Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “My Way”

Robert Davi sings Sinatra (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 19.12.2019

Robert Davi on amerikanelokuvista ja tv-sarjoista tuttu ikoninen roisto ja kovis, niitä pääosin urallaan on Davi saanut esittää jo vuodesta 1977, krediitit huitelevat pitkälti yli puolentoista sadan. Eikä tuon mainitun vuoden, tarjoilijana itseään elättäneen laulunopiskelijan näyttelijädebyytti, ollutkaan mikä tahansa esikoinen, vaan Frank Sinatran ainoasta tv-elokuvan pääroolista muistettava ”Contract On Cherry Street”. Jonka kuvauksissa siis Davi ja tätä 36 vuotta seniorimpi Sinatra ensi kertaa tapasivat. Tuolloin jo tähteydestä pitkään nauttinut (tai sitten ajoittain ei) maestro Sinatra piti ”pojasta” välittömästi, ja miesten yhteys säilyi kuvausten jälkeenkin. Robert Davin kipinä Sinatran laulukataloogin tulkitsemiseen oli syttynyt, mutta meni vielä monta vuosikymmentä ja monta koviksen roolia, ennenkuin Davi tarttui toimeen.

Näyttelijänähän Robert Davi muistetaan kenties, tähän mennessä parhaiten, ”007 Licence To Kill”-elokuvan (1989) roisto Frank Sanchezina, Nakatomi Towerin remonttikuntoon saattamista todistaneena special agent Johnsonina (”Die Hard”, 1988), ”The Expendables 3”:n (2014) albaanimafiosona, tai vaikkapa sinivalkoisempien lasien läpi nähtynä, Mika Kaurismäen vuoden 1990 suurponnistuksen, ympäristöhätähuutona pioneerityötä tehneen ”Amazon”-elokuvan lain rajapinnoilla operoineena viidakkolentäjä Danina.

Nuorena klassisen laulun opiskelijana ja peräti oopperalaulajaksi tähdänneenä, Davi yritti liikaa liian lyhyessä ajassa ja liian varhain, ja tuli tuhonneeksi (laulukelpoisen) äänensä vuosikymmeniksi. Vasta syksyllä 2011 julkaistun ”Davi sings Sinatra”-albumin myötä miehemme koki palaavansa näihin hommiin, ja palasikin tyylillä. Albumin tuottajaksi saatiin itse Phil Ramone, ja Davin Sinatra-tulkinnat saivatkin tuoreeltaan taakseen innokkaan kannattajakunnan. Itse tuottajaguru Quincy Jones muun muassa ilmoittautui fanien joukkoon. Quincy Jones onkin todennut, ettei ollut kuullut koskaan kenenkään pääsevän niin lähelle Sinatran soundia kuin Davin, silti omalta itseltään kuulostaen.

Finlandia-talon ison salin tuntineljäkymmentäminuuttisen jälkeen oli helppoa olla Quincy Jonesin kanssa samaa mieltä. Toki Davin kiertueohjelmistossa on muutakin pre-rock’n’roll-tavaraa, great American pop standards-osastoa, mutta kyllä miehemme silti oli Sinatra-tulkinnoissa vahvimmillaan, intensiivisimmillään, ja rennoimmillaan. Ensimmäiset kolme biisiä Davi tulkitsi tummien lasien takaa, ja jollain tapaa se pienenä yksityiskohtana alleviivasi setin alkupään tunnustelevaa tunnelmaa. Miksaustiski tunnusteli, yleisö tunnusteli, Davia säestänyt ja sinänsä erittäin tarkasti ja tanakasti soittanut trio (flyygeli, pystybasso ja rummut) tunnusteli vielä sekin. Alussa oli jopa fiilis, että tuleekohan tästä mitään koko iltana. Mutta sitten Davi riisui tummat lasit, rentoutui selvästi itsekin, ja alkoi välispiikeissään heittää hauskaa muisteloläppää ja supliikkia kuvauksista uransa varrelta, kohtaamisistaan Frank Sinatran kanssa, perhe-ja avioelämästään ja oikeastaan avoimen rehellisesti vähän kaikesta. Tällä tapaa illasta muodostuikin intiimi kohtaaminen taiteilijan ja yleisön välillä, tähtipölyt oli samantien imuroitu pois. Ja vaikka Finlandia-talon 1700 henkeä vetävässä isossa salissa olikin silminnähden satoja tyhjiä istuimia, ja ihmetytti että missä niille kuuluvat ihmiset viettivät torstai-iltaansa, päästiin paikan päällä silti hyviin tunnelmiin ja fiiliksiin.

Vaikka alkupään tunnusteluvaiheessa ”Nice’n Easy” tuntuikin jo ihan hyvältä, kyllä se lähes yllättäen sitten kuitenkin niin oli, että kosmoksen yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä populäärilauluista, ”Strangers In The Night”, rohkeasti setin alkupäähän vedettynä, laittoi uuden vaihteen silmään ja lunasti olla paikalla. Ja juuri tässä tavattoman paljon soitetussa klassikossa Robert Davi kuulosti aivan häkellyttävästi Frank Sinatralta. Joka muuten kävi vain kerran Suomessa, Helsingin Jäähallissa yhdessä Sammy Davis Jr.:n kanssa 1989, kun ikää jo oli ja kun muisti pelaili enää pätkittäin. En onnistunut olemaan paikalla, kuinka ollakaan.

Illan teema ei siis missään nimessä ollut, että kuka kuulostaa keneltäkin, mutta silti äänten yhtäläisyys ”Stranger In The Nightissa” hämmästytti. Ja niin termein tiedettiin tässä vaiheessa vielä vähän. Yhtä hyvin Robert Davi kuulosti häkellyttävästi Dean Martinilta, tulkitessaan jälkimmäisen herran vuoden 1960 ”Ocean’s 11” elokuvaa varten ensilevyttämän Cahn/van Heusen-hitin ”Ain’t That a Kick In The Head”.

Välijutusteluissaan Davi keskittyi paljonkin vuoden 1990 ”Amazon”-elokuvan muisteloihin, olihan yleisön joukossa hyvä ystävänsä, ohjaaja Kaurismäki itse, ja olihan Davi ensimmäistä kertaansa Suomessa ylipäätään. Monet hauskat stoorit kuultiin, ylivoimaisena kuitenkin legendaarisen elokuvaäänittäjä Jokke Lumpeen eksyminen keskellä yötä pikku päissään sademetsän pimeyteen. Lopulla settiä Davi kutsui ohjaajaystävänsä lavallekin, ja sekoitti ystävyyden maljaksi tanakan paukun, jollaisen itse Frank Sinatra oli aikoinaan opettanut sekoittamaan. Kaksi sormellista Jack Danielsia, kaksi sormellista vodkaa. Saa sekoittaa, jos tuntuu, ja jäitä fiilispohjalta. Paukku kädessään, ja kohta kurkussaankin Davi tulkitsi upeasti Sinatran vuonna 1947 isoksi hitiksi popularisoiman Arlen/Mercer-klassikon ”One For My Baby (and One More For The Road)”, jonka ovat sittemmin levyttäneet vaikka ketkä, Chuck Berrysta Iggy Popiin. Upea veto. Oli konsertin loppuli’un aika. Bändi löysi itsestään vielä yhden ylimääräisen vaihteen, ja soitti ankaralla svengillä lopun isot hitit. Varsinkin rumpali Dave Tullin groove syntyi maailmanluokan kannuttelusta, eikä ihme että jamppari onkin yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista jaskarumpaleista tällä hetkellä.

Loppusetin ”Fly Me To The Moon” ja ”That’s Life” olivat niitä, joita varmasti kovin moni oli tullut kuulemaan, tuttuakin tutumpia hittejä ”1900-luvun suurimman poplaulajan” ohjelmistosta. Ikkuna oli auki swingin ja rockin esihistorian kulta-aikaan, aikakauteen jolta, tai sen jälkihehkulta tien päällä ovat oikeastaan enää 84-vuotias Johnny Mathis ja 93-vuotias, ahkerasti keikkakalenteriaan edelleen täyttävä Tony Bennett, jonka Sinatra itse aina haastatteluissa nimesi, kun kysyttiin kaikkien aikojen suurinta laulajaa. Kaikki tiesivät, että Davi ei poistu ETYK-pyhätöstä vetämättä ”My Way”, ei tietenkään. Mutta silti, Robert Davin huima tulkinta, Paul Ankan englanninkielisin, surumielisin sanoin, oli komeinta pitkään aikaan. Biisi itsessään on maailman puhkisoitetuimpia, ja kaltoimmin kohdeltuja, leirinotskeilta karaokebaareihin, mutta Robert Davi puhalsi siihen aivan uskomattoman hienon hengen, ja ihanasti kilkattaneella boogiepianosovituksella tähän biisiin itsensä ryydittänyt trio svengasi kuin hirvi jäällä. Käsittämättömän hieno ”My Way”, ja hatunnosto yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut tätä huudella, tai ylipäätään mitään, koska kyllähän me tiedettiin, että kaikki ne tulee.

Ammattimiehet ei soittele encoreita, eikä ainakaan poistu lavan taakse, niinpä Davi trioineenkin veti samoilla liukkailla vielä ”New York, New York”, joka äsken kuullun jälkeen ei enää samalla tavalla kyennyt sykähdyttämään. Valojen syttyminen saliin kertoi, että tämä oli tässä. Itseironisena supliikkina Davi totesi vielä lavan reunalta, matkalla pois, vain puolittain valoissa: ”Spread the word! I’ll be back, and next time the place is full.” Sovitaan niin. Robert Davi oli tätä ennen käynyt lähimpänä Helsinkiä Tallinnan Saku Suurhallissa 2015, ja myynyt tuolloin liiterin täyteen. Nyt mies saatiin, mainiota tuontitoimintaa laajalla ja arvostettavan avaralla artistiskaalalla harjoittavan Loud’n Live Promotionsin ansiosta, kaikkien aikojen ensimmäiselle Skandinavian (ja sitä kautta Suomen) keikalleen. Olimme paikalla. KG

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: