Bastards, No Ei!, Luutarhatontut @ On The Rocks, Helsinki 11.12.2025
Henkilökohtaisen elämäni musacornerissa, kaikkien aikojen muutamasta kymmenestä erittäin tärkeästä ja merkityksensä säilyttäneestä suomirock-levystä yksi, on tamperelaisen hardcorelegenda Bastardsien vähintäinkin yhtä legendaarinen pitkäsoitto ”Järjetön maailma”. Kansikuvaansa myöten mytologinen julkaisu, jonka ääreen voi milloin tahansa palata, kun mieli tekee kuulla tiukkaa piiskausta ajalta, jolloin bändeillä oli vielä ideologiaa, mielipiteitä ja asiaa. Samalla tavalla klassinen suomalainen hoocee-julkaisu kuin vaikkapa Rattuksen ”WC räjähtää” ja Terveiden Käsien esikoinen, ajalta jolloin suomi-hc oli maailman parasta hc:ta ja sai tunnustusta maailman äärissäkin, kun Sepulturan veljekset ja Metallican pojat kuuntelivat ihan pokkana suomenkielistä kaahausta.
Bastards laitettiin kasaan Tampereella armon vuonna 1981, piikiksi erittäin suomettuneen yhtenäiskulttuuri-Suomen lihaan. Bändi teki ensimmäisenä suomalaisena hardcore-pumppuna kiertueen Euroopassa 1983, ja ehti ennen samana vuonna tapahtunutta äkkitelakoitumistaan julkaista pari tymäkkää EP:tä ja kaksi umpiklassista albumia, eli mainitun mussolinikantisen ”Järjetön maailma” ja heti perään englanninkielisen ”Siberian Hardcore”. Pitkä hiljaiselo päättyi 2021, kun alkuperäistrio äänitti ”Ei sotaa”-EP:n. Toukokuun 20.pvä 2023 Bastards soitti ekan keikkansa 40 vuoteen, ja niin vain näyttää veteraanibändi tulleen toistaiseksi jäädäkseen. Ja tapahtui nimittäin nähkääs niinä päivinä, että Bastards julkaisi joulukuussa 2025 ensimmäisen albuminsa 42 vuoteen, ja tätähän oli kokoonnuttava juhlistamaan Helsingin On The Rocksiin kourallisen asiaintilan merkittävyyttä ymmärtävän kanssa.
Nyky-Bastardseilla on kokoonpanoasiat erittäin kunnossa, varsinkin bändin ikään ja hiljaiselon pituuteen nähden. Solistivastuun kantaa alkuperäislaulaja Sid Salminen, joka tosin jätti bändin ekan ”Harhaa”-EP:n jälkeen, jolloin huutovuoroon nostettiin bändin roudari Lahti, joka siis levylauloi molemmat klassikkoalbumit. Mutta yhtä kaikki, Sidi Salminen on alkuperäinen perustajabastard yhdessä kitaristi Rike Jokelan kanssa. Rikehän nähtiin välivuosina Pyhissä Nukeissa, Nukeissa ja Riistetyt-kokoonpanoissa, ja sittemmin aktiivisena elokuva-alan toimijana, ohjaajana ja kuvaajana. Sid Salminen on möykännyt välikaudella ainakin Antikehossa ja Protestissa. Uudistuneen Bastardsin täydentävät Riken kanssa Nukeissakin soittanut Vuokko Vuorinen bassossa, sekä tanakkatatsinen rumpali Jaska Ahonen (Riistetyt, Pyhät Nuket, tavalliset Nuket ja hei, Kaaos!). Tällä remmillä äänitettiin myös tuore paluu albumikantaan, eli ”Rauhanlietsoja”, jonka julkkarikeikka Rocksin veto siis oli.
Epäpunkisti minuutilleen sovittuun aikaan asteli Bastards Mikonkadun rokkiklitsun lavalle ja luonnollisesti klassikolla homma käyntiin, eli ”Järjetön maailma”-albumin avausraidalla ”Hyväksikäytetyt”. Miksaustiski oli tänään Rocksissa aivan yllättävänkin hyvässä asennossa, jos kohta baaritiskikin, tämäntyyppisellä raivoamisella kun saa sanoista selvää (montaahan niitä ei näissä lajeissa edes tarvita per biisi), niin hyvin menee, eli meni. Bastards lanasi uudelta albumilta rontin puolen tunnin setissään peräti seitsemän raitaa, bändi siis uskoo albumiin itsekin. Ja eipä siinä, platta on erinomainen klassikkobändin päivitys, soundi on aiempaa metallisempi ja lähestyy paikoin crossover thrashin tunnelmia, tietynlainen alkuaikojen monotonisuus ja biisittömyys ei enää vaivaa ja tuotantopuolikin on kunnossa, joten ainakin syvästi henkilökohtaisessa musacornerissa rieska on soinut viime viikkoina aivan tuelta.
Neljäntenä ruoskittu ”Harhaa” Sid Salmisen Bastards-kaudelta ilahdutti erityisesti, eikä bändin sanomakaan ole yhtään vanhentunut. Sodat on edelleen ihan yhtä turhia, uskonto ihan yhtä harhaa ja viimeisen kahden vuoden aikana jumalan sotilaat ovat tappaneet yli 20 000 lasta Gazassa. Lasta. Yli 20 000! Maailma on ihan yhtä järjetön, kuin vuonna 1983, ellei peräti järjettömämpi. Hardcorea Siberiasta ja Tampereelta tarvitaan edelleen, tai nyt jos koskaan.
Viidennessä lähdössä Bastards pääsi uuden platan kimppuun, pelin avasi hypnoottinen ”Likaiset valheet”. Riken ja Vuokon erittäin laadukkaat stemmat tukivat hyvin Salmisen elämän karheuttamampaa ilmaisua, varsinkin uudemmissa biiseissä. Tehokkaasti äesti myös ajassa hyvinkin kiinni oleva ”Katkolle ja terapiaan”. Keikan puoliväliin mainiota vaihtelua kevyempänä keskisuvantona toi maulla valittu Problems-laina ”Raitsikka oot”. Uuden platan vihaisimpia raitoja on nytkin mainiosti polkenut ”Halla puree”, joka on yksinkertaisuudessaan ehkä eniten liki vanhaa kekkoslandian aikaista Bastardsia. Riken kitara alkoi lämmetä setin loppupäätä kohti ja miehemme ulvauttikin muutaman upean soolon, näissä lajityypeissähän ne ei kauaa kestä, näkemyksen pitää tulla neljässä tahdissa läpi.
Koko bändikin oikeastaan oli saanut lämmöt mahtavasti ylös vasta siinä vaiheessa kun oli jo aika melkein laittaa homma pakettiin, ja siksipä Bastardseja olisi mielellään kuunnellut helposti vaikkapa vartin pidempään. Semminkin kun oli odottanut tyyliin valovuoden (ehkä vielä joskus) näkevänsä rykmentin livenä. Varsinaisen setin päättivät tuoreen levyn nimistyge ja huikea paluubiisi ”Maailma palaa taas”. Ympyrä sulkeutui, olin paikalla. Maailmaakin kiertänyt hooceelegenda ei poistunut rockliiteristä ilman encoreja, vaikka ei niitä muutaman kymmenen käsiparin voimalla kovin tehokkaasti kyetty anomaan. Encoreosuus, niin turha kuin se monasti ja monilla keikoilla onkin, ei tänään ollut turha, vaan tärkeä keikan ja uran paketointi; ensin uuden levyn avausraita ”Sukupolvi”, sitten terveisiä takaisin ryssiin (ja kenelle vaan jota yhtään häiritsee, että ballistiset ohjukset osuu suvereenin ja tunnustetun valtion päiväkoteihin) ”Ei sotaa-Njet Vojne”, sekä kaiken kukkuraksi todella laadukas ja tehokas UK Subs-cover ”Warhead”. Mitä tulee Bastardsien levynjulkkari-iltaan, niin harmittamaan jäi vain se, etten käynyt ostamassa merkkaripisteellä Sidin kädestä tyylikästä Siberian Hardcore-paitaa, pitäisihän ihmisellä sellainen olla yhtään juhlavampia tilaisuuksia varten.
Illan lauteet lämmitteli helsinkiläinen, tiukan puolituntisen tikannut NO EI!, jolta on ulkona viime vuonna julkaistu laadukas esikoisalbumi ”Mies yli laidan”. Mainioita biisejä, ja asiallisen selittelemätön veto, puhukoot biisit puolestaan. Jos maistuu Radiopuhelimet, ja kunnon sahaus, niin NO EI!:n albumi kannattaa ottaa kuunteluun, rykmenteissä on yllättävänkin paljon samanhenkisyyttä, muutamissa raidoissa vähintäinkin. Pisteet bändille, ja muillekin, ettei tarvinnut kertaakaan kehottaa jengiä tulemaan lähemmäs. Tulevat, jos tulevat, soitetaan vaan. Ennen NO EI!:tä toimitti kouvolalais-tamperelainen Luutarhatontut, josta olisi vilpittömästi ollut kiva tykätä enemmänkin, kuin mitä nyt tuli tykättyä. Nuorehkolla joukolla on energiat korkealla, mutta keikkakokemusta tarvitaan lisää. ”Älä odota” ja monet muutkin, ovat ihan tehokkaasti tamppaavia stygejä. Vielä kun bändi määrittelee kumpi sen lähestymiskulmista on tärkeämpi, viha vai huumori. KG
Lord of The Lost (de), Gothminister (no), Rain Diary @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.12.2023
Yleisesti hyvinkin tunnettu tosiseikka on siis se, että Hampurissa vuonna 2007 alunperin solistinsa Chris Harmsin sooloprojektina aloittanut Lord of The Lost edusti Saksaa kuluneen vuoden Eurovision laulukilpailuissa Liverpoolissa. Bändin ja biisinsä ”Blood & Glitter” sijoitus oli 23:s, toisinsanoen finaalin jumbosija, 18 pisteellä. Mutta koska Eurovision kilvoittelut, tai niinkuin wanha kansa sanoo euroviisut tai vain viisut, eivät enää muutamaan vuosikymmeneen ole olleet musiikkikilpailu, ei sijoitus kerro Lord of The Lostista tai bändin sinänsä hyvinkin laadukkaasta kisamelodiasta yhtään mitään. Mittelö on nykyään olympialaisten tapaan poliittinen sirkus, queer-Euroopan vuotuiset näyttäytymisbileet ja hillitön rahasampo, jonka voi voittaa olemalla oletetusti nainen, ruotsalainen ja ähisemällä ja kiemurtelemalla mukaeroottisesti sifongin alla ilman minkäänlaista biisiä. Jota sitäkin väkerrystä on ollut kalliisti laatimassa peräti 9 kreditoitua ihmistä, jotka kaiken sen hilloamisen jälkeen kohtasivat vieläpä plagiointisyytöksiä, ja ihan ansioista. Ja koko tämä farssi vain koska Ruotsin oli pakko voittaa, voidakseen juhlistaa ABBAn voiton vuosipäivää, ja pitääkseen oven auki ABBAn viimeiselle julkiselle esiintymiselle. Viis biiseistä.
Yhtäkaikki, Lord of The Lost on onneksemme lähempänä tanakan junttaavaa ja laadukasta saksalaistraditionaalista Neue Deutsche Härte-perimää, ja osallistuminen viisuihin jäänee bändin uralla ajan mittaan menestystä ja fanikantaa kasvatteneeksi virstanpylvääksi muiden etappien joukkoon. Juuriltaan ja näköjään livenäkin Lostarit on ihan oikea raskaspoljentoinen industrial-bändi, josta on hioutunut hillitön, rento ja karismaattinen keikkakone. Tuo keikkakone nähtiin Suomessa kuluvan vuoden aikana jo kolmatta kertaa, eikä Kulttuuritalon laadukkaan gothrustial-ehtoon aikana muutenkaan jäänyt epäselväksi saksalaisten erityinen suhde Suomeen ja erityisesti Helsinkiin. Kävipä bändi täällä (siellä) myös äänittämässä tuoreimman albuminsa, relatiivisen tarkkaan vuosi sitten ulos tulleen kahdeksannen pitkäsoittonsa, jonka nimi on….. kyllä vaan, ”Blood & Glitter”, kiitos, kädet voi laskea. Kertoilipa LOTL-solisti Chris Harms sympaattisen leppoisissa välispiikeissään myös, että bändin käytännössä kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaan keikkakin oli Helsingissä. Ja kun miettii, että Lord of The Lost soitti vielä neljä vuotta takaperin Stadin On The Rocksin klitsussa, niin onhan tässä välissä ollut aika isot ja nopeat nousut, jonka perässä bändin on ollut, Harmsin välispiikkisanoin, vaikeaa välillä jopa itsekään pysyä perässä.
Saksalaisen täsmällisesti, kun atomikello naksahti nanosekunnilleen ennalta ilmoitettuun asentoon 21.20, Lord of The Lost asteli Kultsan lavalle. Nykyään on rockjournalistiikassa, tai sen suoranaisessa puutteessa, kovin muodikasta ”vallata lava” ja/tai ”ottaa lava haltuun”, ellei peräti ”räjäyttää Kultturitalo”. Itse en nähnyt mitään tämänkaltaista. Kävellään siihen omalle monitorille, tervehditään yleisöä ja aletaan soittaa rockmusiikkia. Siinä kaikki.
Lord Of The Lost avasi peräti 21-biisiseksi venyneen ja puolitoista tuntia kellottaneen settinsä tutusti tuoreimman albumin ”The Curtain Fallsilla”. Kulttuuritalo, jota ei koskaan suunniteltu rockin soittoon, vaan vasemmistolaisen (emme halua muistella minkä puolesta) taistelevan laulun huutamiseen ja kamariorkestereiden soittaa, onnistui tänään kuulostamaan talon omin termein melkein erinomaiselta. Tai varmaankin niin hyvältä, kuin Kultsa ikinä näillä volyymeillä voi. Ja nyt puhutaan nimenomaan pääbändin osuudesta, kumpikin lämppäri kuulosti hieman enemmän perinnekultsalta, joskin hekin ihan kohtuullisilta. Ja lisäpisteet siitä, Finlande douze pointe, että soundi oli heti valmis, eikä tarvinnut uhrata 3-4 ekaa biisiä sormi suussa. Lord Of The Lostin setti eteni vauhdikkaasti, näin ei-mitenkään-ultrafanin näkökulmasta, timanttibiisistä toiseen, ja siinä välissä kuultiin aina hiukan keskinkertaisempaakin junttaa. Älkää ottako itseenne, Lord Of The Lost tekee komeita biisejä genressään, mutta ei ne kaikki ole, sanotaan nyt vaikka ”One Last Song”-luokkaa. Eka oma highlight oli neljäntenä jyrätty ”No Respect For Disrespect”. Toisin kuin monilla saksalaiskollegoilla, Lord of The Lostilla on stygeissään paljonkin ideaa ja jopa sanomaakin. Näissäkin genreissä voi laulaa muustakin kuin nahasta, marssimisesta tai nahka päällä marssimisesta.
Chris ”Lord” Harmsin välijutustelut rytmittivät mainiosti suorastaan hengästyttävästi edennyttä rupeamaa. Sympaattinen gaiffari tämä Harms, joka ei sortunut mihinkään ylipitkiin sotastooreihin. Upeasti jyskyttäneen ”Absolute Attituden”, jonka ajaksi Harms itsekin tarttui kitaraan, miehemme kertoili syntyneen nopeasti ja spontaanisti viime albumisessioissa Helsingin Sonic Pump Studiolla. Onpahan melkoisen komea raita synnyttää nopeasti studion kahvihuoneen sohvalla. Illan erityinen sankari lavalla tai lauteilla oli paikkobasisti Benji, joka vakimies Class Grenayden sairastuttua hyppäsi puikkoihin jeesaamaan kolmelle Suomen keikalle (Kultsan lisäksi Jyväskylän Lutakko ja Tampereen loppuunmyyty Olympia). Benji löytyi bändin teknisestä henkilökunnasta, joka varmasti auttoi materiaalin tuntemuksessa, mutta silti, heebo opetteli yli 20 bassolinjaa parissa tunnissa. Asiaatuntematon jonne ei olisi mistään päätellyt Benjin olleen paikkomies, jantteri soitti erittäin tarkasti, takakenoisen rennosti ja hymy huulilla, toimittaen vielä stemmat kaikkiin biiseihin, yhdessä kitaristi Pi Stoffersin ja takarivin multi-instrumentalisti Gared Dirgen kanssa. Dirge hoiteli kiipparit, jotka saatiin peräti tänään kuulumaankin, mutta myös valikoiduissa vauhtiraidoissa kakkoskitaran ja kakkosrummut. Yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut, niin että lavalle on ollut viritettynä kahdet rummut. Enkä ollut nytkään. Niitä ykksörumpujahan Lordeissa paukuttaa tanakkakätinen Niklas Kahl.
”Destruction Manual”, bändiä raskaimillaan, soi todella jykevästi ja ennenkaikkea kovaa, mutta Kultsan kihisevät betoniseinät, trussit ja tuolirivit kestivät kuin kestivätkin. Mutta, puhun nyt itsestäni, otapa näillä äänenpaineilla kyseisessä liiterissä ammattikorvatulpat hetkeksi pois, niin lobotomialohko alkaa pienenemään samantien. Jonain päivänä kun soundille voisi täällä tehdä jotain, niin ois kyllä hienoa, muuten mesta on erittäinkin miellyttävä konserttivenue (you know, sijainti, tilat, henkilökunta, mahkut valita tanssilattian tai istumisen välillä jne.).
Suvantokohtia ei ollut Lord of The Lost keikkaansa suunnitellut, eikä sellaisia myöskään ollut. Jopa pieni nöyrä toive muutamasta hiturista vedon keskisuvantona pyöri ainakin henkilökohtaisilla huulilla, mutta turhaan. Oikeastaan vasta kolmanneksi viimeisenä vedetty ”One Last Song” edusti yksinään hetkeksi meiningin rauhoittavaa hituriosastoa. Tsibalehan on viimevuotiselta albumilta, ja hei, bändi jolla on varaa olla julkaisematta näin mieletön biisi albumin ekana sinkkuna, tai sinkkuna ylipäätään, on kova bändi. Tämän raidan takia pelkästään kannatti raahautua Alppilaan. Upeaa Lord of The Lost! Palaan asiaan. Germany, 18 points from Finland! Eikä ne pojot siitä sitten enää laskeneet, kun LOTL vetäisi kovalla energialla ja kuin ensimmäistä kertaansa ikinä viisuviisun ”Blood & Glitter”, joka ei oikein silloin suoraa lähetystä Liverpoolista (joo, myönnän, kädet ylös, mutta kun oli tää mahku että Suomi voittaa…) yytsiessä sytyttänyt juuri yhtään. Nyt sytytti. Ja niin sytytti toki muunkin yleisön, jota Kultsalle olisi mahtunut muutama sata enemmänkin. Tokavikana vielä erittäin rätväkkä ”Drag Me To Hell” ja kun Chris alkoi tahyillä lattian papereista viimeisen biisin sanoja kertauksena, tiesimme jo kaikki että kyllä se sieltä tulee. Ja tuli tietenkin, Lord of The Lostin heti tuoreeltaan viisujen jälkeen coverina levyttämä ”Cha cha cha”. Yllättävän taidokkaasti Chris Harms taittoi yhtä maailman vaikeimmista ja epäsaksalaisimmista kielistä, ja sai toki yleisöltä aivan mahtavan lauluavun. Pientä vihreää miestä ei lavalla nähty vieraana, vaikka muutama saattoi niin odottaa ja toivoakin. Näillä mentiin, ja laadukkaasti mentiinkin: https://www.setlist.fm/setlist/lord-of-the-lost/2023/kulttuuritalo-helsinki-finland-23ae0817.html
Lauteet lämpimiksi juuri ennen Lord Of The Lostia tamppasi norjalainen pitkän linjan gootti/industrial-jyrä Gothminister, bändi jota LOTL:in Chris ja Gared diggailivat jo ihan oman bändin syntyvaiheiden aikaan. Olin nähnyt Gothministerin edellisen ja ekan kerran Pariisin La Zebre de Bellevillessa syksyllä 2009, kun bändi oli juuri täyttänyt 10 vuotta ja promosi kolmatta albumiaan ”Happines Is Darkness”. Lämppärinä bändillä oli tuona iltana maangoottinsa Trail of Tears, joka jostain syystä muistaakseni vetäisi pidemmän korren. Gothministerista ei tuolloin oikein jäänyt lapsille kerrottavaa, ja se olisi ollut helppo lokeroida loppu-urakseen jonnekin raskasindustrialin Mestiksen putoamissarjaan. Mutta kiitos Lord of The Lostin kiertuetoverivalinnan, kakkosyrittämällä kolahti. Diggasin. Ja tuli jopa ikäänkuin tajuttua Gothministerin Se oma juttu. Kun Oslon paha tuomiorovasti, itse gothminister Björn Brem saapasteli lavalle pitkässä rotsissa, kasvot maalattuna ja tuttu helheimin hiippakunnan piispankruunu päässään, tiesi että tänään lähtee. Gothminister jyskytti heti avaukseksi tuoreen albumin (2022) ”Pandemonium” nimiraidan äärimmäisen vakuuttavasti. Ja nosti tällä kakkosotannan ekalla biisillä itsensä sinne raskasgotiikan kansainväliseen liigaan, minne kuuluukin. Kakkosena kuultuun ”Demonsiin” Brem luopui piispantunnuksistaan, mutta kävi setin lopulla vielä muutamassa biisissä todistamassa lavan takaosan saarnastuolissa, tuttu showelementti sekin jo 15 vuoden takaa. Gothministerin nelisenkymmentäminuuttisen setin tehokkaimmat raidat kuultiin ääri-ilahduttavasti poppoon tuoreimmalta albumilta. Bändin biisinkirjoituskynä ei aina ole ollut ehkä se genrensä terävin, mutta uusi albumi todistaa paljon muutakin. Björnin illan yleisölleen omistama ”This Is Your Darkness” ei häpeilisi enää minkäänlaisessa Gothvision Song Contestissa, ja varsinkin koko rupeaman päättänyt uusi biisi ”The Battle of the Underworlds” lupasi jo todella hyvää, ja pitkään jatkuvaa tekemistä. Kyseinen raita on soinut omassa kotoisassa musacornerissa keikan jälkeen ns. tuelta. Paitsi gothminister Bremin hahmo ja vahvan persoonallinen laulu, mutta myös fakta, että bändissä ei ole koskaan ollut livebassoa lavalla, erottaa norjalaisryhmän alan tziljoonasta muusta yrittäjästä. Björnin laululla, kahdella kitaralla ja rummuilla mennään, joku jossain hoitaa sekvensserit, nauhat ja muut. Tehokkaasti tamppasi Gothminister. Mitä progempi biisi, kuten vaikkapa ”I am The Devil”, sitä varmemmin Kultsan betoniseinät jäivät ns. kyydistä, mutta kokonaisuutena voi todeta, että jos tämänkaltaisen junttauksen keskeltä saa sanoista selvää, niin puhutaan voittajan fiiliksistä.
Koko pitkän illan avasi kotimainen, vuodesta 2007 operoinut darkwave-ryhmä Rain Diary, Lord of The Lostia aiemminkin lämpännyt ystäväbändi. Rain Diarylla on takanaan kaksi studioalbumia, Berliinissä äänitetty livepitkäsoitto ja paksu nippu hienoja sinkkuja. Joista ehkä yksi aikajanallisesti tuoreimmista, ”Circles”, soi Rain Diaryn puolituntisessa aivan erityisen komeisiin stadionsfääreihin nousten. Tämä viisikko kykenisi ilmiselvästi täyttämään jo isompiakin areenoita, ja ahkerahkosti Euroopassakin soittaneen bändin soisi olevan vieläkin isommissa nousuissa, kuin mitä se tällä hetkellä jo on. Bändin keskiössä on Tytti Topperin koskettimet ja yhteislaulu solisti Jesuksen kanssa, Joni Ritterin upean perinnetietoinen jynkkybasso ja Lauri Kujasalon asiallisen ylös ja kuuluviin, mutta ei muita hukuttaen, miksatut rummut. Bändin kitarassa kuullaan Teemu Rantasta. Rain Diary ehti puolessa tunnissa tehdä juuri sen, mitä lämppärislotissa kuuluukin ja ehtiikin, luoda tarpeen kaivaa bändin levyjä kuultavaksi ja hoitaa itsensä näiden omalle keikalle. KG
Jaa tämä:
Tykkää tästä: