The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024
Lontoossa vuonna 1989 perustettu The Tiger Lillies on toimittanut punkahtavaa brechtiläistä, weimaris-viktoriaanista sideshow’taan ja kolmen miehen friikkisirkustaan nyt jo 35 vuoden ja yli 40:n albumillisen verran. Mukaan mahtuu liuta musikaaliprojekteja ja mykkäelokuvascoreja ja puolitauotonta keikkailua, joka on tuonut kulttisuosiota ihan alusta lähtien nauttineen trion Suomeenkin jo useamman kerran. Viimeksi bändi nähtiin Härmässä GLivelabien loppuunmyydyillä vedoilla ja sitä ennen Helsingin Korjaamolla 2018, jossa itsekin onnistuin todistamaan Lilliesit ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa Tiger Lillies jalkautti Helsingin Savoy-teatteriin kolme esitystä jo vuonna 2017 ensi-iltansa saaneesta makabeerista Edgar Allan Poe-teemaisesta ”The Haunted Palace”-musikaalista, josta tuolloin julkaistiin luonnollisesti samanniminen albumi. Tarina ei täsmälleen kerro, miksi bändi juuri nyt lämmittelee Poe-show’ta, sen enskasta kun ei ole tasavuosia tai vastaavaa, mutta lieneekin niin, että konserttitalot ympäri Eurooppaa ovat kovasti esitystä toivoneet, ja nyt saaneet.
Edgar Allan Poe, kaikkien maailman kauhukirjailijoiden isä, kirjoitti 48-säkeisen runon ”The Haunted Palace” alkuvuodesta 1839. Kauniilla vanhalla englannilla skrivattu allegoria ihmismielen hajoamisesta sai ensijulkaisunsa Baltimore Museum-lehdessä jo saman vuoden huhtikuussa, ja jalostui myös myöhemmin osaksi Poen yhtä kuuluisimmista novelleista, ”The Fall of the House of Usher”. Mainitun runon pohjilta, paljon fiktiota mukaan heittäen ja Poen omasta ääritraagisesta, vain 40-vuotiaana päättyneestä elämäntarinasta poimien on keitetty kasaan nyt nähty esitys, jonka alunperin tilasi ranskalainen Theatre du Volcan Bleu.
Sideshow pääsee alkamaan viitisen minuuttia myöhässä, kun salin lähes loppuunmyynyt väki saadaan käytäviltä säpisemästä omille paikoilleen. Itsellä on istuin kakkosrivillä, eli aitiopaikoilla, Tiger Lillies-keikkoja ei yyberöidä takarivistä. Bändin perustaja ja nokkamies, tunnistettavan falsetto-laulunsa jo nuorena miehenä opetellut Martyn Jacques köpöttää tuttuun jäykkästailiinsa punaisten verhojen takaa ja aloittaa yksin haitarinsa haikealla säestyksellä muunnelman Poen kuuluisasta ”Raven”-runosta, ”Nevermore”. Jossain verhon takana mukaan hiipivät rumpali Budi Butenopin perkussiot ja aivan kuten ”The Haunted Palace”-albumillakin, basisti Adrian Stoutin ulvottama aavemainen theremin. Seuraavaksi esitelläänkin Martin Bassindalen näyttelemä, päänsä kadottanut runoilija Poe ja Jacquesin itsensä esittämän demonihahmo Ravenin sulokas assistentti Doris (myöhemmin myös kaikki muut naisroolit näyttelevä Carolina Pecheny).
Kaiken lähtökohta on klassinen asetelma jossa Poen poetiikka ei tahdo ns. oikein lähteä. Mutta kun demonihahmo kaivaa taskustaan yhä mustempaa ja mustempaa mustetta, alkaa runosuonikin lievästi sanottuna olla paisuvainen ja klassista maailmanluokan kauhustooria alkaa syntya. Sillä hinnalla toki, että Edgar Allan myy sielunsa paholaiselle ja se viimeinen, litran leka mustinta mustetta meneekin sitten jo alamäen ollessa jyrkkää, taiteilijan kurkusta alas. Tarina etenee aika minuutilleen puolitoistatuntisen kestonsa kuin korpin siivillä, kun on loppukumarrusten aika, jää tunne että olisihan näin harvinaista herkkua katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Tiger Lillies soittaa kaikki musikaalin scorealbumin biisit läpi, ja välillä näyttelijät vievät stooria mitä makaabereimpiin suuntiin. Martyn Jacquesin demonihahmon lisäksi, sähköistä pystybassoa thereminin ohella soittava Adrian Stout esittää Poen runoja pilkkaavaa ja kirjailijalle ovea näyttävää lehtikustantajaa. Ja pakko on sanoa, että bändin herrojen lakonisempi tyyli pesee väliin ammattinäyttelijöiden töpöttelyn mennen tullen, vaikka Edgar Allanin hahmon erittäin tahallinen ylilyönniksi vetäminen nyt sinänsä ei tietenkään jää keneltäkään huomaamatta.
Esitystä tukee jälkiviktoriaanisesta maailmasta ponkiva monitasoinen projisointi, joka kaiuttaa myös varhaisten mykkäelokuvien ja Eadweard Muybridgen liikekokeilujen kuvastoa. Kolmella ovella luotu sairas ovi(kauhu)farssi etenee Poen stimulanttihuuruisen elämän haipuvana kuvauksena ja päättyy runoilijan kuumehoureiseen kuolemaan sairaalan vuoteessa. Oikean Poen elämää värittivät pelivelat ja alituinen köyhyys, aliarvostus kirjailijana, vaimon kuolema tuberkuloosiin ja sen jälkeen yhä paremmin ja paremmin maistunut alkoholi. Yhdysvaltain historian ensimmäinen (juuri ja juuri) pelkällä kirjoittamisella toimeentullut taiteilija kuolikin epäselvissä ja selvittämättömiksi jääneissä olosuhteissa, kadulta henkihieverissä löytyneenä, toisen miehen vaatteissa ja ilmeisesti väkivaltaisen muilutuksen shokeeraamana, arvoitukseksi jäänyttä Reynolds-nimeä maanisesti toistellen.
Kun Poe tapaa lavalla edesmenneen äitinsä haamun, Tiger Lillies tunnelmoi scorealbumilta raidan ”Mother” ja kun Poe painostetaan tunnustamaan vaimonsa tuperkkelikuolema murhana, painostaja on nimenomaan Martyn Jacquesin Raven-demoni ja painostus tapahtuu biisiä ”Murder” laulamalla. Mutta perinteinen musikaali ”The Haunted Palace” ei missään mielessä ole, siihen ei Jacquesin tuotannon ja laulujen kieroutuneisuus kertakaikkiaan pysty. Esitys on musiikillista kauhuteatteria, tai näyttelemällä ja visuaaleilla laajenettu Lillies-teemakeikka, miten vaan. Normaaleimmin teatterin ja tanssiteatterin kerrontaa lähestytään vaikuttavassa kohtauksessa, joka alkaa Poen ja tulevan vaimonsa rakastumisella saman sängyn reunalla ujostellen, seuraavassa hetkessä nuorikko jo tekeekin kuolemaa ja yskii lakanat vereen.
Show’n upein hetki on kuitenkin Jacquesin flyygelillä säestämä aavemaisen komea balladi ”Annabel Lee”, joka on myös albumin huippuhetki. Biisi perustuu Poen yhteen tunnetuimmista runoista, samannimiseen tragediaan kauniin naisen kuolemasta. Vaikka Tiger Lilliesien kaanon on häkellyttävä sekoitus vaudevillea, chansonia, mustalaismusiikkia, punkia, oopperaa ja gininhuuruista dark cabaret-meininkiä, bändi on juuri tänään parhaimillaan komeassa hiturissa, tomwaitsmäisessä murhaballadissa. Samaa todistaa myös bändin tuorein, helmikuussa julkaistu albumi, napakasti nimetty ”Lessons in Nihilism”. Silläkin parhaat hetket on nimenomaan kauniita slowareita, tunnelmallisia hitureita. Samainen rieska todistaa myös, että Tiger Lilliesien omintakeinen staili kestää aikaa, bändi on yhä relevantti vuonna 2024. Silti, jos orkesteri ei ole tuttu, saattaisin kehottaa aloittamaan tutustumisen vaikka ihan pokkana vuoden 1994 virallisesta esikoisalbumista ”Births, Marriages and Deaths”. Sieltä kun laittaa soimaan bändin keikkojenkin kestohitin ”Hell”, niin heti selviää mistä on kyse ja missä mennään.
Ja jälleen kaunis balladi, Adrian Stoutin haamuilevalla thereminillä ulisuttaen, ”Baltimore”, kun Poe-musikaali alkaa saada yhä surumielisempiä sävyjä kohti loppuaan. Esitys alkaa sulkeutua myös niin, että instrumentaatio on samankaltainen alussa ja lopussa, thereminin soundia tasapainottaa Jacquesin näppäilemä ukulele ja peräti jazzahtavasti hiippailevat rummut. Erittäin vaikuttava on myös Poen houreisen kuoleman jälkeen kuultava ”Out of Space and Out of Time”. Koko show sulkeutuu kauniiseen, albuminkin päättävään ”Isadoreen”. Martyn Jacques lonkkavikailee lavan eteen tutussa kuolonkasvomaalauksessaan, ja saa vierelleen ensin näyttelijät, ja sitten myös loput Lilliesit. Kestää kauan, ennenkuin Jacques taipuu antamaan luvan kumartaa isosti mukana eläneelle yleisölle. Seuraa myös yksi maestron yksin esittämä encore, ja ainahan sitä voi toivoa, että soita Martyn ”Hell”, mutta ei tietenkään. Ei se nyt kuulu eikä kuuluisi tähän. ”Edgar Allan Poe’s Haunted Palace”-frekshow jatkaa matkaansa ensin Kreikkaan ja sitten Saksaan, Itävaltaan ja Latviaan. Mahtava makaaberi musikaali, ensi kerralla The Tiger Lillies toivottavasti perinteisemmällä bändikeikalla jälleen. KG