Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “reggae”

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Mad Juana (us), Jaakko Laitinen & Väärä Raha @ Klubi, Tampere 12.12.2014

Sami Yaffa on kiireinen ja moneen ehtivä mies. Tuntuu myös, ettei kaveri ole onnistunut olemaan mukana oikeastaan missään erityisen laaduttomassa. Tämä on kuitenkin varsin paljon todettu, alkoihan Yaffan ammattiura jo vuonna 1980. Ensin Pelle Miljoonan paras albumi ja paras kokoonpano. Sitten kultakauden Hanoi Rocks alusta loppuun. Michael Monroen kaikki parhaat tekemiset ovat sisältäneet Samin panoksen. Jotka tekemiset toki jatkuvat edelleen. Viime aikoina Yaffa on nähty isäntänä tv-sarjassa ”Sound Tracker”, jota tosin itse ainakin fanitin enemmän idean tasolla, kuin toteutuksen. Mutta kuitenkin, kova ja laadukas ura on miehellä takanaan, kesken, ja oletettavasti edessäänkin.

Tällä kertaa Yaffa saatiin Suomeen lempilapsensa Mad Juanan kanssa. Bändi on perustettu New Yorkissa vuonna 1996, ja on siitä lähtien ollut äärettömän mielenkiintoinen maailmanmusiikkihybridi, jonka kokoonpano on elänyt ja vaihtunut; keskeisinä jäseninä ja kantavina voimina kuitenkin koko ajan Yaffa kitarassa ja ex-vaimonsa Karmen Guy laulussa. Tällä hetkellä kahdeksanhenkisen Mad Juanan täydentävät George de Voe (basso), Marni Rice (haitari ja laulu), Danny Ray (tenorisaksofoni), Indofunk Satish (trumpetti), Rain Bermudez (perkussiot) ja Mal Stein (rummut). Ja kyllähän tällä porukalla kunnon pippalot saatiin pystyyn.

Ei ollut Tampereen Klubilla tupa täynnä, mutta etualan lattia kuitenkin varsin kiitettävästi. Ennenkaikkea porukka oli liikkeellä kuitenkin hyvällä jalalla, vaikka liiteriin lisää porukkaa olisikin mahtunut. Tamperelaiseen tapaan suurin osa jengistä valui sisään lämppäribändin juuri lopetellessa, tai roudaustauon aikana.

Mad Juana soitti puolitoista tuntia, eikä antanut energiatasojensa laskea hetkeksikään. Näin isolla kokoonpanolla soolotilaa ja vetovastuuta voi toki jakaa kaikkienkin kesken. Omat hetkensä sai käytännössä jokainen, ja varsinkin puhaltajien Ray ja Satish vuoropuhelu oli todella asiallista musiikin juhlaa. Mad Juana on kuin sekoitus Tiger Lillies’ia, Poguesia, Gogol Bordelloa ja muutamaa muutakin, mutta hämmentävän omaksi soppa silti porisee. Tästä suurin vastuu lienee kuitenkin vokalisti Karmen Guylla, sekä tietenkin mielenkiintoisilla biiseillä. Väliin mennään skata, väliin reggaeta, joskus taas jumitellaan dubit väliosat. Löytyy valssia, löytyy tangoa. Bändi on kuin tiivistymä siitä rytmimusiikin globalismista, jota Yaffa jahtasi tuoreessa tv-sarjassaan. Mad Juanan osalta Balkan-vaikutteita on ehkä turhaankin korostettu, yhtä hyvin keitoksessa maistuvat edellämainitut mausteet, ja vaikkapa Espanja.

Varsin kovalla sykkeellä bändi kaahasi, taukoja ei juuri suotu, ei itselle eikä yleisölle. Ja mahtavaa niin, tämähän on ennenkaikkea bilebändi. Varsinaisesta setistä nousivat tänään komeimmin esiin tango ”Heloise” ja lopulla settiä kuultu, torvien ja Samin kitaran kauniisti introama ”Ghost Riddim”. Ja olihan se ”Stangers in Paradise” myös aika häkellyttävän hieno veto, pitkä ja harras dub, jossa ainakin vasemmistosissin näköinen basisti de Voe pääsi osoittamaan kykyjään oikein kunnolla. Pääpaino oli tänään vuoden 2008 ”Bruja on the Corner”-albumilla, siltä parhaat vedot kuultiin.

Sami Yaffa on selvästikin bändin musiikillinen johtaja, mutta Mad Juana jos nyt joku, on kokonaisuus, josta olisi vaikea ottaa osasia pois. Siksi tärkeä elementti esim. on Marni Rice haitareineen. Karmen Guyn tequilan polttama ääni on todella komeaa kuultavaa, varsinkin hiukan hitaamissa ja alemmas menevissä osuuksissa. Ja olihan siellä eturivin jamppareilla ihan nähtävääkin, ei siinä. Jossain vaiheessa lavalle kannettiin kahdeksan yksikköä jo mainittuakin tequilaa, ja bändi kippisteli Satishin ja Bermudazin synttäreiden kunniaksi.

Varsinaisen setin päättänyt pitkä rymistely ”Revolution Ave” , joka katkoi jo kieliäkin Samin kitarasta, ei kuitenkaan vielä iltaa sinetöinyt. Encoreita kuultiin pariin otteeseen, joista jälkimmäiseen trumpetisti Satishia haettiin takaisin jo eteisestä asti. Hyvä, että haettiin. Komein livenä kuulemani ”Those Were the Days” paketoi tällä erää Mad Juanan vedon kovaan, ennalta-arvaamattomaan ja mieluisaan pakettiin. Trumpetisti Satish tulkitsi kertosäkeen myös erittäin täsmällisellä ja tunnistettavalla suomella. Levytetty Mad Juana on jäänyt aina itseltäni isommin kuuntelematta, mutta Tampereen keikka oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, ja takaa sen, että kun retkue saapuu takaisin maahamme, aion olla paikalla. Upeaa oli nähdä Klubin alalattialla myös todella nuorta Hanoi-jengiä, joka on syntynyt kauan sen jälkeen, kun Hanoi Rocks paketoitiin ensimmäistä kertaa. Elämä jatkuu, uudet sukupolvet löytävät tärkeän ja sydämellä tehdyn musiikin. Hyvät asiat pysyy ja paranee.

Josta osoituksena oli myös illan lämppäribändin keikka. Hyvät tytöt ja pojat, Suomen tällä hetkellä kenties kovin ja monilahjakkain livebändi, Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Bändin aloittaessa sovitusti kello 20.45 oli pöytään lyöty sikäli kulmista nuhjuiset kortit, että väkeä oli salin puolella todella nihkeästi. Kolmevarttisen setin aikana tanssikansaa alkoi pikkuhiljaa hiihtää settiin ihan kiitettävästi, mutta Mad Juanan aikaiseen tunkuun ei ihan lopussakaan päästy. Silti orkesterin puolesta oli ilo huomata, että ilmiselvästi jokin osa alalattian väestä löysi tämän mainion joukkion tänään ensimmäistä kertaa. Upeaa niin, sana leviää.

On nimittäin faktaa, että Jaakko Laitinen & Väärä Raha on isossakin mittakaavassa ainutlaatuinen rykmentti. Sen tiukka, kotipolttoinen mikstuura Lapin taikaa ja Balkanin jazzia, mustalaismusiikkia ja idän ihmeitä hämmentää, liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Eikä missään nimessä kyse ole kuitenkaan huumorimusiikista, bändin sanoituksissa hauska ja viiltävä lyövät kättä tavalla, jota ei ole kuultu sitten edesmenneen Gösta Sundqvistin. Ja ymmärtänette, että tämä on paljon sanottu.

Bändin kunniaksi on todettava, ettei yleisön pienuutta tarvinnut suomalaiskansalliseen tapaan päivitellä tai jossitella, eikä siitä tarvinnut ainakaan silminnähden häiriintyä. Hyvillä soundeilla ja hyvillä fiiliksillä vedettiin. Edellisenä iltana hälytyksellä löytynyt, ja bändin ensi kertaa juuri ennen keikkaa tavannut paikkobasistikin suoriutui urakasta aivan mallikkaasti.

Heti kakkosbiisinä soinut ”Onnentähti” lähti todella komeasti Tampereen iltaan, ja nousikin uudeksi levysuosikikseni myös. Kenties bändin koko tuotannosta juuri ”Onnentähti” on se kaikkein olavivirtamaisin veto, vaikka monin muinkin kohdin mestarin massiivisen hahmon suuntaan kumarretaan. Venäläinen lainasävel ”Äiti kulta” starttasi trumpetisti Jarkko Niemelän busukilla ja aidonoloisella kaukasiakaiholla, ja vauhtiin päästyään alkoi myös tunkeutua tamperelaisten tanssikenkien alle. ”Sivutien kautta” upposi myös kasvavaan yleisöön, ja varsinaisen setin päättäneen ”Saippuakuplan” kohdalla voidaan jo puhua pikkuriehakkuudesta. Tiukasti tänään(kin) soittanut orkesteri kokoontui vielä ylimääräiseen numeroon ”Elämä voittaa”. Ja sai, kuten mainitsin, toivottavasti tänään kourallisen uusia ystäviä. KG

 

Lee ”Scratch” Perry (jam), Asian Dub Foundation (uk), Red Snapper (uk), Peik @ Dubtoberfest, Klubi/Pakkahuone, Tampere 11.10.2014

Joskus käy niinkin, niinkuin kävi Tampereen Klubin ja Pakkahuoneen kesken jaetussa Dubtober-tapahtumassa, että illan avausesiintyjä vetäisee pisimmän korren ja energisimmän keikan.

Tänäkään vuonna tapahtuma ei jäänyt kiinni ulkomaisten artistien valovoimattomuudesta. Illan avaajaksi klo 21.00 oli kiinnitetty lontoolainen acid jazzin ja trip hopin voimakvartetti Red Snapper. Pakkahuone oli vielä silkkaa tilavuuttaan aivan häpeällisen tyhjä bändin astellessa lavalle. Ilmeisesti Pirkanmaan tanssikansa hapotti vielä himassaan, koska onhan niin halvempaa. Kaikkien onneksi Pakkahuoneen tyhjyyttä oli rajattu pois osittain nousevalla istumakatsomolla, ja kaikkien onneksi väkeä alkoi Red Snapperin päästyä vauhtiin ihan kiitettävästi myös paikalle valua.

Red Snapper toimittaa pääosin instrumentaalimusiikkia, muutamissa kohdin tosin pystybasisti Ali Friend hoitaa harvalukuiset vokaaliosuudet. Friend ei ole mikään eltonjohn varsinaisesti, joten bändin pysytteleminen instrumentaalissa groovessa tuntuikin ehdottomasti paremmalta.

Kovin mairittelevilla soundeilla ei tänään Pakkahuoneen puolella vedetty, mutta siedettävillä nyt ehkä kuitenkin. Ensin tuntui, että Snapper-kitaristi David Ayersin duuni menee tänään hukkaan, mutta loppua kohden mies ns. löytyi, ja setin ehtoopuolella kaveri luukuttikin todella komeaa brittiluukutusta. Arvostaa pitää, että Britannian 90-luvun alun acid/trip-aallon perinteen mukaisesti, Red Snapperkin takoo biitit ihan oikeista rummuista (Rich Thair). Ja kun tiukkaakin tiukempi kierre leivotaan lisäksi läskibassolla, sähkökitaralla, klarinetilla ja saksofonilla, niin ei auta kuin ihailla. Tuoreelta ”Hyena”-albumilta kuultiin muutama kipale, eli ”Card Trick” ja aivan ankarasti punttia tutisuttava ”Village Tap”. Tom Challengerin komeasti tööttäämästä fonista, ellei peräti klarinetista Red Snapper saa ainutlaatuisen potkun ilmaisuunsa, ja vaikea on lähteä nimeämään toista samanlaista ryhmää. Mieleen tosin nousi, että minne katosi  yksi kovimmista kotimaisista koskaan, eli Rinneradio, joka tuli aikonaan nähtyä peräti monta kertaa? Sanoinko jo, että Red Snapperin tiukka tuntinen osoittautui myöhemmin illan ehdottomasti tiukimmaksi? On yritettävä nähdä nämä joskus uudestaankin.

Seuraava reilu tunteroinen menikin sitten lusiessa. Toki ymmärrän, että  nämä ovat tanssikansalle suunnattuja iltoja, ja että häpän myyntiä voi parhaiten kai nostaa pitkittämällä iltaa (toinen vaihtoehto voisi olla maltillistaa hintoja), mutta silti seuraava artistivalinta oli kovin outo. Kaikillekin kai kohtuutuntematon Peik-niminen kaveri veti ihan sinänsä hyvin potkivan DJ-setin Klubin puolella. Mutta kun aikataulu oli tässä vaiheessa jo parikymmentä minuuttia myöhässä, olisi Peikin setistä voinut ihan mahtavasti leikata vartin pois. Rytmilihaksen lisälämmittämiseen Peikin setillä epäilemättä pyrittiin, mutta joku nouseva oikea bändi olisi ollut ehkä illan profiiliin sopivampi, mene, ja sitten vielä tiedä.

Pakkahuoneen puolella alkoi jo olla merkkejä juhlahumusta, kun Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 alkunsa saanut biittihybridi Asian Dub Foundation kuulutettiin lavalle. Ryhmän näkemistä olin käytännössä odottanut koko sen olemassaolon ajan, sikäli merkittävästi jo bändin esikoisalbumista ”Facts and Fictions” (1995) piti aikoinaan innostua. Olihan ADF varsin raikas tuulahdus 90-luvun alussa, kaiken metallisen möyryyttämisen ja mannereurooppalaisen tanssipaskan keskellä. Näinkin pitkään odotteluun keikka ei tietenkään kyennyt vastaamaan, mutta ei se toisaalta huonokaan ollut.

Tuorein albumi on viime vuodelta, ”The Signal and the Noise”, ja sillä odotetusti lähdettiin liikkeelle. ”Hoveringin” aikana soundit olivat vielä melkoista jööttiä, samoin kakkosena kuullun ”A History of Now”-albumin (2011) nimiraidan. Kolmosbiisi ”Zig Zag Nation” alkoi olla sitä tuttua, etukenoista ja päällekäyvää Dub Foundationia. Vokaaliosuudet bändi jakaa Chandrasonic Savalen ja pahaa jokirosvoa muistuttavan legendaarisen Ghetto Priestin kesken. Mutta ilman ällistyttävää huilisti Nathan Leetä tämä bändi ei olisi puoliksikaan näin kova rytmiriihi, miehen energia ja taidot ovat omaa luokkaansa. Muutenkin tuntui, Leetä lukuunottamatta, että mihinkään tajuntaaräjäyttävään muusikkouteen tämä homma ei ole perustunut, vaan ennenkaikkea kipeään grooveen ja huikeisiin biiseihin. Ja niitä saatiin.

The Speed of Light” albumilta ”Punkara” alkoi jo mennä ihan kunnolla tamperelaisen tanssijalan alle, omastanikin jouduin suorastaan pitämään kiinni, vaikka se ei tamperelainen olekaan. Samannimistä ranskalaisrainaa varten sävelletty ”La Haine”, sekä ”Riddim I Like” kirvoittivat tääontää-huudot, paikalla oli jonkunkin verran bändin selvästikin myös aiemmin nähneitä. Nathan Leen poikkihuilun läpi nykäisemän beatboxsoolon kautta, soolon joka asetti monet menneiden keikkojen menneet soolot häpeään, päästiin illan kauneimpaan biisin eli aivan hillittömän komeaan ”Song for Samiraan”, joka ehkä tänään sai kuitenkin hiukan hätiköidyn luennan. ”Radio Bubblegum” oli takahuoneessa ilmiselvästi paksun höpsiskääryleen pajauttaneen Ghetto Priestin oma show. Ehkä kovimmin tänään lähti koko bändiltä kuitenkin ”Naxalite”. Pari encoreakin kuultiin, joista kaiken kauniiksi lopuksi kuultu esikoisalbumin iso hitti ”Rebel Warrior” käänsi viimeisenkin kannan kattoon. Ehkä vähän hätäisen makuinen keikka tänään ADF:lta, mutta toisaalta, mistäs minä tiedän, kun en ole ennen ollut. Paremmalta olisi Pakkahuoneen pitänyt kuulostaa, sen tiedän.

Illan päätti Klubin puolella, ainakin omista syistäni suurin olla paikalla tänään, eli dubin kummisetä, reggaelegenda ja Rastafari Lee ”Scratch” Perry. Mies, jota ilman koko dub ei genrenä olisi olemassa, yksi kaikkien aikojen upein punksingle kuultavissamme, eikä Bob Marleyn ura sitä, miksi se sittemmin muodostui. Perry istuu kuoltuaan, jos ylipäätään kuolee, reggaetaivaassa Jahvetin ja Marleyn oikella puolella, jos istumajärkkää minulta tullaan kysymään. Rolling Stone-lehden ”100 Greatest (Rock) Artists of All Time” on listana muutenkin mielenkiintoinen, mutta aika korkealta sieltä myös Perry löytyy.

Välillä vain on niin, että artistin legendaarisuusaste menee kaiken edelle. Myös siis listassa syitä, miksi olla paikalla. Näin nytkin kohdallani. Varmasti moni sai paljon itseäni enemmän Perryn sinänsä aika monotonisesta dubbaamisesta, mutta minä myönnän ihan auliisti olleeni tsekkaamassa 78-vuotta mittariinsa toastannutta Perrya miehen saavutusten takia. Silti, Perry on edelleen kelpo kunnossa, ja ukkelin habitus on sinänsä jo kokemisen arvoinen. Kuivakka vanha herra köpöttelee lavaa edestakaisin vaaleanpunaisissa varsilenkkareissa, kruunattu leijona paidassaan ja puolitoistatonnia kiiltäviä helyjä päällä. Vanhemmiten, eikä välttämättä ihan sattumalta, mies muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä keisari Selassieta, parran ja tukan trimmaus on sama.

Turhaa olisi väittää jotain toistatuntiseksi venyyn setin kuulluista dubeista tai rytmeistä, se ei ole tässä hommassa mikään pointti, että millä biisilistalla mentiin. Tämä on meditaatiota, siunausta, opetusta, rytmiä rytmin vuoksi. Perry toteutti Bob Marleyn lähestyskäskyä ”Chant Down Babylon!” ja höpötteli meille Saatanan juonista, Jumalaan luottamisen tärkeydestä ja nikotiinia sisältävien savukkeiden vaarallisuudesta. Ja sytytti sytkärillään eturivin veljen ison valkoisen kääryleen. Parikymmentä sekuntia myöhemmin kaksi paikan pokeista lennätti kaveria pihalle kuin leppäkeihästä. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

Joudun myös tunnustamaan, että aivan hamaan loppuun en Perryn höpöttelyäköpöttelyä nähnyt, sen monotonisuus ja kellonajan myöhäisyys saivat otteen, ja kun ei noissa otteluissa loputtomiin jaksa selvinpäin. Varmasti kunnon etumyötäinen olisi kohottanut illan kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt ollut tilaisuutta. Tai suuri valkoinen käärö, mutta kun en harrasta. Kaksi artistia nähdyksi niistä, jotka on tyyliin aina pitänyt nähdä ja Red Snapperilta illan kovin veto. Siinä Dubtoberin 2014 saldo. Give tanks fi di mjusic yesideh!  KG

Toots & The Maytals (jam) @ The Circus, Helsinki 21.08.2012

Helsingin Kampin The Circus on kuulkaas kansainväliset mitat täyttävä rock-klubi. Tai yökerho, miten vain, mutta rokkiklubi silloin kun siellä bändit soittaa. Ystävällismielinen henkilökunta, narikassa maksu vain jos jotain jätät. Sujuva sisääntulo ja ulosmeno. Toimivat valot ja hyvä soundi. Baaritus ja henkilökunnan määrä mietityn oloisia. Näillähän pärjää jo pitkälle. Helsingissäkin bändit soittavat mitä erilaisimmissa paikoissa, joissa monessakaan ei toteudu edellämainituista kuin pari tai ei yksikään. Hyvä Circus. Lippuhinnat, varsinkin ovella, on jo kipurajan tuolla puolen, mutta arvostaa pitää paikkaa ja bändipolitiikkaansa sinänsä. Eli jos illan anti ei tänään iskenytkään kuin miljoona volttia, ei ollut paikasta kiinni.

Ennen vuotta 1968 ei ollut reggaeta, tai ainakaan termiä reggae. Oli kovin suosittua skata ja oli rocksteadya. Mutta kun armoitettu Jamaikan laulumies Toots Hibbert ja kumppanit eli The Maytals julkaisivat mainittuna vuonna singlensä ”Do the Reggay” (vielä tässä vaiheessa tuossa muodossa), alkoi termi ja rytmi muotoutua siksi, minä sen nykyäänkin tunnemme. Voidaan siis melko oikeutetusti sanoa, että Toots on ”reggaen kummisetä”. Bändi pidensi nimensä nykymuotoon vasta 1971 ja oli vuosikymmenen puolimaihin asti suositumpi kuin itse Bob Marley tai Peter Tosh.

Mutta energinen lavaesiintyjä monesti Otis Reddingiin verrattu Toots on edelleen ja bändinsä miehistönvaihdoksista huolimatta jaksanut saarnata ska-sanaa ympäri maailmaa, ja jaksaa yhä, 66-vuotiaana. Kaverin ei ole tarvinnut pössytellä aivojaan pihalle tai blaadata jalkojaan alta, musiikki on ollut tärkeämpää. Ja nyky-Maytals on kova 7-henkinen joukko ammattimuusikoita.

Silti jokin jäi omasta kokemuksestani tänään puuttumaan. Eikä voi syyttää kuin itseään, ei miksaustiskiä, ei bändiä. Ei edes yleisöä, joka oli varsin pähkinöinä Maytalsien ensimmäisestä koskaan Helsingin keikasta. Eli tunnelmaakin  riitti. Bändi soitti melko tarkalleen puolitoista tuntia, ja kaikki ilmeisimmät ja odotetuimmat hittinsä: ”Louie, Louie”, ”Funky Kingston”, ”Pressure Drop” ja muut, sekä livenä(kin) huikean hienon reggaetulkinnan John Denverin klassikosta ”Take me home (country roads)”. Sekä tietenkin loppuun säästetyn pitkän yleisönlaulatuksen ”54-46 That’s My Number”. 

Pari rockfriikkiyteen liittyvää matkaa olen luvannut itselleni (mahdotonta tosin sanoa, milloin ja millä rahoilla); pyhiinvaelluksen New Jerseyhin Yhdysvaltain itärannikolle ja Jamaikan Kingstoniin pyhille paikoille, mistä niin paljon rockhistoriassa alkoi.  Uskonpa, että itsekin olisin syttynyt aivan toisella tavalla Maytalsien keikkaan, jos vain Karibian aallot olisivat lyöneet lähirantaan ja pöytä ollut täynnä kylmää Red Stripea. Ja tummaa Angosturaa kylkeen…

Itselläni pointti oli tänään, että reggaen yksi ehdottomasti legendaarisimmista ”pakko-nähdä”-tekijöistä on nyt nähty. Pahoittelen itselleni alaviritteistä keikkakokemusta ja olen hyvillä mielin, että todennäköisesti Circuksen sinänsä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai tänään haluamansa. Bändilläkin vaikutti olevan hauskaa. Yritämme seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä, sekä minä että KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: