Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Helsinki”

Asian Dub Foundation (uk), Idiotape (kr) @ Maailma Kylässä, Kaisaniemi, Helsinki 28.05.2016

Kesän festarointi alkoi perinteisesti Helsingin Kaisaniemen Maailma Kylässä-tapahtumasta, joskin on sanottava että edellisestä kesän avauksesta täällä on henkilökohtaisesti jo neljä vuotta aikaa. Joten se siitä perinteisyydestä. Musiikkitarjonta näyttää vähenevän MK:ssä vuosi vuodelta, viimeksi mestoilla ollessani soitatettiin artiseja vielä kolmella lavalla koko ajan, nyt enää kahdella, ja jotenkin löyhemmän tuntuisilla aikatauluilla. Tapahtumakenttää hallitsee valtava, ja itseasiassa ylimitoitetun oloinen teltta, jossa esitellään sen tuhat tapaa auttaa maailmaa. Ruuanmyyntikojujen kavalkadi on lähtenyt jo vähän käsistä, itse Kaisaniemen alueelle ei kolmatta lavaa oikein enää edes mahtuisi. Ja kun Rautatientorin pikkulavakin on nyt sijoitettu lähemmäs ratikkaliikennettä ja melua, ei sinnekään ainakaan kovin intiimejä esiintyjiä kannata päästää.

Festivaalin perinne on ollut, että joka vuosi tuodaan yksi kova maailmanluokan artisti, ja muu tarjontaa seuraa siitä sitten tunnettavuudessaan alaspäin. Täällähän on nähty niinkin kovia nimiä kuin Hugh Masekela, Natascha Atlas, Femi Kuti, Dissidenten ja hei kuunnelkaa tarkkaan; Black Uhuru. Selaillessani tapahtuman toistakymmentävuotista historiaa, havaitsin itseasiassa olleeni paikalla nyt vasta kolmatta kertaa. Että se viimeistään siitä perinteisyydestä. Yhtäkaikki, tämän kesän ykkösnimeksi oli hankittu Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 perustettu Asian Dub Foundation, alan elävä legendaryhmä, joka yhdistää ilmaisussaan dubia, trip hopia, raggaa, dancehallia, bhangraa ja mitä näitä nyt on. Mutta on silti aina onnistunut olemaan kuulostamatta sekavalta tai mitään tyrkyttämättömältä. Itse pidän Asian Dub Foundationia yhtenä tärkeimmistä 90-luvulla perustetuista bändeistä, ja sitä tulikin Lontoossa aikoinaan asuessa kuunneltua aivan huolella. Ei tokikaan niin, että olisin onnistunut löytämään itseäni tuolloin bändin keikalta. Sitä piti odottaa lokakuuhun 2014, jolloin näin orkesterilta ihan mainion iltapuhteen Tampereen Pakkahuoneella.

Maailma Kylässä, jonka tapahtuman nimen saisi sanalla sanoen vaihtaa ja pian, maailman pitäisi nimittäin Suomessakin olla kylässä jo joka päivä, eikä vain kahta päivää vuodesta, nimi on yhtä väsyneen ysäri kuin joku lapsellinen Art Goes Kapakka….niin tämä tapahtuma oli siis tällä erää suonut Asian Dub Foundationille tunnin soittoslotin. Se olisi mainiosti voinut olla puolitoista tuntia, olihan bändi kuitenkin lauantain selkeä pääesiintyjä. Kun tsekkaa ADF:n taannoisia settilistoja, ylimääräistä puolta tuntia jäi kaipaamaan. Nyt homma piti ängetä hahloon isoimmat hitit, pari instrumentaalia, muutama muu, ja pois.

Keikka alkoi perinteeksi muodostuneeseen tapaan ”Hoveringilla”, vuoden 2013 ”The Signal and the Noise”-albumin instrumentaalilla. Nathan ”Flutebox” Lee laati poikkihuilustaan kuumat aavikkotunnelmat ja muutenkin fiilis oli, kuin olisi kotiin tullut. Ensimmäinen biisi toki meni hiukan soundia haeskellessa, varsinkin kitaristi Chandrasonicin sirisevä särösoundi on taatusti aika haastava saada kuulostamaan hyvältä. Tässä tapahtumassa toki maltillinen volyymi auttaa varsin paljon. Sitten otettiin lavalle solistikaksikko Aktav8r ja Ghetto Priest. Jälkimmäinenkin oli tänään ihan virkeässä vedossa ja ääni hyvässä kuosissa. Vuodesta 2005 bändissä vaikuttaneen rantarosvon olemus ja sympaattinen keekoilu kuuluu jo tähän hommaan kuin pölli Rastafarin suupieleen. Aktav8r taas on sympaattinen nokkamies, joka saa helposti yleisön puolelleen.

Heti kakkosbiisi ”A History of Now” alkoi tunkeutua maailmassakyläilijän tanssijalan alle, enkä nyt puhu itsestäni, vaan yleismeiningistä. Asian Dub Foundation sai koleassa, ellei kylmässä toukokuun illassa erittäin lämpimän vastaanoton. ”Zig Zag Nation”, ja koko lavan edusta oli yhtä pomppivaa massaa. ”The Signal and The Noise”, ja sitten huutomyrskystä päätellen illan odotetuin, toki itsellekin, eli ”Flyover”. Hirveämmin maanittelematta yleisö lauloi messissä vuoden 2005 ”Tank”-albumin avaavaa hittiraitaa. Pelkästään tämän takia täällä kannatti tänään palella. Kuultiin myös tutusti Nathan Leen häkellyttävä beatboxsoolo, mies onnistuu soittamaan poikkihuilua ja beatboxamaan samaan aikaan. Eikä kyse ole mistään takapihan leikkitelineen markan beatboxista, vaan oikeaa taituruutta vaativasta asiasta. Jopa niin, että basisti ja alkuperäisjäsen Dr.Das kävi selvästikin onnittelemassa Leetä, vaikka on kuullut homman kymmeniä kertoja.

Setin vanhin biisi oli ”Naxalite”, vuoden 1997 ”R.A.F.I.”-albumilta, vakiotavaraa joka keikalla. Tunnissa ei hirveästi ehdi ja homma olikin yllättävän pian paketissa, juuri kun Helsinki alkoi niin sanotusti lämmetä. Mainio veto, itseasiassa jos vertaamaan joutuu, edellistä näkemääni klubikeikkaa jopa tanakampi. Nämä pitää nähdä vielä useasti uudestaan.

27321850845_fd68c16028_z-2

Kuva: Andrea Balogh

Ennen Asian Dub Foundationia kuultiin samalla lavalla eteläkorealaista Idiotapea, kolmen jampparin konehybridiä, kahdet syntetisaattorisetit ja yhdet rummut. Itse en juurikaan ole tanssikansaa, mutta pakko on sanoa että todella komeasti lähdetti Korean poika tämäkkää biittiään. Bändillä on levykataloogissaan myös laulettua tavaraa, mutta tämänkertainen keikka muistutti lähinnä sitä lajia, jota löytyy trion albumilta ”Tours The Remixes”. Itse bändi kutsuu musiikkiaan shoegazing dance rockiksi, ja mikäs se siinä. Sitäpaitsi, laji kuin laji, aasialaiset onnistuvat aina kuulostamaan aasialaisilta. Jäbät täyttävät kotopuolessa isojakin venueita ja nousut on bändillä olleet kovat. Helsingin vetokin todisti jollain tapaa, että nämä voisi ihan huoletta heittää täydelle Wembleylle, eikä menisi puput pöksyihin.

IDIOTAPE

Kuva: Antti Lustila

Lopuksi vaadin, ahkeran keikoillakävijän ja rockfriikin vaatimattomalla äänellä, palauttakaa Maailma Kylässä-festivaalin musiikkitarjonta takavuosien loistoon, jooko. Tuokaa lähivuosina Ziggy Marley & The Melody Makers, Arrested Development ja Transglobal Underground. Pienentäkää sitä maailmanmarkettitelttaa puolella ja palauttakaa kolmas lava. Festivaali tekee todella hyvää ja ansiokasta työtä, mutta tuntuu ylitsevuotavan hajanaiselta. Ja mitä jos vaikka viimein ensi vuonna päälavan juontaja vaihtoon. KG

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo (cu) @ Finlandia-talo, Helsinki 05.11.2012

Minulta meni aikoinaan täysin sivu suun Wim Wendersin kehuttu dokumenttielokuva kuubalaismuusikoista eli vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Buena Vista Social Club. Asuin tuolloin Lontoossa ja tarjonta oli ylenpalttista, myös elokuvien osalta, ja jotenkin vain Wendersin leffa, jonka musiikillisena ajomiehenä oli itse Ry Cooder, vain luiskahti ohi. Ja myöhemmin olen kai ollut vain liian laiska etsiytymään elokuvan ääreen uudelleen. Mutta en enää. Nyt on mahtava syy nähdä vihdoin tuo musiikkidokumenttien nykyklassikko.

Synkkä ja sateinen marraskuun ilta Helsingissä sai todistaa vimmattua osaamista, valoa ja iloa, kun nykymuotoinen Orquesta Buena Vista Social Club saapui kapunkiin. Alunperinhän tuo ikoninen nimi tarkoitti ”vain jäsenille”-tyyppistä musiikkiklubia Kuuban Havannassa 1940-ja 50-luvuilla. Klubista muodostui huima esiintymisareena ja ponnahduslauta monille nuorille ajan huippumuusikoille. Ja sitten vuonna 1996 kuubalainen orkesterinjohtaja ja muusikko Juan de Marcos Gonzalez julkaisi tuttua nimeä kantavan tribuutin tuon ajan virtuooseille. Osa heistä oli jopa mukana levyllä ja elokuvassa, vuosikymmeniä legendaarisen klubin sulkemisen jälkeen. Kun Wenders ja elokuvaryhmänsä yrittivät Havannan Marianaossa löytää alkuperäistä klubin paikkaa, eivät paikalliset enää muistaneet. Mutta musiikki eli, ja elää yhä. 

Nyt, 16 vuotta uuden tulemisen jälkeen, soitto soi edelleen, vaikka vanhimmat jäsenet ovatkin pitkälti joukoista poistuneet ja porukka pääosin vaihtunut. Nykykokoonpanossa soittaa vuoden 1996 albumi- ja/tai vuoden 1999 leffakokoonpanosta yhä trumpetisti Guajiro Mirabal  ja laud’ia eli ikäänkuin Kuuban luuttua soittava Barbarito Torres. Muut muusikot ovat liittyneet remmiin vuosien mittaan ja bändi on nykyäänkin huikea yhdistelmä kokemusta ja tuoreempaa näkemystä kansalliseen kuubalaiseen populäärimusiikkiin ja koko lattariperinteeseen.

Bändi veti ensin reilun tunnin keskenään, Mirabalin, Torresin ja kitaristi, tai tres’isti Papi Oviedon saadessa soolotilaa. Kapellimestari ja vetopasunisti Jesus Ramos pyöri lavalla kuin hyrrä, soitti välillä, väliin lauloi, spiikkasi ja esitteli muusikoita, mutta toimi myös  atomikellon tarkkana bändijohtajana, antaen käskyjään puhaltajille ja kolmen miehen perkussio-osastolle. Ja kaikki soitto oli lattarilajista riippumatta tarkkaakin tarkempaa, mutta voi Hesus miten silti eli ja hengitti. Ihailla pitää sitä rentouden määrää millä toimitus sujui. Lavaa elävöitti upealla olemuksellaan myös laulajatar ja tanssija Idania Valdes, sekä pianisti Rolando Luna ja miespuolisista vokaaleista pääosin vastannut Carlos Galunga.

Kun setti oli palttiarallaa puolimaissa, oli aika kutsua lavalle elävä legenda, 82-vuotias laulajatar Omara Portuondo. Loppuunmyyty Finlandia-talo vastaanotti ladyn seisaaltaan. Eikä se jäänyt viimeiseksi seisonnaksi. Portuondo oli mukana jo Wendersin elokuvassa ja alkuperäisellä albumilla, eli on olennainen osa saagaa ja tämän kokoonpanon kolmas alkuperäinen. Uransa Portuondo aloitti jo vuonna 1950, mutta yhä on upea ääni soinnukas ja voimaa täynnä. Ja taisipa Portuondon tulkitsema ”Quizas,Quizas,Quizas” olla se kaikkein odotetuin biisi monelle tänä(kin) iltana. Tänään kuitenkin itselleni vaikuttavinta oli kokonaisuus, Portuondon laulu sen osana. Kokonaisuus, lähes kahden tunnin matka latinomusiikin klassismiin ja itseasiassa aika monen rockmusiikin lajin (ainakin osittaisille) alkujuurille. Yksi muusikko kuitenkin omasta näkövinkkelistäni nousi yli muiden, 79-vuotias trumpetisti Guajiro Mirabal. Kuinka voi olla niin liikuttavan hienoa, kun vanha mies soittaa 60 vuoden kokemuksella (Mirabal aloitti ammattimaisesti 1951). Ja kuinka öögaakostuttavan kunnioittavasti muu orkesteri kohteli erityisesti Mirabalia. Mahtavaa.

Lipun hinta, 54 euroa osittain näkörajoitteisesta paikasta, tuntui suolaiselta. Mutta lohdutti tietää, mitä jengi oli maksanut alhaalla permannolla. Finlandia-talossa maksetaan puitteista ja nimestä. Mutta eipä siinä, nyt on iso aukko täytetty musiikillisessa sivistyksessäni. Eikä yhtään liian aikaisin. Portuondo ja muutamat muut muusikot eivät ainakaan enää Suomeen tule. Jatkaako BVSC, kun kaikki vuonna -96 mukana olleet ovat lopettaneet? Toivottavasti ei, ainakaan tällä nimellä. Tribuuttia musiikillisille juurille voi tehdä muutenkin ja toivottavasti tämä perintö saadaan elämään jollain muilla keinoin.  Nyt on aika omalta osalta täyttää myös se aukko, että kaivanpa vihdoin nähtäväkseni  elokuvan Buena Vista Social Club. Fedorani nousee korkealle ja kumarran syvään vanhuuden, kokemuksen, muusikkouden ja taidon hiljentämänä. Muchas gracias BVSC!  KG

Lauri ”Arno” Ankerman, The Backbone @ Liberte, Helsinki 28.08.2012

Näköjään tavallisena loppukesän tiistai-iltana voi tehdä henkilökohtaista keikoillakäyntihistoriaa. Oli nimittäin aika hiljaista Kallion Libertessa, ja onnistuin käsittääkseni olemaan ainoa maksanut asiakas. (Korjaathan, jos olen väärässä ja luet tämän, mustahupparinen herrasmies..) Eikä siinä mitään, joskus väki lähtee todella nihkeästi liikkeelle, mutta minun vitoseni olisi pitänyt jakaa kuudelle muusikolle. Lippukeikka Libertessä.

Urheasti illan aloitti deltabluesmies Vantaanjoen suistomailta, Lauri ”Arno” Ankerman. Urheasti, vaikka salin ”puolella” oli vain minä ja kaksi soittajaa seuraavasta bändistä. Onnekseen Ankerman taisi armeliaasti häikäistyä Liberten kieltämättä armottomista valoista, joten koko karuus oli toivottavasti edes hetkittäin painettavissa taka-alalle. Mutta minun hattuni nousee hirvittävän korkealle, kun muusikko vetää parhaansa mukaan, vaikka salissa olisi yksi maksanut tai vaikka vain miksaaja, jolle maksetaan. Ankermanilla homman nimi on erittäin perinnetietoinen deltablues Charlie Pattonin ja Robert Johnsonin malliin. Kunnioitus esikuville lähtee siitä, että deltabluesia soitetaan sprigi päällä ja aidoilla soittimilla. Eikä siinä kaikki, Ankerman osaa tehdä kulkevia biisejä. Perinne on hallussa, ei vain suistomaan soundit, vaan myös amerikansuomalainen tausta. Miehen kotisivuilta löytyy huima tarina siitä, miksi tälläkin keikalla soi vuoden 1931 National Duolianin resonaattorikitara. Kannattaa käydä lukemassa ja kuuntelemassa biisejä.  Suosittelen lämmöllä. Sivuilta selviää myös, miksi Ankerman löysi nimenomaan deltakaman, miksi perinne nyt jatkuu, ja kuka opetti Ankermanin suvulle ne ensimmäiset suistosoinnut. Huikeaa perimää.

Singaporen satamassa” on suorastaan huikea biisi, jonka Ankerman onnistui loihtimaan kuviksi ja tunnelmiksi tässä täysin tyhjässä ja koko kaupungin tänään hylkäämässä baarissa. Mahtavaa. Miehen esikoisalbumi ”Vantaanjoen suiston juurimusiikkia” on ulkona, kuunneltavissa ja hankittavissa. Tutkikaapa. Monista Ankermanin kielikuvista tuli mieleen varhainen Kari Peitsamo, ja tämä on pelkästään hyvällä sanottu. Samaa mytologiaahan tämä kaikki on, Kari rakensi oman Mississippinsa Siuroon, Lauri Vantaanjoen laskema-alueelle.

Urheasti veti myös illan kakkosartisti, rätväkkä rokkiryhmä The Backbone, joka aloitti aikoinaan Dr.Feelgood-tribuuttibändinä. Väkimäärä pysyi melko vakiona, eli Backbonen itseironisen riehakasta vetoa seurasi yhteensä kuusi silmää (kaksi per naama, ai niin ja miksaaja tietysti). Täysillä voi vetää vaikka tyhjille seinille, eikä bändi alkanut leikkaamaan sovittua biisilistaa lyhyemmäksi, vaikka varmasti teki mieli pois. Sovitaanpa niin Backbone, että illan paras saldo oli se, että ainakin itse opin jälleen massamäärät enemmän arvostamaan muusikkoutta, kun sain nähdä kuivan Ballantinesin kyydipojittamana hikisen treenisessionne oikein baariolosuhteissa. Eikä se arvostus ole ihan kauhean pientä ollut tähänkään asti. Käykää ihmiset keigeillä, kannattakaa musiikin elävänä esittämistä. Minäkin käyn, minäkin kannatan. KG

Toots & The Maytals (jam) @ The Circus, Helsinki 21.08.2012

Helsingin Kampin The Circus on kuulkaas kansainväliset mitat täyttävä rock-klubi. Tai yökerho, miten vain, mutta rokkiklubi silloin kun siellä bändit soittaa. Ystävällismielinen henkilökunta, narikassa maksu vain jos jotain jätät. Sujuva sisääntulo ja ulosmeno. Toimivat valot ja hyvä soundi. Baaritus ja henkilökunnan määrä mietityn oloisia. Näillähän pärjää jo pitkälle. Helsingissäkin bändit soittavat mitä erilaisimmissa paikoissa, joissa monessakaan ei toteudu edellämainituista kuin pari tai ei yksikään. Hyvä Circus. Lippuhinnat, varsinkin ovella, on jo kipurajan tuolla puolen, mutta arvostaa pitää paikkaa ja bändipolitiikkaansa sinänsä. Eli jos illan anti ei tänään iskenytkään kuin miljoona volttia, ei ollut paikasta kiinni.

Ennen vuotta 1968 ei ollut reggaeta, tai ainakaan termiä reggae. Oli kovin suosittua skata ja oli rocksteadya. Mutta kun armoitettu Jamaikan laulumies Toots Hibbert ja kumppanit eli The Maytals julkaisivat mainittuna vuonna singlensä ”Do the Reggay” (vielä tässä vaiheessa tuossa muodossa), alkoi termi ja rytmi muotoutua siksi, minä sen nykyäänkin tunnemme. Voidaan siis melko oikeutetusti sanoa, että Toots on ”reggaen kummisetä”. Bändi pidensi nimensä nykymuotoon vasta 1971 ja oli vuosikymmenen puolimaihin asti suositumpi kuin itse Bob Marley tai Peter Tosh.

Mutta energinen lavaesiintyjä monesti Otis Reddingiin verrattu Toots on edelleen ja bändinsä miehistönvaihdoksista huolimatta jaksanut saarnata ska-sanaa ympäri maailmaa, ja jaksaa yhä, 66-vuotiaana. Kaverin ei ole tarvinnut pössytellä aivojaan pihalle tai blaadata jalkojaan alta, musiikki on ollut tärkeämpää. Ja nyky-Maytals on kova 7-henkinen joukko ammattimuusikoita.

Silti jokin jäi omasta kokemuksestani tänään puuttumaan. Eikä voi syyttää kuin itseään, ei miksaustiskiä, ei bändiä. Ei edes yleisöä, joka oli varsin pähkinöinä Maytalsien ensimmäisestä koskaan Helsingin keikasta. Eli tunnelmaakin  riitti. Bändi soitti melko tarkalleen puolitoista tuntia, ja kaikki ilmeisimmät ja odotetuimmat hittinsä: ”Louie, Louie”, ”Funky Kingston”, ”Pressure Drop” ja muut, sekä livenä(kin) huikean hienon reggaetulkinnan John Denverin klassikosta ”Take me home (country roads)”. Sekä tietenkin loppuun säästetyn pitkän yleisönlaulatuksen ”54-46 That’s My Number”. 

Pari rockfriikkiyteen liittyvää matkaa olen luvannut itselleni (mahdotonta tosin sanoa, milloin ja millä rahoilla); pyhiinvaelluksen New Jerseyhin Yhdysvaltain itärannikolle ja Jamaikan Kingstoniin pyhille paikoille, mistä niin paljon rockhistoriassa alkoi.  Uskonpa, että itsekin olisin syttynyt aivan toisella tavalla Maytalsien keikkaan, jos vain Karibian aallot olisivat lyöneet lähirantaan ja pöytä ollut täynnä kylmää Red Stripea. Ja tummaa Angosturaa kylkeen…

Itselläni pointti oli tänään, että reggaen yksi ehdottomasti legendaarisimmista ”pakko-nähdä”-tekijöistä on nyt nähty. Pahoittelen itselleni alaviritteistä keikkakokemusta ja olen hyvillä mielin, että todennäköisesti Circuksen sinänsä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai tänään haluamansa. Bändilläkin vaikutti olevan hauskaa. Yritämme seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä, sekä minä että KG.

Southside Johnny & The Asbury Jukes (us) @ Tavastia, Helsinki 01.08.2012

Southside Johnny sai kasteessa nimen John Lyon vuonna 1948, ja 70-luvun alussa kaverikseen muutaman itsensä kaltaisen, lahjakkaan jampparin. Häiskien nimet sattuivat olemaan Steve van Zandt ja Bruce Springsteen. Ja loppu on rockin historiaa.

New Jerseyn rannikkoskenen soulpäällikkönä ja koko liikehdinnän suunnannäyttäjänä Johnny jäi kuitenkin maailmanlaajuisessa huomiossa ja suosiossa aina kahden jo mainitun jalkoihin. Ilman Steven ja Brucen apua John Lyon ei ehkäpä olisi sitä mitä on nyt, mutta niin tai näin, puheen kohteena on yksi kaikkien aikojen kovimmista rocksolisteista (tiedetään, adjektiivit eivät ole viime päivinä olleet vaatimattomimmasta päästä, mutta minkäs teet).

Itse olin odottanut Johnnyn ja legendaarisen bändinsä The Asbury Jukes ensinäkemistä vähintäinkin 25 vuotta (nämä on aina niinkuin piirtäisi pitkää viivaa veteen). Ja sitten kun se tapahtuu, se tapahtuu Bruce Springsteenin ja The E Street Bandin ennätysvetoa seuraavana iltana. On tässä kestämistä. Edellisen illan maratonstondaamisesta oli edelleen selkä ja pylväät jäykkänä kuin Jyrin tiedättehän. Sielurievusta puhumattakaan tässä yhteydessä. Mutta mielelläänhän tälläista kestää.

Muutamia tuttuja kasvoja vilisi loppuunmyydyn Tavastian nopeasti dioksidoituvassa ja perspiroituvassa tungussa. Kaikki kovan linjan New Jersey-jäbät olivat tietenkin paikalla, olihan Johnnyn edellisestä Helsingin-keikasta jo peräti 19 vuotta. Mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Keikka nytkähti käyntiin todella kovalla klassikolla, nimittäin ”This Time It’s for Real”. Mainio valinta 19 vuoden tauon jälkeen. Nykymuotoinen Asbury Jukes osoitti olevansa kova keikkakone heti alussa, onhan niin ettei NJ:n päälliköiden miehistöissä mitään kolmosdivarin hanuristeja pyöri. Vaikka bändissä on soittanut vuosien myötä niinkin mytologisia hahmoja kuin Bobby Bandiera (kitara), La Bamba Rosenberg (pasuuna) ja Eddie Manion (The E Steet Band, baritonisaksofoni), niin tämänhetkiset kiertuejäbät ovat hiukan tuntemattomanpaa kalustoa. Mutta hyvin silti puntti tutisi. Erityisesti Jeff Kazee Hammond B3:ssa ja Jeff Isley saksofonissa eivät häpeäisi missään seurassa. Show’ta jatkettiin muutamalla toissavuotisen ”Pills and Ammo”-albumin raidalla, eivätkä ne nyt täyteraitoja olleet, mutta valittettavan moni, ellei valitettavan kaikki, olivat kuitenkin paikalla kuulemassa niitä tärkeitä soulhittejä jo vuodesta 1976. Ja saatiinhan niitäkin; ”Talk to Me”, varhainen Springsteen-hitti ”The Fever”, ”Love’s on the Wrong Side of Town”  ja monet muut. Itselleni se kovin veto oli kuitenkin vääjäämättä Stevie van Zandtin kirjoittama ”Next to You” Southsiden huikealta  ”Hearts of Stone”-albumilta (1978), joka pitkäsoitto kuinka ollakaan puuttuu joka kerta, kun laaditaan kirjoja kuten 1000 Records to Listen Before You Die. Kuinka ollakaan. No, eipä niissä ole Big Countryakaan. (Eikä The Alarmia!)

Show’n intensiteettimittarina toimi Johnnyn ruutupaita. Mitä märemmäksi se kävi, sitä kovempi oli meno. Ja sitä vähemmän oli happimolekyylejä myöskään alhaalla yleisön haukottavana. Ja myönnettävä on, että vaikka olikin kuinka kova keikka, niin heinäkuinen työrupeama (kyllä, Keikkis tekee oikeita töitä) ja edellisiltainen aikamatka Stadikan sileällä otti veronsa. Mutta kun soulmusiikin valkoinen Seppo-setä sitten ensimmäiseksi encoreksi täräytti tiskiin omissa kirjoissani yhden historian kauneimmista rockrakkauslauluista eli ”Without Love” (ja yksi toinenhan niistä jo mainittiinkin eli ”Next to You”), niin kylläpä palkittiin ehkä oman keikoillapyörimishistoriani pisin odotus. Huimaa! Moni omilla listoillani ollut hitti jäi kuulematta, mutta jäipähän myös nälkää lentää Johnnyn ja bändin perässä vaikkapa jokasyksyiselle Amsterdamin tai Lontoon keikalle. Itselläni ylivoimaisesti soinein albumi on kuitenkin vuoden 1991 ”Better Days”, jonka senkin biisejä olisi vielä livenä kuultava. Kaivakaapa kyseinen kiekko kuunteluun, siinä tulee niin valtava määrä New Jerseyn talenttia, myyttiä ja mytologiaa yhteen, että hirvittää vielä 21 vuoden jälkeenkin.

Poistuin Stadin yöhön ja kohti hotellia pikimmiten, kun keikka oli paketissa, vain saadakseni ystäväsmieheltä multsarin puhelimeen, jossa kuva Johnnyn pääsylippuun raapaisemasta nimmarista. Ensi kertaan siis Johnny ja kiitos, että jaksoit odottaa…Otankin mukaani Amsterdamiin ”Better Daysin” C-kassun kannet.

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ Olympiastadion, Helsinki 31.07.2012

Rockmusiikin kruunaamaton elävä kuningas, New Jerseyn saarnamies ja maailman paras yhä tuottelias rocklaulujen kirjoittaja Bruce Springsteen, tai puolen maailman kesken vain The Boss, soitti heinäkuun kauniiksi lopuksi viidennen keikkansa Suomessa. Itselle kerta nähdä Pomo oli kuudes, ja todistatte nyt arvon lukijat, kun raportoin kovimmasta koskaan näkemästäni Springsteen-vedosta. Ellei jopa kovimmasta koskaan näkemästäni keikasta. Lähellä on.

Astun seurueeni kanssa Helsingin urheilupyhätön tarmacille hiukan ennen iltaseitsemää. Ennakkoilmoitukset olivat antaneet ymmärtää, että soitto soisi klo 19. Kuitenkin jo ennen kuutta Pomo oli vetänyt viisi akustista biisiä ja jutustellut eturivin die-hard-fanien kanssa. Tämän menetin säästellessäni viimeistä jalkapariani, tiedossa kun kenttälipuilla oli seisoskelua minimissäänkin nelisen tuntia. Vaan emme tienneet kun läksimme seisoskelemaan silloin.

Tasan klo 19.50 Bruce ja bändi astelee lavalle. Ja aloittaa maailman parhaan rockbiisin, niistä joita Bruce ei itse ole ollut kirjoittamassa. Eli John Fogertyn ”Rockin all over the World”. Nyt on kova startti! Ennakkoveikkailut avausbiisistä sinne minne ne kuuluukin ja tukeva ote Conversella bitumiin. Maailman paras rockyhtye on lauteilla. Ilman välilänkytyksiä ”Night” ja useimmiten vasta setin loppupäässä kuultu ”Out in the Streets”. Saman tien selviää, että legendaarinen E Street Band on hirmuisessa vedossa ja että tänään voi odottaa mitä tahansa. Ja niinhän siinä sitten käykin.

Ensimmäinen henkilökohtainen tippa tirahtaa öögaan yleisön pahviplakaatilla toivoman ”Prove it all nightin” kohdalla. Näitä keikkoja odotetaan aina niin kauan, niin paniikissa ostetaan liput, niin sydän sykkyrässä säädetään muu elämä siihen asentoon, että näille pääsee. Eikä se simmukulma kuivumaan pääse. Pomo osoittaa seuraavilla vedoilla, että uuden ”Wrecking Ball”-albumin biisit eivät klassikkoseurassa kalpene. Bändi tuuttaa korkeaoktaanisempaa koneeseen ja keikka suuntaa uudelle tietämisen tasolle.  Kolme uuden albumin raitaa tänne alkupäähän, ryyditettynä Soozie Tyrellin tummalla viulusoundilla ja Charlie Giordanon haitarilla. Vuonna 2008 kuolleen kosketinsoittaja Danny Federicin perintö on hyvissä käsissä.

My City of Ruins” albumilta ”The Rising” saa vuoron olla se pitkä suvantobiisi, jossa Bruce todistaa jälleen kerran olevansa myös itseironinen hengellinen johtaja, saarnaaja, pastori. Katse luotuna lavaan Pomo tassuttelee edestakaisin, sanan väkevyys pitää liikkeessä. New Jerseyn mies johdattaa 43 000 ihmistä Jordan-virran rantaan, ja nyt on enää jokaisesta itsestään kiinni, miten valkein vaattein siitä heilahdetaan yli.

Upeasti sovitetut ”Does this Bus Stop at 82nd Street?” (yleisön toive) ja ”Be True” jatkavat rauhallista suvantoa, mutta ”Jack of All Trades” kitaristi Nils Lofgrenin upealla soololla ja Brucen pelastusarmeijarummulla nostavat keikkaa jälleen pykälää sfäärimpään. Huikean kaunis luenta ”Downbound Train”-biisistä ja sitten lähtee Nils kitaroineen lentoon. ”Because The Night” on tällä kertaa se biisi, jossa yksi rockin historian arvostetuimmista kepittäjistä päästää itsessään perkeleen irti. Aiemmilla rundeilla olen nähnyt Lofgrenin huikean aavetanssin Murder Incorporatedissa ja Youngstownissa, ja tämä on saman sarjan jatkumoa.

Erityismaininnan Stadikan illassa saa videoscreenien ohjaaja, jolla on homma erittäin hallussa. Tyylitajua ja nopeutta, kamerat koko ajan oikeassa paikassa, juuri siellä missä odottaa ne näkevänsäkin. Yhtään kuvaa paniikissa etsivää kameraa ei tarvitse leikata sisään. Ei pärjäisi tänään täällä se hesseli, joka suti Metallican taannoisella hiekkakenttähölmöilyllä.

Yleisö on aivan lavanedustaa lukuunottamatta ollut jäyhää, ainakin kentän näkökulmasta nähtynä. Mutta Pomohan tietää, mistä naruista suomipossea kannattaa nykiä. Eli kyllä ne on ne ”Rising”- ja ennenmuuta ”Born in the USA”-albumien raidat. Surullista on se, että jengi on aina jälkimmäisenä mainitun albumin nimibiisin kuullessaan aivan mehuissa, sukupolvestakaan oikeastaan riippumatta. Toki Brucen läpimurto Suomessa tuolla ”USA”-platalla tapahtui, mutta kun edelleen tuntuu että liian harva edes ymmärtää biisin sanomaa. Itseä on aina häirinnyt se Tomas Ledin at Popkalaset-tunnelma, kun Pomo soittaa ”USA”:n biisejä. Mutta ongelma on tällä puolella, ja jos mainittu väki saa lompakollaan äänestettyä Brucen poikkeamaan varsin kalliitta kiertuepoikkeamia Suomessa, niin meikä on messissä.

Tällä kohtaa keikkaa uuden kiekon upea merirosvopoljentoinen ”Shackled and Drawn” nostaa itsensä jopa koko keikan kovimmaksi tulkinnaksi, tai yhdeksi niistä. Koko amerikkalainen musiikkiperimä on hallussa, E Street Band käy kuin valtava kone ja etenkin torvisektio on hillittömässä lyönnissä. Sen nimekkäimipinä hahmoina itse Eddie Manion (ex-Asbury Jukes ja Seger Sessions Band), monissa liemissä keittynyt baritonisaksofonisti, sekä viime vuoden kesällä menehtyneen Big Manin eli Clarence Clemonsin veljenpoika Jake. Eipä ole omppu kauas pudonnut puusta, Jake töräyttää kuin setämies ennenvanhaan ja ihanaa on se, että kaverin sukunimellä ei lavalta hehkutella yhtään, mies tulee hädintuskin esitellyksi. ”Dancing in the Dark”-biisin loputtoman pitkä saksofonisoolo panee haukkomaan henkeä ja osoittaa, että Jake kuuluu joukkoon ja elämä jatkuu mitä huimimmalla tavalla. Puhallinporukasta erottuu myös trumpetilleen paljon soolotilaa saava Curt Ramm.

Juuri kun luulee, että kierroksia ei enää voi nostaa, että paremmaksi tämä ei voi enää mennä, aloittaa Bruce järisyttävänkauniin balladiversion ”Back in your Arms”-biisistä (joka neljän muun laulun ohella kuullaan tällä kiertueella ensimmäistä kertaa). Ja kuinka tyylikästä onkaan lopettaa varsinainen setti ”Land of Hope and Dreamsiin”. Kerro meille Bruce. Joskin varsinaisen setin ja encoreiden raja on Springsteenin tapauksessa aina häilyvä. Ja erityisesti tänään.

Keikka on nimittäin hädin tuskin puolivälin ylittänyt. Pitkä puhe pohjustaa maagista ”We are alive”-biisiä, Bruce kertoilee lapsuudestaan ja suhteestaan kuolemaan. Sitä Bruce on lähellään nähnyt viime vuosina aika paljon, nimittäin kuolemaa. Suru vanhentaa, ja kyllä mieli tekisi sanoa, että Pomon olemuksessa on useampi vuosi plussaa sitten viimenäkemän. Periaatteessa keikka olisi voinut loppua kolmeen encoreen ja jos johonkin, niin ”Born to Runiin”. Mutta ei. The E Street Band tankkaa metanolia koneeseen ja jauhaa käsityskyvyn ylittävällä voimalla ja energialla historiansa ennätyslukemat tauluun, keikka kellottaa hillittömät 4 tuntia ja 10 minuuttia (www.backstreets.com-sivuston mukaan 4″05, mutta ennätys yhtä kaikki). Kerrankin Helsinki ja me kaikki olemme mukana tekemässä rockhistoriaa. Selkä huutaa hoosiannaa, jalat liikkuvat halvausta uhmaten, mutta tämä kaikki on erittäin kannattanut. Tämä oli pakko nähdä, täällä tänään(kin) oli pakko olla. ”Tenth Avenue Freeze Out” ja hiljainen hetki Clarencen muistolle. Ja Jake, pikku-C., tuuttaa sydämensä kyllyydestä. Isot saappat on täytetty. Vielä ”I don’t wanna go home”-biisin (Brucen ja Stevie van Zandtin duetto) aikana odotan lavalle Southside Johnnya, mutta olisihan se ollut jo liikaa. Sen sijaan vierailevaan komppikitaraan saadaan loppumetreillä (no, loppusatasilla) itse Jon Landau, Springsteenin pitkäaikainen luottomies-tuottaja. Koko keikka loppuu lopulta enedestiedäkuinkakauankestävään ”Twist and Shoutiin”. Pomo ei sano lopuksi ”see you next time”, mutta en anna sen nyt häiritä ennätysten iltaa. Kiitos ja kunnia. KG

NÄMÄ KUULTIIN VARSINAISESSA BÄNDISETISSÄ:

Rockin’ All Over the World
Night
Out in the Street
Loose Ends
We Take Care of Our Own
Prove It All Night (’78 intro)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
My City of Ruins
Does This Bus Stop at 82nd Street?
Be True
Jack of All Trades
Downbound Train
Because the Night
Lonesome Day
Darlington County
Light of Day
Shackled and Drawn
Waitin’ on a Sunny Day
Back in Your Arms
The Rising
Badlands
Land of Hope and Dreams
* * *
We Are Alive
Born in the U.S.A.
Born to Run
Detroit Medley
Glory Days
Dancing in the Dark
Tenth Avenue Freeze-out
I Don’t Want to Go Home
Higher and Higher
Twist and Shout

Metallica (us), Machine Head (us) @ Sonisphere Festival, Kalasatama, Helsinki 04.06.2012

Jos Helvetti on olemassa, luulen tietäväni millaista siellä on. Siellä on kylmää ja ahdasta. Siellä syödään sioillekin kelpaamatonta jätettä, väkeä on enemmän kuin K-Marketin tuulikaapissa, kaikki on jurrissa ja Metallica soittaa kilometrin päässä keikkaa, joka ei lopu koskaan. Ja väki tuntuu tykkäävän.

Olin tahallani jättänyt ostamatta lipun kesän 2012 Sonisphereen, jonka pääesiintyjänä oli Metallica. Päälimmäisenä syynä se, että vihaan massatapahtumista massatapahtumimpia ja että Metallican parhaat päivät on jo nähty. Lukion hyppytunneilla jouduin ylittämään häpeän kynnyksen, kun joka päivä kävin kirjaston tädeiltä pyytämässä ”Master of Puppets”-vinyyliä soimaan. Levy alkoi lopulta naksua ja paukkua kuluneisuuttaan, ja toki oletin, että olin onnistunut yksinteoin soittamaan sen liki puhki. Mutta sen jälkeen, ja viimeistään ”and Justice for All”-rieskan, Metallicasta alkoi tulla heavyrockin U2 tai R.E.M. Ja minua lakkasi kiinnostamasta.

Mutta kun sitten päivän työkuviot alkoivat selkeytyä, niin kiusaus käydä iltapäivällä Kalasatamassa kärkkymässä peruutuspaikkaa  muodostui liian kovaksi. Sain kuin sainkin lipun ja pilkkahintaan vieläpä. Oma pilettini kustansi tasan puolet siitä mitä kuukausia sitten muutamassa minuutissa loppuunmyydyt. Ja oikein hyvä niin.

Tuli aika valua kymmenientuhansien muiden lailla Kalasatamaan. Auto parkkiin ja alueelle. Olin siis skipannut kaikki iltapäivän ja alkuillan Sonis-bändit eli Hardcore Superstar, Gojira, Amorphis ja Ghost. Tavoitteena koko päivän olikin olla paikalla ajoissa Machine Headin aloittaessa.

Machine Head täräytti oman osuutensa käyntiin kestoraidalla ”I am Hell”. Ja varmasti kaikki ihan ok bändillä itsellään, mutta entäpä me muut? Matkaa omalta kohdalta lavalle lähes 200 metriä, alle kymmenasteinen takatuuli tarttuu soundiin ja vie sen mennessään kohti koillista, niin onpa kohtuullisen sama kuinka tärkeästä alan bändistä puhutaan. Olisin toki voinut yrittää luovia lähemmäs, mutta nytkin oli jo niin monta tennarilleastujaa, että eipä ole minun lajini. Tajusin sitten nousta kaapelikynnyksen päälle tönittäväksi, ja sain joltisenkin näköyhteyden lavalle ollessani kuitenkin 3,5 cm muita ylempänä. Mutta vähänpä auttoi. Tuuli vei Mäsärin soundit ja loput hoiti Metallican asetuksilla ollut miksaustiski. Ainoa muistijälki jäi ”The Blackening” albumin raidasta ”Halo”.

Toki olisin voinut maksaa lisähintaa päästäkseni VIP-alueelle ja lähemmäs lavaa, mutta en kannata loputonta rahanahneutta, enkä tullut maksaneeksi. Tunti piti lusia Machine Headia ja sitten se oli ohi, illan eka etappi.  Tapahtui kuitenkin kauhein, eli suomalaisella rokkifestarilla yllätti nälkä ja pakko oli antautua jonomuodostelmaan. Tiedoksi tointa hoitaneelle Fastgourmet-yhtiölle, että konseptinne on nerokas. Syötetään alhaisinta paskaa sianruokaa pikkujurriselle väelle armottomalla katteella ja kutsutaan palvelua fastiksi ja sitä ylitsevuotavaa mäskiä gourmet’ksi. Paperilautasellinen märkää ”kebabia” maksaa 8 euroa, ja maku vertautuu elämänsä loppukaarella sinnittelevään hajunsyöjään. Olette alan taiteilijoita, olette neroja.

Mäskit roskikseen ja trikiinipaniikissa kohti anniskelualuetta; josko Jallu tahi Jägermeister veisi pötsin huomion muualle?  Jonot täällä jo inhimilliset, mutta mahdollisuus käyttää pankkikorttia ja muistella flänätsyssä PIN-koodia, sekä naurettava tölkkipanttisysteemi ruuhkauttavat Alamaailman kaljateltat silti. Anna anteeksi oletettu lukija, että toistan itseäni pahasti, mutta palaan yhä muistoissani maailman parhaiten järkättyyn massatapahtumien massatapahtumaan eli Wacken Open Airiin, jossa itselläni oli kunnia olla kesällä 2009. Ei ollut jonoja, ei ollut tölkkipanttia, ei ollut itkua ja hammastenkiristelyä (ja pokaa kuitenkin huippupäivinä jopa 75 000!). Oli raskaan metallin juhlaa, jossa musiikki oli pääasiassa. Eikä haitannut yhtään, että Immortal toimitti maailmanluokan settiä 300 metrin päässä. Poissa oli Sonisphere-brändin nihilismi ja tarve tuottaa maksimi summa rahaa rutinoituneimmilla mahdollisilla keikkakoneilla maailmassa.

Ja entäpä Metallica itse? Bändi oli täällä, ja tällä Euroopan-kiertuellaan soittamassa klassikkoalbumiaan ”Black” alusta loppuun. Tai oikeammin lopusta alkuun, kun ei tällaista albumiklassikkokeikkaa edes voi hoitaa keskimääräisesti, vaan kerran maailman toiseksi tärkein thrashmetallibändi (tarvitseeko oikeasti kirjoittaa tähän Slayer?), joutui tässäkin kohtaa olemaan ”erikoinen” ja peittelemään kaikella tällä nololla show’aamisella mm. sitä faktaa, että Lars Ulrich ei enää osaa soittaa rumpuja.

Voiko sanoa nähneensä Metallican, jos bändi soittaa 400 metrin päässä, ja näköhavainto perustuu käytännössä isoihin videoscreeneihin? Joita niitäkään ei saatana sentään maltettu pitää kunnon Sonisphere-hengessä itse asiassa, vaan päälle alettiin ajaa videoefektiä, mykkäelokuvavinjettiä ja muuta aivotonta paskaa. Olisitte edes antaneet kauas joutuneitten fanien katsoa bändiä kankaalta, kun muuten orkesterin mittakaava lavalla on osastoa avannon pienentämä pili. Jos sitäkään.

Metallican insinöörit tikkasivat hengettömän setin läpi ja marssivat kassan kautta ulos Suomen jäätävään kesäyöhön. Kuinka vähän voi jäädä isosta keikasta jälkipolville kerrottavaa? Todella vähän. Marssin itse ulos alueelta ”Unforgivenin” soidessa eli kun  Se klasarialbumi oli vahvimmin kesken, käännyin katsomaan vielä kerran taakseni kohti Sodomaa (silläkin uhalla että muutun suolapatsaaksi Kalasataman soraan) ja katso, näky oli puhuttelevuudessaan lähinnä mieletön! Satoja, tai tuhansia ihmisiä marssimassa alueelta ulos ripeään tahtiin, ja Metallican ”Black” on pahasti kesken. Eli se miksi tänne tultiin. Pääsen kadulle, kohdalleni pysähtyy auto, ikkuna laskeutuu ja nuorehko mies asenteellisissa Police-laseissaan kysyy: ”Tuleeks tää levyltä? Vieläkö ne veivaa?”

Onni oli olla maksaa vain 40 euroa lipusta koko lähihistoriani läämäisimpään, rahanahneimpaan ja hätäisimmin ylöspantuun rockjuhlaan. Onni oli päästä omin jaloin etuajassa pois. Onni oli jättää samantien jäähyväiset Sonisphere-konseptille. Voitte tahkota kyhnynne jatkossa ilman minua. Laskeskelin Nokia-matolaatikkoni laskimella, että illan liikevaihto oli vähintäin 4 miljoonaa euroa, ja sen kyllä huomasi kaikesta. Kuka keksi soitattaa Metallicaa betoniaseman pihassa? Kuka ideoi, että myös pyörätuolilla liikkuvat metalliveljet- ja siskot yrittävät ajaa invalavalle lapsenpään kokoisten kivensmurguloiden seassa? Tämä on jättömaa, soramonttu, mustalaisleiri, ei tämä liity millään tavalla rockin perintöön ja historiaan. Asian tärkeyteen. Ja kuinka olla, Metallica suostuu vetämään täällä, ja missä vain. Onneksi olkoon Pori, että pääsit tästä nihilismistä eroon. Vain yksi ihminen kuoli.

Jos luette tämän, älkää kertoko kenellekään, että olin kesän 2012 Sonispheressa, 47 000:n muun joukossa. KG

The Soundtrack of Our Lives (swe) @ Tavastia, Helsinki 09.05.2012

Göteborg on yksi maailman tärkeimmistä rock-kaupungeista, ei voi mitään. Sen hyvän lisäksi mitä kaikkea maailma on saanut 80-luvun lopulla alkaneesta Göteborgin metalliskenestä, paikkaseutu tuotti sellaisia kulttibändejä kuin Union Carbide Productions. Ja kun mainittu orkesteri hajosi joskus vuoden 1993 paikkeilla, synnytettiin sen tuhkista (jo toki vuonna 1995 hiukan jäähtyneistä) yksi modernin Euroopan kovimmista liverockbändeistä. Tai ainakin sellainen The Soundtrack of Our Lives-yhtyeestä on vuosien mittaan kasvanut.

The Soundtrack of Our Lives tunnetaan rockosaajien keskuudessa hellittelynimellä TSOUL ja niin tässäkin bloggauksessa jatkossa. Itse todistin  TSOULia edellisen kerran joulukuussa 2008, Tavastialla niinikään, ja muistissa on huiman hieno keikka. Mutta kyllä tämä muuan keväinen keskiviikko tarjosi vielä huikeamman vedon. Huono biisi on toki määrittelykysymys tiettyyn rajaan saakka. Mutta kuinka montaa normaalimittaista keikkaa muistatte todistaneenne, jolla ei ole soitettu yhtään huonoa biisiä, tai täytebiisiä, jos niin haluatte? Itse vain muutaman.

TSOULin nokkamies ja laulaja Ebbot Lundberg on viileä ja karismaattinen hengellinen johtaja, jolla on taito ottaa yleisönsä pienin keinoin. Mies muistuttaa yhtäaikaa yhdysvaltalaista elokuvaohjaajaa ja galilealaista opetuslasta ja vaikka ei olekaan mikään pavarotti, niin kaikupohjaa löytyy ja äänen skaala on yllättävän iso. Jotkut TSOUL-laulut nimittäin kasvavat pikku aluistaan todella massiivisiksi eepoksiksi, ja siinä tarvitaan eturivissä sekä skaalaa laulaa että esiintyä.

Oli viiltävää nähdä The Zombies ja TSOUL samana keväänä, koska ensinmainittua jälkimmäisenä mainittu eniten mielestäni kaikessa 60-lukulaisuudessaan muistuttaa. Ja viittaan nyt tieytysti eritoten biiseihin. Mutta jotain samaa on myös Ebbotin ja Colin Blunstonen viileässä tavassa toimittaa sanomaansa. Välillä taas TSOUL onnistuu kuulostamaan mitä eniten The Who:lta, välillä jopa Oasikselta, varhaiselta Stonesilta jne. Mikä tarkoittaa, että yhtyeellä on 60/70-lukujen rockhistoria erittäin hallussa. Mutta ei joka suuntaan sekoillen, niinkuin vaikkapa tälläkin palstalla mainittu Of Montreal, vaan äärimmäisellä maulla ja tyylillä.

En nyt ala tässä, ihan vaikka vaihtelunkin vuoksi, luettelemaan mitä kuultiin ja mitä jäi kuulematta. Laajalla skaalalla järjettömän kovia rocklauluja bändin koko uran varrelta. Siinä kuitenkin jossain ”When we fall”-biisin kohdalla tuli mieleen vanhan kansan sanonta ”ne on eri miehet, jotka ruumiita tekee ja jotka niitä pesee”.  Jouduin poistumaan takaoikealle valitettavasti puolentoista tunnin kohdalla, kun myöhäjuna seuraavan päivän työnsuorituspisteeseen ei odottanut. Mutta suurimman osan keikasta nähtyäni voin todeta, että hyvät on oltava syyt, jos bändin seuraavan keikan näillä hoodeilla missaan. Ja niin väkivahva oli Ruotsin tehoketjun vääntö tänä iltana, että se ovella pulitettu 33 euroakaan ei enää kirvellyt niin vietävästi. Mutta sanottava on, että vaikka bändissä onkin 7 muusikkoa plus muu henkilökunta, niin Ruotsistahan ne silti vain tulevat. Että kyllä 33 euroa alkaa olla kipurajoilla.

Ja sanokaas, kuinka asiallista on ottaa kotimaisesta näennäissiideristä 7 euroa muovituopissa? Mielestäni erittäin epäasiallista. Puhutaan katteesta, joka ei ole millään perusteltavissa. Sen ymmärtää, että isoilla kuluilla liikkuvasta bändistä pitää ottaa ovella hiukan enemmän asiakkaalta, mutta juomahinnat Suomen kansallisliiterissä on jo kauan olleet farssi. Siksi ainakin itse seuraan minuuttien tarkkuudella Tavastian soittoaikoja, että sisällä tarvitsee lusia minimiaika. Ja sitäkautta jättää tiskeille minimirahat. Koska rakkauden rock’n’rolliin ja ahneuden erottaa toisistaan kyllä.

Vielä yksi juttu. Rockpoliisiudesta on puhuttu ennenkin. Olisihan se pitänyt tietää, että TSOULin keikalla jos missään on niin paljon rokkikyttää ettei tahdo välillä kuulla bändiä ollenkaan. Nytkään ei ollut mitään menemistä miksaustiskin takapuolelle. Selittämisen ja tietotoimittamisen määrä on niin valtavaa sillä vähänkään väljemmällä takalattialla, että se tulee tasaisena ininänä bändin soitannan yli ja korvatulppien läpi. Meitsin niin kutsuttuun jakeluun ei vain mene, että miten ihmeessä voi muistaa mitään keikasta, jos toista tuntia huutaa vieruskaverin korvakäytävään? Vaan onko niin, että osalle possea se muistaminen ei edes ole mikään juttu, vaan avainkeikoilla pitää näyttäytyä ollakseen uskottava? Mene ja tiedä. Mutta kielettyähän ei ole puhua, joten kohtalokseni jää kiertää salia ja etsiä optimaalisinta paikkaa. Piti kuitenkin sanoa. KG

Zola Jesus (us) @ Tavastia, Helsinki 01.04.2012

Tässähän kuulkaa synnytellään aivan mieletöntä keikkavuotta. Nyt tulee näytille laatua sitä tahtia että hirvittää, ja juuri kun oli vaahto kuivunut suupielestä tuosta Zombbari-keikasta, niin likitäydelle tavastialliselle ilmestyy Zola Jesus (aka Nika Rosa Danilova).

Zola Jesus  on vasta 22-vuotias ja kantaa nyt jo harteillaan lupausta jostain ihan valtavasta. Tämä tyttö kasvoi venäläistaustaisessa perheessä Wisconsinin takametsissä, vailla nettiä ja TV:tä, vähäisillä kontakteilla muuhun maailmaan. Päätettyään 7-vuotiaana ryhtyä oopperalaulajaksi Nika itseopiskeli ja kouli ääntään vuosikaudet ja kehitti pikkuhiljaa ilmaisuaan nykysuuntaan.

Kun taitelijanimi on sekoitus Jeesus Kristusta ja Emile Zolaa, se kuvannee paitsi omistautumista asialle, myös musiikkiaan sinänsä. Itse lähdin Tavastialle vailla mitään ennakko-odotuksia, olin vain tsekannut Zolan perustiedot ja kuunnellut Spotifysta löytyvät 6 biisiä. Mutta voima ja vimma, jolla Zola keikan toimitti, ei oikein tahdo tulla levyiltä läpi.

Kun Zolan bändi asteli hämärässä lavalle ja taustanauha lähti soimaan erittäin isolla volyymilla, mietin että taasko yksi niistä illoista kun Tavastiaa pitää yrittää soitattaa yltiöpäisen kovaa. Mutta ei. Mies tiskin takana tiesi missä mennään. Enpä ole musiikilla nähnyt ja kuullut tällaista voimaa todella pitkään aikaan.

Jokin biisirakenteissa ja melodioissa muistutti tukusta upeita brittibändejä kuten vaikkapa White Lies  ja ihan ennenkaikkea James ( upea hituri ”Collapse” voisi olla Jamesin kataloogista, miksei myös ”Shivers”). Mutta toki Zolan bändin soitinnus on hiukan erilainen (sekvensseri, sähköviulu ja efektilaitteen läpiajetut perkussiot), eikä musiikit sinänsä täsmää. Lyömäsoittaja takoi punttiatutisuttavat aavetanssit pohjiksi, ja siihen päälle muutamat viulusoolot ja koskettimia. Mutta myös Zola itse on instrumentti, hän ei pelkästään laula, vaan soittaa itseään.

Toinen mielikuva mikä musiikista vahvasti nousi oli Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tanssit ja laulut, liittyi varmaankin Zolan tapaan liikkua, elehtiä ja artikuloida lauluaan mutta myös sanoitusten tuolle puolelle laajentuviin vokaali(ellei peräti huuto)osuuksiin sekä tanakkaan rumpupoljentoon. Tämä jos mikä on tärkeää amerikkalaisen perimän jatkumoa. Jälkimmäisessä encorebiisissä ”Poor Animal” kun Zola lopuksi  syöksyili ja laukkasi lavalla villiä intiaanitanssiaan, tuli kohtuukokeneelle keikkaratsulle kyyneleet silmiin. Herkun harvinaisuus. Nimittäin kovinkaan usein ei saa todella todistaa tämän tason antaumuksellisuutta, paneutumista ja keskittymistä omaan olemassaoloon lavalla. Tuokaa nyt hyvät järkkääjät tämä tyttö Flow’hon tai syksyllä uudestaan klubille. Ja jos näin, niin hankkikaa lipunne ajoissa. Näistä keikoista puhutaan kaupungilla, yliopistoilla, liikennevaloissa ja seuraava myy loppuun erittäin nopeasti.

Vielä pari asiaa. Tiedättehän indiepoliisin? Se on sellainen uusista tuulista erittäin tietoinen muodikas jäbä joka linnoittautuu lähelle juomapistettä salin takaosaan ja huutaa lähimmän kaverin korvaan koko keikan ajan, millainen oli se ja se esikois-EP ja musavideo ja mikä Björkin keikka oli parempi kuin nyt nähtävä ei-Björkin-keikka. Zolan kuulossa heikäläisiä oli harvinaisen monta ja jouduinkin vaihtamaan varmaan viidesti paikkaa ympäri salia. Mutta tulipa samalla todistetuksi sekin, että joka kolkka kuulosti yhtä hyvältä. Olen pitkään ollut Tavastian soinnin dissaaja (en tokikaan tavan vuoksi vaan kuulokokemusten perusteella), mutta kai se on alettava uskoa että siellä voi kovaakin luukuttaa, kun on tolkun mies tiskin takana. Enkä puhu siis baaritiskistä. Tänään Tavastian peräbaari oli suljettu eli sali oli lyhennetyssä muodossaan. Näin alavatsatuntumalla lyhennetyn salin keikat kuulostavat aina paremmilta, kun soundi ei ”valu” matalaan takatilaan. Vain yksi asia jäikin illasta harmittamaan. Että en käynyt kiittämässä miksaajaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan mihin tahansa osaan Zola Jesuksen tuotantoa, ja vaatimaan äänekkäästi sitä tuttua tai tuntematonta promoottoria uusimaan tämän illan pikapuoliin.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: