Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Helsinki”

Bastards, No Ei!, Luutarhatontut @ On The Rocks, Helsinki 11.12.2025

Henkilökohtaisen elämäni musacornerissa, kaikkien aikojen muutamasta kymmenestä erittäin tärkeästä ja merkityksensä säilyttäneestä suomirock-levystä yksi, on tamperelaisen hardcorelegenda Bastardsien vähintäinkin yhtä legendaarinen pitkäsoitto ”Järjetön maailma”. Kansikuvaansa myöten mytologinen julkaisu, jonka ääreen voi milloin tahansa palata, kun mieli tekee kuulla tiukkaa piiskausta ajalta, jolloin bändeillä oli vielä ideologiaa, mielipiteitä ja asiaa. Samalla tavalla klassinen suomalainen hoocee-julkaisu kuin vaikkapa Rattuksen ”WC räjähtää” ja Terveiden Käsien esikoinen, ajalta jolloin suomi-hc oli maailman parasta hc:ta ja sai tunnustusta maailman äärissäkin, kun Sepulturan veljekset ja Metallican pojat kuuntelivat ihan pokkana suomenkielistä kaahausta.

Bastards laitettiin kasaan Tampereella armon vuonna 1981, piikiksi erittäin suomettuneen yhtenäiskulttuuri-Suomen lihaan. Bändi teki ensimmäisenä suomalaisena hardcore-pumppuna kiertueen Euroopassa 1983, ja ehti ennen samana vuonna tapahtunutta äkkitelakoitumistaan julkaista pari tymäkkää EP:tä ja kaksi umpiklassista albumia, eli mainitun mussolinikantisen ”Järjetön maailma” ja heti perään englanninkielisen ”Siberian Hardcore”. Pitkä hiljaiselo päättyi 2021, kun alkuperäistrio äänitti ”Ei sotaa”-EP:n. Toukokuun 20.pvä 2023 Bastards soitti ekan keikkansa 40 vuoteen, ja niin vain näyttää veteraanibändi tulleen toistaiseksi jäädäkseen. Ja tapahtui nimittäin nähkääs niinä päivinä, että Bastards julkaisi joulukuussa 2025 ensimmäisen albuminsa 42 vuoteen, ja tätähän oli kokoonnuttava juhlistamaan Helsingin On The Rocksiin kourallisen asiaintilan merkittävyyttä ymmärtävän kanssa.

Nyky-Bastardseilla on kokoonpanoasiat erittäin kunnossa, varsinkin bändin ikään ja hiljaiselon pituuteen nähden. Solistivastuun kantaa alkuperäislaulaja Sid Salminen, joka tosin jätti bändin ekan ”Harhaa”-EP:n jälkeen, jolloin huutovuoroon nostettiin bändin roudari Lahti, joka siis levylauloi molemmat klassikkoalbumit. Mutta yhtä kaikki, Sidi Salminen on alkuperäinen perustajabastard yhdessä kitaristi Rike Jokelan kanssa. Rikehän nähtiin välivuosina Pyhissä Nukeissa, Nukeissa ja Riistetyt-kokoonpanoissa, ja sittemmin aktiivisena elokuva-alan toimijana, ohjaajana ja kuvaajana. Sid Salminen on möykännyt välikaudella ainakin Antikehossa ja Protestissa. Uudistuneen Bastardsin täydentävät Riken kanssa Nukeissakin soittanut Vuokko Vuorinen bassossa, sekä tanakkatatsinen rumpali Jaska Ahonen (Riistetyt, Pyhät Nuket, tavalliset Nuket ja hei, Kaaos!). Tällä remmillä äänitettiin myös tuore paluu albumikantaan, eli ”Rauhanlietsoja”, jonka julkkarikeikka Rocksin veto siis oli.

Epäpunkisti minuutilleen sovittuun aikaan asteli Bastards Mikonkadun rokkiklitsun lavalle ja luonnollisesti klassikolla homma käyntiin, eli ”Järjetön maailma”-albumin avausraidalla ”Hyväksikäytetyt”. Miksaustiski oli tänään Rocksissa aivan yllättävänkin hyvässä asennossa, jos kohta baaritiskikin, tämäntyyppisellä raivoamisella kun saa sanoista selvää (montaahan niitä ei näissä lajeissa edes tarvita per biisi), niin hyvin menee, eli meni. Bastards lanasi uudelta albumilta rontin puolen tunnin setissään peräti seitsemän raitaa, bändi siis uskoo albumiin itsekin. Ja eipä siinä, platta on erinomainen klassikkobändin päivitys, soundi on aiempaa metallisempi ja lähestyy paikoin crossover thrashin tunnelmia, tietynlainen alkuaikojen monotonisuus ja biisittömyys ei enää vaivaa ja tuotantopuolikin on kunnossa, joten ainakin syvästi henkilökohtaisessa musacornerissa rieska on soinut viime viikkoina aivan tuelta.

Neljäntenä ruoskittu ”Harhaa” Sid Salmisen Bastards-kaudelta ilahdutti erityisesti, eikä bändin sanomakaan ole yhtään vanhentunut. Sodat on edelleen ihan yhtä turhia, uskonto ihan yhtä harhaa ja viimeisen kahden vuoden aikana jumalan sotilaat ovat tappaneet yli 20 000 lasta Gazassa. Lasta. Yli 20 000! Maailma on ihan yhtä järjetön, kuin vuonna 1983, ellei peräti järjettömämpi. Hardcorea Siberiasta ja Tampereelta tarvitaan edelleen, tai nyt jos koskaan.

Viidennessä lähdössä Bastards pääsi uuden platan kimppuun, pelin avasi hypnoottinen ”Likaiset valheet”. Riken ja Vuokon erittäin laadukkaat stemmat tukivat hyvin Salmisen elämän karheuttamampaa ilmaisua, varsinkin uudemmissa biiseissä. Tehokkaasti äesti myös ajassa hyvinkin kiinni oleva ”Katkolle ja terapiaan”. Keikan puoliväliin mainiota vaihtelua kevyempänä keskisuvantona toi maulla valittu Problems-laina ”Raitsikka oot”. Uuden platan vihaisimpia raitoja on nytkin mainiosti polkenut ”Halla puree”, joka on yksinkertaisuudessaan ehkä eniten liki vanhaa kekkoslandian aikaista Bastardsia. Riken kitara alkoi lämmetä setin loppupäätä kohti ja miehemme ulvauttikin muutaman upean soolon, näissä lajityypeissähän ne ei kauaa kestä, näkemyksen pitää tulla neljässä tahdissa läpi.

Koko bändikin oikeastaan oli saanut lämmöt mahtavasti ylös vasta siinä vaiheessa kun oli jo aika melkein laittaa homma pakettiin, ja siksipä Bastardseja olisi mielellään kuunnellut helposti vaikkapa vartin pidempään. Semminkin kun oli odottanut tyyliin valovuoden (ehkä vielä joskus) näkevänsä rykmentin livenä. Varsinaisen setin päättivät tuoreen levyn nimistyge ja huikea paluubiisi ”Maailma palaa taas”. Ympyrä sulkeutui, olin paikalla. Maailmaakin kiertänyt hooceelegenda ei poistunut rockliiteristä ilman encoreja, vaikka ei niitä muutaman kymmenen käsiparin voimalla kovin tehokkaasti kyetty anomaan. Encoreosuus, niin turha kuin se monasti ja monilla keikoilla onkin, ei tänään ollut turha, vaan tärkeä keikan ja uran paketointi; ensin uuden levyn avausraita ”Sukupolvi”, sitten terveisiä takaisin ryssiin (ja kenelle vaan jota yhtään häiritsee, että ballistiset ohjukset osuu suvereenin ja tunnustetun valtion päiväkoteihin) ”Ei sotaa-Njet Vojne”, sekä kaiken kukkuraksi todella laadukas ja tehokas UK Subs-cover ”Warhead”. Mitä tulee Bastardsien levynjulkkari-iltaan, niin harmittamaan jäi vain se, etten käynyt ostamassa merkkaripisteellä Sidin kädestä tyylikästä Siberian Hardcore-paitaa, pitäisihän ihmisellä sellainen olla yhtään juhlavampia tilaisuuksia varten.

Illan lauteet lämmitteli helsinkiläinen, tiukan puolituntisen tikannut NO EI!, jolta on ulkona viime vuonna julkaistu laadukas esikoisalbumi ”Mies yli laidan”. Mainioita biisejä, ja asiallisen selittelemätön veto, puhukoot biisit puolestaan. Jos maistuu Radiopuhelimet, ja kunnon sahaus, niin NO EI!:n albumi kannattaa ottaa kuunteluun, rykmenteissä on yllättävänkin paljon samanhenkisyyttä, muutamissa raidoissa vähintäinkin. Pisteet bändille, ja muillekin, ettei tarvinnut kertaakaan kehottaa jengiä tulemaan lähemmäs. Tulevat, jos tulevat, soitetaan vaan. Ennen NO EI!:tä toimitti kouvolalais-tamperelainen Luutarhatontut, josta olisi vilpittömästi ollut kiva tykätä enemmänkin, kuin mitä nyt tuli tykättyä. Nuorehkolla joukolla on energiat korkealla, mutta keikkakokemusta tarvitaan lisää. ”Älä odota” ja monet muutkin, ovat ihan tehokkaasti tamppaavia stygejä. Vielä kun bändi määrittelee kumpi sen lähestymiskulmista on tärkeämpi, viha vai huumori. KG

Anoushka Shankar (uk/us), Timo Lassy Trio @ Huvilateltta, Helsinki 25.08.2025

Vaikka sitar-virtuoosi Anoushka Shankar aloitti kansainvälisen esiintymisuransa jo vuonna 1995, ja sai ensimmäisen levytysdiilin 16-vuotiaana, ja on omillaankin kehittynyt vuosikymmenien myötä sitaria syvällisesti ymmärtäväksi taiteiljaksi–ei Anoushkasta silti yhäkään puhuta ilman mainintaa kuuluisasta isästään. Vuonna 2012, 92-vuotiaana menehtynyt isä-Ravi oli sitarin soiton todellinen ylikalifi, joka kiersi maailman moneen kertaan 80 vuotta kestäneellä urallaan, ja jonka oppiin monet jonottivat, Beatle-George Harrison heistä kuuluisimpana. Ravi Shankarin tyyli oli klassinen intialainen musiikki ja sitarin rooli siinä, isänsä soittimeen kouluttama ja vihkimä Anoushka on 11 albumin tuotannollaan suunnannut kauemmas, tutkimaan musiikin raja-aitoja ja aidattomuuksia. Anoushkan sitarismia on oman ansiokkaan tuotannon lisäksi kuultu niin Herbie Hancockin, Stingin, kuin Dalai Lamankin levyillä.

Suomessa Anoushka Shankar on nähty useampaan otteeseen, ainakin 2007 Savoy-teatterissa, ja 24.8.2016 Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa, jonne samaiselle lavalle Anoushka bändeineen nyt palasi, lähes päivälleen 9 vuotta edellisen kerran jälkeen. Isä-Ravi muuten esiintyi hänkin jo 70-luvulla Juhlaviikoilla, jotka siihen aikaan olivat toki aika tavalla erimuotoinen tapahtuma. Tällä kertaa Anoushka kiersi ja kiertää juhlistamassa 30-vuotista uraansa, ja kuinka olla, myös Tokoinrannan Huvilateltta juhlistaa tämänkertaisilla Juhlaviikoilla 30-vuotista olemassaoloaan. Arkkitehti Roy Mänttärin yhä erinomaisesti toimiva konsepti pystytettiin ensimmäisen kerran Kallion rantaan kesäksi 1995.

Huvilateltan selvästikin isosti odotetun ja silmämääräisesti erittäin loppuunmyydyn illan avasi kuitenkin suomijazzin kansainvälisesti tämän hetken ehkäpä isoin ja arvostetuin nimi, Timo Lassy trioineen. Lassy oli itselläkin ollut pitkään nähtävien listoilla, ja aikamoinen double-bill sitten ensikosketukseksi ilmenikin, kun Lassy lämmitteli Huvilan lauteet itse sitarvirtuoosi Shankarille. Lassy trioineen (Ville Herrala bassossa ja Jaska Lukkarinen rummuissa) keskittyi 45-minuuttisessaan tänä vuonna We Jazz Recordsin kautta julkaistuun, uunituoreeseen ”Live in Helsinki”-albumiinsa. Ja jos Lassyn mestarillinen soitanta ja näkemys ei ole vielä tuttua tavaraa, tuoreesta livealbumista on itseasiassa iisiä aloittaa. Nytkin livelevyn raidoista soitettiin useampi, ja kylläpä loihti trio hillittömän grooven kalseutuvaan kesäiltaan, kolmen vartin lämmittelyslotti kovasti odotetun maailmantähden edellä kun ei ole pesteistä helpoimpia. Mutta enpä kyllä ihmettele Lassyn menestystä maailmallakaan, puhumme karismaattisesta ja supliikista bändileaderistä, jolla on tunnistettava tyylinsä puhaltaa, ja upeita sävellyksiä.

Lassy aloitti osuutensa esittelemällä trion, ja tarttui sitten ensiksi siihen toiseen soittimeensa, eli huiluun. Pääosan biiseistä mies kuitenkin puhalteli tenorisaksofonia, joka varmaankin pääsoittimekseen mielletään. Pitkänä soitettu, livelevyltäkin löytyvä ”Mountain Man Exit” oli koko keikan ydinteos, siinä kiteytyi Lassyn ultratyylikäs saksofonismi ja säveltäminen. Taustaprojision rakeiset ja haalistuneet visuaalit lento-ja kaukomatkailun luppanimmista päivistä tukivat biisin kerrontaa. Väliin tuntui että Herrala sai ehkä turhankin paljon soolotilaa, ainakaan itse en ole koskaan pitänyt kontrabassoa kummoisenakaan soolosoittimena, ja että toisaalta miljardissa liemessä keitetyn Lukkarisen virtuositeettiä pidettiin vakan alla. Mutta kyllähän ”Mountain Man Exitin” lopussa Lukkarinenkin soolonsa sai. Ja kun päästiin Lassyn hieman vanhempaan biisiin (livelevyltä niinikään löytyvään) ”African Rumbleen”, tarttui Herrala epäjazzisti sähköbassoon ja Lukkarinen pisti kapulat syrjään, ja sitten mentiin. Hurjaa ajoa, Lukkarinen hakkasi rumpujaan paljaaltaan käsipelillä ja soittipa harvinaisena herkkuna vielä ilman kapuloita soolonkin sillä vimmalla, että yksi tomi irtosi kiinnityksistään ja oli loppukeikan ajan pelistä pois. Herrala myötäili sähköbassollaan, ja kaiken yllä Lassyn viileän tyylitelty töräyttely. Pelkästään ”African Rumblen” takia koko iltanakin olisi riittänyt olla paikalla. Mahtava veto. Ja Huvilateltta soi tänäkin iltana erittäin kuulaasti, kummankin bändin kohdalla. Myöhempien aikojen tuuliverkkojen lisääminen Huvilateltan seinustoille on ollut tärkeä veto, nyt kaupungin äänet eivät enää niin vahvasti hiivi telttaan kesken keikkojen, eikä lämppäreiden aikana baarikatoksen puolelta kuulu jumalaton kilinä ja jorina, ainakaan lainkaa niin häiritsevästi kuin joskus takavuosina.

Aika tarkkaan ilmoitetusti klo 20.30 asteli lavalle Anoushka Shankar sitareineen ja istahti korokkeen reunalle soittamaan. Huvilateltta oli tässä vaiheessa ääriään myöten a) täynnä, ja b) odottavassa täpinässä. Ja vaikka Anoushka ensin hetken yksin tunnelmoikin, liittyi pian messiin ladyn mahtava bändi; myös Shankarin nykyisenä tuottajana toimiva Sarathy Korwar rummuissa, Tom Farmer pystybassossa ja ajoittain perkussioissa, sekä huikea Arun Ghosh klarinetissa. Keikan ytimeksi oikeastaan muodostuikin Shankarin sitarsoundin ja Ghoshin klarinetin ainutlaatuinen vuoropuhelu. Klarinetti on soinniltaan helposti tilaa ottava soitin, joka toimiakseen pitää huolella sovittaa ja laittaa oikeaan kontekstiin, mutta oh my ghosh kuinka tyylikkäästi liudan omiakin albumeita julkaissut Ghosh tyylitteli, ottamatta kuitenkaan sointuakaan pois muilta muusikoilta. Nimi mieleen. Illan ohjelmisto ja naksun päälle puolitoista tuntia kellottanut setti perustui pitkälti Anoushka Shankarin kolmen, teemallisen ”Chapter”-mini-albumin sarjaan, joista ensimmäinen, ”Chapter I: Forever, For Now” ilmestyi lokakuussa 2023, kakkososa ”How Dark It Is Before Dawn” huhtikuussa 2024, ja tuorein, trilogian sulkeva ”Chapter III: We Return To Light” tänä vuonna. Pimeyden ja epävarmuuden kautta valoon, siinä mini-LP-trilogian löyhä teema, ja niin myös illan konsertin.

Huvilateltan lavalle oli rakennettu soittokoroke Shankaria varten, ja se toki näytti korokkeelta jolla istutaan lootusasennossa ja heläytetään sitarista sointu silloin, toinen tällöin ja kaikki on äärimmäisen meditatiivista ja hidasta. Mutta ei, Anoushka Shankar on enemmänkin rockmuusikko ja monin paikoin tuli mieleen että sitarin käsittely oli kuin mitä tahansa sähkökitaran soittoa, soundi vain sattuu olemaan hiukka erilainen. Istumalla korokkeen reunalla, Anoushka selvästikin halusi myös olla lähempänä bändiään, ja muutenkin rikkoa sitarin soittoon liittyviä muinaismielikuvia. Anoushka Shankarin bändi oli ihan oikea rockbändi, välillä vedettiin toki jazzimmin, välillä progemmin, ja tarvittaessa raskaammallakin kädellä. ”Chapter”-trilogian biiseistä jollain tapaa upeimmin toimivat kakkoslevyn maaginen ”New Dawn” ja kolmosen ”Hiraeth”, mutta monin kohdin tuntui että viis biisien nimistä ja aihemaailmoistakin, tällaista musisointia ja bändiä voi seurata ihan pelkästään fiilksellä messissä, ja antaa ajatusten virrata muuallekin kuin lavan tapahtumiin.

Yleisön pyytämättäkin, mutta varmasti niin toivoen, Anoushkan piti toki nytkin settilistaan kaivaa ”Chapter”-biisien oheen muutama takakatalogin helmi. Vuoden 2016 ”Land of Gold”-albumin nimiraita olikin yksi setin kohokohtia, samoin heti perään kuultu ”Traces of You”-pitkäsoiton otsikkobiisi vuodelta 2013. Kyseinen albumi on Anoushkan uran keskeisimpiä, sillä kun vieläpä vierailee hänen sisarpuolensa Norah Jones vokaaleissa, ja kun albumin tuotti ja sille ohjelmointeja toimitti itse Nitin Sawhney.

Itse kun en ole oikein väkijoukkojen keskellä istuskelija, piti Shankarin setti tsiigailla seisten Huvilan ylätuhdolta, ja itseasiassa sinne keikka välittyi erittäin mainiosti. Huvilassa kun on ihan oikeasti nouseva katsomo, soundi toimii jokaiseen kuulokuvaan ja istuinsijaan erinomisesti, olet sitten edessä tai takana, ja varsinkin teltan aivan jäätävän tyylikkäät lavavalot nousevat peräti paremmin esiin, mitä kauempaa tapahtumia yyberöi. Ja takatuhdolta pääsee nopeasti pois, kun keikka julistetaan loppukumarruksineen päättyneeksi, ei tarvitse jäädä täyden teltallisen ruuhkauttamaksi.

Anoushka Shankarin varsinainen setti päättyi pariin äärikauniiseen ”Chapter”-raitaan, ”Amrita” ja ”Daybreak”, missään uskollisessa albumijärkässä biisejä ei ainakaan tänään soitettu. Hämärän ja epätietoisuuden kautta uuteen valoon, paitsi että näin upealla keikalla se hämärä ja epätietoisuus jäi siinä välissä kokematta. Shankar otti mainion bändinsä lavan eteen kiittämään kaulakkain, mutta tällä väkimäärällä ja jalkojen tömistelyllä Huvilasta ei nytkään ilman encorea poistuttu. Ja se encore oli tuttuun ja (to)tuttuun tapaan, kaiken illan laadukkuuden kruununa, ja tribuuttina isä Ravi Shankarille, edesmenneen maestron vuoden 1962 ”Improvisations”-albumin kakkosraita ”Fire Night”. Huikea päätösbiisi, jossa Anoushkan sitar soi kuin hieman eritavalla viritetty Stratocaster, muutama satavuotinen sitarsointi ja nykypäivä löivät upeasti kättä, ja itse Ravikin oli läsnä valona ja energiana. KG

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Vuonna 1993 itävaltalainen dj-kaksikko Peter Kruder ja Richard Dorfmeister löivät Wienissä musiikilliset intressinsä ja hynttyynsä yhteen ja perustivat sukunimiään kantaneen duon, joka pian tulisi jäämään elektronisen musiikin tuimimpaan mytologiaan. Jo perustamisvuonna julkaistu esikois-EP ”G-Stoned”herätti huomiota ja säpinää etenkin konemusiikin silloisessa, ja nykyisessä, pääkaupungissa Lontoossa. Varsinkin EP:n päätösraita, hypnoottisesti legendaarista vuoden 1952 Tiomkin/Washington-iskelmäklassikkoa ”High Noon” kierrättänyt ja samplannyt remix herätti ison kiinnostuksen kaksikkoa kohtaan, kun Gilles Peterson oli maailmalle ensisoittanut raidan BBC Worldwide-show’ssaan. Myös pikkulevyn kansi, joka jäljitteli Simon & Garfunkelin ”Bookends”-albumin ulkoasua, osoitti kohti tulevaa. Kruderin ja Dorfmeisterin ura tulisi perustumaan remixaukselle, oman tuotannon ja soololevyjen ohella toki, mutta ennenkaikkea asioiden tyylikkäälle ja viimeisen päälle mietitylle kierrättämiselle.

Duon vuoden 1998 albumiklassikko ”The K&D Sessions” oli iso tapaus ja laittoi oikeastaan uusiksi pitkälti musamaailman ajattelun remixaamisen taiteesta ja laadusta. Julkaisun jälkeen artisteja riitti wieniläisen studion oven takana jonoksi asti kärttämässä remixejä omista biiseistään, mutta Kruder ja Dorfmeister kieltäytyivät kunniasta melkolailla järjestään. Kumpikin on myös duona tekemisen lisäksi julkaissut omaa tuotantoa ja originaalisävellyksiä, Kruder mm. Peace Orchestran nimissä ja Dorfmeister esimerkiksi Tosca-projektillaan. Kun Nokialla meni vielä 2000-luvulla hyvin, se tilasi jotkin lippulaivamalliensa ringtunet herraskaksikolta, ainakin Nokia 8800 Arteen ja Nokia 8800 Sapphire Arteen.

Kruder ja Dorfmeister olivat esiintyneet livenä jo pitkin 90-lukuakin, mutta vuodelle 2025 viriteltiin jotain ainutlaatuista, miesten maailmanmaineeseen lopullisesti nostaneen ”The K&D Sessions”-albumin soittaminen, periaatteessa ainakin, kannesta kanteen. Eikä siinä sinänsä, mutta ei suinkaan dj-tyyliin, vaan täysimittaisen livebändin voimalla. Ja tämänkaltaisen erittäin harvinaisen konserttikokemuksen järkkäsi poikkeamaan Helsinkiin, mikäpä muukaan kuin kaupungin jokaelokuinen Juhlaviikot. Vaikea edes kuvitella että mikään muu taho tai organisaatio olisi tätä keikkakonseptia Suomeen saanut, paikaksi valikoitui onneksi Hakaniemen Tokoinrannan Huvilateltta, ja hyvä niin, esimerkiksi Musiikkitalon massiviisuudessa keikan intiimiys ja intensiteetti olisi mennyt helposti hukille.

Huvilateltassa on elokuisin tullut nähtyä kaikenlaista uniikkia ja laadukasta, mutta kun Kruderin ja Dorfmeisterin puolitoistatuntinen bändiveto oli paketoitu, julistin ihan itse itsekseni parhaan koskaan kokemani Huvila-illan nähdyksi ja kuulluksi, kaikki reunaehdot huomioituna. Laatukokonaisuuteen mukaan laskettuna toki Tuomas Toivosen trion ambient-lämmittelyosuus.

Kruderin ja Dorfmeisterin kiertueella aiemmin soittama settilista oli tietysti ennakkoon pitänyt opiskella ulkoa, ja vaikka ”Sessions”-albumin raitajärjestystä sekoitettu olikin, niin kyllä siltä ne huipuimmat hetket minimissäänkin kuultiin. Kello 20.30 astelivat Wienin herrasmiehet lavan etureunaan, ja kun Dorfmeister tarttui akustiseen kitaraan, tiesi heti että ”Boogie Woogiellahan” tämä alkaa, joskaan albumikokonaisuus ei sillä ala, eli irtiottoja duo itselleen ja meille salli. Eikä kaksikon yhteissävellys (toinen kahdesta albumin orkkisraidasta) edes ole boogie woogie, vaan meditatiivinen, klassisella kitaralla maustettu ambient-avaus keikoille, jonka avauksen aikana muu bändi huomaamatta nytkin hiipi omille paikoilleen. Miehistön nimiä ei tällä kertaa lähdekirjallisuudesta löytynyt, eikä keikan lopun saksa-aksentilla tapahtuneesta esittelystä jäänyt henkilöllisyydet mieleen, mutta todella kovan luokan nelihenkisen orkesterin Kruder ja Dorfmeister olivat tuekseen koonneet: rummut, basso, kiipparit ja perkussiot. Jokainen soittaja sai myös soolotilaa illan edetessä.

Varsinaisesti keikka käynnistyi illan kakkosbiisillä, kun dj-duo asettui tiskiensä taakse lavan takaosaan ja potkittiin käyntiin Roni Sizen ”Heroes”, jonka Kruder aikoinaan remixasi bossa nova-sävyillä pituuteen 6:30, kun alkuperäinen kellotti alle 4 minuuttia. Ja kun siirryttiin drum’n’ bass-mies Alex Reecen alunpitäen julkaisemaan ”Jazz Masteriin”, tarttui Dorfmeister sähkökitaraan, jota soittikin sittemmin useimmissa biiseissä. Ja kun lopulla settiä Dorfmeister esitteli muina multi-instrumentalisteina taidokasta poikkihuilun soittoaan, oli silloin Kruderin vuoro tarttua kitaraan. Alulla settiä varsinkin birminghamilaisen Rockers Hi-Fi:n hitti ”Going Under” polki todella hypnoottisesti ja koko bändi alkoi saada mainiosti lämpöjä ylös viimeistään tässä vaiheessa. Kun ”K&D Sessions”-albumia aikoinaan kaikessa rauhassa synnytettiin, herrat käyttivät noin viikon verran yhden raidan remixiin ja uudelleen muokkaamiseen. Kunnioitettavaa touhua, kun extended CD-paketillakin oli aikoinaan 21 raitaa. Omille kuulokuvasijoille varsinaisen setin raidoista parhaiten toimi manchesteriläisen Lamb-yhtyeen esikoisalbumilta, joka toki omastakin levyhyllystä löytyy, poimittu ja remixattu radiohittiraita vuodelta 1996, ”Trans Fatty Acid”. Kauniisti tuli Lou Rhodesin kuulas laulu Itävällan miesten mixistä ja bändin raskaahkokätisestä toimituksesta läpi. Silmät kiinni ja saattoi kuvitella itsensä Lambin keikalle. Jotka muuten jäivät aina näkemättä, bändihän laittoi pillit pussiin viime vuonna. Niin sanotussa edellisessä elämässä varsinkin Lambin esikoisalbumi soi omalla kohdalla todella ahkerasti, missä ikinä maailmalla henkilökohtainen musacorner kulloinkin sitten sijaitsikaan.

Bomb The Bass-styge ”Bug Powder Dust” jytisi Stadin iltaan uskomattoman komeasti sekin, ovi oli hetken auki hip hopin kultakauden viimeiseen vuoteen 1995. Koko ”The K&D Sessions” albumi kellotti aikoinaan, ja kellottaa muuten edelleen, lähes 127 minuuttia, joten Huvilateltan puolitoistatuntiseen soittoslottiin ei ihan kaikki mahtunut, mutta todella tyylikäs otanta ja valikoima olennaisinta välittämään kuultiin. Olimme paikalla. Helsingin veto oli tällä haavaa Euroopan viimeinen, syyskuun alussa remmi suuntaa Yhdysvaltoihin, mutta palaa loppusyksystä vielä vanhan mantereenkin konserttisaleihin. Jos tielle sattuu, ja nyt jäi näkemättä, suositus on vahvaakin vahvempi, sikäli paljon ja laadulla oli elektronisen rockmusiikin historiaa lauteilla, mennyttä ja vähän nykyisempääkin. Ja vaikka kaikkea ei kuultukaan, ne kiertueelta jo tutuksi tulleet kaksi encorea toki jyskittiin komeasti maaliin, ensin Depeche Mode-raita tärkeältä ”Ultra”-albumilta (1997), eli herrain kimpassa remixaama ”Useless”, ja vielä kaiken kauniiksi lopuksi itävaltalaisen Count Basic-yhtyeen tsipale ”Gotta Jazz”, jonka Kruder aikoinaan nappuloista ja liu’uista väänsi todella tehokkaasti polkevaksi drum’n’ bassiksi. Encoreiden aikana sekä Kruder että Dorfmeister kumpainenkin soittivat sähkökitaroita, ja muutenkin soundi ja meininki oli koko keikan ajan nousujohteinen. Lähes täysi, tai siltä ainakin näyttänyt, Huvila eli ja jorasi mukana niin, että näillä leveyspiireillä harvemmin sunnuntai-iltana näkee. Huvilateltta joustavine materiaaleineen, ja pyöreine-ovaaleine muotoineen soi (nytkin) todella kuulaasti, kuulaammin kuin uskalsi takavuosilta edes muistaa. Toistan itseäni, mutta Helsingin Juhlaviikot on tuonut, ja joka vuosi tuo, niin tanakkaa musiikillistä sivistystä ja harvinaisia keikkoja pääkaupunkiin, että arvostaa ja kiittää pitää. Kuten todettua, Kruderin ja Dorfmeisterinkin konsertti olisi muilta jäänyt tuomatta. Mitähän jännää ensi kesänä tarjoillaan? Eikä festivaali tältäkään vuodelta vielä ohi toki ole.

Huvilan illan avasi kolmevarttisellaan Tuomas Toivonen trioineen, Lucas Growe kontrabassossa ja Jarno Tikka saksofonissa. Itse säveltäjä hoiti koneet ja vokaalit. Esitys oli käytännössä Toivosen ambientin teoksen harvinainen livenä läpisoitto, ja nyt tulee sen teoksen nimi…Valmiina? ”Turhaan erotti kaukonäköinen jumala maat toisistaan merien avulla, jos epäpyhät alukset halkovat tahrimattomiksi tarkoitettuja vesiä”. Mutta uskokaa tai älkää, tuolta Toivosen taidokkaan trion esitys myös kuulosti, minimalistisen taustavisuaalin tukemana. Välillä homma eteni erittäin jalan alle käyvällä tanssibiitillä, välillä suorastaan avantgardeksi antautuen, kun Growe irrotteli kontrabassosta ääniä, joiden emme muistaneet olleen olemassa. Ja kaiken yllä Tikan saksofoni luomassa tunnelmia ja mielikuvia. Valkoisesta kohinasta kaikki alkoi, ja kolmisen varttia myöhemmin valkoiseen kohinaan kaikki kiertyi. Ja kun ambient on livenä kohtuukova laji, että intensiteetti pysyy yllä, trio tulkitsi teoksen erittäin mainiosti läpi. Pitkäniminen levytys löytyy nyt myös suoratoistopalveluista. Kovalle ambient-harrastajalle ja uuden musiikin etsijälle lähtee musacornerista jälleen lämmin suositus. Ja muutenkin oli ilo nähdä Toivonen vihdoin lavalla, miehen tekemiset varsinkin Giant Robotin nokilla jo vuodesta 1996 ovat erittäin tärkeä osa suomirockin electrompaa laitaa. KG

Wilma @ Tavastia, Helsinki 31.01.2024

Helsingissä vuonna 1992 perustettu Wilma oli raikas tuulahdus Suomen silloisessa musaskenessä, jota voimakkaasti kyllästettiin grungella ja pikkuhiljaa mörköytyvällä metallilla, tai sitten ihan vain kohtuu-tai täysin aivottomalla eurodancella ja huumoriräpillä. Erityisesti bändin kakkossinkku ”Lautalla” soi kuulaana ja ilmavana brittipoppina, Hans Anderssonin helskyvän kitaran ja ennenkaikkea Anna Kuoppamäen järjettömän kauniin laulun kelluttamana. Kaksikko vastasi myös biisinkirjoituksesta, eikä Wilmalla homma koskaan kahdeksan vuotisen olemassaolon aikana jäänyt kiinni siitä, etteikö olisi syntynyt toinen toistaan upeampia pophelmiä. Wilma osasi myös uudistua. Jos ekalla levyllä oltiin vielä vähän söpöstelevä poppisbändi, niin homma raskautui albumien mittaan ja yhä enemmän orkesteri vaikuttui kengänkärkiään ja pedaaliboardejaan ihailleista brittiesikuvistaan My Bloody Valentine ja Cocteau Twins. Siteeraan jotakuta kanssakulkijaa, joka jossain mediassa kutsui Wilmaa ”maailman parhaaksi suomenkieliseksi shoegaze-bändiksi”. Sellainen, maailmanluokan suomenkielinen shoegaze-bändi nähtiin myös Tavastialla, kun Wilma soitti järjestyksessään toisen comeback-keikkansa otolliselle yleisölle entisiä popnuoria, ja ilahduttavan silminnähden myös nykyisiä sellaisia.

Idea Wilman paluusta syntyi pari vuotta sitten, kun esikoisalbumin ”Pölyä Kuusta” 30-vuotissynttärit alkoivat lähestyä. Lisäkannustimena toimi bändin neljänneltä albumilta ”Lovestore” löytyvä biisi ”2022”, jonka epäorwellilainen nimi lähestyi sekin lunastumistaan. Plus että bändi kokoontui treenikselle kokeilemaan, ja kivaa oli huomata biisien lähtevän selkäydinnesteestä vaivattomasti soimaan, joten mikään ei estänyt. Oli muuttujia, ja kesti vielä kaksi vuotta, että Wilman paluu lavoille oli totta. Tampereen (19.1.) ja Helsingin klubivetojen jälkeen Wilma nähdään toivottavasti kesän valikoiduilla festareilla, ja studiossakin on kuulemma ”vähän käyty”, eli uutta matskua on ihan järkiperäinen lupa odottaa.

Paluukeikat on nyt soitettu pitkälti vuoden 2000 ”Lovestore”-albumin kokoonpanolla, tuo Wilman neljäs pitkäkiekkohan jäi bändin ensimmäisen elämän viimeiseksi. Eturivissä silloin, ja edelleen Andersson ja Kuoppamäki, bassossa Marko Nyberg (Husky Rescue) ja rummuissa Anssi Sopanen. Paluukokoonpanoa ryydittää kiippareillaan ja taustalaulullaan Mia Keurulainen, jonka poppijonnet muistaa niinikään maanmainiosta (suomi)brittipopbändistä The Pansies. Keurulaisen arvostettavan epäsuomalaisesti kuuluviin saadut koskettimet olivatkin yksi Tavastian vedon keskeiselementtejä, onhan kiipparit aina olleet tärkeässä osassa Wilman musiikkia, mutta varsinkin ”Lovestorea” kohden mukaan tuli garagemaisia ja 60-luvun tyttöbändimäisiäkin elementtejä, onpa moni aikalaishesseli puhunut vuoden 2000 radiohitin ”Siskot” yhteydessä myös Blondiesta.

Tavastian myyttisellä ylälauteella nähtiin rento ja paluusta ja yhdessä soittamisesta jälleen silminnähden nauttinut bändi. Biisit oli harjoiteltu hyvään kuosiin, Anna Kuoppamäen ääni on saanut iän myötä upeaa lisäsyvyyttä ja kaikki oli siis oikeastaan todella hyvin. Wilma jäi, kuinka ollakaan, silloin edellisessä elämässään ja omassakin edelliselämässä valitettavasti näkemättä, mutta olipa mahtavaa löytää itsensä Tavastian hämystä kun vuosimallin 2024 huipputikissä ollut Wilma tuuttasi menemään laatukatalogiaan. Eniten tilaa settilistassa sai, ihan ymmärrettävästi, bändin paras albumi, vuoden 1996 ”Suuri valkea”, jolta kuultiin peräti 7 stygeä. Kolmantena soitettuun ”Talo meren rannalla” mennessä oli illan soundi asettunut ihan asialliselle ja pysyvälle tolalleen, vain Sopasen rummut ajoivat turhaan Kuoppamäen kuulaan ja herkän laulun päälle, vähemmälläkin olisi uskottu että jossain lavan takahämyssä on myös rummut. Tanakkaa toimitusta sinänsä, mutta pikkuisen liian kovaa. Muuten bändi pyyhki varsin hyvässä balanssissa ja ensimmäistä kertaa koekäytössä olleet (vara)ammattilaiskorvatulpat olivat melkein turhat, tai ilmankin olisi pärjäillyt. ”Suuri valkea”-albumin raidoista sykähdyttivät eniten myös ”Pieni kauneus”-herkistely, sekä todella upea ”Todenpuhuja”, joka muutenkin on levyn huippuhetki. Vuoden 1996 kiekko on hiljattain julkaistu vinyylinä, ja voi hyvinkin olla, että tässä joutuu levykaupoille.

Yllättäen Wilma soitti esikoisalbumiltaan vain kaksi biisiä, mutta toki ymmärrettävästi ne kaksi kuultua olivat juuri ne jengin ikisuosikit, bändin kaksi ensimmäistä sinkkua, varsinaisen setin loppupuolella perättäin kuullut ”Lautalla” ja ”Tavara”. Vuoden 1993 ”Claudius”-albumin biisit soljuivat omalla kohdalla jotenkin puoliksi huomaamatta ohi, mutta niinpä kyseinen levy on Wilman diskografiassa jäänytkin ehdottomasti vähimmälle soitolle, noin niinkuin omassa kotoisassa musacornerissa. Muutamissa herkimmissä biiseissä rummut hiljenivät ja tsibaleet etenivät konebiitillä, mikä tuntui raikkaalta ratkaisulta ja paljasti laulujen ytimen jotensakin paremmin.

Varsinaisen setin tokavikana kuultu ”Siskot” sai yleisössä jopa pientä riehakkuutta aikaan, ja tokihan se varsinainen setti päättyi paluuta pohjustaneeseen ”2022”:een. Bändiä vaadittiin varsin tiukasti takaisin ja kokonaisuudessaan noin tunti ja kakskeet kellottaneeseen keikkaan saatiin vielä kaksi encorea. ”Sä et tiedä” oli yllättävä mutta mainio valinta encoreherkistelyksi, sitten koko kaikkeus päättyi ”Kuuhun”. Mahtavaa Wilma, että tulitte takaisin. Jäämme jännittyneinä odottamaan kesän loppuja festarijulkistuksia, ja sitä uutta materiaaliakin.

Tavastialla voi alkaa taas käymään, remontti ja koronatauon pakottama kasvojenkohotus on tehnyt erittäin hyvää. On ystävällinen henkilökunta, ovelta baaristiskeille asti, on hyvä palvelu ja päivittyneet lavavalot. Soundiahan ei sitten tällä(kään) rempalla saatu avitettua kansainväliselle tasolle, mutta onneksi harva varmaankaan sen suhteen pidätti ns. hengitystä. Silti, nyt Kampin rockpyhättöön on taas ihan kiva mennä. KG

Lord of The Lost (de), Gothminister (no), Rain Diary @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.12.2023

Yleisesti hyvinkin tunnettu tosiseikka on siis se, että Hampurissa vuonna 2007 alunperin solistinsa Chris Harmsin sooloprojektina aloittanut Lord of The Lost edusti Saksaa kuluneen vuoden Eurovision laulukilpailuissa Liverpoolissa. Bändin ja biisinsä ”Blood & Glitter” sijoitus oli 23:s, toisinsanoen finaalin jumbosija, 18 pisteellä. Mutta koska Eurovision kilvoittelut, tai niinkuin wanha kansa sanoo euroviisut tai vain viisut, eivät enää muutamaan vuosikymmeneen ole olleet musiikkikilpailu, ei sijoitus kerro Lord of The Lostista tai bändin sinänsä hyvinkin laadukkaasta kisamelodiasta yhtään mitään. Mittelö on nykyään olympialaisten tapaan poliittinen sirkus, queer-Euroopan vuotuiset näyttäytymisbileet ja hillitön rahasampo, jonka voi voittaa olemalla oletetusti nainen, ruotsalainen ja ähisemällä ja kiemurtelemalla mukaeroottisesti sifongin alla ilman minkäänlaista biisiä. Jota sitäkin väkerrystä on ollut kalliisti laatimassa peräti 9 kreditoitua ihmistä, jotka kaiken sen hilloamisen jälkeen kohtasivat vieläpä plagiointisyytöksiä, ja ihan ansioista. Ja koko tämä farssi vain koska Ruotsin oli pakko voittaa, voidakseen juhlistaa ABBAn voiton vuosipäivää, ja pitääkseen oven auki ABBAn viimeiselle julkiselle esiintymiselle. Viis biiseistä.

Yhtäkaikki, Lord of The Lost on onneksemme lähempänä tanakan junttaavaa ja laadukasta saksalaistraditionaalista Neue Deutsche Härte-perimää, ja osallistuminen viisuihin jäänee bändin uralla ajan mittaan menestystä ja fanikantaa kasvatteneeksi virstanpylvääksi muiden etappien joukkoon. Juuriltaan ja näköjään livenäkin Lostarit on ihan oikea raskaspoljentoinen industrial-bändi, josta on hioutunut hillitön, rento ja karismaattinen keikkakone. Tuo keikkakone nähtiin Suomessa kuluvan vuoden aikana jo kolmatta kertaa, eikä Kulttuuritalon laadukkaan gothrustial-ehtoon aikana muutenkaan jäänyt epäselväksi saksalaisten erityinen suhde Suomeen ja erityisesti Helsinkiin. Kävipä bändi täällä (siellä) myös äänittämässä tuoreimman albuminsa, relatiivisen tarkkaan vuosi sitten ulos tulleen kahdeksannen pitkäsoittonsa, jonka nimi on….. kyllä vaan, ”Blood & Glitter”, kiitos, kädet voi laskea. Kertoilipa LOTL-solisti Chris Harms sympaattisen leppoisissa välispiikeissään myös, että bändin käytännössä kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaan keikkakin oli Helsingissä. Ja kun miettii, että Lord of The Lost soitti vielä neljä vuotta takaperin Stadin On The Rocksin klitsussa, niin onhan tässä välissä ollut aika isot ja nopeat nousut, jonka perässä bändin on ollut, Harmsin välispiikkisanoin, vaikeaa välillä jopa itsekään pysyä perässä.

Saksalaisen täsmällisesti, kun atomikello naksahti nanosekunnilleen ennalta ilmoitettuun asentoon 21.20, Lord of The Lost asteli Kultsan lavalle. Nykyään on rockjournalistiikassa, tai sen suoranaisessa puutteessa, kovin muodikasta ”vallata lava” ja/tai ”ottaa lava haltuun”, ellei peräti ”räjäyttää Kultturitalo”. Itse en nähnyt mitään tämänkaltaista. Kävellään siihen omalle monitorille, tervehditään yleisöä ja aletaan soittaa rockmusiikkia. Siinä kaikki.

Lord Of The Lost avasi peräti 21-biisiseksi venyneen ja puolitoista tuntia kellottaneen settinsä tutusti tuoreimman albumin ”The Curtain Fallsilla”. Kulttuuritalo, jota ei koskaan suunniteltu rockin soittoon, vaan vasemmistolaisen (emme halua muistella minkä puolesta) taistelevan laulun huutamiseen ja kamariorkestereiden soittaa, onnistui tänään kuulostamaan talon omin termein melkein erinomaiselta. Tai varmaankin niin hyvältä, kuin Kultsa ikinä näillä volyymeillä voi. Ja nyt puhutaan nimenomaan pääbändin osuudesta, kumpikin lämppäri kuulosti hieman enemmän perinnekultsalta, joskin hekin ihan kohtuullisilta. Ja lisäpisteet siitä, Finlande douze pointe, että soundi oli heti valmis, eikä tarvinnut uhrata 3-4 ekaa biisiä sormi suussa. Lord Of The Lostin setti eteni vauhdikkaasti, näin ei-mitenkään-ultrafanin näkökulmasta, timanttibiisistä toiseen, ja siinä välissä kuultiin aina hiukan keskinkertaisempaakin junttaa. Älkää ottako itseenne, Lord Of The Lost tekee komeita biisejä genressään, mutta ei ne kaikki ole, sanotaan nyt vaikka ”One Last Song”-luokkaa. Eka oma highlight oli neljäntenä jyrätty ”No Respect For Disrespect”. Toisin kuin monilla saksalaiskollegoilla, Lord of The Lostilla on stygeissään paljonkin ideaa ja jopa sanomaakin. Näissäkin genreissä voi laulaa muustakin kuin nahasta, marssimisesta tai nahka päällä marssimisesta.

Chris ”Lord” Harmsin välijutustelut rytmittivät mainiosti suorastaan hengästyttävästi edennyttä rupeamaa. Sympaattinen gaiffari tämä Harms, joka ei sortunut mihinkään ylipitkiin sotastooreihin. Upeasti jyskyttäneen ”Absolute Attituden”, jonka ajaksi Harms itsekin tarttui kitaraan, miehemme kertoili syntyneen nopeasti ja spontaanisti viime albumisessioissa Helsingin Sonic Pump Studiolla. Onpahan melkoisen komea raita synnyttää nopeasti studion kahvihuoneen sohvalla. Illan erityinen sankari lavalla tai lauteilla oli paikkobasisti Benji, joka vakimies Class Grenayden sairastuttua hyppäsi puikkoihin jeesaamaan kolmelle Suomen keikalle (Kultsan lisäksi Jyväskylän Lutakko ja Tampereen loppuunmyyty Olympia). Benji löytyi bändin teknisestä henkilökunnasta, joka varmasti auttoi materiaalin tuntemuksessa, mutta silti, heebo opetteli yli 20 bassolinjaa parissa tunnissa. Asiaatuntematon jonne ei olisi mistään päätellyt Benjin olleen paikkomies, jantteri soitti erittäin tarkasti, takakenoisen rennosti ja hymy huulilla, toimittaen vielä stemmat kaikkiin biiseihin, yhdessä kitaristi Pi Stoffersin ja takarivin multi-instrumentalisti Gared Dirgen kanssa. Dirge hoiteli kiipparit, jotka saatiin peräti tänään kuulumaankin, mutta myös valikoiduissa vauhtiraidoissa kakkoskitaran ja kakkosrummut. Yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut, niin että lavalle on ollut viritettynä kahdet rummut. Enkä ollut nytkään. Niitä ykksörumpujahan Lordeissa paukuttaa tanakkakätinen Niklas Kahl.

”Destruction Manual”, bändiä raskaimillaan, soi todella jykevästi ja ennenkaikkea kovaa, mutta Kultsan kihisevät betoniseinät, trussit ja tuolirivit kestivät kuin kestivätkin. Mutta, puhun nyt itsestäni, otapa näillä äänenpaineilla kyseisessä liiterissä ammattikorvatulpat hetkeksi pois, niin lobotomialohko alkaa pienenemään samantien. Jonain päivänä kun soundille voisi täällä tehdä jotain, niin ois kyllä hienoa, muuten mesta on erittäinkin miellyttävä konserttivenue (you know, sijainti, tilat, henkilökunta, mahkut valita tanssilattian tai istumisen välillä jne.).

Suvantokohtia ei ollut Lord of The Lost keikkaansa suunnitellut, eikä sellaisia myöskään ollut. Jopa pieni nöyrä toive muutamasta hiturista vedon keskisuvantona pyöri ainakin henkilökohtaisilla huulilla, mutta turhaan. Oikeastaan vasta kolmanneksi viimeisenä vedetty ”One Last Song” edusti yksinään hetkeksi meiningin rauhoittavaa hituriosastoa. Tsibalehan on viimevuotiselta albumilta, ja hei, bändi jolla on varaa olla julkaisematta näin mieletön biisi albumin ekana sinkkuna, tai sinkkuna ylipäätään, on kova bändi. Tämän raidan takia pelkästään kannatti raahautua Alppilaan. Upeaa Lord of The Lost! Palaan asiaan. Germany, 18 points from Finland! Eikä ne pojot siitä sitten enää laskeneet, kun LOTL vetäisi kovalla energialla ja kuin ensimmäistä kertaansa ikinä viisuviisun ”Blood & Glitter”, joka ei oikein silloin suoraa lähetystä Liverpoolista (joo, myönnän, kädet ylös, mutta kun oli tää mahku että Suomi voittaa…) yytsiessä sytyttänyt juuri yhtään. Nyt sytytti. Ja niin sytytti toki muunkin yleisön, jota Kultsalle olisi mahtunut muutama sata enemmänkin. Tokavikana vielä erittäin rätväkkä ”Drag Me To Hell” ja kun Chris alkoi tahyillä lattian papereista viimeisen biisin sanoja kertauksena, tiesimme jo kaikki että kyllä se sieltä tulee. Ja tuli tietenkin, Lord of The Lostin heti tuoreeltaan viisujen jälkeen coverina levyttämä ”Cha cha cha”. Yllättävän taidokkaasti Chris Harms taittoi yhtä maailman vaikeimmista ja epäsaksalaisimmista kielistä, ja sai toki yleisöltä aivan mahtavan lauluavun. Pientä vihreää miestä ei lavalla nähty vieraana, vaikka muutama saattoi niin odottaa ja toivoakin. Näillä mentiin, ja laadukkaasti mentiinkin: https://www.setlist.fm/setlist/lord-of-the-lost/2023/kulttuuritalo-helsinki-finland-23ae0817.html

Lauteet lämpimiksi juuri ennen Lord Of The Lostia tamppasi norjalainen pitkän linjan gootti/industrial-jyrä Gothminister, bändi jota LOTL:in Chris ja Gared diggailivat jo ihan oman bändin syntyvaiheiden aikaan. Olin nähnyt Gothministerin edellisen ja ekan kerran Pariisin La Zebre de Bellevillessa syksyllä 2009, kun bändi oli juuri täyttänyt 10 vuotta ja promosi kolmatta albumiaan ”Happines Is Darkness”. Lämppärinä bändillä oli tuona iltana maangoottinsa Trail of Tears, joka jostain syystä muistaakseni vetäisi pidemmän korren. Gothministerista ei tuolloin oikein jäänyt lapsille kerrottavaa, ja se olisi ollut helppo lokeroida loppu-urakseen jonnekin raskasindustrialin Mestiksen putoamissarjaan. Mutta kiitos Lord of The Lostin kiertuetoverivalinnan, kakkosyrittämällä kolahti. Diggasin. Ja tuli jopa ikäänkuin tajuttua Gothministerin Se oma juttu. Kun Oslon paha tuomiorovasti, itse gothminister Björn Brem saapasteli lavalle pitkässä rotsissa, kasvot maalattuna ja tuttu helheimin hiippakunnan piispankruunu päässään, tiesi että tänään lähtee. Gothminister jyskytti heti avaukseksi tuoreen albumin (2022) ”Pandemonium” nimiraidan äärimmäisen vakuuttavasti. Ja nosti tällä kakkosotannan ekalla biisillä itsensä sinne raskasgotiikan kansainväliseen liigaan, minne kuuluukin. Kakkosena kuultuun ”Demonsiin” Brem luopui piispantunnuksistaan, mutta kävi setin lopulla vielä muutamassa biisissä todistamassa lavan takaosan saarnastuolissa, tuttu showelementti sekin jo 15 vuoden takaa. Gothministerin nelisenkymmentäminuuttisen setin tehokkaimmat raidat kuultiin ääri-ilahduttavasti poppoon tuoreimmalta albumilta. Bändin biisinkirjoituskynä ei aina ole ollut ehkä se genrensä terävin, mutta uusi albumi todistaa paljon muutakin. Björnin illan yleisölleen omistama ”This Is Your Darkness” ei häpeilisi enää minkäänlaisessa Gothvision Song Contestissa, ja varsinkin koko rupeaman päättänyt uusi biisi ”The Battle of the Underworlds” lupasi jo todella hyvää, ja pitkään jatkuvaa tekemistä. Kyseinen raita on soinut omassa kotoisassa musacornerissa keikan jälkeen ns. tuelta. Paitsi gothminister Bremin hahmo ja vahvan persoonallinen laulu, mutta myös fakta, että bändissä ei ole koskaan ollut livebassoa lavalla, erottaa norjalaisryhmän alan tziljoonasta muusta yrittäjästä. Björnin laululla, kahdella kitaralla ja rummuilla mennään, joku jossain hoitaa sekvensserit, nauhat ja muut. Tehokkaasti tamppasi Gothminister. Mitä progempi biisi, kuten vaikkapa ”I am The Devil”, sitä varmemmin Kultsan betoniseinät jäivät ns. kyydistä, mutta kokonaisuutena voi todeta, että jos tämänkaltaisen junttauksen keskeltä saa sanoista selvää, niin puhutaan voittajan fiiliksistä.

Koko pitkän illan avasi kotimainen, vuodesta 2007 operoinut darkwave-ryhmä Rain Diary, Lord of The Lostia aiemminkin lämpännyt ystäväbändi. Rain Diarylla on takanaan kaksi studioalbumia, Berliinissä äänitetty livepitkäsoitto ja paksu nippu hienoja sinkkuja. Joista ehkä yksi aikajanallisesti tuoreimmista, ”Circles”, soi Rain Diaryn puolituntisessa aivan erityisen komeisiin stadionsfääreihin nousten. Tämä viisikko kykenisi ilmiselvästi täyttämään jo isompiakin areenoita, ja ahkerahkosti Euroopassakin soittaneen bändin soisi olevan vieläkin isommissa nousuissa, kuin mitä se tällä hetkellä jo on. Bändin keskiössä on Tytti Topperin koskettimet ja yhteislaulu solisti Jesuksen kanssa, Joni Ritterin upean perinnetietoinen jynkkybasso ja Lauri Kujasalon asiallisen ylös ja kuuluviin, mutta ei muita hukuttaen, miksatut rummut. Bändin kitarassa kuullaan Teemu Rantasta. Rain Diary ehti puolessa tunnissa tehdä juuri sen, mitä lämppärislotissa kuuluukin ja ehtiikin, luoda tarpeen kaivaa bändin levyjä kuultavaksi ja hoitaa itsensä näiden omalle keikalle. KG

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Supersuckers on levittänyt Arizonan Tucsonista käsin etelänmakuisen hard rockin, lehmipunkin ja kantrahtavan rock’n’rollin vapauttavaa sanomaa ympäri maailmaa jo vuodesta 1988 lähtien. Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen vuonna 2012 betonoitu kokoonpano vaikuttaa hyvinkin pysyvältä, ja on; ainoa alkuperäissucker Eddie Spaghetti (laulu ja basso), Marty ”Metal” Chandler (kitara ja laulu) ja Christopher von Streicher (rummut). Suomessakin Supersuckers on kiitettävän uskollisesti rampannut, kerta vuoteen ei mahdottomasti poikkea totuudesta, edellinenkin Stadin keikkamerkintä oli viime vuoden toukokuulta ja On The Rocksista. Tämänkertaisessa soittolassa, Helsingin alakaupungin Bar Loosen ahtaassa rokkiklitsussakaan bändi ei ollut ensimmäistä kertaa. Menneiden kunnian päivien muistoihin on nojannut myös tämän rundin settilista. Vuoden 2003 albumilta ”Motherfuckers Be Trippin'” esimerkiksi kuultiin 4 vetoa, kun taas viimeisimmältä kiekolta ”Play That Rock’n’ Roll” (2020) vain yksi, ja sekin lainaraita, toki maammemainiosti Michael Monroelta, keikan loppumetreillä väkevästi ryskitty ”Dead, Jail or Rock’n’ Roll”.

Loosen hikisen ja vähähappisen rockillan avasi kuitenkin, sanotaan se nyt, yksi kovimmista ehkä koskaan kokemistani kotimaisista, lämppärin ominaisuudessa nähdyistä rokkikoneista, helsinkiläinen Rokets. Elä ja anna toisten kuolla, eläkä anna bändin hieman erikoisen nimen häiritä, nyt on niin kovaa rykmenttiä liikkeellä, että vastaavaa ei tapahdu suomirockin nimissä ihan joka päivä. Vuonna 2017 perustetulta Roketsilta on ulkona kaksi pitkäsoittoa, bändi on signattu ruotsalaiselle lafkalle ja näin perspisillä keikkameinigeillä ovi voi avautua enemmänkin kuin rakoselleen. Bändi on jo ehtinyt soittaa Baltiassa ja Sweduissa, ja jos maailma on enää yhtään oikeamielinen paikka, reviiri laajenee pian. Rokets yllätti asiaan liiemmälti ennalta perehtymättömän oikein kunnolla edestäpäin, vetäisemällä aivan jäätävän kovan kolmevarttisen, highlighteinaan esikoisplatan ”Destroyer” ja vaikkapa tuoreen levyn nimiraita ”Break Free”. Bändin toimittamisessa dunkkaa nitroglyseriini, solisti Sami osaa ihan oikeasti laulaa ja tulkita ja eturivin kitarapartio on asianmukaisinta pitkään aikaan. Ainahan bändien voi väittää kuulostavan joltain aiemmaltaan, mutta Rokets on keittänyt varsin omaperäisellä tavalla kristallisoituvaa metaa, lähinnä Loosenkin vedosta kumpusi mieleen ruotsalaisperäinen action rock, ja sekin parhaimmilta osiltaan. Toistan itseäni kyllästymiseen asti, mutta nämä on nähtävä uudestaan.

Sen sijaan, jo pitkään pakko nähdä-listoilla keikkunut Supersuckers osoittautui hienoiseksi pettymykseksi, vaikka toki äijien veto voimakkaasti plusmerkkiseksi kokemukseksi jäikin. Ensinnäkin, Loosen ahtaassa ja matalassa tilassa, joka ei sitten millään onnistu edustamaan henkilökohtaisella tasolla suosikkikeikkamestaani, lämppäribändi onnistui kuulostamaan paremmalta ja erotellummalta. Toisekseen, häkellyttävät 35 vetoa myöhemmin, nyt kun Supersuckers soitti rundin viimeistä keikkaa ennen kotiinpaluuta, oli kieltämättä aistittavissa kiertueväsymystä. Veto jäi jopa vanhoissa faneissa ihmetystä herättäneen lyhykäiseksi ja oli jollain tapaa ehkä kuitenkin läpiajo. Oli helppo havaita, että kiertueen avauskeikka tämä ei ollut. Kolmaalta, Loose hoiti loput, omalla tutusti pikkuankealla tunnelmallaan.

Yhtäkaikki, keikka avautui ihan hyvillä energioilla, ”Rock’n’ Roll Records (Ain’t Selling This Year)”. Parhaiten läpi keikan jaksoi puskea rumpali von Streicher, tanakasti napsahteli ja kihisi, ja siinä sivussa kaveri toimitteli laadukkaat stemmatkin. Ihan parhaita asioita SS:n tominnassa olivatkin kertsien vetäminen kolmiäänisesti, R.E.M.:n managerilta näyttävän von Streicherin täpäkkä snaresoundi ja kyllä, keikan kompakti kesto ja nojaaminen golden days-tyyppisesti hieman vanhempaan osaan kataloogia. Noin 20 vuotta vanhat ”Sleepy Vampire” ja tietenkin keikkavakio ”Pretty Fucked Up” kuulostivat edelleen helskatin hyviltä. Eddie Spaghetti oli parhaimmillaan aina, mitä enemmän laulun fraseeraus ja bourboninmakuinen karheus, sekä itse styge muistutti mestarien mestaria, Steve Earlea. Jonka kanssa yhteislevytetty ja yhteiseltä splittisinkulta löytyvä ”Creepy Jackalope Eye” soi keikan keskisuvannon jälkeen yhtenä illan parhaista vedoista. Itsekin löysin Suckersit aikoinaan niin, että bändi vieraili Earlen huikealla ”El Corazon”-albumilla, eikä millä tahansa biisillä edes, vaan ”N.Y.C.”:lla. Check that shit out.

Edellä mainitun keikan keskisuvannon muodosti biisitrio, joka osoittautui kitaristi Metal Chandlerin soolomatskuksi. Kolmikon keskimmäinen ”Goddam Divorce” raikasi kolmiäänisesti asiaankuuluvalla paatoksella, tuli fiilis että Chandler on tiennyt mistä kirjoittaa. Kuulla Chandlerin biisejä ja liidilaulua keskellä keikkaa tuntui ainakin omalla kohdalla hyvinkin raikkaalta ratkaisulta ja pelasti heittämällä oman Supersuckers-neitsytkeikan voimakkaasti mainitulle plussan puolelle. ”Suck It”-albumin (2018) upea ja upeasti steve-earlemäinen, maailman kolmanneksi kovimmalla kertsillä kruunattu ”Dead Inside” oli kuitenkin illan upein veto, ja tulee kertaussoimaan kotoisassa musacornerissa vielä pitkään. Loosessa ei kannata encoreita oikein varsinaisesta setistä erotella, ja tulla semifinaalisti verhon taakse 15 sekunniksi hengaamaan, siksi Supersuckerskin aivan oikein veti keikan pakettiin ja poistui lavalta. Sitä ennen Spaghetti, syöpäselviytyjä, otti tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan lavalta kuvan yleisöstä, kehottaen mahdollisimman montaa näyttämään keskisormea, paitsi kameralle, myös syövälle joka ei onneksi pystynyt Supersuckersien countrypunkia hiljentämään. Keikan loppuliukumana siis Michael Monroeta, joka toki suomiyleisöä erityisellä tavalla sytytti, sekä keikkojen lopetusvakio ”Born With The Tail”. Supersuckers tulee vielä, ensi vuonna, ennustaisin. Ja osoittaa silloin taas olevansa the best rock’n’ roll band in the world. Aivan hyvin voisi kuvitella olevansa paikalla, nyt kun homma on korkattu. KG

Abdullah Ibrahim (za) @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.10.2023

Yksi jazzin viimeisistä suurista legendoista yhä elossa ja yhä tien päällä on jo vuonna 1955 ammatillisen uransa aloittanut eteläafrikkalainen Abdullah Ibrahim. Helsingissäkin jo vuonna 1968 ensimmäisen kerran koettu mestari oli tasan kaksi viikkoa ennen tämänkertaista Savoy-teatterin konserttia ehättänyt täyttämään 89 vuotta. Pelkästään jazzin maestroksi Ibrahimin kategoriointi on toki, ja jälleen kerran, liian yksioikoista. Miehen rapian sadan sooloalbumin, kyllä vaan, kataloogiin mahtuu elokuvallisia tunnelmia, folkia, afrikkalaista perimää ja aika paljon kaikenlaista lokerointia taitavasti väistelevää. Kun on 89, on ehtinyt moneen. 1960-luvun lopun yhteistyö ja ensimmäiset levytysdiilit Duke Ellingtonin tukemana ja avittamana, kuuden vuoden taiteiljapakolaisuus poissa apartheidista kärsivästä Etelä-Afrikasta, kääntyminen islamiin ja nimenvaihto (Abdullah sai alunperin kasteessa nimen Adolph Brand), ja ”Mannenberg”-sävelmä, josta tuli aikoinaan Etelä-Afrikan epävirallinen kansallislaulu ja apartheidin vastaisen taistelun yksi terävimmistä keihäänkärjistä. Ja ihan hirvittävästi kaikkea muuta puuhaa on mahtunut pitkään uraan. Omalla toiminnallaan ja esimerkillään Ibrahim oli oikeastaan luomassa kokonaista musagenreakin, Cape Jazzia. Soittokavereita on vuosikymmenien varrella riittänyt ihan oikein nimimiehistä lähtien; Elvin Jones, Hugh Masekela, Max Roach, Gato Barbieri ja monet monet muut.

Viime vuosina Ibrahim on kokenut läheisimmäksi kiertää soittamassa soolona instrumentaaleja pianoteoksiaan, viimeisimpien albumijulkaisujen ”Dreamtime” (2019) ja ”Solotude” (2020) hengessä. Ja juuri tällainen harras mestari ja piano-meditaatio saatiin kokea myös relatiivisen täydessä Savoy-teatterissa tuikilokakuisena maanantaina. Konsertin piti olla alunperin Musiikkitalossa, mutta muodikkaista ”tuotantoteknisistä syistä” eli heikosti edenneestä lipunmyynnistä johtuen, paikkaa vaihdettiin. Moni kävikin Musiikkitalon ovella lukemassa A-nelosen ja rynni sitten juoksujalkaa Savoyhin. Olimme onnekkaita, Ibrahimin äärimmäistä keskittymistä ja hiljaisuutta vaatinut esitys olisi todennäköisesti osin mennyt hukille Musiikkitalon liian isoissa premisseissä. Vanha ja legendaarinen Savoy oli kuin olikin tälle hartaushetkelle juuri oikea paikka. Me kauan sitten lipun ostaneet saimme rynniä kuuteen ensimmäiseen riviin mahtimestoille, itse valitsin kakkossellaisen, ja kyllä kannatti.

Abdullah Ibrahim soitti 64 minuutin setin, kumara vanha mies ja Steinway-flyygeli, sanaakaan ei sanottu, mitään ei kertoiltu tai höpötelty, yhtään pitkää elämää ei muisteltu. Ei siihen ollut edes mikrofonia tarjolla. Vain musiikilla oli lupa puhua. Niinpä jossain kakkosbiisin kohdilla, vaikka Ibrahim ei edes soittanut varsinaisesti biisejä, vaan niistä vain teemoja lyhyesti lainaksi napsinutta tajunnanvirtaa, tapahtuman ainoan luvan saaneen valokuvaajan tykitys ja säksätys alkoikin häiritä aivan tavattomasti. Enkä ollut tällä kertaa ainoa, salissa alkoi merkittävästi päät pyöriä, mutta onneksi kamera lauloi vain muutaman minuutin, ja meditatiiviseen tunnelmaan oli mahdollista päästä takaisin. Onneksi alkuhäiriön jälkeen kukaan ei keksinyt pudottaa nuppineulaa lattialle.

Mitä soitettiin, mitä kuultiin? Ei juuri mitään käsitystä, mutta ei myöskään isompaa kiinnostusta listata biisien nimiä, sellaisia kun ei tosiaan perinteisessä mielessä yksi kerrallaan, alusta loppuun soitettu. Pari teemaa onnistuin tunnistamaan, ”Blue Boleron”, yhden nyky-Ibrahimin tunnetuimmista, ja vaikkapa ”District 6”:n. Ensimmäiset aplodit Ibrahim salli ottaa vastaan, hitaasti istuallaan yleisöön päin kääntyen, 58 minuutin kohdalla. Sen jälkeen vielä lyhyt hetki soittoa, joka kuutisen minuuttia myöhemmin olikin paljastunut keikan encoreksi, kun Abdullahin henkilökohtainen avustaja auttoi maestron ylös pianopallilta vastaanottamaan seisaaltaankin lopuksi annetut aplodeeraukset. Sanaakaan ei vieläkään sanottu, muutaman kerran mestari laittoi käden sydämen päälle, muutaman kerran kumarsi meille kädet kiittävästi yhdessä. Siinä kaikki. Oli ollut vain musiikki, ja koko Ibrahimin häkellyttävät lähes 70 vuotta kestänyt ura sen takana. Lisää tämmöistä, musiikin puhdistavaa ja rauhoittavaa voimaa. Omissa keikkahistorioissani Abdullah Ibrahimista tuli vanhin koskaan näkemäni artisti. Mutta tilastonikkarius sikseen, musiikin takia olimme paikalle tulleet. Vielä sittenkin, kun Ibrahimia ei enää ole, kun rundit on rundattu, säilyy mielessä pitkä, karismaattinen vanhus, silmät kiinni huojuttamassa itseään tuskin huomaamattomasti flyygelin ääressä. Ottaa välillä kädet syliin, pois sormiolta, antaa viimeisimmän soinnun melkein sammua. Viimeisiin henkosiin asti antaa soinnun soida omaa sointiaan, ja juuri ennen äänen kuolemaa, ottaa uuden alun ja lähtee uuteen teemaan, uuteen improvisaatioon. Abdullah Ibrahim, voice of Africa. KG

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Stenfors @ Tavastia, Helsinki 26.01.2023

Veljes-ja sisaruspareja ja serkkupoikia on bändien eturiveissä, jos kohta takakin, nähty pitkin rockin historiaa, mutta ei kovin montaa tapausta niin, että kaikilla lavallaolijoilla olisi sama sukunimi. Moni bändi mainostaa myös olevansa jäsenilleen kuin perhe, mutta viime vuonna levytyskantaan uinut Stenfors on sitä ihan oikeasti. Seitsemänhenkinen combo rakentuu ja perustuu tietenkin tunnetuimman Stenforsin eli Janin, alias Nasse Suiciden ympärille, mutta on todella paljon enemmän kuin ”Nassen perhebändi”, jollaiseksi tämänkaltainen projekti olisi tietämättömämmän popjonnen helppo leimata. Bändissä ovat mukana Nassen kaksi broidia, vaimo, oma tytär, veljen poika ja käsittääkseni veljen tytär. Rolling Recordsin julkaisema tuoreehko ”Family Album” on mainio kokoelma tyylejä ja biisejä, ja itse maestro Nassen osuus on jopa yllättävän paljon olla muusikko rivissä muiden mukana. Solistipuolta esimerkiksi hoitaa albumilla useammassakin biisissä basistibroidi Nisse (kyllä vaan, nisse ja nasse), joka on myös kirjoittanut platalle muutaman vetävän raidan.

”Family Album” katkaisi Nastyn peräti 26 vuoteen venyneen levytystauon, vuonna 1996 julkaistiin ihka oma soololevy ”Vinegar Blood”. Jo sillä kannutteli velipoika Frej, tuttu nimi myös -80/90-lukujen taitteen mainiosta vaihtoehtopopbändistä Innerspacemen, ja kuultiinpa levyllä myös isäpappa Harry Stenforsia, kuten tällä uutuuskiekollakin. Ja iskäsmiehen äänellä Tavastian keikka, bändille selvästikin iso ja tärkeä esiintyminen, myös alkaa. Perhealbumilta löytyvä Victor Young/Will Harris-klassikko ”Sweet Sue” soi lavalletulomusiikkina levyltä. Harry Stenfors on tehnyt elämäntyönsä opetushommissa, mutta toiminut siinä sivussa poikiensa muusikkousesikuvana, ja onpa ihan omillaan aikoinaan levyttänytkin.

Keikka käynnistyy Nisse Stenforsin laulamalla ja kirjoittamallakin ”Friends”-biisillä ja heti on selvää, että tästä tulee kiva ilta, hyvällä fiiliksellä. Bändi on treenannut itsensä erinomaiseen tikkiin, soi napakasti yhteen, ja vieläpä Tavastian mittakaavassa hyvillä soundeilla. Nils Stenfors osoittautuu karheanasialliseksi bluessolistiksi, ja soittaa hyvät alakerrat ainoalla oikealla sähköbassolla eli Rickenbackerilla. Poikansa Jonatan toimittaa rennosti erittäin napakat kitarakompit, sooloilu jää Nasse-sedälle, eikä voi mitään vanha fani sille, että kaikesta kokonaishyvästä huolimatta, kaikki ne hetket kun Hanoi-legenda ottaa etuaskeleen ja luukuttaa soolon, ovat illan eittämättömiä kohokohtia. Ei voi mitään, sanoinko jo? ”Family Albumista” kuullaan odotetusti suurin osa, huippuhetkinä Frej’n säveltämä ja tanakasti kannuttama ”Golden Ball” ja pitkästi soitettu raskaskätinen bändin yhteissävellys ”Chemo Brain”, jonka tekstissä Nasty peilaa nykyelämäänsä leimaavaa rinnakkaiseloa syövän kanssa. Huikein veto perhealbumin sivuilta tai raidoilta, on kuitenkin laveaa amerikkalaista heartland highwayta pitkin letkeästi rullaava ”Then It’s Gone”, aivan häkellyttävän hieno veto, ja biisin yksinään kynäillyt maisteri itse nykäiseen kermaksi kakun päälle illan komeimman kitarasoolon. ”Then It’s Gone” on ainakin etulattian keskimailla kuulosteltuna myös ainoa biisi, missä Minna Stenforsin kiipparit saadaan ansiokkaalla tavalla kuulumaan. Stemmalaulu lähtee bändiltä väliin peräti kuusiäänisesti, takarivissä suvun viehättävä kolmas polvi takaa asialliset taustalaulut. Rumpaliveli-Frej myös tulkitsee muutaman biisin kokonaan, mm. kirjoittamansa ”Golden Ballin”.

Jonatan, Nils ja Jan Stenfors.

Keikkarupeamaa (Tavastian lisäksi Tampereen Klubi ja Turun Apollo) edeltäneessä haastattelussa Jan lupasi keikoilla kuultavan matskua myös vuoden 1996 ”Vinegar Blood”-albumilta, sekä lisäksi ja ehkä ennenkaikkea miehen vuosina 1990-94 pyörittämältä Cheap and Nasty-yhtyeeltä. Näiden kahden aikakauden tavaraa piti itsekin oikein odottamalla odottaa, ensinmainittu platta löytyy tuoreena vinyylijulkaisuna tottakai omastakin musacornerista, ja Cheap and Nastyn aliarvostettu esikoisalbumi ”Beautiful Disaster” ajan henkeen tietenkin C-kasettina, jota harvoin malttaa soittaa, ettei vaan teknisen ikänsä loppukaarella operoiva dekki tee mitään peruuttamatonta. Ja Tavastian torstaiehtoo onkin sitten toivoa täynnä, kun bändi lähettää itsensä Cheap and Nastyn kakkossinkkujulkaisuun vuodelta 1991, albumin nimibiisiin ”Beautiful Disaster”. Tärkeä hetki, ja melkein vielä tärkeämpi on encoresetissä kuultava ”Silent Scream”, vain Japanissa julkaistulta bändin kakkosalbumilta ”Cool Talk Injection” (1994). Cheap and Nasty hajosi vain muutama viikko kakkoskiekon julkaisun jälkeen. Levy puuttuu omistakin kokoelmista, ja siihen ylipäätään törmää erittäin harvoin. Omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani lukee ”Mind Across The Ocean”, ehkäpä paras Cheap and Nasty-kauden styge, sitä ei tänään kuulla. Ehkä joskus toiste.

The Stenfors.

”Vinegar Blood” oli aikoinaan aika seesteinen ja rauhallinen levy, paikoin mietiskelevä tilinpäätös hurjien, huuruisten ja kaoottisten rockvuosien jälkeen. Nyt perhebändi puhaltaa biiseihin raskaammalla kädellä uusia tuulia. Komeimmin rullaavat ”Bullet Train” ja kaihoisa ”Lonesome Town”. Kerta näiden biisien äärellä livenä on itsellekin eka, Nassen harvalukuisille ja satunnaisille duokeikoille kun en ole päässyt ja viime yrityksenkin pilasi Covid. Oma ykkössuosikki jää tältäkin albumilta kuulematta, ”Too Hard A Night”, mutta ei se mitn. Yksi koko keikan railakkaimmista vedoista on rennosti ja ilon kautta vetäistävä covertribuutti Wilko Johnsonille, ”She Got It Right”. Tämä tuli kertaalleen kuultua livenä Wilkonkin vetämänä, ja sanottava on, ettei Stenforsien versio häviä tuumaakaan.

Stenfors (bändi siis) työstää materiaalia kohti uutta albumia, ja tämän miniminirundin jälkeen aletaan varmaankin katsella kesää keikkakalenteri kädessä. Tavastian ilta on niin hyväntuulinen ja elävän musiikin välttämättömyyden puolesta todistava rupeama, että toivoa sopii nähdä Stenforsien kokosukucombo piakkoin uudemmankin kerran. KG

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Post Navigation