’n’rollille.

Hartaudesta puheenollen, Hunterin pitkäaikaiselle kitaristikumppanille Mick Ronsonille (ex-David Bowien The Spiders From Mars) omistettu, ja tämän muistoksi kirjoitettu ”Michael Picasso” vasta hartaana soikin. Pitää kuitenkin muistaa, että tämä on vakio-ohjelmistoa, ja soitetaan joka ilta. Silti Hunter sai biisin aitoa menetyksen tuskaa täyteen ja koko bändi otti hartauden itseensä. Mark Bosch nykäisi keväällä 1993 vain 46-vuotiaana pois otetun Ronsonin muistolle aivan käsittämättömän kauniin soolon. Illan upein veto oli kuitenkin erittäin springsteenisti ja e-streetisti rullannut ”Shrunken Heads” Hunterin samannimiseltä 11. sooloalbumilta (2007). Bändi oli tähän vaiheeseen iltaa virittänyt itsensä huippukuntoon ja soi todella komeasti yhteen. Vain encoreissa kuultu, pitkänä versiona soitettu ”Life” uhkasi edellisen asemaa illan parhaana numerona. Varsinainen setti päättyi hymyt huulilla vedettyyn letkeään biisikaksikkoon, ”23A Swan Hill” ja Mott The Hooplen keväällä 1973 sinkkuna julkaisemaan Velvet Underground-coveriin ”Sweet Jane”. 

Hyvällä jalalla liikkeellä ollut, ja noin 400 henkeä vetävän Nalenin loppuunmyynyt ruotsalaisyleisö vaati encoreita äänekkäästi, ja sai kolme, tai oikeastaan kolme ja puoli. Ensin Hunterin yksin Mott The Hooplelle vuonna 1972 kynäilemä sinkkuhitti ”All The Way From Memphis”, sitten viiltävän kaunis ”Life” ja tietenkin pakollinen ”All The Young Dudes”, jota taatusti moni oli tullut kaukaakin kuulemaan. Ja toki, tärkeä biisi kuulla edes kerran Hunterin esittämänä, mutta tänään biisi muiden joukossa, niin vahvaa on kuitenkin Hunterin oma soolotuotantokin. Toki ”Dudesista” sai oikein ankaran, monen päivän korvamadon. Lopuksi Hunter toivotti vielä hyvää yötä Leadbellyn ”Goodnight Irenen” myötä, kuten keikoillaan on tavaksi tullut. Biisistä tosin kuultiin vain ensimmäisen säkeistön maistiainen, niin että sanoma tuli selväksi.

Jo peräti 77 täyttänyt Ian Hunter totesi myös, että ”see you next time”. Arvostan, enkä edes epäile yhtään, sikäli timmissä kunnossa mies on itsensä pitänyt. Tarkoittaako ”see you” enää ikinä Suomea, sen varaan ei ehkä kannata laskea. Muutenkin voisin paasata viikon siitä, kuinka moni hieno maailmanartisti jättää tulematta Suomeen, ja ulottaa kiertueensa maksimissaan Tukholmaan. Tai siis nimenomaan sinne, Suomeen tulo lienee toki kallista ja ylimääräisen kiertuepäivän syövää, mutta kyllä meidän epäuskoisilla ja pelokkailla keikkajärjestäjilläkin on pakko olla jotain tekemistä asian kanssa. Sitä todistaa pelkästään se, kuinka harva tärkeä ruotsalaisartisti täällä käy, ja kuinka harvoin. Tai pelkästään Nalenin kansainvälisestä ohjelmistosta ennen joulua voi poimia Nick Lowen, joka ei ”juuri nyt tällä rundilla poikkea Suomeen”, vaikka liikkuu todella kevyesti, ja varmasti varsin inhimillisillä kustannuksilla. Alkukesästä Suomeen saadaan ihan asiallisia artisteja, kun samaan aikaan tapahtuu vaikkapa Sweden Rock, mutta syyskuusta joulukuuhun Tukholman keikkakalenteri on masentavaa luettavaa. Joka toinen ilta tunnin lentomatkan päässä esiintyy joku pakollinen artisti, ja niistä puolet ei ole koskaan ollut Suomessa, eikä koskaan tule. Nytkin Södermalmin sähkökaappeihin ja syöksyputkiin liimatut ja silmiin pistäneet Men Without Hats-keikkajulisteet kuorivat ns. nahan päältä. Mutta tavallinen kuluttaja voi tehdä aika vähän, korkeintaan nousta pari kertaa vuodessa lentokoneeseen.

Ja vielä, on kiitettävä keski-iältään itseäni varttuneempaa ruotsalaisyleisöä. Ei tönimistä, ei kaljan kaatelua kaverin rinnuksille. Toki oli maanantai-ilta, mutta silti. Kenenkään ei tarvinnut olla niin tuhannen päissään, narikkajonot purkautuivat häkellyttävällä vauhdilla, mutta kohteliaassa ilmapiirissä, ja alun ulkona jonottaminenkin oli suorastaan leppoisaa. Nalen osoittautui mahtavaksi keikkapaikaksi, jonne on päästävä uudestaan. Kauniisti restauroitu 1880-luvun nöjespalatsen soi upeasti ja tuntui loppuunmyytynäkin väljältä. Suosittelen tsekkaamaan itse. KG

Nik West (us), Mara Balls @ Klubi, Tampere 03.08.2016

Nik Westin ensimmäistä ja tällä Euroopan-rundilla ainoaa Suomen keikkaa oli ennakolta hehkutettu niin kovasti, että pakkohan asiaan oli suhtautua. West on näyttävännäköinen afroamerikkalainen nainen ja soittaa sähköbassoa paremmin kuin erittäin moni, ja paremmin kuin erittäin moni mies. Siinä maailmanlaajuisen sensaation ainekset. Westin kuva on koristanut Bass Player Magazinen, ja monen muun bassohengellisen kuukausilehden kantta. Prince on aikoinaan soittanut Westille ihan itse puhelimella ja pyytänyt Paisley Parkin studioille jammailemaan, Dave Stewart puolestaan keikoilleen soittamaan jne. Taisipa Nik olla Princelle myös viimeinen naisystävä, näin olen jossain määrin antanut itseni ymmärtää.

Westin muusikonlaatu ja virtuositeetti jäävät helposti näiden Prince-tarinoiden, naisen kieltämättä erittäin upean ulkomuodon ja monen muun toissijaisen asian varjoon. Eikä Westin toistaiseksi ainoa albumi ”Just In The Nik of Time” juurikaan auta virtuositeetin ymmärtämisessä. Oikein yrittämällä yritin ennen keikkaa kuunnella plattaa läpi, ja onnistuinkin, mutta ei ollut helppoa. Tavara on mielikuvituksettomasti sovitettua ja kädettömästi tuotettua loungekuraa ja r&B-hiippailua, hissimusiikkia hisseimmillään. Mutta livenä meininki on onneksi aikalailla toinen, sen saimme kokea Tampereen Klubin hikisessä funkillassa.

Pelin avasi tamperelaistrio Mara Balls. Sitä johtaa laulullaan ja kitarallaan edesmenneestä, ja turhankin lyhytikäiseksi jääneestä Jukka ja Jytämimmit-yhtyeestä tuttu Maria Mattila, eli Mara. Homman nimi on hyvinkin samantyyppinen kuin Jytiksillä oli. Maran ensimmäinen oma levy ”Vuorten taa” on ihan asiallinen paketti, eikä tämän bändin kohdalla jostain syystä retroilu onnistu ärsyttämään. Mara Balls on kurkistus aikaan, jolloin garage oli vastakeksitty termi, ja jytälle vasta pohdittiin nimeä. Mahtavaa aikaa, että saattoi pokkana kehittaa sellaisen sanan kuin ”jytä”. Tai ”purkka”. Rock’n’rollin vahvaa markka-aikaa. Siihen aikakauteen pitää joskus lähitulevaisuudessa Mara Ballsien kanssa tähytä uudestaankin. Suosittelen.

Pikkuisen meni jo Maran kolmevarttinen setti sivuhermoilla seuratessa. Sen verran kuitenkin jännitti, että mitenkä ihmeessä kotona levyltä kuultu Radissonin aulamuzakki voi ikinä kääntyä rätväkkääksi rockiltamaksi. Onneksi sain olla väärässä. Keikka alkoi tosin taustabändin omalla pikku show’lla, joka oli varsin miettimätön ja aiheutti ankaran myötähäpeän heti ensi sekunneilla. Kitaristit Huble Wang ja Ariel Bellvalaire yrittivät jonkinmoisella kitarabattlella hauskuuttaa yleisöä, mutta kun muu orkka oli huonosti juonessa mukana ja kun ei vaan ylipäätään tajunnut, niin ohi meni. Vasta keikan kunnolla käynnistyttyä ymmärsin, että alun amatöörimäiseltä kuulostavan battlen kuuluikin kuulostaa kököltä. Sen piti pohjustaa kuningattaren itsensä tuloa lavalle, mutta olisi voinut sen tehdä aika paljon tehokkaamminkin.

Ihan alussa keikkaa kävi pariin otteeseen mielessä, että onko Nik West ihan tosissaan rekrynnyt B-luokan muusikoita mukaansa, mutta kun funk-kone saatiin kunnolla käyntiin ja karstat pois, ei meininkiä pilannut enää juuri mikään. Se on sanottava, että Westin bändistä puuttuu musiikillinen johtaja, musical director tai kapellimestari, miten vain. Kukaan ei johda hommaa. Se ei ole West itse, jossain kohtaa luulin että se voisi olla kiipparisti Chris Turner, mutta ei. Viime vuoden rundilla muuten koskettimien takana nähtiin vielä ex-Goo Goo Dolls-mies Dave Schulz, mutta jostain syystä ei nyt. Välillä homma hajosi siis dirikan puutteeseen, mutta pian taas groovesta saatiin niskalenkki, ei sillä. Pahiten homma lässähti ”Forbidden Fruit”-biisissä, joka albumiltakin löytyy. Siinä Nik antoi soolotilaa kaikille taustalaulaja Nichelle Westiä ( sukulainenkos? ) lukuunottamatta, mutta kaikilla jäi hiukan niinsanotusti öylätti kurkkuun. Parhaiten sooloili tänään rumpali RJ Norwood Jr. Nikin albumilta tutuista biiseistä kenties sujuvimmin toimivat tänään ”Wait A Minute”, jossa bändi oli jo päässyt alkukankeuden yli, ja varsinaisen setin päättänyt ”My Relationship”. Nikin häkellyttävää bassotteluakin kuultiin, mutta maltilla. Muutamissa biiseissä West tyytyi vain laulamaan, ja perusbassottelun hoiti Bellvalaire. Joka aluksi vaikutti, että on palkattu mukaan olemaan lavan söpöstys, mutta sitten kahden kitaran setti alkoi toimia, ja Bellvalairekin ulvotti muutaman oikein mallikkaan soolon.

Kaikki illan parhaat vedot olivat tänään covereita, pakko todeta, ilman että se on bändiltä millään tavalla pois. Spirituaalisen tunnustellen, gospelisti rullannut ”Proud Mary” oli kaikkien aikojen toiseksi paras kuulemani liveluenta biisistä. Ensin hitaasti kuin Mississipin mutainen vesi, ja sitten lopulta täysi hööki päälle. Ilta lunastui jo tässä vaiheessa pelkästään. Seuraavan coverin, Sly & The Family Stonen ”Thank You For Letting Me Be Myself” Nik alusti tositarinalla siitä, miten Prince siis kutsui hänet studioilleen koesoittoon. Monissa yhteyksissä väitettiin Suomenkin monimediassa, että Nik West olisi soittanut Princen bändissä. Ei nyt sentään, lähitulevaisuudessa asia ehkä olisi voinut konkretisoituakin, mutta Taiteilija Joka Muistetaan Princenä ehti tunnetusti muuttaa hiippakuntarajan yli kuluvan vuoden huhtikuussa.

Todella komeasti kulki Sly Stone-klassikko Nik Westin ja bändinsä käsittelyssä, eikä siinä kaikki. Nikin käsissä soi samainen bassokitara, jolla Prince itse oli  Paisley Parkin studiossa näyttänyt, miten kyseisen biisin bassolinja hänen mielestään peukutetaan. Aika rankasti. Rockhistorian sulka havahti, jos ei peräti kokonainen siipi. Biisin yhteydessä Nik lausui jonnekin ylöspäin ison kiitoksen Princelle uransa edistämisestä, opista ja ojennuksesta; tuotannosta, taiteesta, kuolemattomista biiseistä.

Ja illan kolmas kova cover olikin sitten itseään maestroa, nimittäin pitkänä encorena tunnelmoitu ”Kiss”. Nik Westillä oli vielä uusintapaikka kiittää Princeä, ja hän teki sen. Vain 12 biisin setti kellotti tänään noin tunti ja 45 minuuttia, ja pakko sanoa ennakkoduubioista huolimatta, että ei mennyt yhtään ajantappamisen tai kyllästelyn puolelle. Sen verran koville kierroksille Nik West funkkikoneensa illan mittaan viritti, pieniä nokipiikkejä lukuunottamatta. Toistan maailman rocklehdistön kantaa, tästä ladysta kuullaan vielä. Bändin matka jatkui kohti Eestin Haapsalua ja Augustibluus-tapahtumaa. Pakkahuoneen pihalla orkesteria odotti tällä kertaa vielä ukkosentyöstämä vanha pakettiauto. Tulevaisuudessa, kun Nik West saa keikkojen hien tarttumaan levyille ja sitten taas toisinpäin, edessä voi olla matkaa paremmallakin kalustolla. Get On Up! Like a Sex Machine! KG

 

 

 

Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen @ 45 Special, Oulu 27.02.2016

Kauko Röyhkä on lyönyt uransa varrella hynttyitä yhteen monen mielenkiintoisen ja laadukkaan tekijän kanssa. On ollut yhteistyötä Rättö/Lehtisalo-parivaljakosta aina sinfoniaorkesteriin saakka. Laajasta kirjosta huolimatta Röyhkä on poikkeuksetta onnistunut säilyttämään korkean tason tekemisissään, laadun käsite ei ole päässyt hämärtymään. Viimeksi Kauko viritti yhteistyön intrumentaaliorkesteri Hypnomenin ja laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan kanssa. Vastikään ilmestyi albumi ”Huominen on uni”, ja nyt ollaan sitä promoavilla keikoilla.

Vaikka on lauantai-ilta, Oulun 45 Specialin soittoajaksi on ilmoitettu 20.30. Kannattaisi monen muunkin suomalaisen rokkiluolan ottaa mallia eurooppalaisista aikatauluista. Onneksi yhä useammat paikat siirtyvät ajattelussaan sivistyneempiin soittoslotteihin ja sitäkautta paremmin palvelemaan myös arki-iltojen keikoilla kävijöitä, ja seuraavana aamuna töihin raahautujia.

Kahdeksan aikaan tonteilla on vielä aika hiljaista, ennakkolipun ostaminen on ollut tokikin vain tapojeni mukainen varotoimi. Väkeä valuu kuitenkin paikalle hissukseen ja kun keikka varttia ilmoitettua myöhemmin polkaistaan käyntiin, on Nelivitosen yläsalissa jo mukavasti jengiä. Yläsali on ihan mainio paikka rockinsoitolle, toki täälläkin on tolppa aika keskeisellä paikalla, mutta sitä sattuu, rakennusten on mieluusti pysyttävä myös pystyssä. Keikkaa voi katsella hyvällä näkyvyydellä myös pöydistä, 45:n keittiö on taas vuosien tauon jälkeen toiminnassa, henkilökunta vetää hyvin, ja ainakin yläkerran baari palvelee ripeästi. Kaikki siis kunnossa. Ainoa aiempi kokemukseni 45:sta oli vuosia sitten joku kaoottinen Radiopuhelimien veto, mutta paikka oli silloin aika eri muotoinen ja näköinen.

Instrumentaalirockin tyylikäs taitaja jo vuodesta 1994, Hypnomen, avaa illan odotetusti ja tuttuun tyyliinsä, instrumentaalilla. Pekka Laineen kitara ja Sami Niemisen urut ovat tämän bändin ydinaluetta, toki myös Juha Litmasen groovet rummut. Yhden tämäkän loungepalan jälkeen päästään itse asiaan, Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa astelevat lavalle. Vastaanotto on lämmin. Projektin nimi voisi aivan hyvin olla muotoa Inginmaa/Hypnomen/Röyhkä, tässä tärkeysjärjestyksessä tänään ehdottomasti edetään. Anna Inginmaa on täysin suvereeni esiintyjä, ottaa lavan haltuunsa, ottaa yleisönsä. En ole uskoa, että lähdin viimeksi Inginmaan soolokeikalta kesken pois, nyt ei tulisi mieleenkään. Anna Inginmaa on illan tähti, supersensuelli esiintyjä, joka ilmiselvästi nauttii joka hetkestä. Se välittyy. Anna ottaa jopa keskellä näkökenttää tönöttävän tolpan haltuunsa, osaksi tanssinsa ja laulunsa dramaturgiaa.

Kauko Röyhkä on kieltämättä asia, jonka takia itsekin Ouluun tänään satuttuani paikalle alunperin hankkiuduin. Miehen osuus on kuitenkin melko toissijainen, Kauko laulaa muutamissa biiseissä soolo-osuuksia, mutta ilta ja kiertue on Inginmaan. Usean biisin ajan Röyhkä istuskelee takahuoneessa. Edellisellä viikolla Seinäjoen keikan soundcheckissä synnytetty ”Rakkauden lähettiläs” on tavallaan illan kulminaatio, viestikapula vaihtuu, suomirockin sukupolvenvaihdos on konkretiaa. Kauko laulaa sinänsä sympatiaa herättävästi paperista tuoreehkon biisin sanat, lukulasit nokilla. Anna osaa ulkoa, biisi on hallussa siinä missä kaikki muukin.

Muuten tuore levy soitetaan käytännössä melkein kokonaan kannesta kanteen. Sen, ja tämän illan parhaita hetkiä ovat ”Juhannusyö” ja ”Mies Marsista”, joista jälkimmäinen jäisi kieltämättä vajaaksi ilman Kaukon tuttua ja tunnusomaisen hiippailevaa tulkintaa. ”Mies Marsista” on upea tunnelmapala Röyhkän taannottaisilla ulkomaanmatkoilla visioituna, yksittäinen biisi jonka takia jo pelkästään kannatti olla paikalla. Röyhkän omasta tuotannosta kuullaan komea ”Pastoraali”, mutta ei muuta, ei ainuttakaan tuttua radiohittiä. Ja koska keikka on vain hieman albumin mittaa pidempi, se tuntuu niinmuodoin varsin lyhyeltä. Harvoin tulee tunne, että olisi tämä voinut pidempäänkin jatkua.

Setti päättyy kuten alkoikin, Hypnomenien kierteiseen hissigrooveen, ja aivan turhan pian kaikki on ohi. En voi todellakaan sanoa syttyneeni ”Huominen on uni”-albumiin, eikä näiden kolmen kombinaatio paperillakaan kuulostanut välttämättä kovin toimivalta, mutta keikkakokemus futaa ja jytää. Uusi tähti on syttynyt suomirockin taivaalle, Anna Inginmaa. Nyt myös yhdellä koko suomiskenen tärkeimmistä hahmoista tuettuna, sekä maailman parhaan loungebändin groovella varustettuna. Menkää ja tsekatkaa nämä livenä. Tulevat keikat täältä: http://www.stupido.fi/recs/artist.php?lang=&id=140

KG

 

Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015

Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.

Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.

Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.

Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.

Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.

Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.

Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.

Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG

 

Robbin Thompson (us) @ Malmitalo, Helsinki 20.09.2013

Yhdysvaltain Virginian Richmondista koko matkan Helsingin Malmille täksi illaksi matkannut Robbin Thompson on yksi rockhistorian suuria unohdettuja. Marraskuun 11.pvnä 1969 tuolloin 20-vuotias Thompson (Mercy Flight-yhtyeineen) avasi lämmittelybändin ominaisuudessa illan tuntemattomalle, mutta ahkerasti keikkailevalle bändille New Jerseyn rannikolta. Bändin nimi oli Steel Mill.  Sitä johti, ja sille lauluja kirjoitti, muuan Bruce Springsteen. Alkuvuoden 1970 aikana Mercy Flight tuli avanneeksi useammankin Steel Mill-illan, ja kun Springsteen kaipasi rinnalleen lisää lauluvoimaa, paikka oli Robbin Thompsonin. Ensimmäisen Steel Mill-keikkansa Thompson soitti 29. elokuuta 1970 Nashvillessä, illan line-upiin kuului myös mm. Roy Orbison.

Pesti bändissä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä tammikuun 23.pvä 1971 Steel Mill soitti viimeisen keikkansa Asbury Parkin legendaarisella The Upstagella. Mutta Thompsonin periodilla bändi ehti lämmitellä mm. Cactusta, Ike & Tina Turneria, sekä Black Sabbathia! Ja ehtipä Thompson myös kirjoittaa muutamia biisejä Steel Millin ohjelmistoon, joita kuultiin tuolloin keikoilla, levylle astihan yhtye ei koskaan ehtinyt. Robbin Thompson lähti bändin hajottua rakentelemaan soolouraansa, muu bändi jatkoi yhdessä useammallakin nimellä ja sulautui viimein The E Street Bandiksi vuonna 1972. Loppu on muiden herrojen osalta historiaa; Thompsonin bändikaverithan olivat, Pomon lisäksi, Vini ”Maddog” Lopez rummuissa, Danny Federici uruissa ja Steve van Zandt kitarassa.

Mutta minne katosi Robbin Thompson, kun 70-luvun kuluessa bändikavereiden ura lähti koviin nousuihin ja Springsteenin tietä multilijonääriksi pohjustettiin? Ei noin periaatteessa minnekään. Mies julkaisi ensimmäisen soolokiekon 1976, ja voitti American Song Festivalin. Tuolta levyltä alkoi myös pitkä yhteistyö Eagles-basisti Timothy B. Schmitin kanssa.  Vuoden 1980 ”Two B’s Please”-albumilta löytyy Thompsonin Steel Millille kirjoittama raita ”Train Ride”. Ja niin edelleen, eri nimillä julkaistuja Thompson-albumeita on kertynyt toistakymmentä, ja bändilevyt päälle. Viimeisin sooloplatta on tuore, tältä vuodelta, ja nimeltään ”A Real Fine Day”.

Tunnustettakoon, että minut houkutteli paikalle Thompsonin varhaisuraan liittyvä Springsteen-mytologia. Mutta ennen keikkaa tutustuin paremmin miehen materiaaliin ja paljastui (tietenkin ja  tottakai), että kyllä tämä herra kannattaa tsekata ihan omillaan. Ja ne meistä jotka odottivat välispiikkianekdootteja 70-luvun alusta, saivat pettyä, ja aivan oikein niin. Oli vain mies ja kitara, ja kantavat, vahvat laulut.

Silminnähden flunssainen ja väsynyt Thompson aloitti tarkalleen ja minuutilleen sovittuun aikaan, vaikka paikalle oli vaivautunut vain alle 30 henkeä, joten 200-paikkaisen Malmisalin on täytynyt näyttää todella tyhjältä. Istuin kakkosrivissä yksin, enkä uskaltanut edes vilkuilla taakseni. On tunnettua, että kaupungin kulttuurisalit eivät juuri itseään mainosta, mutta missä kaikki olivat? Missä oli koko Suomen suuri Springsteen-yhteisö? Oletin kuitenkin alan jengiä vaivautuvan paikalle aika paljon, kun herroilla yhteistä historiaa on. Jos lentopallon EM-kisat, vaatimaton tihkusade tai keikkamestan sijainti pikkuisen junamatkan päässä keskustasta karsivat rivejä yhtään tänä iltana, niin onpa asiain tila surkea.

Thompson soitti ensin tunnin, ennen pikku taukoa. Avauserän intensiteetti oli selkeästi parempi ja sillä kuultiin varsin monta tuoreen albumin raitaa. Joista ehdottomasti sykähdyttävimmät olivat kaunis ”Ain’t Love Crazy Like That” ja kotiseutulaulu aivan Thompsonin kotiterassin maisemasta, ”All along the River James”. Biisit toimivat itseasiassa huomattavasti paremmin kuin levyllä, näin luurangoiksi karsittuna, ja Thompsonin karhealla äänellään tulkitsemana. Mainittu ääni muistuttaa livenä, paikoin levylläkin, hämmentävästi Southside Johnnyn vastaavaa ja kun moni biisikin itseasiassa sopisi Johnny Lyonin katalogiin, ollaan taas aika isojen asioiden äärellä. Vaikkapa keikallakin kuullulla ”I’m Going to Take You Homella” yhteys on suorastaan ilmeinen.

Upea veto oli myös ”Just a Blur in the Rearview”-albumin (2007) nimiraita, jossa sivupeilissä vilisevä epäselvä maantien laita vertautuu elämään itseensä. Muutenkin monissa lauluissa oli selkeänä vanhenevan miehen näkökulma, että elämä karkaa käsistä liian nopeasti. Välillä Thompson tarttui phin’iin, perinteiseen thaimaalaiseen luuttuun ja soitti komean gospelin ”Heaven’s Gonna Call you Up”. Phin kuulosti hiukan resonaattorikitaran ja banjon yhdistelmältä, ja mikäs sen paremmin sopii puuvillapeltojen taivaslauluun.

Kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen-keikkansa jälkimmäisellä puoliajalla Robbin Thompson soitti muutaman coverin, joista Procol Harum-klassikko ”Whiter Shade of Pale” sai niin raikuvat ablodit, kuin vain 27 käsiparista lähtee. Tulkinta oli hieno, mutta sensijaan ”I Heard it Through the Grapevine” ei oikein tarjonnut mitään uutta. Oma suosikkini koko illassa oli huiman hieno, elokuvallisia sävyjä maalaillut ”One Horse Town”, jossa tarinaa ja peräti nimeäkin myöten tallattiin jo samoja polkuja kuin Springsteen, tai Steve Earle. Mainittujen nimien mainitseminen kertoo Thompsonin biisinkirjoitustalentista aika paljon, silloin kun se on terävimmillään, kuten mainitussa  pikkukaupungin tositarinassa.

Viimeiseksi biisiksi tarkoitettu ”That was then, this is Now” päättää myös tuoreen levyn. Pari pakollista encorea vielä ja ilta oli paketoitu. Thompson ei soittanut Steel Mill-aikaista biisiään, ja aivan oikein niin, tässä seurassa se olisi ollut aika kalvakka veto. Robbin Thompson on upea lauluntekijä ja armoitettu tulkitsija. Ja vaikka miehen tarinasta voi halutessaan löytää surumielisiäkin elementtejä, silti herra kiertää maailmalla esittämässä omia laulujaan, joista monet kuuluisivat huikeasti paljon isompienkin artistien katalogiin. Mikäs sen kunniakkaampaa. KG.

How To Dress Well (us), Breakdown Valentine (us) @ The Independent, San Francisco, US 26.08.2013

Olin oikein etukäteen koto-Suomessa päättänyt löytää itseni How To Dress Wellin keikalta, sen verran mielenkiintoiselta kuulosti taiteilija Tom Krellin lavapersoona. Krell on 29-vuotias filosofian opiskelija, video-ja kuvataiteilija, ja vuodesta 2009 alkaen myös levyttävä lauluntekijä. Takana miehellä on kaksi pitkäsoittoa, ”Love Remains” (2010) ja ”Total Loss” (2012), mutta jo ennen näitä julkaisuja Krell oli jaellut musiikkiaan ilmaisten netti-EPiden muodossa. Albumeista ensimmäinen koostuukin käytännössä kyseisten EP-julkaisujen parhaista raidoista. Molemmat pitkikset on läpisuitsutettu useissa medioissa, mm. Pitchfork Media ja Spin Magazine antoivat esikoiselle isoa nostetta.

How To Dress Well on siis periaatteessa Krell itse, mutta tänään mentiin triomuodossa, lavalla kanssaan olivat pianisti ja tietokonesekvenssit toisella kädellä hoitanut viulusti. Taustan kankaalla pyörivät Krellin omat videot ja valokuvakollaasit. Viimevuotisen ”Total Loss”-albumin perusteella kaverin show’lta oli lupa odottaa paljon. Krell nimittäin aivan pokkana hehkutti menemään levyn ilmestyessä, että se on tribuutti Janet Jacksonin ”The Velvet Rope”-albumille, ja siitä suuren innoituksensa saanut. Moni taiteen vakavampaa laitaa dallaava ei uskaltaisi moisia nimiä mainita, mutta Krell tuntuu muutenkin tekevän asioita varsin pitkälti omaehtoisesti ja kyselemättä. Tuore albumi on siis mielenkiintoinen keitos ambienteja sävyjä sisältävää nykysoulia. Väliin heitellään äänikuvia ja jopa runoja. Ja kyllähän Krellillä äänialaakin riittää, tulkinta on melkoisen kasassa. Kahteen mikrofoniin erikseen ja yhtäaikaa tulkinnutta Krelliä jännitti selvästikin paljon, olihan tupa varsin turvoksissa miehen aloittaessa, ja jonkinlaisella henkisellä kotikentälläänkin häiskä tänään esiintyi.

Toisen biisin alkaessa saliin levisi makea, tuore ja täyteläinen ruohon dunkkis, johon Krell: ”No niin, täällähän alkaa haista pikku hiljaa San Franciscolta.”  Taustan videotaide otti yliotteen musiikista vain yhdessä huikeassa pätkässä, jossa Christopher Walkenin näköinen äijä maalaa itsensä jollain massalla Slipknot-henkiseksi kauhuklovniksi. Voimakkaita kuvia Krell kyllä tekee, se on sanottava. Mutta mutta. Itse keikka kääntyi nopeasti tylsäksi, kuolevaiseksi R&B:ksi ja kun biisien livesovitukset sisälsivät monia hitaan hiphopin ratkaisuja myös, tuli tunne että tähän nyt pystyy (Krellin huimaa ääntä lukuunottamatta) melko moni, ja että tämmöistä kuulee ihan liikaa Aleksanterinkadun rättikaupoissa ja Kampin kahviloissa. Kuolevaisuus oli hetken nimi. Kertauskuuntelu ”Total Loss”-albumiin kertoo toista, musiikki on levyllä tuhannesti mielenkiintoisempaa, ei voi mitään. Että jos niinikään taiteen moniottelijan Yoko Onon taannoista Helsingin keikkaa kritisoitiin siitä, ettei se antanut juuri mitään, niin nyt kävi vähän samoin. Varsinkin, kun ennakko-odotukset oli kannettu Suomesta saakka. Vaikka hetkittäin How To Dress Well kolkutteli jopa ovia, joissa luki Spiritualized (ja tämä on nyt meitsiltä paljon sanottu), niin kiinni pysyivät.

Illan keikkapaikkana toimi erittäin miellyttävä klubituttavuus The Independent, selvästikin entinen kultakauden elokuvateatteri vielä tunnistettavalla Art Nouveau-kosketuksella. Paikassa on tilava lava, komeisiin valoihin on panostettu ja sutjakkaasti palvelevasta baarista saa häppää joka janoon. Ei niin että ketään kiinnostaisi, mutta pärähdettyä on tullut amerikkalaisiin ale-oluihin. Suomessa vain valikoima on hintelä, mutta hinnat ei. Independentin sisääntulokäytävässä oli kokoelma valokuvia täällä esiintyneistä viime vuosilta, ja niistä löytyi mm. Erasure, John Legend ja M.I.A, eli illan artistit olivat kyllä ihan linjassa. Arvioisin Independentin kapasiteetiksi noin 400 henkeä. Loppukesän keikoista mainostettiin mm. Cody ChestnuTTia ja Spin Doctorsia.

Illan avasi tänään mainio sanfranciscolainen syntikkapoptrio Breakdown Valentine. Mainiosti nimetty trio on oikeasti duo, mutta tänään erittäin matalalta pallilta paukuttaneella, Ramones-kuontalonsa kätköihin hukkuneella rumpalilla vahvistettuna. Breakdown Valentine on yhtä kuin tosielämän pariskunta Allen Davis (kitara, laulu ja sekvensserit) ja Olivia Barchard (laulu ja koskettimet). Välillä mieleen nousi aliarvostettu Happy Mondays, mutta ennenkaikkea Human League. Sikäli perinnetietoista oli Valentinen syntsapop, mutta kuitenkin niin omaa, että jos ennustaa saa, niin näilläkin nuorilla on tulevaisuutensa. Varsinkin nimittäin erittäin komea päätösbiisi ”Surrender” oli jo sitä luokkaa, että jos nämä eivät pääse tätä levyttämään, niin vääryys on huutava. Stadionkamaa, komea biisi. Yleisön sytytti kuitenkin vahvimmin Berlin-cover ”Take My Breath Away”. Ja vaikka tämänkokoinen kokoonpano olisikin pitänyt saada kuulostamaan tänään paljon paremmalta ja kirkaammalta, ja vaikka näiden olisikin pitänyt soittaa tänään puolet hiljempaa, niin potentiaalia se ei poista. Jos kiinnostusta ja hermoja riittää, kannattaa tsekata, kuinka komeana coverina lähtee Cyndi Lauperin ”All Through The Night”: https://soundcloud.com/breakdownvalentine/all-through-the-night.

Pitääkö tässä tosissaan perustaa oma levy-yhtiö? Tä? KG

Conrad Isidore (do/uk/fin) @ Baker’s, Helsinki 21.08.2012

Helsingin keskustan ravintoloissa ja kuppiloissa järjestetään näin elokuun jälkipuoliskolla häpeällisen huonosti ja jälkikahdeksankymmentälukulaisesti nimetty kaupunkifestivaali. Mainitsen tuon häpeällisen nimen tässä (ja senkin suluissa) vain siksi (Art Goes Kapakka), että tietäisitte, mistä häpeällisesti nimetystä kaupunkifestivaalista puhun. Tapahtuma on vaikuttanut jo vuodesta 1995, ja kieltämättä tänäkin vuonna sen 17. ohjelmisto on lähestulkoon loistava. Ja kun idea on vieläpä siinä, että tapahtumat ovat ilmaisia, soitto/esiintymisajat noin tunnin kerrallaan ja useampaankin ehtii mukaan samana iltana, niin valitankin täten vain häpeällisestä nimestä.

Mannerheimintien Baker’s tarjosi AGK:n nimissä havahduksen rockhistorian siivestä. Lavalla bändeineen nähtiin Conrad Isidore, Dominikaanisessa tasavallassa syntynyt, Britanniassa ja Yhdysvalloissa asunut ja sittemmin Suomen Porvooseen päätynyt monitaituri, jonka CV ei ole ihan huonoimmasta päästä. Mies on soittanut rumpalina Manfred Mannin Chapter Threessä, Joe Cockerin bändissä, Stephen Stillsin yhtyeessä, ollut perustamassa legendaarista Hummingbird-yhtyettä 1974 ja yhdessä Stephen Stillsin kanssa soittanut studiosessioita itsensä Jimi Hendrixin kanssa (joiden sessioiden julkaisua asiallisessa formaatissa yhä odottelemme).

Isidoren ja nuorehkojen miesten bändinsä eli Janne Rajala (SF Blues) bassossa, Niklas Mansner kitarassa, Thomas Törnroos perkussioissa ja Rob Dominis koskettimissa, oli määrä soittaa klassikoita matkan varrelta Isidoren karibialaisjuurien hengessä. Ja niin tapahtui. Hiukan alle tuntisessa setissä kuultiin Harry Belafontea, Stevie Wonderia, Ray Charlesia, trad.klassikoita kuten ”House of the Rising Sun” ja klassikoita muuten vain, kuten viimeisenä kuultu hieno tulkinta ”Stand by Me”. Olipa mukana myös kaksi Conradin omaa sävellystä, calypsobluesisti kulkeneet ”Love is a Wonderful Thing” ja ”Simple Life”. Ei osoittanut olevansa Isidore huono kynämies itsekään. Bändi soi hienosti ja Baker’sin omilla pianobaarijalkalampuilla tunnelmoituna orkesteri oli myös parhaiten valaistu pitkään aikaan. Pienin ja reväistyin keinoin. Yleisöä oli kiitettävästi ja osa siitä jaksoi keskittyä myös kiitettävän hyvin alle tunnin. Puolessavälissä keikkaa kylkeeni ui harmaapäinen herrasmies (ilmeinen rockharrastaja)  ja totesi: ”Se olis Jimikin suurinpiirtein tuon ikäinen ukko nykyään. Mä muuten näin Hendrixin Kultsalla toukokuussa -67. Se oli kyllä aika kova keikka. Ei tämäkään huono äijä ole.” No niin. Miettimään pisti. Varsinkin kun rockharrastajamme agendana ei ollut lesoilla, mainita vain.

Yksi AGK:n parhaita puolia on se, että kun tilaisuudet ovat ilmaisia ja aikataulu pitää, voi juosta paikasta toiseen ja nähdä monta mielenkiintoista artistia muutaman tunnin sisään. Toki joissain paikoissa se aiheuttaa pikku levottomuutta intiimisti esiintyvien bändien settiin. Niin nytkin, mutta myönnän olevani kova häiriintymään. Ja pienestä.

Asiallinen tuntinen letkeissä meiningeissä siis, ja kävi mainioksi lämmitelyksi illan isoa keikkaa ajatellen eli muutaman tunnin myöhemmin The Circuksen lavalle nousevaa reggaelegendaa Toots & The Maytals. Ihana vanheneva ukkeli tämä Conrad Isidore, Porvoon Richie Havens, elävä palanen rockmusiikin historiaa. Meidän ilonamme Suomessa. Käykääpä joskus tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. KG

Southside Johnny & The Asbury Jukes (us) @ Tavastia, Helsinki 01.08.2012

Southside Johnny sai kasteessa nimen John Lyon vuonna 1948, ja 70-luvun alussa kaverikseen muutaman itsensä kaltaisen, lahjakkaan jampparin. Häiskien nimet sattuivat olemaan Steve van Zandt ja Bruce Springsteen. Ja loppu on rockin historiaa.

New Jerseyn rannikkoskenen soulpäällikkönä ja koko liikehdinnän suunnannäyttäjänä Johnny jäi kuitenkin maailmanlaajuisessa huomiossa ja suosiossa aina kahden jo mainitun jalkoihin. Ilman Steven ja Brucen apua John Lyon ei ehkäpä olisi sitä mitä on nyt, mutta niin tai näin, puheen kohteena on yksi kaikkien aikojen kovimmista rocksolisteista (tiedetään, adjektiivit eivät ole viime päivinä olleet vaatimattomimmasta päästä, mutta minkäs teet).

Itse olin odottanut Johnnyn ja legendaarisen bändinsä The Asbury Jukes ensinäkemistä vähintäinkin 25 vuotta (nämä on aina niinkuin piirtäisi pitkää viivaa veteen). Ja sitten kun se tapahtuu, se tapahtuu Bruce Springsteenin ja The E Street Bandin ennätysvetoa seuraavana iltana. On tässä kestämistä. Edellisen illan maratonstondaamisesta oli edelleen selkä ja pylväät jäykkänä kuin Jyrin tiedättehän. Sielurievusta puhumattakaan tässä yhteydessä. Mutta mielelläänhän tälläista kestää.

Muutamia tuttuja kasvoja vilisi loppuunmyydyn Tavastian nopeasti dioksidoituvassa ja perspiroituvassa tungussa. Kaikki kovan linjan New Jersey-jäbät olivat tietenkin paikalla, olihan Johnnyn edellisestä Helsingin-keikasta jo peräti 19 vuotta. Mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Keikka nytkähti käyntiin todella kovalla klassikolla, nimittäin ”This Time It’s for Real”. Mainio valinta 19 vuoden tauon jälkeen. Nykymuotoinen Asbury Jukes osoitti olevansa kova keikkakone heti alussa, onhan niin ettei NJ:n päälliköiden miehistöissä mitään kolmosdivarin hanuristeja pyöri. Vaikka bändissä on soittanut vuosien myötä niinkin mytologisia hahmoja kuin Bobby Bandiera (kitara), La Bamba Rosenberg (pasuuna) ja Eddie Manion (The E Steet Band, baritonisaksofoni), niin tämänhetkiset kiertuejäbät ovat hiukan tuntemattomanpaa kalustoa. Mutta hyvin silti puntti tutisi. Erityisesti Jeff Kazee Hammond B3:ssa ja Jeff Isley saksofonissa eivät häpeäisi missään seurassa. Show’ta jatkettiin muutamalla toissavuotisen ”Pills and Ammo”-albumin raidalla, eivätkä ne nyt täyteraitoja olleet, mutta valittettavan moni, ellei valitettavan kaikki, olivat kuitenkin paikalla kuulemassa niitä tärkeitä soulhittejä jo vuodesta 1976. Ja saatiinhan niitäkin; ”Talk to Me”, varhainen Springsteen-hitti ”The Fever”, ”Love’s on the Wrong Side of Town”  ja monet muut. Itselleni se kovin veto oli kuitenkin vääjäämättä Stevie van Zandtin kirjoittama ”Next to You” Southsiden huikealta  ”Hearts of Stone”-albumilta (1978), joka pitkäsoitto kuinka ollakaan puuttuu joka kerta, kun laaditaan kirjoja kuten 1000 Records to Listen Before You Die. Kuinka ollakaan. No, eipä niissä ole Big Countryakaan. (Eikä The Alarmia!)

Show’n intensiteettimittarina toimi Johnnyn ruutupaita. Mitä märemmäksi se kävi, sitä kovempi oli meno. Ja sitä vähemmän oli happimolekyylejä myöskään alhaalla yleisön haukottavana. Ja myönnettävä on, että vaikka olikin kuinka kova keikka, niin heinäkuinen työrupeama (kyllä, Keikkis tekee oikeita töitä) ja edellisiltainen aikamatka Stadikan sileällä otti veronsa. Mutta kun soulmusiikin valkoinen Seppo-setä sitten ensimmäiseksi encoreksi täräytti tiskiin omissa kirjoissani yhden historian kauneimmista rockrakkauslauluista eli ”Without Love” (ja yksi toinenhan niistä jo mainittiinkin eli ”Next to You”), niin kylläpä palkittiin ehkä oman keikoillapyörimishistoriani pisin odotus. Huimaa! Moni omilla listoillani ollut hitti jäi kuulematta, mutta jäipähän myös nälkää lentää Johnnyn ja bändin perässä vaikkapa jokasyksyiselle Amsterdamin tai Lontoon keikalle. Itselläni ylivoimaisesti soinein albumi on kuitenkin vuoden 1991 ”Better Days”, jonka senkin biisejä olisi vielä livenä kuultava. Kaivakaapa kyseinen kiekko kuunteluun, siinä tulee niin valtava määrä New Jerseyn talenttia, myyttiä ja mytologiaa yhteen, että hirvittää vielä 21 vuoden jälkeenkin.

Poistuin Stadin yöhön ja kohti hotellia pikimmiten, kun keikka oli paketissa, vain saadakseni ystäväsmieheltä multsarin puhelimeen, jossa kuva Johnnyn pääsylippuun raapaisemasta nimmarista. Ensi kertaan siis Johnny ja kiitos, että jaksoit odottaa…Otankin mukaani Amsterdamiin ”Better Daysin” C-kassun kannet.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: