Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Helsinki”

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Stenfors @ Tavastia, Helsinki 26.01.2023

Veljes-ja sisaruspareja ja serkkupoikia on bändien eturiveissä, jos kohta takakin, nähty pitkin rockin historiaa, mutta ei kovin montaa tapausta niin, että kaikilla lavallaolijoilla olisi sama sukunimi. Moni bändi mainostaa myös olevansa jäsenilleen kuin perhe, mutta viime vuonna levytyskantaan uinut Stenfors on sitä ihan oikeasti. Seitsemänhenkinen combo rakentuu ja perustuu tietenkin tunnetuimman Stenforsin eli Janin, alias Nasse Suiciden ympärille, mutta on todella paljon enemmän kuin ”Nassen perhebändi”, jollaiseksi tämänkaltainen projekti olisi tietämättömämmän popjonnen helppo leimata. Bändissä ovat mukana Nassen kaksi broidia, vaimo, oma tytär, veljen poika ja käsittääkseni veljen tytär. Rolling Recordsin julkaisema tuoreehko ”Family Album” on mainio kokoelma tyylejä ja biisejä, ja itse maestro Nassen osuus on jopa yllättävän paljon olla muusikko rivissä muiden mukana. Solistipuolta esimerkiksi hoitaa albumilla useammassakin biisissä basistibroidi Nisse (kyllä vaan, nisse ja nasse), joka on myös kirjoittanut platalle muutaman vetävän raidan.

”Family Album” katkaisi Nastyn peräti 26 vuoteen venyneen levytystauon, vuonna 1996 julkaistiin ihka oma soololevy ”Vinegar Blood”. Jo sillä kannutteli velipoika Frej, tuttu nimi myös -80/90-lukujen taitteen mainiosta vaihtoehtopopbändistä Innerspacemen, ja kuultiinpa levyllä myös isäpappa Harry Stenforsia, kuten tällä uutuuskiekollakin. Ja iskäsmiehen äänellä Tavastian keikka, bändille selvästikin iso ja tärkeä esiintyminen, myös alkaa. Perhealbumilta löytyvä Victor Young/Will Harris-klassikko ”Sweet Sue” soi lavalletulomusiikkina levyltä. Harry Stenfors on tehnyt elämäntyönsä opetushommissa, mutta toiminut siinä sivussa poikiensa muusikkousesikuvana, ja onpa ihan omillaan aikoinaan levyttänytkin.

Keikka käynnistyy Nisse Stenforsin laulamalla ja kirjoittamallakin ”Friends”-biisillä ja heti on selvää, että tästä tulee kiva ilta, hyvällä fiiliksellä. Bändi on treenannut itsensä erinomaiseen tikkiin, soi napakasti yhteen, ja vieläpä Tavastian mittakaavassa hyvillä soundeilla. Nils Stenfors osoittautuu karheanasialliseksi bluessolistiksi, ja soittaa hyvät alakerrat ainoalla oikealla sähköbassolla eli Rickenbackerilla. Poikansa Jonatan toimittaa rennosti erittäin napakat kitarakompit, sooloilu jää Nasse-sedälle, eikä voi mitään vanha fani sille, että kaikesta kokonaishyvästä huolimatta, kaikki ne hetket kun Hanoi-legenda ottaa etuaskeleen ja luukuttaa soolon, ovat illan eittämättömiä kohokohtia. Ei voi mitään, sanoinko jo? ”Family Albumista” kuullaan odotetusti suurin osa, huippuhetkinä Frej’n säveltämä ja tanakasti kannuttama ”Golden Ball” ja pitkästi soitettu raskaskätinen bändin yhteissävellys ”Chemo Brain”, jonka tekstissä Nasty peilaa nykyelämäänsä leimaavaa rinnakkaiseloa syövän kanssa. Huikein veto perhealbumin sivuilta tai raidoilta, on kuitenkin laveaa amerikkalaista heartland highwayta pitkin letkeästi rullaava ”Then It’s Gone”, aivan häkellyttävän hieno veto, ja biisin yksinään kynäillyt maisteri itse nykäiseen kermaksi kakun päälle illan komeimman kitarasoolon. ”Then It’s Gone” on ainakin etulattian keskimailla kuulosteltuna myös ainoa biisi, missä Minna Stenforsin kiipparit saadaan ansiokkaalla tavalla kuulumaan. Stemmalaulu lähtee bändiltä väliin peräti kuusiäänisesti, takarivissä suvun viehättävä kolmas polvi takaa asialliset taustalaulut. Rumpaliveli-Frej myös tulkitsee muutaman biisin kokonaan, mm. kirjoittamansa ”Golden Ballin”.

Jonatan, Nils ja Jan Stenfors.

Keikkarupeamaa (Tavastian lisäksi Tampereen Klubi ja Turun Apollo) edeltäneessä haastattelussa Jan lupasi keikoilla kuultavan matskua myös vuoden 1996 ”Vinegar Blood”-albumilta, sekä lisäksi ja ehkä ennenkaikkea miehen vuosina 1990-94 pyörittämältä Cheap and Nasty-yhtyeeltä. Näiden kahden aikakauden tavaraa piti itsekin oikein odottamalla odottaa, ensinmainittu platta löytyy tuoreena vinyylijulkaisuna tottakai omastakin musacornerista, ja Cheap and Nastyn aliarvostettu esikoisalbumi ”Beautiful Disaster” ajan henkeen tietenkin C-kasettina, jota harvoin malttaa soittaa, ettei vaan teknisen ikänsä loppukaarella operoiva dekki tee mitään peruuttamatonta. Ja Tavastian torstaiehtoo onkin sitten toivoa täynnä, kun bändi lähettää itsensä Cheap and Nastyn kakkossinkkujulkaisuun vuodelta 1991, albumin nimibiisiin ”Beautiful Disaster”. Tärkeä hetki, ja melkein vielä tärkeämpi on encoresetissä kuultava ”Silent Scream”, vain Japanissa julkaistulta bändin kakkosalbumilta ”Cool Talk Injection” (1994). Cheap and Nasty hajosi vain muutama viikko kakkoskiekon julkaisun jälkeen. Levy puuttuu omistakin kokoelmista, ja siihen ylipäätään törmää erittäin harvoin. Omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani lukee ”Mind Across The Ocean”, ehkäpä paras Cheap and Nasty-kauden styge, sitä ei tänään kuulla. Ehkä joskus toiste.

The Stenfors.

”Vinegar Blood” oli aikoinaan aika seesteinen ja rauhallinen levy, paikoin mietiskelevä tilinpäätös hurjien, huuruisten ja kaoottisten rockvuosien jälkeen. Nyt perhebändi puhaltaa biiseihin raskaammalla kädellä uusia tuulia. Komeimmin rullaavat ”Bullet Train” ja kaihoisa ”Lonesome Town”. Kerta näiden biisien äärellä livenä on itsellekin eka, Nassen harvalukuisille ja satunnaisille duokeikoille kun en ole päässyt ja viime yrityksenkin pilasi Covid. Oma ykkössuosikki jää tältäkin albumilta kuulematta, ”Too Hard A Night”, mutta ei se mitn. Yksi koko keikan railakkaimmista vedoista on rennosti ja ilon kautta vetäistävä covertribuutti Wilko Johnsonille, ”She Got It Right”. Tämä tuli kertaalleen kuultua livenä Wilkonkin vetämänä, ja sanottava on, ettei Stenforsien versio häviä tuumaakaan.

Stenfors (bändi siis) työstää materiaalia kohti uutta albumia, ja tämän miniminirundin jälkeen aletaan varmaankin katsella kesää keikkakalenteri kädessä. Tavastian ilta on niin hyväntuulinen ja elävän musiikin välttämättömyyden puolesta todistava rupeama, että toivoa sopii nähdä Stenforsien kokosukucombo piakkoin uudemmankin kerran. KG

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG

Asian Dub Foundation (uk), Idiotape (kr) @ Maailma Kylässä, Kaisaniemi, Helsinki 28.05.2016

Kesän festarointi alkoi perinteisesti Helsingin Kaisaniemen Maailma Kylässä-tapahtumasta, joskin on sanottava että edellisestä kesän avauksesta täällä on henkilökohtaisesti jo neljä vuotta aikaa. Joten se siitä perinteisyydestä. Musiikkitarjonta näyttää vähenevän MK:ssä vuosi vuodelta, viimeksi mestoilla ollessani soitatettiin artiseja vielä kolmella lavalla koko ajan, nyt enää kahdella, ja jotenkin löyhemmän tuntuisilla aikatauluilla. Tapahtumakenttää hallitsee valtava, ja itseasiassa ylimitoitetun oloinen teltta, jossa esitellään sen tuhat tapaa auttaa maailmaa. Ruuanmyyntikojujen kavalkadi on lähtenyt jo vähän käsistä, itse Kaisaniemen alueelle ei kolmatta lavaa oikein enää edes mahtuisi. Ja kun Rautatientorin pikkulavakin on nyt sijoitettu lähemmäs ratikkaliikennettä ja melua, ei sinnekään ainakaan kovin intiimejä esiintyjiä kannata päästää.

Festivaalin perinne on ollut, että joka vuosi tuodaan yksi kova maailmanluokan artisti, ja muu tarjontaa seuraa siitä sitten tunnettavuudessaan alaspäin. Täällähän on nähty niinkin kovia nimiä kuin Hugh Masekela, Natascha Atlas, Femi Kuti, Dissidenten ja hei kuunnelkaa tarkkaan; Black Uhuru. Selaillessani tapahtuman toistakymmentävuotista historiaa, havaitsin itseasiassa olleeni paikalla nyt vasta kolmatta kertaa. Että se viimeistään siitä perinteisyydestä. Yhtäkaikki, tämän kesän ykkösnimeksi oli hankittu Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 perustettu Asian Dub Foundation, alan elävä legendaryhmä, joka yhdistää ilmaisussaan dubia, trip hopia, raggaa, dancehallia, bhangraa ja mitä näitä nyt on. Mutta on silti aina onnistunut olemaan kuulostamatta sekavalta tai mitään tyrkyttämättömältä. Itse pidän Asian Dub Foundationia yhtenä tärkeimmistä 90-luvulla perustetuista bändeistä, ja sitä tulikin Lontoossa aikoinaan asuessa kuunneltua aivan huolella. Ei tokikaan niin, että olisin onnistunut löytämään itseäni tuolloin bändin keikalta. Sitä piti odottaa lokakuuhun 2014, jolloin näin orkesterilta ihan mainion iltapuhteen Tampereen Pakkahuoneella.

Maailma Kylässä, jonka tapahtuman nimen saisi sanalla sanoen vaihtaa ja pian, maailman pitäisi nimittäin Suomessakin olla kylässä jo joka päivä, eikä vain kahta päivää vuodesta, nimi on yhtä väsyneen ysäri kuin joku lapsellinen Art Goes Kapakka….niin tämä tapahtuma oli siis tällä erää suonut Asian Dub Foundationille tunnin soittoslotin. Se olisi mainiosti voinut olla puolitoista tuntia, olihan bändi kuitenkin lauantain selkeä pääesiintyjä. Kun tsekkaa ADF:n taannoisia settilistoja, ylimääräistä puolta tuntia jäi kaipaamaan. Nyt homma piti ängetä hahloon isoimmat hitit, pari instrumentaalia, muutama muu, ja pois.

Keikka alkoi perinteeksi muodostuneeseen tapaan ”Hoveringilla”, vuoden 2013 ”The Signal and the Noise”-albumin instrumentaalilla. Nathan ”Flutebox” Lee laati poikkihuilustaan kuumat aavikkotunnelmat ja muutenkin fiilis oli, kuin olisi kotiin tullut. Ensimmäinen biisi toki meni hiukan soundia haeskellessa, varsinkin kitaristi Chandrasonicin sirisevä särösoundi on taatusti aika haastava saada kuulostamaan hyvältä. Tässä tapahtumassa toki maltillinen volyymi auttaa varsin paljon. Sitten otettiin lavalle solistikaksikko Aktav8r ja Ghetto Priest. Jälkimmäinenkin oli tänään ihan virkeässä vedossa ja ääni hyvässä kuosissa. Vuodesta 2005 bändissä vaikuttaneen rantarosvon olemus ja sympaattinen keekoilu kuuluu jo tähän hommaan kuin pölli Rastafarin suupieleen. Aktav8r taas on sympaattinen nokkamies, joka saa helposti yleisön puolelleen.

Heti kakkosbiisi ”A History of Now” alkoi tunkeutua maailmassakyläilijän tanssijalan alle, enkä nyt puhu itsestäni, vaan yleismeiningistä. Asian Dub Foundation sai koleassa, ellei kylmässä toukokuun illassa erittäin lämpimän vastaanoton. ”Zig Zag Nation”, ja koko lavan edusta oli yhtä pomppivaa massaa. ”The Signal and The Noise”, ja sitten huutomyrskystä päätellen illan odotetuin, toki itsellekin, eli ”Flyover”. Hirveämmin maanittelematta yleisö lauloi messissä vuoden 2005 ”Tank”-albumin avaavaa hittiraitaa. Pelkästään tämän takia täällä kannatti tänään palella. Kuultiin myös tutusti Nathan Leen häkellyttävä beatboxsoolo, mies onnistuu soittamaan poikkihuilua ja beatboxamaan samaan aikaan. Eikä kyse ole mistään takapihan leikkitelineen markan beatboxista, vaan oikeaa taituruutta vaativasta asiasta. Jopa niin, että basisti ja alkuperäisjäsen Dr.Das kävi selvästikin onnittelemassa Leetä, vaikka on kuullut homman kymmeniä kertoja.

Setin vanhin biisi oli ”Naxalite”, vuoden 1997 ”R.A.F.I.”-albumilta, vakiotavaraa joka keikalla. Tunnissa ei hirveästi ehdi ja homma olikin yllättävän pian paketissa, juuri kun Helsinki alkoi niin sanotusti lämmetä. Mainio veto, itseasiassa jos vertaamaan joutuu, edellistä näkemääni klubikeikkaa jopa tanakampi. Nämä pitää nähdä vielä useasti uudestaan.

27321850845_fd68c16028_z-2

Kuva: Andrea Balogh

Ennen Asian Dub Foundationia kuultiin samalla lavalla eteläkorealaista Idiotapea, kolmen jampparin konehybridiä, kahdet syntetisaattorisetit ja yhdet rummut. Itse en juurikaan ole tanssikansaa, mutta pakko on sanoa että todella komeasti lähdetti Korean poika tämäkkää biittiään. Bändillä on levykataloogissaan myös laulettua tavaraa, mutta tämänkertainen keikka muistutti lähinnä sitä lajia, jota löytyy trion albumilta ”Tours The Remixes”. Itse bändi kutsuu musiikkiaan shoegazing dance rockiksi, ja mikäs se siinä. Sitäpaitsi, laji kuin laji, aasialaiset onnistuvat aina kuulostamaan aasialaisilta. Jäbät täyttävät kotopuolessa isojakin venueita ja nousut on bändillä olleet kovat. Helsingin vetokin todisti jollain tapaa, että nämä voisi ihan huoletta heittää täydelle Wembleylle, eikä menisi puput pöksyihin.

IDIOTAPE

Kuva: Antti Lustila

Lopuksi vaadin, ahkeran keikoillakävijän ja rockfriikin vaatimattomalla äänellä, palauttakaa Maailma Kylässä-festivaalin musiikkitarjonta takavuosien loistoon, jooko. Tuokaa lähivuosina Ziggy Marley & The Melody Makers, Arrested Development ja Transglobal Underground. Pienentäkää sitä maailmanmarkettitelttaa puolella ja palauttakaa kolmas lava. Festivaali tekee todella hyvää ja ansiokasta työtä, mutta tuntuu ylitsevuotavan hajanaiselta. Ja mitä jos vaikka viimein ensi vuonna päälavan juontaja vaihtoon. KG

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo (cu) @ Finlandia-talo, Helsinki 05.11.2012

Minulta meni aikoinaan täysin sivu suun Wim Wendersin kehuttu dokumenttielokuva kuubalaismuusikoista eli vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Buena Vista Social Club. Asuin tuolloin Lontoossa ja tarjonta oli ylenpalttista, myös elokuvien osalta, ja jotenkin vain Wendersin leffa, jonka musiikillisena ajomiehenä oli itse Ry Cooder, vain luiskahti ohi. Ja myöhemmin olen kai ollut vain liian laiska etsiytymään elokuvan ääreen uudelleen. Mutta en enää. Nyt on mahtava syy nähdä vihdoin tuo musiikkidokumenttien nykyklassikko.

Synkkä ja sateinen marraskuun ilta Helsingissä sai todistaa vimmattua osaamista, valoa ja iloa, kun nykymuotoinen Orquesta Buena Vista Social Club saapui kapunkiin. Alunperinhän tuo ikoninen nimi tarkoitti ”vain jäsenille”-tyyppistä musiikkiklubia Kuuban Havannassa 1940-ja 50-luvuilla. Klubista muodostui huima esiintymisareena ja ponnahduslauta monille nuorille ajan huippumuusikoille. Ja sitten vuonna 1996 kuubalainen orkesterinjohtaja ja muusikko Juan de Marcos Gonzalez julkaisi tuttua nimeä kantavan tribuutin tuon ajan virtuooseille. Osa heistä oli jopa mukana levyllä ja elokuvassa, vuosikymmeniä legendaarisen klubin sulkemisen jälkeen. Kun Wenders ja elokuvaryhmänsä yrittivät Havannan Marianaossa löytää alkuperäistä klubin paikkaa, eivät paikalliset enää muistaneet. Mutta musiikki eli, ja elää yhä. 

Nyt, 16 vuotta uuden tulemisen jälkeen, soitto soi edelleen, vaikka vanhimmat jäsenet ovatkin pitkälti joukoista poistuneet ja porukka pääosin vaihtunut. Nykykokoonpanossa soittaa vuoden 1996 albumi- ja/tai vuoden 1999 leffakokoonpanosta yhä trumpetisti Guajiro Mirabal  ja laud’ia eli ikäänkuin Kuuban luuttua soittava Barbarito Torres. Muut muusikot ovat liittyneet remmiin vuosien mittaan ja bändi on nykyäänkin huikea yhdistelmä kokemusta ja tuoreempaa näkemystä kansalliseen kuubalaiseen populäärimusiikkiin ja koko lattariperinteeseen.

Bändi veti ensin reilun tunnin keskenään, Mirabalin, Torresin ja kitaristi, tai tres’isti Papi Oviedon saadessa soolotilaa. Kapellimestari ja vetopasunisti Jesus Ramos pyöri lavalla kuin hyrrä, soitti välillä, väliin lauloi, spiikkasi ja esitteli muusikoita, mutta toimi myös  atomikellon tarkkana bändijohtajana, antaen käskyjään puhaltajille ja kolmen miehen perkussio-osastolle. Ja kaikki soitto oli lattarilajista riippumatta tarkkaakin tarkempaa, mutta voi Hesus miten silti eli ja hengitti. Ihailla pitää sitä rentouden määrää millä toimitus sujui. Lavaa elävöitti upealla olemuksellaan myös laulajatar ja tanssija Idania Valdes, sekä pianisti Rolando Luna ja miespuolisista vokaaleista pääosin vastannut Carlos Galunga.

Kun setti oli palttiarallaa puolimaissa, oli aika kutsua lavalle elävä legenda, 82-vuotias laulajatar Omara Portuondo. Loppuunmyyty Finlandia-talo vastaanotti ladyn seisaaltaan. Eikä se jäänyt viimeiseksi seisonnaksi. Portuondo oli mukana jo Wendersin elokuvassa ja alkuperäisellä albumilla, eli on olennainen osa saagaa ja tämän kokoonpanon kolmas alkuperäinen. Uransa Portuondo aloitti jo vuonna 1950, mutta yhä on upea ääni soinnukas ja voimaa täynnä. Ja taisipa Portuondon tulkitsema ”Quizas,Quizas,Quizas” olla se kaikkein odotetuin biisi monelle tänä(kin) iltana. Tänään kuitenkin itselleni vaikuttavinta oli kokonaisuus, Portuondon laulu sen osana. Kokonaisuus, lähes kahden tunnin matka latinomusiikin klassismiin ja itseasiassa aika monen rockmusiikin lajin (ainakin osittaisille) alkujuurille. Yksi muusikko kuitenkin omasta näkövinkkelistäni nousi yli muiden, 79-vuotias trumpetisti Guajiro Mirabal. Kuinka voi olla niin liikuttavan hienoa, kun vanha mies soittaa 60 vuoden kokemuksella (Mirabal aloitti ammattimaisesti 1951). Ja kuinka öögaakostuttavan kunnioittavasti muu orkesteri kohteli erityisesti Mirabalia. Mahtavaa.

Lipun hinta, 54 euroa osittain näkörajoitteisesta paikasta, tuntui suolaiselta. Mutta lohdutti tietää, mitä jengi oli maksanut alhaalla permannolla. Finlandia-talossa maksetaan puitteista ja nimestä. Mutta eipä siinä, nyt on iso aukko täytetty musiikillisessa sivistyksessäni. Eikä yhtään liian aikaisin. Portuondo ja muutamat muut muusikot eivät ainakaan enää Suomeen tule. Jatkaako BVSC, kun kaikki vuonna -96 mukana olleet ovat lopettaneet? Toivottavasti ei, ainakaan tällä nimellä. Tribuuttia musiikillisille juurille voi tehdä muutenkin ja toivottavasti tämä perintö saadaan elämään jollain muilla keinoin.  Nyt on aika omalta osalta täyttää myös se aukko, että kaivanpa vihdoin nähtäväkseni  elokuvan Buena Vista Social Club. Fedorani nousee korkealle ja kumarran syvään vanhuuden, kokemuksen, muusikkouden ja taidon hiljentämänä. Muchas gracias BVSC!  KG

Lauri ”Arno” Ankerman, The Backbone @ Liberte, Helsinki 28.08.2012

Näköjään tavallisena loppukesän tiistai-iltana voi tehdä henkilökohtaista keikoillakäyntihistoriaa. Oli nimittäin aika hiljaista Kallion Libertessa, ja onnistuin käsittääkseni olemaan ainoa maksanut asiakas. (Korjaathan, jos olen väärässä ja luet tämän, mustahupparinen herrasmies..) Eikä siinä mitään, joskus väki lähtee todella nihkeästi liikkeelle, mutta minun vitoseni olisi pitänyt jakaa kuudelle muusikolle. Lippukeikka Libertessä.

Urheasti illan aloitti deltabluesmies Vantaanjoen suistomailta, Lauri ”Arno” Ankerman. Urheasti, vaikka salin ”puolella” oli vain minä ja kaksi soittajaa seuraavasta bändistä. Onnekseen Ankerman taisi armeliaasti häikäistyä Liberten kieltämättä armottomista valoista, joten koko karuus oli toivottavasti edes hetkittäin painettavissa taka-alalle. Mutta minun hattuni nousee hirvittävän korkealle, kun muusikko vetää parhaansa mukaan, vaikka salissa olisi yksi maksanut tai vaikka vain miksaaja, jolle maksetaan. Ankermanilla homman nimi on erittäin perinnetietoinen deltablues Charlie Pattonin ja Robert Johnsonin malliin. Kunnioitus esikuville lähtee siitä, että deltabluesia soitetaan sprigi päällä ja aidoilla soittimilla. Eikä siinä kaikki, Ankerman osaa tehdä kulkevia biisejä. Perinne on hallussa, ei vain suistomaan soundit, vaan myös amerikansuomalainen tausta. Miehen kotisivuilta löytyy huima tarina siitä, miksi tälläkin keikalla soi vuoden 1931 National Duolianin resonaattorikitara. Kannattaa käydä lukemassa ja kuuntelemassa biisejä.  Suosittelen lämmöllä. Sivuilta selviää myös, miksi Ankerman löysi nimenomaan deltakaman, miksi perinne nyt jatkuu, ja kuka opetti Ankermanin suvulle ne ensimmäiset suistosoinnut. Huikeaa perimää.

Singaporen satamassa” on suorastaan huikea biisi, jonka Ankerman onnistui loihtimaan kuviksi ja tunnelmiksi tässä täysin tyhjässä ja koko kaupungin tänään hylkäämässä baarissa. Mahtavaa. Miehen esikoisalbumi ”Vantaanjoen suiston juurimusiikkia” on ulkona, kuunneltavissa ja hankittavissa. Tutkikaapa. Monista Ankermanin kielikuvista tuli mieleen varhainen Kari Peitsamo, ja tämä on pelkästään hyvällä sanottu. Samaa mytologiaahan tämä kaikki on, Kari rakensi oman Mississippinsa Siuroon, Lauri Vantaanjoen laskema-alueelle.

Urheasti veti myös illan kakkosartisti, rätväkkä rokkiryhmä The Backbone, joka aloitti aikoinaan Dr.Feelgood-tribuuttibändinä. Väkimäärä pysyi melko vakiona, eli Backbonen itseironisen riehakasta vetoa seurasi yhteensä kuusi silmää (kaksi per naama, ai niin ja miksaaja tietysti). Täysillä voi vetää vaikka tyhjille seinille, eikä bändi alkanut leikkaamaan sovittua biisilistaa lyhyemmäksi, vaikka varmasti teki mieli pois. Sovitaanpa niin Backbone, että illan paras saldo oli se, että ainakin itse opin jälleen massamäärät enemmän arvostamaan muusikkoutta, kun sain nähdä kuivan Ballantinesin kyydipojittamana hikisen treenisessionne oikein baariolosuhteissa. Eikä se arvostus ole ihan kauhean pientä ollut tähänkään asti. Käykää ihmiset keigeillä, kannattakaa musiikin elävänä esittämistä. Minäkin käyn, minäkin kannatan. KG

Toots & The Maytals (jam) @ The Circus, Helsinki 21.08.2012

Helsingin Kampin The Circus on kuulkaas kansainväliset mitat täyttävä rock-klubi. Tai yökerho, miten vain, mutta rokkiklubi silloin kun siellä bändit soittaa. Ystävällismielinen henkilökunta, narikassa maksu vain jos jotain jätät. Sujuva sisääntulo ja ulosmeno. Toimivat valot ja hyvä soundi. Baaritus ja henkilökunnan määrä mietityn oloisia. Näillähän pärjää jo pitkälle. Helsingissäkin bändit soittavat mitä erilaisimmissa paikoissa, joissa monessakaan ei toteudu edellämainituista kuin pari tai ei yksikään. Hyvä Circus. Lippuhinnat, varsinkin ovella, on jo kipurajan tuolla puolen, mutta arvostaa pitää paikkaa ja bändipolitiikkaansa sinänsä. Eli jos illan anti ei tänään iskenytkään kuin miljoona volttia, ei ollut paikasta kiinni.

Ennen vuotta 1968 ei ollut reggaeta, tai ainakaan termiä reggae. Oli kovin suosittua skata ja oli rocksteadya. Mutta kun armoitettu Jamaikan laulumies Toots Hibbert ja kumppanit eli The Maytals julkaisivat mainittuna vuonna singlensä ”Do the Reggay” (vielä tässä vaiheessa tuossa muodossa), alkoi termi ja rytmi muotoutua siksi, minä sen nykyäänkin tunnemme. Voidaan siis melko oikeutetusti sanoa, että Toots on ”reggaen kummisetä”. Bändi pidensi nimensä nykymuotoon vasta 1971 ja oli vuosikymmenen puolimaihin asti suositumpi kuin itse Bob Marley tai Peter Tosh.

Mutta energinen lavaesiintyjä monesti Otis Reddingiin verrattu Toots on edelleen ja bändinsä miehistönvaihdoksista huolimatta jaksanut saarnata ska-sanaa ympäri maailmaa, ja jaksaa yhä, 66-vuotiaana. Kaverin ei ole tarvinnut pössytellä aivojaan pihalle tai blaadata jalkojaan alta, musiikki on ollut tärkeämpää. Ja nyky-Maytals on kova 7-henkinen joukko ammattimuusikoita.

Silti jokin jäi omasta kokemuksestani tänään puuttumaan. Eikä voi syyttää kuin itseään, ei miksaustiskiä, ei bändiä. Ei edes yleisöä, joka oli varsin pähkinöinä Maytalsien ensimmäisestä koskaan Helsingin keikasta. Eli tunnelmaakin  riitti. Bändi soitti melko tarkalleen puolitoista tuntia, ja kaikki ilmeisimmät ja odotetuimmat hittinsä: ”Louie, Louie”, ”Funky Kingston”, ”Pressure Drop” ja muut, sekä livenä(kin) huikean hienon reggaetulkinnan John Denverin klassikosta ”Take me home (country roads)”. Sekä tietenkin loppuun säästetyn pitkän yleisönlaulatuksen ”54-46 That’s My Number”. 

Pari rockfriikkiyteen liittyvää matkaa olen luvannut itselleni (mahdotonta tosin sanoa, milloin ja millä rahoilla); pyhiinvaelluksen New Jerseyhin Yhdysvaltain itärannikolle ja Jamaikan Kingstoniin pyhille paikoille, mistä niin paljon rockhistoriassa alkoi.  Uskonpa, että itsekin olisin syttynyt aivan toisella tavalla Maytalsien keikkaan, jos vain Karibian aallot olisivat lyöneet lähirantaan ja pöytä ollut täynnä kylmää Red Stripea. Ja tummaa Angosturaa kylkeen…

Itselläni pointti oli tänään, että reggaen yksi ehdottomasti legendaarisimmista ”pakko-nähdä”-tekijöistä on nyt nähty. Pahoittelen itselleni alaviritteistä keikkakokemusta ja olen hyvillä mielin, että todennäköisesti Circuksen sinänsä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai tänään haluamansa. Bändilläkin vaikutti olevan hauskaa. Yritämme seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä, sekä minä että KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: