Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015
Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.
Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.
Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.
Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.
Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.
Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.
Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.
Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG