Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “post-bop”

Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018

Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.

Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.

Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.

Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.

Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.

Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG

John Scofield Trio (us) @ Tampere Jazz Happening, Pakkahuone, Tampere 04.11.2012

Voin heti rynniä toteamaan, että en ole mikään jazzmies. En seuraa alan uusia virtauksia, enkä juurikaan omista alan klassikkolevytyksiä, paitsi ne muutamat keskeiset Miles Davis-kiekot, jotka kuuluvat ankaran musadiggarin jazzia huomattavasti yleisempään sivistykseen. Mutta populäärimusiikin historiaan olen tullut pärähtäneeksi sikäli syvällisesti, että aina kun alan huippumuusikoita on lähimaastossa, niin mentävä on, jos kynnelle kykenee. Ja yksi erityisiä ”keräilykohteitani” livenä ovat yhä jalkeilla olevat Miles Davisin sidemanit, kolossaalisen mestarin kanssa levyjä tai lavoja jakaneet. Ja Tampere Jazz Happeningin Pakkahuoneen päätösesiintyjä, säveltäjä ja kitaristi John Scofield on yksi heistä. Mies on tehnyt soolouraa omillaan jo vuodesta 1977 ja ehtinyt olla monelle esikuvana, mutta toiminut myös kitaristina sellaisille suurnimille kuin vaikkapa Mavis Staples, Billy Cobham, Herbie Hancock, Joe Henderson, Dizzy Gillespie, Gerry Mulligan, Charles Mingus ja monet monet muut. Mestari Miles Davisin kanssa Scofield levytti kolme albumia 80-luvulla (Star People, You’re under Arrest ja Decoy), kyseiset albumit sisältäen myös Scofieldin sävellyksiä.

Suomalainen festarikattojärjestö Finland Festivals nimesi Tampere Jazz Happeningin Vuoden Festivaaliksi 2012. Eikä ihme. Kumartelemattomalla ohjelmistollaan ja hyvin järjestettynä tapahtuma on taatusti yksi koko maan parhaista sisäfestivaaleista pitkässäkin juoksussa. Täällähän ovat esiintyneet vuosien mittaan mm. Sly & Robbie, Django Bates, Ornette Coleman, Iva Bittova, The Skatalites, Yemen Blues ja monet monet muut, joiden saaminen kaupunkiin pistekeikoille voisi olla mahdotonta tai lähes.

John Scofield on siis hillittömän kova kitaristi, jonka keikalle piti lippukin hankkia oikein kunnolla etukäteen. Ja hyvä niin, oli nimittäin tiedostava kansa liikkeellä ja tupa täynnä. Hyvä Tampere. Edellisen kerran Scofield on TJH:ssa soittanut 1990, tosin tyystin eri kokoonpanolla. Nyt maestron mukana olivat umpilegendaarinen basisti Steve Swallow ja rumpali Bill Stewart. Heistä jo 72 täyttänyt Swallow on ollut Scofielfdin uskollinen basisti jo vuodesta 1979 (ei tokikaan kaikilla levytyksillä) ja trion ”juniori” Stewart on hänkin ollut kuvioissa pitkään (soittanut myös mm. Maceo Parkerin ja Pat Methenyn kanssa). Kova kokoonpano siis. Ja sanottava on, että enpä muista tämmöistä rentouteen yhdistettyä taituruutta nähneeni pitkään aikaan. Liian pitkään. Siksi(kin) näitä iltoja on aina kohdalle osuessaan nähtävä, että muistuttuu siitä, mitä on osaaminen.

Keikka kesti noin tunti ja kaksikymmentä. Moni olisi varmasti janonnut lisääkin, mutta minulle tämä oli juuri sopiva annos. Kun en ole sillä tavalla jazzmies. Ja tunnustaa pitää, että en ole tokikaan läpituttu Scofieldin soolotuotannon kanssa, mutta olihan se nähtävä, kun tämän luokan kitaristi soittaa. Pysyy puoliakustinen ns. käsissä. Ja kun kitaran vahvistaa VOX, niin kylläpä kuulostaa hyvältä. Scofield maustaa jälkibepopiaan milloin blues-, milloin soul- tai swingelementein ja kaikesta tästää fuusioituu erittäin nautittava keitos. Omat suosikkini olivat komea ”Museum” ja ihan ällistyttävän kaunis encoreveto ”Just a girl I used to know”, Jack Clementin countryklassikko upeasti sovitettuna juuri tälle combolle.

Kiitos kolme länsimaan taitajaa upeasta iltapuhteesta. Ja erityisesti TJH:lle siitä, että olette urheasti nimenne mukainen tapahtuma, eikä vain ”se yksi pakollinen kotimainen kikkelijazzbändi ja loput bluesia tai jukkapoikaa”. Ja että musafriikille huomattavasti rockimmalla maulla, mutta silti hyvin laajalla, löytyy tällaisiä John Scofield Trion kaltaisia helmiä joka vuosi. Kun en ole siis sillä tavalla jazzmies. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: