Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “experimental music”

Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018

Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.

Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.

Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.

Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.

Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.

Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG

Pekko Käppi & K.H.H.L. / ”Ajomies” @ Loud Silents Festival, Tampere 21.04.2017

Mykkäelokuvia säestettynä (ja vain säestettynä) tarjoava Loud Silents Festival on kertakaikkisen mainio tapahtuma, joka terävöittää tarjontaansa ja ohjelmistoansa kerta kerralta . Nyt viisi vuotta täyttävä Loud Silents ns. katkaisee kevään mukavasti, ja sen ohjelmistojulkistuksia voi helposti myöntää odottavansa ihan oikein odottamalla. Festarin konsepti on mainio, tarjotaan erittäin inhimillisin lippuhinnoin elokuvaklassikko ja livekeikka samassa paketissa. Esityspaikkoina toimivat Ylioppilastetteri Itsenäisyydenkadulla, ja isommissa konserteissa Pyynikki-sali.

Tämänkertaisen kolmipäiväisen sai kunnian avata yksi maailman edelleen visuaalisesti ja tunnelmallisesti komeimmista elokuvista, Victor Sjöströmin yli puolitoistatuntinen mestariteos Ruotsin mykältä kultakaudelta, ”Körkarlen” eli ”Ajomies” (1921). Selma Lagerlöfin tarinaan pohjautuen, se on synkkä saaga noin lievästi sanottuna viinaanmenevästä David Holmista, joka ryyppää itsensä hautausmaan kulmilla hengaavaan spurguporukkaan, menettää häppäharrastuksensa takia vaimonsa ja pienet lapsensa, tartuttelee huolella tuberkuloosia ympäriinsä, yskii naamalle, ja nauraa päälle. Sisimmässään David on kuitenkin hyvä ihminen, ja vaikka itse Kuolo käykin vankkureineen Davidin jo hakeamssa sinne, mistä ei tarinan mukaan ole paluuta, David saa kuin saakin toisen mahdollisuuden. Sitä ennen on nähty elämän koko kirjo, rujo kauneus ja viiltävä kauheus; työttömyys, viina, kirves ja perhe. Ja jos ei nyt ihan lumihankea, niin poliisi ja viimeinen erhe. Huomattavasti aikaansa edellä oleva, teatterikeekoilun pahimmista rasitteista hämmentävänkin vapaa näytteleminen on ensimmäinen asia, joka aina pistää silmään ”Ajomiestä” katsoessa. Toinen on sen  pitkälle viety käsityöläisyys, jopa elokuvan maskit ja kampaukset ovat omaa aikaansa edellä, samoin settien ja pukujen uskottava patinointi, mikään ei oikein onnistu pistämään häiritsevästi silmään.  Julius Jaenzonin mykistävän kaunis studiovalaisu kestää vielä tänäkin päivänä erittäin kriittistä tarkastelua, samoin upeasti hallitut yöeksteriöörit. Ja tupla-, tai jopa triplavalotuksineen Jaenzon oli erikoisefektien pioneeri, tällaista ei oltu nähty ennen ”Ajomiestä”, eikä nähty ihan vähään aikaan muuallakaan.

Muuan Charles Chaplin, joka itsekin jotain ymmärsi leffojen tekemisestä, nimitti Sjöströmin mestariteosta ”parhaaksi koskaan tehdyksi elokuvaksi”. Aika pian Sjöström laivattiinkin Hollywoodiin, jossa miehen koti-Ruotsissa vuonna 1912 alkanut ura jatkui aina vuoteen 1937 saakka, eli pitkälle äänielokuvan puolelle. Vanhoilla päivilläänhän Sjöström nähtiin  ikimuistettavasti näyttelemässä Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikassa” (1957). Ilman ”Ajomiestä” Bergman ei mahdollisesti koskaan olisi ohjaajaksi edes ryhtynyt.

loudsilent kuva2017

Aikalaisistakaan kovin moni tuskin on elokuvaa täysin mykkänä nähnyt, olihan ajan tapa, että esityksiä säesti vähintäinkin pianisti, joskus seuranaan viulisti. Loud Silents oli täydellisesti ymmärtänyt ”Ajomiehen” hengen varhaisena kauhuelokuvan klassikkona, ja antanut säestysvastuun yhdelle maan omaperäisimmistä muusikoista tällä hetkellä, jouhikon Jimi Hendrixille, eli Pekko Käpille, joka tänään esiintyi bändeineen. Ja bändin nimihän on K.H.H.L., eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut, joka nimi ei juurikaan paremmin voisi kuvailla trion soundia ja tapaa soittaa. Käppi itse siis hoiti jouhikon, muinaissoittimen, jonka mies on minkä tahansa valtionpalkinnon arvoisesti päivittänyt avaruusaikaan. Tommi Laine soitti tänään pääasiassa mandoliinia, ja jonkin verran perkussioita. Nuutti Vapaavuori taikoi alakerrat sikarilaatikkobassostaan, jota myös kauhuklassikon ansiokkaaksi tummaksi pohjapörinäksi luuppasi.

On kova laji pitää intensiteettiä yllä 104 elokuvan minuuttia, siirtyä nopeasti kuvien mukana tunnelmasta toiseen, soittaa ja seurata lattiatason monitoria samalla. Monesti aiemmin bändi on Loud Silentsissa ollut keskellä lavaa, suoraan heijastettavan elokuvan alla, mutta nyt trio oli siirretty lavan sivuun. Tästä seurasi se, että bändin valot häiritsivät kangasta aiempia vuosia vähemmän, ja oikein hyvä niin. Täysin tästä valosaastehaasteesta ei kai mitenkään voi päästä. Nyt oli lähes mahdotonta seurata intensiivisesti sekä elokuvaa, että bändin työskentelyä. Joten elokuva vei voiton, kuinka ollakaan.

Mainiosti Käppi ja kumppanit tunnelmoivat ”Ajomiehen” synkkää kuvastoa, jossa päivänvaloa ja aurinkoa nähdään vain yhdessä kesäisessä takaumassa. Sen kohdalla Tommi Laine loihtikin mandoliinistaan upeita kansansävelmiä, jotka kuulostivat kontekstissaan hyvinkin ruotsalaisilta. Laineen mandoliini oli solistisessa roolissa ja johdatteli kerrontaa, toi vapautusta sinne, missä sitä hetkeksi oli tuotavissa. Vapaavuoren basso loi synkeää pohjaa uuden vuoden yön tapahtumille, kun David Holm menettää henkensä ryyppyporukan tappeluksen seurauksena, ja itse Kuoleman ajuri saapuu paikalle parhaat päivät nähneillä ruumiskieseillään. Käpin jouhikko sahasi kohtauksiin lisää piinaa, maestro itse hoiti ansiokkaasti myös perkussio-osastoa, ja loihtipa joukkoon myös oivallettuja foleyefektejä, kuten vaikkapa David Holmin hengästyminen portaissa.

Tykeimmillään K.H.H.L:n äänellinen oivallus elokuvasta oli kakkosnäytöksen alussa, missä esitellään Kuoleman vankkuriajurin tummanpuhuvaa toimenkuvaa. Tai siinä kuuluisassa kohtauksessa, jossa David Holm pikkupilsnereissään hermostuu vaimon lukittua isännän naapurihuoneen puolelle. Holm löytää pesualtaan aluskomootista kirveen ja päättää mennä ovesta läpi vaikka väkisin, kohtaus jonka Stanley Kubrick melko tarkkaan lainasi ”Hohtoon”.

Olin nähnyt Pekko Käpin vain soolokeikalla aiemmin, homman nimi tuolloin oli mies ja säröisesti murajava pääkallojouhikko. Loud Silentsin huikean ”Ajomies”-esityksen jälkeen on mentävä tilaisuuden tullen K.H.H.L:n klubikeikalle, kuulemaan niitä synkkiä murhaballadeja, joita bändi on albumeillaan esittänyt. KG

 

Tres Coyotes (fin/uk) @ Savoy-teatteri, Helsinki 05.04.2017

Lavalla on Led Zeppelinin basisti John Paul Jones. Hymyilevä, leppoisa herrasmies, vuosia mittarissa 71. Helsingin Savoy-teatterin sali on ääriään myöten täynnä, ei ole epäilystäkään siitä, että ilman Jonesin legendaarisia tekemisiä ja rockhistorian tunnetuimpia bassolinjoja, täällä olisi aika paljon tyhjempää. Mutta ei se mitään. Mikä tahansa syy saada väki liikkeelle mielenkiintoisen musiikin ääreen, on hyvä syy. Illan teema ei kuitenkaan ole se, että lavalla on neljännes Zeppelinistä. Tänään jos joku on tullut kuulemaan ”Black Dog” tai ”The Lemon Song”, pettyy. Tänään mennään tikapuita pitkin taivaaseen, ollaan haastavan ja kuulijalta välillä paljonkin vaativan musiikin äärellä. Homman nimi on Tres Coyotes.

Ensin oli Dos Coyotes, eli ympäri maailmaa resitaaleja esittämässä kiertänyt pitkäaikainen muusikkoduo Anssi Karttunen (sello) ja Magnus Lindberg (piano). Parivaljakko on tehnyt yhteistyötä jo 70-luvun loppupuoliskolta alkaen, esittäen pääosin Lindbergin säveltämää musiikkia. Yhdessä ja erikseen herrat ovat nousseet nykymusiikin maailmanluokkaan. Sinne omissa lajityypeissään jo kauan kuulunut John Paul Jones on siis vain luontainen kumppani, kun duo laajeni viime vuonna trioksi. Tämä tapahtui Yhdysvalloissa, jossa kolmikko oli vetämässä Creative Dialogue-mestarikurssia instrumentalisteille ja säveltäjille. Yhteistyö ja kurssilaisten edessä improaminen sujui niin hyvin, ja oli niin hauskaa, että John Paul Jones kutsuttiin nyt Coyotesien vieraaksi Suomeen. Ja niin meillä oli kunnia todistaa Tres Coyotesin ensimmäistä varsinaista keikkaa koko maailmassa. Homman nimi on improvisointi, luova dialogi kolmen huippumuusikon välillä.

Lavaa hallitsee Magnus Lindbergin flyygeli, mutta musiikillisesti Karttusen sello. Jones jää tänään, tällä instrumenttivalikoimalla, vääjämättä Karttusen taituruuden varjoon, eikä se sinänsä ole keneltäkään pois. Tämä ei ole kilpailu, vaan konsertti. Ensimmäisen biisin aikana tuntuu, että ei tämä oikein lähde (epäilystä korostaa eturivissä alkava juuri ja juuri hitusen liian kovaa louhiva ja kokoajan raskautuva kuorsaus). Ja vielä toisenkin. Siinä Jones tarttuu illan  kakkosinstrumenttiinsa, sähkömandoliiniin, joka on välillä livenä aika kammottavan kuuloinen soitin. Mutta niin vain homma pelittää yhtäkkiä, kun Lindberg saadaan pianoineen mukaan ja Jones taikoo muutaman hetken ajaksi mandoliinistaan irlantilaisia, ellei suorastaan appalakkilaisia tunnelmia.

Konsertti kestää aikalailla minuutilleen 2 x 45 minuuttia, ja se on tämänkaltaiselle taiteelle juuri oikea kellotus. Lavalla kun on pitkän päälle vähän seurattavaa, on vain musiikki, ja sekin haastavasta päästä. Ensimmäisellä puoliajalla kuullaan yksi ennaltasävelletty biisi, täysin ei olla impron äärellä kuitenkaan. Teos on ”Dos Coyotes”, nimi kuului siis Karttusen ja Lindbergin maailmassa ihan alunperin sävelteokselle, ja vasta paljon myöhemmin sitä esittävälle duolle. John Paul Jonesin sähköbasso jää tässäkin esityksessä hiukan sivurooliin, teos kun on alunperin kahdelle tehty ja sovitettu. Sellon ja pianon päälle taas jos alkaa oikein kunnolla revittelemään, niin huomio on silloinkin väärässä paikassa, joten illan henkeä mukaillen Jones pitää bassottelunsa maltillisena.

Silti, kaikki paikallaolevat taatusti voivat myöntää, että on upeaa katsella ja kuunnella, kun Led Zeppelin-legenda soittaa leveäkaulaista bassoaan. Tätä ei kuitenkaan näe joka päivä, eikä alkuperäisessä bändikontekstissaan (toivottavasti) enää koskaan (sana ”toivottavasti” viittaa siihen, että vaikka Jason Bonham on toki mainio korvaaja isälleen, mutta koska Robert Plant ei enää halua Zeppelinin paluuta, eikä ole laulajana korvattavissa, pitää vain toivoa, ettei Jimmy Page yksinteoin enää ryhdy mihinkään tyhmään).

Dos Coyotes” on ensimmäisen puoliajan ehdoton musiikillinen huippuhetki. Biisien tai sävelteosten väleissä kuullaan kunkin herran muisteluita trion synnystä, ja myös kuultavien sävelmien tiestä lavalle. Välillä mietityttää, onko tämä todella puhdasta improa, vai onko näillä jonkinlaiset ennaltamietityt turvaköydet välillään, mutta sitten taas epäilykset haihtuvat, kun seuraa trion työskentelyä. Karttusen sello johdattaa teemoihin, tai teemattomuuksiin, Lindbergin piano tukee, ja vie taas välillä eteenpäin. John Paul soittaa näennäisesti eniten eri biisiä kuin suomikollegat, mutta missään vaiheessa homma ei käänny kakofonian puolelle. Syntyy paikoin erittäin mielenkiintoista puoliakustista noisea, kamarinoisea, jos sallitte. Ja vaikka en itsekään ole ehkä tämäntyyppiselle musiikille kaikkein kuumimmilleen lämpiävä friikki, niin onhan täällä nyt tärkeää olla paikalla. Ilta on vahvasti osastoa kerran elämässä.

Väliaika kestää puoli tuntia. Toinen jakso on musiikillisesti kiinnostavampi, ennakko-odotukset on häipyneet ja nyt voi ihan rauhassa laittaa istuimensa noin kuvaannollisesti taka-asentoon. Kaikille lienee selvinnyt, ettei tänään soi ”Kashmir Song”. Kakkospuoliaika alkaa niin, että John Paul Jones istuu flyygelin taakse ja aloittaa yksin. Muutaman minuutin jälkeen hiippailee Karttunen lavalle, ja tuloksena on kaunis, mutta nimettömäksi jäävä sävelteos. Seuraavana kuullaan koko illan huippuhetki, vaikkakin illan kansainvälinen tähtivieras astelee takahuoneeseen. Lindberg ja Karttunen tulkitsevat kahdestaan illan toisen ei-improtun numeron. ”Paluu Faustiin” perustuu Lindbergin uransa varrella kirjoittamiin sävelkulkuihin ja sointukuvioihin, mutta varsin sekalaisessa järjestyksessä, sieltä täältä tuotannostaan poimittuna. Jossain biisin puolivälissä muusikot kohtaavat, ja soittavat hetken samaa melodiaa, ja erkanevat taas omiin Lindberg-sävelmiinsä. Erittäin mielenkiintoista, ainutlaatuista, sekä myyntiintulopäivänä eturiviin ja melkein keskelle hankitun lipun viimeistäänkin lunastavaa. Lindberg vertaa sävelteosta spiikissään Michelangelo Antonionin elokuvaan ”Zapriskie Point”, eikä se tunnu teoksen loputtua lainkaan huonolta verrokilta.

Sitten Karttunen tarttuu sähköselloon, joka jo visuaalisesti on melkomoinen härpäke, ja taikoo seuraavaksi soittimestaan tummia, jouhikkomaisia soundeja. John Paul Jones ottaa pöydältä avukseen tikun, jolla muutamissa biiseissä hieroo bassonsa kieliä. Jonesin leluarsenaaliin kuuluu hetkeksi myös e-bow. Ehdinkin jo innostua, e-bow nimittäin liittyy mielestäni muutamiin rockhistorian ehdottomiin huippuhetkiin. Mutta ilo jää lyhyeksi, Jones ei oikein saa laitetta toimimaan haluamallaan tavalla, tai jostain muusta syystä hylkää sen pian.

Illan päättää mielenkiintoinen kokeilu, joka johtaa takaisin viime vuotiseen Yhdysvaltain workshopiin. Siellä muuan iranilaissäveltäjä halusi kokeilla, miten nämä kolme huippumuusikkoa reagoivat improtessaan, kun heille syöttää sanallisia virikkeitä kesken soiton, ajattelun virittämiseksi. Sanat heijastetaan taustan kankaalle myös yleisön nähtäväksi, ne vaihtuvat kunkin muusikon kohdalla minuutin tai muutaman välein. Syntyy todella mielenkiintoista kamarinoisea, joskin iraninmiehen valitsemat sanat ja lauseenparret tuottavat aika taidesnobistisen tunnelman, vaan eihän noita ole pakko tuijottaa. En siis tuijota. Mutta musiikki on hetken aikaa rajaton riemu, kaikessa outoudessaankin.

Parituntinen päättyy mainittuun sanantulkintateokseen, trio taputetaan lavalle kuitenkin vielä muutamasti, eikä täältä tälläkään konseptilla ilman encoreita pois päästä. Ylimääräinen numero sujuu kuten muukin musiikki tänään, ja on puhdasta improa, mutta ei enää illan parasta sellaista. Zeppelinin ultrafanit jäävät kärkkymään mahdollisuutta saada Jonesin nimmari. Savoy-teatterille jälleen kiitos huikeasta soundista, rohkeudesta järjestää illan ainutlaatuinen keikkakokemus ja ääriystävällisestä henkilökunnasta. Sekä ennen konserttia kuullusta pyynnöstä sammuttaa kännykät, ja olla artistien toiveesta kuvaamatta keikkaa millään välineellä. Valitettavan usein joutuu nimittäin edelleen toteamaan, ettei puhelimien äänettömyys ole vieläkään vakioetikettiä, ja ettei kuvauskieltoa noudateta pelkkien oviin liimattujen lappujen perusteella. Kuvauskielto kun sitäpaitsi ei ole ilkeilyä tai ylimielisyyttä artistin taholta, vaan erittäin ymmärrettävää toimintaa. Tänäänkin nimittäin soitettiin puhtaasti lavalla ja kullakin hetkellä spontaanisti syntyvää musiikkia, joka ei ole minkäänlaisten tekijänoikeussuojien alaista.  KG

Laurie Anderson (us) w. Kronos Quartet (us) ”Landfall” @ Musiikkitalo, Helsinki 25.08.2014

Levyhyllystäni löytyy kaksi Laurie Andersonin klassikkoalbumia, esikoinen ”Big Science” (1982) ja vuoden 1994 ”Bright Red”. Ne ovat kaikuja menneestä, eikä kyseisiin plattoihin useinkaan tule palattua. Huolellinen kertauskuuntelu kumpaankin tosin todisti, että kannattaisi. Varsinkin ”Bright Red” on upea albumikokonaisuuus, vierailijoinaan vaikka ketä Lou Reedista Brian Enoon ja Arto Lindsayhin. Ja vaikka Andersonin yhteydessä aina jaksetaankin mainita kokeellisuus, performanssit ja taide, on ladymme levytetty tavara kuitenkin aina ollut ennenkaikkea hyvää ja harkittua musiikkia. Toki kokeellisempaa kuin Ramones koskaan. Rockmusiikin puolella ei ole kummoisiakaan vääntöjä tarvinnut tehdä, kun on jo saanut ”kokeellinen”-polttomerkin käkättimen päälle, varsin konservatiivisesta ilmaisukentästä kuitenkin puhutaan.

Omalla sarallaan taidemusiikissa (inhoan tätä sanaa, mutta on se parempi kuin klassinen musiikki, tällä tarkoitettu musiikki on monin kohdin ihan kaikkea muuta kuin klassista), sanfranciscolainen Kronos Quartet on ollut rajojen rikkoja. Näillä pelikentillä olla uskalias ja rikkoa raja, ei sinänsä paljoa vaadi, muistamme kohahtelun ja jauhannan kun Nigel Kennedy kampasi fledansa keesimäisesti suoraan ylöspäin, Karita Mattilalta vilahti tissi tai kun Apocalyptica uskalsi soittaa sellolla heavya. Mutta Kronos on ollutkin taidollisesti ja sovituksellisesti se jousisoitannan ykkösnyrkki, ja ennenkaikkea tehnyt yhteistyötä ympäri maailmaa kaikkein mielenkiintoisimpien nykysäveltäjien- ja muusikoiden kanssa. Ja aina ja kaikkialla keskittynyt vain hyvän musiikin sanansaattamiseen. Jo vuonna 1973 perustettu Kronos Quartet on ollut omilla ”pakko nähdä”-listoillani aina siitä asti, kun sain käsiini vuoden 1988 huikean ”Winter was hard”-albumin.

Ja nyt, anno domini 2014 Helsingin Juhlaviikot oli saattava nämä kaksi rajojarikkonutta yhteen. Kirpsakan lipunhinnankin suostui ostohetkellä kuittaamaan taka-alalle. Paperilla konsepti, Kronos ja Anderson yhdessä lavalla, tuntui huimalta ja olihan tämä nyt nähtävä. Samalla sain tilaisuuden korkata osaltani Helsingin Musiikkitalon. Paikan valinta oli toki mietitty, taustaprojisoinneille Huvila-teltta on himpun liian valoisa ja ennenkaikkea erittäin hienonyanssiselle musiikille juuri ratkaisevasti levoton, sinne kun väistämättä kaupungin äänet kuuluvat.

Illan nimi oli ”Landfall”, reilun tunnin mittainen sävelteos, jota Helsinkiä ennen on esitetty vain kourallisen kertoja (maailmanensi-ilta oli Marylandin Kay Theatressa 1. helmikuuta). Teos koostuu lyhyehköistä biiseistä, joita rytmittävät taustaprojision sanat, lauseet, ajatelmat; siis runous. Väliin Anderson lausuu samaisia tekstinkatkelmia itsekin, mutta ei tällä kertaa laula lainkaan. Anderson sävelsi teoksen alunperin kehittelemällään jousisoittimella eli ”tape-bow viulullaan”, ja pyysi sitten Kronosta sovittamaan biisit itselleen. Itse esityksessä Anderson hoiti lausunnan ja viulunsa lisäksi kosketinsoitinpohjat ja sekvenssit.

Ilta ei ollut loppuunmyyty, mutta varsin täydeltä Musiikkitalon sali onnistui kuitenkin näyttämään. Esitys saatiin käyntiin muutamia minuutteja myöhässä, joukossa kun aina on sitä possea, jonka pitää tilata konjakki viittä vaille, tulla paikalle myöhässä ja valua saliin kutsumerkeistä piittaamatta. Eikä siinä, vapaa maailma, mutta shown alkuun aiheuttaa aina levottomuutta tämä mattimyöhäisyys, kun istuimen vihdoin löydyttyä armottoman arvonnan jälkeen, pitää laittaa lukulasit pois, kaivaa pastillit, sammuttaa älypuhelin, ja muistuttaa kaveria siitä, mistä heti esityksen jälkeen pitää jatkaa bamlausta, kun nyt pitäis vissiin olla jo hiljaa. Tiedättehän.

Omakaan maailmani ei, kuten todettua, kaadu muutaman minuutin myöhästyvään starttiin. Mutta pienesti se kaatui ”Landfallin” dramaturgian puutteeseen ja teoksen tiettyyn, selittämättömään keskeneräisyyteen. Olinhan kuitenkin raahannut itseni paikalle aika kaukaa ja huolella esitykseen valmistautunut. Teos alkaa upeilla arabialaissävelmillä, ja samantien on selvää, ettei tätä edes saisi antaa muiden kuin Kronosin soitettavaksi. Ensimmäisestä soinnusta viimeiseen Kronoksen briljanssi tulee läpi, taituruus, osaaminen, nöyryys musiikin edessä. Ja nämä nimikkeet kannattelevat, mitä kannateltavissa on. Musiikki puhuu puolestaan, se on upeaa, mutta performanssitaiteen pioneerina Andersonin ei oikeastaan koskaan ole tarvinnut olla dramaturgiasta erityisen huolissaan; performanssitaide kun ei siihen ole hänenkään osaltaan perustunut.

Alussa selviää, mikä on sävelteoksen lähtökohta. Se on lokakuun lopulla 2012 Yhdysvaltain itärannikkoa moukaroinut hurrikaani Sandy, joka tulviessaan Andersonin kotitalon kellariin, tuhosi käytännössä taiteilijan koko elämäntyöstä valtavan siivun. Käyttökelvottomia kokeellisia soittimia, vettyneitä nauhateoksia, liuenneita runoliuskoja. Palatessaan tekstissään noihin kauhukuviin teoksen lopulla, Anderson onnistuu kuin onnistuukin liikauttamaan jotain. Mustan veden voi nähdä, musertavan tunteen myötäelää. Ja alussa teos pohjustuu Sandylla hyvin, mutta eksyy keskellä.

Välillä käydään (taustaprojisiossa) luettelemassa galaksien nimiä, ja juuri kun luulen, että nyt tälle annetaan kunnolla aikaa ja että nämä nimet eivät lopu koskaan ja meille sitä kautta muistuttuu, kuinka pieni ihminen New Yorkeineen on, ja kuinka vähät avaruus meistä välittää…biisi loppuukin lyhyeen. On aivan selvästi kiire jonnekin. Galakseista päästään eläinkunnan tilaan, niihin faktoihin että lajeja häviää hälyttävää vauhtia. Vaikuttava onkin (taustaprojisoituna jälleen) jo kadonneiden eläinlajien luettelo, jota sitäkään ei saa rauhassa tutkia musiikin vietävänä, vaan se on pitänyt katkoa oudoksi silpuksi, joka ainakin omasta mielestäni ottaa voimaa pois sanomaltaan kohtuuttoman paljon. On kiire jonnekin.

Maapallon kuolemaa luodatessaan Anderson höpisee minuuttikaupalla mikrofoniin niin, että hänen puheäänensä on muunnettu vanhan miehen profeetalliseksi kertojaääneksi. Soundiltaan tässä kohtaa puhe menee kuitenkin puuroksi, enkä ainakaan itse saa tekstistä enää selvää, teoksen unenomaisuus alkaa suorastaan konkretisoitua. Katse vaeltaa Kronos Quartetin taitavaan instrumenttiensa käsittelyyn ja huimaan yhteispeliin, tätä voisin katsella ja kuunnella käytännössä todella pitkään.

Mutta Andersonin kokonaisteoksesta valitettavasti puuttuu bright red punainen lanka. Miettimällä yritän miettiä, mikä on eläinlajien ja avaruuden suhde Sandyn tragediaan, mutta bussi menee niin sanotusti ohi, eikä pysähdy 82:lla Kadulla. Ja pitkä miesääninen molotus aivan keskellä teosta aiheuttaa levotonta vääntelehtimistä myös muualla katsomossa, en ole ainoa.

Mieleeni kumpuaa viimevuotinen Juhlaviikot ja Yoko Onon tuntinen Huvilateltassa. Istun siellä ja jään itselleni kiinni siitä, että olen tullut paikalle artistin legendaarisuuden, ja myös merkittävyyden avantgardistisessa taidemaailmassa, houkuttelemana. En hänen teostensa, tai illan mahdollisen annin. Nyt sentään onnistun nauttimaan Kronoksen soitannasta ja Andersonin huikean kauniista musiikista (korostan tätä, Anderson on aina ollut ennenkaikkea kova säveltäjä). Nyt sentään tunnen jonkinverran Andersonin katalogia, ja hänen pitkäaikaista merkitystään taiteilijana. Huh, en jäänyt kiinni. Melkein kuitenkin.

Ihanaa, että kukaan ei maininnut Lou Reedia. Edes alun käytäväkeskusteluissa. Kiitos kanssataideväki siitä. Paitsi tietenkin kaikessa neroudessaan Suomen YLEisradio, jota me pakkorahoitamme pikku palkoistamme (osa jopa alle 2600 euron kuukausituloista). Joka siis uutisoi Andersonin Helsingin keikkaa näyttämällä klippejä vuoden 2009 festivaalilta, jolloin aviopari Reed ja Anderson nähtiin Huvilan lavalla yhdessä. Eli YLEn näkökulmasta kyseessä oli sittenkin vain jonkin verran omillaankin pärjännyt Lou Reedin leski.

Jos ”Landfall” julkaistaan levytyksenä myöhemmin, aion antaa sille uuden tilaisuuden. Aion myös silloin tällöin kaivaa CD-merestäni kuunteluun ne parit mainitut, klassiset Andersonit. Ne ovat edelleenkin kokeilevan taiderockin kovinta kanoniaa. Mutta itse lavateoksena ”Landfallista” jäi valju maku.

Paljon parjattu Musiikkitalo on hieno kokonaisuus. Käykääpä kurkkaamassa, jos epäilyttää. Pääsali soi todella komeasti, tosin aivan hiljaisimmissa kohdissa kovaääninen ilmastointi kuuluu yli. Voisin kuvitella salin muodosta, että mikittämätön puhekin kuuluisi lavalta peräpenkeille asti. Sikäli hieno amfiteatteri sali on muodoltaan. Ja jokaiselta istuimelta näkee ja kuulee tasavertaisesti. Toinen upea pointti on se, että konserttitalosta astutaan ulos suoraan pääkaupungin pääkadulle, sitä ei ole kätketty minnekään mailien pituisten taidepromenadien päähän. Se on ainakin ideatasolla tarkoitettu koko kansalle, rahvaalle.

Helsingin Juhlaviikot sen sijaan ei ole tarkoitettu kaikille. Tänään lavalla oli viisi muusikkoa, taustakankaan tapahtumat hyvin yksinkertaisia, tekniikka kotona Yhdysvalloissa valmiiksi kokoonpantua. Lavalla syntetisaattori ja neljä tuolia. Mikä tässä ylöspanossa maksaa 69,50 euroa? Tai halvimmillaankin 62,50? Ei mikään. Muu kuin artistin nimi, jolla voidaan laskuttaa, ja festivaalin nimi, jolla silläkin on opittu laskuttamaan. Samantyyppistä hintaa maksettiin viime vuonna Yoko Onon tunnin älämölöstä. Joka toki oli legendaarista älämölöä, mutta lavalla oli silloinkin vain kolme ihmistä, joista yksi asuu Helsingissä. Ja luulisi tämän kesän osalta esim. Kronoksen hintalappua alentavan se, että bändi vetää Stadissa kaksi perättäistä iltaa (toisen juhlistaakseen Kimmo Pohjosta). Eli joko sattumoisin Juhlaviikoille tulevat artistit kantavat kovia hintalappuja, tai sitten niitä kantaa Juhlaviikot itse. Eikä kyse voi olla kuin maineen varjelusta. Tänne halutaan niitä, joilla tänne ehdottomasti on varaa tulla. Silti on sanottava, Juhlaviikkojen kunniaksi, ettei näitä kokoonpanoja tai artisteja tänne pysty kukaan muukaan tuomaan. Joten, iloitaan siis. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: