Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “crossover”

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.

Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan  näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.

Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.

Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.

Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.

Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.

Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.

Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.

Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.

Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on  miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG

Rotten Sound, Medeia, Tryer @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 18.07.2015

Kesän alkupuoli on sujunut hiukan raskaammissa tunnelmissa, mitä tulee siis elävän musiikin kulutukseen osaltani. Eikä siinä, aika aikaa kutakin. Ja kun vuoden ehkä kuivin klubikuukausi, on yhtäkuin heinäkuu, oli edennyt sekin yli puolenvälin krouvin, oli aika panna entistä raskaammaksi. Ja lähteä Pakkahuoneelle kokemaan grindcorepuimuri Rotten Soundin kesäinen keikkakunto. Samalla oli mahdollisuus tai mahku tsekata myös pitkään tsekkauslistalla ollut tamperelainen Medeia, sekä kovissa nousuissa oleva punkkikvartetti Tryer.

Illan avasi siis Tryer, viitisen vuotta nuori bändi, joka ajelee rennolla otteella melodista hardcoreaan. Sillä on takana kaksi albumia, joista jälkimmäisellä eli ”Kukkia kaamoksesta” (2014), orkesteri löysi viimeistään oman äänensä.  Pikkuinen radiohittikin syntyi ”Mitä kauneus tuo tullessaan”-kipaleesta. Ja siihen toki Klubin energinen puolituntinenkin päättyi. Olin juuri edellisen biisin aikana miettinyt, että nyt tulee pojat puoli tuntia täyteen, ja se on vastaavaa kaahausta juuri hyvä ja oikea määrä. Ja niin se oli tänäänkin. Monta hyvää rallia kuultiin, tällä materiaalilla bändillä on mahdollisuuksia isompaankin sukseehen, mikäli se tahtoo. Laulaja-kitaristi Jussi Kaholan ääni on niinsanotusti haastava, mutta mitä sitten, kyllähän maailmaan lauluääniä mahtuu. Dave Mustainekin on päässyt omallaan pitkälle, siis äänellään. Ja toisaalta Tryerin kansan-tai lastenlaulumaisiin lällätyksiin Kaholan ääni peräti sopii. Mies on siis valinnut bändinsä oikein, ja päinvastoin.

Suomenkielinen punk-kaahaus on nyt muotia, kaikki haluaa olla punk, kaikki haluaa olla hardcore. Yrittäjää riittää, mutta Tryer on yksi persoonallisimmista. Pelkästään Vesa Ahosen bassolinjat, ja muutamat suorastaan proget välikkeet erottavat Tryerin massasta. Ja siis se Kaholan ääni tietenkin, mainitsinko jo. Rumpali Jonne Haapa-aholla on crossoverässät hihoissaan, ja muutenkin koko bändi osoittaa, että vaikka kaahaakin, voi silti olla oman instrumenttinsa herra. Että kyllä tuolla jonkun Pää Kii’n keikoilla tulee kovasti mieleen, että miksi ihmeessä tästä vaahdotaan. Tai tästäkin.

Jos elettäisiin vuotta 1986, Tryer olisi jo valtakunnallisesti iso, mutta keskitien muottiin tungettuna. Voi hyvinkin olla hyvä, ettei eletä. Ehkäpä Tryerin kuuluukin olla juuri Tryer, ne löytävät bändin, joita aidosti kiinnostaa löytää. Tsekkaa kuitenkin ihmeessä ”Kukkia kaamoksesta”, jos laadukas suomirock ja melodinen ajo kiinnostaa. Klubin illassa ehkä parhaiten kulki ”Pakoon”, joka ihan tosissaan ja ansiokkaasti kumartaa 80-luvun suomi-HC:n kultakauden suuntaan. Ellei peräti ole sen suoraa jatkumoa.

Sitten Rotten Sound, jo peräti 22 vuotta kaaosta ja grindcorea. Jälkimmäisessä bändi onkin (pyydän anteeksi liikaa käyttämääni termiä) maailmanluokkaa, yksi tärkeimmistä alan bändeistä. Näiden seuraavaa levyä kannattaa odottaa selkeästi isommalla innolla, kuin Napalm Deathin tulevaa.

Rotten Soundin tuimin ydin on yhä sama, kuin 22 vuotta sitten Vaasassa, solisti Keijo Niinimaa ja kitaristi Mika Aalto. Niinimaa onkin tullut grindin, crustin ja dödön suorastaan vanhemmaksi valtiomieheksi. On koko Rotten-historia, Medeian nokilla huudetut seitsemän vuotta, ja merkittävä stintti ruotsalaisen Nasumin jäähyväiskiertueen solistina, sekä kakkuna kirsikan päällä, aivan loistava startti Morbid Evilsin kanssa viime vuonna . Hyvä niin, että Niinimaa on vanhemman liiton mies, ei ole tullut koskaan opetelleeksi niitä kaikkein ärsyttävimpiä coresolistien lavamaneereja. Joita en nyt tässä luettele, olen niitä jo aiemmin luetellut.

Rotten Sound jauhoi läpi kuuden albumin mittaista grindkatalogiaan peräti 45 minuuttia, tai melkein. Normaalistihan bändi tahkoaa tiukat 30 minuuttia. Tänään oli annettu niin pitkät soittoslotit, että pakko ne oli jollain tapaa täyttää. Yleisö oli varsin jäässä ja vaikka Niinimaa vimmatusti yrittikin saada porukkaa lämpenemään, tapahtui se korkeintaan vasta aivan lopussa. Hapuilevaa pittiä, väljyyttä etulattialla, ja kertakaikkiaan liian iso tila tänään täytettäväksi. Tänään Klubin ja Pakkahuoneen yhteisilta oli huono idea, Rotten Sound olisi ehdottomasti kuulunut, ja ansainnut tulla soitatetuksi Klubin  lavalla.

Jos joskus on tullut dissattua Pakkahuoneen soundeja, en dissaa enää. Jos Rotten Sound kuulostaa omalta itseltään näin tyhjässä salissa, jotain pitää tiskin takana osata. Hyvä. Sillä, mitä kenenkäkin suosikkilanauksia miltäkin kiekolta Rotten Sound soitti, ei ole mitään väliä. Se ei ole grindcorehommissa pointti. Pointti on se vihainen lanaus itsessään, olla siinä hyvä ja uskottava. Sanat, joita huudettiin, voi himassa tarkistaa levyn sisäpussista. Rotten Sound soitti tiukasti, ja aina parhaimmalta silloin kuulostaen, kun tempo yhtään laski, kun se oli oman maailmansa sludgeimmillaan.

Klubin puolella tamperelainen Medeia jännitti, lähteekö kiipparisti-laulaja Laura Dziadulewiczin laitteisto ollenkaan käyntiin. Hermostuneisuuttakin oli jo havaittavissa, mutta lopulta tekniikka hoiti homman himaan, ja keikka päästiin soittamaan täydellä kokoonpanolla. Ja hyvä niin, Dziadulewiczin koskettimet ja kauniin eteerinen vokalisointi on se, mikä nostaa Medeian lopultakin kuolevaisen jyystämisen yläpuolelle. Ja toki useammatkin upeita proge-elementtejä sisältävät biisit. Mainittuja elementtejä voisi olla ihan kunnolla enemmänkin, deathcorea nimittäin mahtuu maailmaan kyllä. Medeia on omaperäinen lajissaan, tai lajeissaan, mutta se voisi olla enemmänkin.

Yhtäkaikki, ensikosketuksessani vuonna 2002 aloittaneeseen ja neljä pitkäsoittoa julkaisseeseen Medeiaan, puhutaan samantien parhaasta suomalaisen raskasryhmän keikasta pitkään aikaan. Alun teknisistä murheista huolimatta, tai peräti niistä johtuen. Orkesteri runnoi isolla tunteella ja vimmalla lähes 50-minuuttia progressiivista, melodista kuoloaan, HC-elementein. Mitä, ja miltä levyiltä soitettiin, sillä ei ole taaskaan väliä. Meininki edellä mentiin, lavanedustan pitissäkin pelattiin jo suorastaan korkeaa mailaa. Hetkittäin olin varma, että nyt sattuu, varsinkin kun se valkopaitainen korsto alkoi horjua holtittomasti kirnun laidalta toiselle.

Ai niin, ”Iconoclastic”-albumin (2013) nimiraita soi todella komeasti, Frans Aalto on coreitseironiassaan hauska ja osaava solisti, kitarat olisivat voineet soida erottuvammin, mutta onneksi sentään jo mainitut kiipparit saatiin kuulumaan. Ja hyvä, ettei ketään sattunut. Kova veto, todella kova.

Illan päätti, ei suinkaan A, vaan Stam1na, mutta ilman minua. En edes tarkkaan tiedä miksi, mutta en voisi olla orkesterista vähempää kiinnostunut. Tai no, odottakaas…ehkä vähän. Kaikesta ei tarvitse tykätä, siinä homman hienous. Ja illan kolme ekaa bändiä sutkivat kukin niin ärhäkkään vedon, ettei noin hintapoliittisesti edes haitannut jättää pääbändiä näkemättä. Melko ihmeellinen pääesiintyjä suhteessa muihin, pakko sanoa. Mutta jollainhan porukkaa on houkuteltava, ja kun tapahtuma oli osa Tammerfestia, niin ehkä se selittää paljonkin.

Yksi asia vielä. Muistutin itseäni Pakkahuoneen sisääntulolla taas siitä, että mesta molempine puolineen, on yksi koko maan johtavimmista rockin kuunteluun tarkoitetuista paikoista. Ellei johtava. Järjestään hyvät soundit, järjestään ystävällinen henkilökunta ja pääosin mielenkiintoinen ohjelmapolitiikka. Ja hei, terveisiä Tavastialle, narikasta ei tarvitse maksaa, jos sinne ei jätä mitään. Niin se täällä on, ja niin sen kuuluu olla. KG

Krokodil (uk), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe), Foreseen @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä  ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodusjo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka  mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Eyehategod (us), Morbid Evils @ Klubi, Tampere 01.04.2015

New Orleansin kaupunki ja sitä ympäröivät suistomaat tunnetaan tietenkin dixielandin, ragtimen ja bluesin syntysijoina, mutta onpa tuo kaupunki saanut merkittävän sijansa myös modernimmassa rockhistoriassa. Pitkin 80-lukua alkoi suistomaalla siittyä toinen toistaan omaperäisempää raskaamman rantapolun tamppaajaa, etunenässä mestoille ehtien Corrosion of Conformity. Niinsanotun NOLA-skenen yhdeksi johtotähdeksi nousi kuitenkin myös vuonna 1988 perustettu Eyehategod, jota moni pitää suorastaan sludgen keksijäbändinä. Itse orkesteri kutsuu musiikkiiaan heavy bluesiksi, eikä ole määritelmässään lainkaan eksyksissä.

Eyehategod soitti Aprillipäivänä ensimmäisen koskaan Tampereen-keikkansa relatiivisen täydelle, ja ehdottoman innostuneelle Klubille. Ovelta sai toki lippuja, mutta ei niitä hirvittävästi voinut enää bändin aloittaessa olla jäljellä. Alunpitäen jänskätti, miten Eyehategod saa rujon suistobluesinsa kulkemaan toista tuntia niin, että mielenkiinto säilyy.  Voin nimittäin heti rynniä tunnustamaan, etten ole bändin kataloogin kanssa läpituttu, puhumattakaan että varsinaisesti fani. Tarkalleen ja täsmällisesti (niinkuin Klubilla on tapana) klo 22.00 alkanut räyhäkäs veto kellotti tasan puolitoista tuntia, mutta itse toivoin tunnin kohdalla, että se olisi kellottanut vain jo mainitunkin tunnin. Ensimmäinen tunti nimittäin oli, jos ei nyt parasta aikoihin, mutta todella tasokas tunteroinen turpiin. Bändi kaahasi viiden studioalbumin tuotantoaan läpi huolella ja monipuolisesti. Jälleen kerran kiitos myös Klubin tiskin taakse, illan kumpikin bändi soi kuulaasti ja kirkkaasti.

Ennakkoon oli oletettavissa myös, että bändi ryskii läpi helposti yli 20 biisiä. Ja niin kävi, loppunumeroissa sekosin, mutta monta niitä kieltämättä tuli. Useista biiseistä, varsinkin aivan lopussa, soitettiin vain muutama fragmentti ja riffi, monet sitten taas vähän levylle uskollisempana versiona. Ja kun jättää paskanjauhannan yleisön tehtäväksi, ehtii myös soittaa.

Bändin olemassaolo keväällä 2015 on pieni ihme. Matkaan on mahtunut kotikaupungin tuhonnutta hurrikaania, huumehommeleita ja posessa istuskelua, hallussapidosta, kuinka olla. Lähinnä kaikki lueteltu koskien alkuperäissolisti Mike Williamsia. Mutta ääni on yhä tallella, ja osittain vimmakin. Vaikka kasvoilta kuvastuu, että muutakin on polteltu kuin vanhoja rakkauskirjeitä. Ensin tuntui, että mies ei selviä setistä läpi, horjuva holtiton hesseli. Mutta hyvin meni, bändin nokkamiesvastuu kuitenkin jakautuu perustajakitaristi Jimmy Bowerin kanssa. Joka löytyy useammaltakin Maailman Parhaat Metallikitaristit-listalta. Tampereen illan perusteella en tajua miksi. Mieshän on sensijaan myös armoitettu rumpali, hoitaen pestiään sekä Downissa, että Superjoint Ritualissa. Mutta kitarointi sinänsä on ihan kuolevaisten tavaraa.

En ala tässä väittämään mitään soitetuista biiseistä tai riffiryppäistä, mutta asiasta kiinnostunut pääsee pitkälle kurkkaamalla Setlist.Fm:n kautta bändin helmikuisien amerikanvetojen biisilistoja. Kyseinen foorumi on muutenkin mainio, aina silloin kun etukäteen kiinnostaa tsekata, mitä bändi on aiemmin kiertueella soittanut. Tai jälkikäteen varmistaa, mikä biisi oli mikäkin. Toki suomalaiset keikoillakävijät ovat, kuinka olla, varsin epäaktiivisia Setlistiä täydentämään, mutta mainio väline se silti livefriikille on. Varmuudella soitetuista biiseistä jäivät parhaiten mieleen, en edes tiedä miksi, tuoreen albumin ”Medicine Noose” ja vuonna 2005 levytetty ”Serving Time In the Middle of Nowhere”.

Toinen pikku ihme koskien Eyehategodia on, että se julkaisi viime toukokuussa uransa kenties kovimman studioalbumin, peräti 14 vuoden tauon jälkeen. Laatta on nimetty yksinkertaisesti, ”Eyehategod”. Se sisältää bändille toki tunnusomaista junttabluesia ryyditettynä milloin hardcorella, milloin grungella tai southern rockilla. Mutta annas olla, että on kova kiekko, bändiltä joka monessa muussa tapauksessa olisi laittanut piiput pussukkaan jo vuosia sitten. Tai viimeistään, kun kuolema korjasi bändin lähes alkuperäisen rumpalin, Joey LaCazen, vuonna 2013. Nykykannuttaja Aaron Hill mätkii niin kipeänvinolla tavalla yksinkertaista settiään, että jos ei jässikkä saa tenniskyynärpäätä pian, ihmeet jatkuvat. Mutta tanakasti lähtee, koko kehosta.

Keikka myös todisti, että kyllä alas viritetty mätke ja riffinkierrätys on klubimusiikkia. Tuli vaan mieleen viime kesän vaivaannuttava Neurosis-veto Tuskan tihkussa.

Illan lämmittelyosuuden hoiti asiallisella ja erittäin laadukkaalla kolmevarttisellaan Medeiasta ja Rotten Soundista tunnetumman Keijo Niinimaan vasta reilu vuosi sitten perustama tamperelainen Morbid Evils. Bändiltä on ulkona esikoispitkäsoitto Svart Recordsin julkaisemana, ”In Hate with the Burning World”. Mainio platta, joka kestää kuuntelua, mikäli yhtään kiinnostaa alakerrasta louhittu raskas aines. Temmot on epärottenisti hitaampia, kuin mitä Niinimaa on tottunut tulkitsemaan, mutta vaihtelua löytyy, pelkkään laahaukseen ei sorruta. Kahden kitaran vuorokurmootus (toisessa Niinimaa, ja toisessa Xysmankin livekokoonpanossa soittava Jan Trygg) toimii, ja muutenkin bändi soittaa aivan häkellyttävän tiukasti yhteen. Ensikosketus orkesteriin olisi voinut olla parempi vartin lyhyempänä, mutta hyvä näinkin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: