Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Chuck Berry”

20 joulu 2019

Robert Davi sings Sinatra (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 19.12.2019

Robert Davi on amerikanelokuvista ja tv-sarjoista tuttu ikoninen roisto ja kovis, niitä pääosin urallaan on Davi saanut esittää jo vuodesta 1977, krediitit huitelevat pitkälti yli puolentoista sadan. Eikä tuon mainitun vuoden, tarjoilijana itseään elättäneen laulunopiskelijan näyttelijädebyytti, ollutkaan mikä tahansa esikoinen, vaan Frank Sinatran ainoasta tv-elokuvan pääroolista muistettava ”Contract On Cherry Street”. Jonka kuvauksissa siis Davi ja tätä 36 vuotta seniorimpi Sinatra ensi kertaa tapasivat. Tuolloin jo tähteydestä pitkään nauttinut (tai sitten ajoittain ei) maestro Sinatra piti ”pojasta” välittömästi, ja miesten yhteys säilyi kuvausten jälkeenkin. Robert Davin kipinä Sinatran laulukataloogin tulkitsemiseen oli syttynyt, mutta meni vielä monta vuosikymmentä ja monta koviksen roolia, ennenkuin Davi tarttui toimeen.

Näyttelijänähän Robert Davi muistetaan kenties, tähän mennessä parhaiten, ”007 Licence To Kill”-elokuvan (1989) roisto Frank Sanchezina, Nakatomi Towerin remonttikuntoon saattamista todistaneena special agent Johnsonina (”Die Hard”, 1988), ”The Expendables 3”:n (2014) albaanimafiosona, tai vaikkapa sinivalkoisempien lasien läpi nähtynä, Mika Kaurismäen vuoden 1990 suurponnistuksen, ympäristöhätähuutona pioneerityötä tehneen ”Amazon”-elokuvan lain rajapinnoilla operoineena viidakkolentäjä Danina.

Nuorena klassisen laulun opiskelijana ja peräti oopperalaulajaksi tähdänneenä, Davi yritti liikaa liian lyhyessä ajassa ja liian varhain, ja tuli tuhonneeksi (laulukelpoisen) äänensä vuosikymmeniksi. Vasta syksyllä 2011 julkaistun ”Davi sings Sinatra”-albumin myötä miehemme koki palaavansa näihin hommiin, ja palasikin tyylillä. Albumin tuottajaksi saatiin itse Phil Ramone, ja Davin Sinatra-tulkinnat saivatkin tuoreeltaan taakseen innokkaan kannattajakunnan. Itse tuottajaguru Quincy Jones muun muassa ilmoittautui fanien joukkoon. Quincy Jones onkin todennut, ettei ollut kuullut koskaan kenenkään pääsevän niin lähelle Sinatran soundia kuin Davin, silti omalta itseltään kuulostaen.

Finlandia-talon ison salin tuntineljäkymmentäminuuttisen jälkeen oli helppoa olla Quincy Jonesin kanssa samaa mieltä. Toki Davin kiertueohjelmistossa on muutakin pre-rock’n’roll-tavaraa, great American pop standards-osastoa, mutta kyllä miehemme silti oli Sinatra-tulkinnoissa vahvimmillaan, intensiivisimmillään, ja rennoimmillaan. Ensimmäiset kolme biisiä Davi tulkitsi tummien lasien takaa, ja jollain tapaa se pienenä yksityiskohtana alleviivasi setin alkupään tunnustelevaa tunnelmaa. Miksaustiski tunnusteli, yleisö tunnusteli, Davia säestänyt ja sinänsä erittäin tarkasti ja tanakasti soittanut trio (flyygeli, pystybasso ja rummut) tunnusteli vielä sekin. Alussa oli jopa fiilis, että tuleekohan tästä mitään koko iltana. Mutta sitten Davi riisui tummat lasit, rentoutui selvästi itsekin, ja alkoi välispiikeissään heittää hauskaa muisteloläppää ja supliikkia kuvauksista uransa varrelta, kohtaamisistaan Frank Sinatran kanssa, perhe-ja avioelämästään ja oikeastaan avoimen rehellisesti vähän kaikesta. Tällä tapaa illasta muodostuikin intiimi kohtaaminen taiteilijan ja yleisön välillä, tähtipölyt oli samantien imuroitu pois. Ja vaikka Finlandia-talon 1700 henkeä vetävässä isossa salissa olikin silminnähden satoja tyhjiä istuimia, ja ihmetytti että missä niille kuuluvat ihmiset viettivät torstai-iltaansa, päästiin paikan päällä silti hyviin tunnelmiin ja fiiliksiin.

Vaikka alkupään tunnusteluvaiheessa ”Nice’n Easy” tuntuikin jo ihan hyvältä, kyllä se lähes yllättäen sitten kuitenkin niin oli, että kosmoksen yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä populäärilauluista, ”Strangers In The Night”, rohkeasti setin alkupäähän vedettynä, laittoi uuden vaihteen silmään ja lunasti olla paikalla. Ja juuri tässä tavattoman paljon soitetussa klassikossa Robert Davi kuulosti aivan häkellyttävästi Frank Sinatralta. Joka muuten kävi vain kerran Suomessa, Helsingin Jäähallissa yhdessä Sammy Davis Jr.:n kanssa 1989, kun ikää jo oli ja kun muisti pelaili enää pätkittäin. En onnistunut olemaan paikalla, kuinka ollakaan.

Illan teema ei siis missään nimessä ollut, että kuka kuulostaa keneltäkin, mutta silti äänten yhtäläisyys ”Stranger In The Nightissa” hämmästytti. Ja niin termein tiedettiin tässä vaiheessa vielä vähän. Yhtä hyvin Robert Davi kuulosti häkellyttävästi Dean Martinilta, tulkitessaan jälkimmäisen herran vuoden 1960 ”Ocean’s 11” elokuvaa varten ensilevyttämän Cahn/van Heusen-hitin ”Ain’t That a Kick In The Head”.

Välijutusteluissaan Davi keskittyi paljonkin vuoden 1990 ”Amazon”-elokuvan muisteloihin, olihan yleisön joukossa hyvä ystävänsä, ohjaaja Kaurismäki itse, ja olihan Davi ensimmäistä kertaansa Suomessa ylipäätään. Monet hauskat stoorit kuultiin, ylivoimaisena kuitenkin legendaarisen elokuvaäänittäjä Jokke Lumpeen eksyminen keskellä yötä pikku päissään sademetsän pimeyteen. Lopulla settiä Davi kutsui ohjaajaystävänsä lavallekin, ja sekoitti ystävyyden maljaksi tanakan paukun, jollaisen itse Frank Sinatra oli aikoinaan opettanut sekoittamaan. Kaksi sormellista Jack Danielsia, kaksi sormellista vodkaa. Saa sekoittaa, jos tuntuu, ja jäitä fiilispohjalta. Paukku kädessään, ja kohta kurkussaankin Davi tulkitsi upeasti Sinatran vuonna 1947 isoksi hitiksi popularisoiman Arlen/Mercer-klassikon ”One For My Baby (and One More For The Road)”, jonka ovat sittemmin levyttäneet vaikka ketkä, Chuck Berrysta Iggy Popiin. Upea veto. Oli konsertin loppuli’un aika. Bändi löysi itsestään vielä yhden ylimääräisen vaihteen, ja soitti ankaralla svengillä lopun isot hitit. Varsinkin rumpali Dave Tullin groove syntyi maailmanluokan kannuttelusta, eikä ihme että jamppari onkin yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista jaskarumpaleista tällä hetkellä.

Loppusetin ”Fly Me To The Moon” ja ”That’s Life” olivat niitä, joita varmasti kovin moni oli tullut kuulemaan, tuttuakin tutumpia hittejä ”1900-luvun suurimman poplaulajan” ohjelmistosta. Ikkuna oli auki swingin ja rockin esihistorian kulta-aikaan, aikakauteen jolta, tai sen jälkihehkulta tien päällä ovat oikeastaan enää 84-vuotias Johnny Mathis ja 93-vuotias, ahkerasti keikkakalenteriaan edelleen täyttävä Tony Bennett, jonka Sinatra itse aina haastatteluissa nimesi, kun kysyttiin kaikkien aikojen suurinta laulajaa. Kaikki tiesivät, että Davi ei poistu ETYK-pyhätöstä vetämättä ”My Way”, ei tietenkään. Mutta silti, Robert Davin huima tulkinta, Paul Ankan englanninkielisin, surumielisin sanoin, oli komeinta pitkään aikaan. Biisi itsessään on maailman puhkisoitetuimpia, ja kaltoimmin kohdeltuja, leirinotskeilta karaokebaareihin, mutta Robert Davi puhalsi siihen aivan uskomattoman hienon hengen, ja ihanasti kilkattaneella boogiepianosovituksella tähän biisiin itsensä ryydittänyt trio svengasi kuin hirvi jäällä. Käsittämättömän hieno ”My Way”, ja hatunnosto yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut tätä huudella, tai ylipäätään mitään, koska kyllähän me tiedettiin, että kaikki ne tulee.

Ammattimiehet ei soittele encoreita, eikä ainakaan poistu lavan taakse, niinpä Davi trioineenkin veti samoilla liukkailla vielä ”New York, New York”, joka äsken kuullun jälkeen ei enää samalla tavalla kyennyt sykähdyttämään. Valojen syttyminen saliin kertoi, että tämä oli tässä. Itseironisena supliikkina Davi totesi vielä lavan reunalta, matkalla pois, vain puolittain valoissa: ”Spread the word! I’ll be back, and next time the place is full.” Sovitaan niin. Robert Davi oli tätä ennen käynyt lähimpänä Helsinkiä Tallinnan Saku Suurhallissa 2015, ja myynyt tuolloin liiterin täyteen. Nyt mies saatiin, mainiota tuontitoimintaa laajalla ja arvostettavan avaralla artistiskaalalla harjoittavan Loud’n Live Promotionsin ansiosta, kaikkien aikojen ensimmäiselle Skandinavian (ja sitä kautta Suomen) keikalleen. Olimme paikalla. KG

Posted in American standards, jazz, pop, swing, traditional pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
02 heinä 2017

Guns N’ Roses (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 01.07.2017

Kitaraikoni Slash jätti Guns N’ Rosesin lokakuussa 1996, rumpali Matt Sorum huhtikuussa 1997, ja viimeisenä niittinä basisti Duff McKagan elokuussa -97. Tuolloin kyseisellä nimellä operoinut, jo nimensä lähtemättömästi rockin historiakirjojen sivuille vain viidellä albumilla jättänyt bändi, olisi pitänyt ehdottomasti kuopata. Tai vähintäinkin olisi ehkä kannattanut heittää Kalifornian hiekkaa arkulle ja aloittaa puhtaalta pöydältä, kukin muusikko omillaan. Mutta Axl Rose, bändin tarkkaan ottaen ainoa jäljelle jäänyt perustajajäsen, ikonisen falsettinen solisti ja kieltämättä korvaamattoman kova hittien kirjoittaja, päätti jatkaa. Rosen rinnalla jatkoi tuolloin ja jatkaa vieläkin uskollisesti, vuoden 1991 käsittämättömän kovasta ”Use Your Illusion”-albumikaksikosta lähtien mukana ollut kosketinsoittaja Dizzy Reed. Bassoon tuli Replacements-yhtyeestä tuttu Tommy Stinson, yksi niistä pienistä bonussyistä, miksi aikoinaan itsekin antauduin näkemään tuon aikakauden (Axl Rose’s) Guns N’ Rosesin Hartwall Areenalla Helsingissä heinäkuussa 2006. Toki ajatuksena oli ylipäätään nähdä jonkinlainen GnR-inkarnaatio, minkäänlaiseen klassisen kokoonpanon paluuseen ei kukaan kai enää koskaan uskonut. Varsinkin, kun avainjäsenten kommentit asiasta olivat mediassa kuin mediassa osastoa ”not in this lifetime”, sikäli pahasti päästettiin haavat märkimään vuosina 96-97. Ja vaikka Rose kokosikin ympärilleen ihan asiallisia muusikoita pitkin uutta vuosituhatta, ja vaikka 10 vuoden hilloamisen jälkeen saatiinkin ihan laadukas kuudes albumi vihdoin ulos (”Chinese Democracy”, 2006), niin ei bändi ollut mikään Guns N’ Roses, ollaan nyt ihan rehellisiä. Hartwallin keikasta jäi umpipaskoine soundeineen aika aamuinen maku suuhun, joten seuraavan Suomen vierailun jätinkin suosiolla väliin.

Mutta jotain tapahtui isosti kulissien takana vuodesta 2015 alkaen, ja reunion jonka piti tapahtua ”not in this lifetime”, alkoikin hahmottua. Ovi alkoi käydä bändissä, Twitteri huhuilla, lehdistö pohtia ja spekuloida, ja lopulta viime vuoden puolella Guns N’ Rosesin ”klassisen kokoonpanon”, tai siitä 3/5:n paluu oli totta. Suomessakin kovasti mainostettiin klassisen kokoonpanon paluuta, mutta muistetaan nyt että Gunnarit ei koskaan ole ollut trio, joten kyllä siitä klassisesta kokoonpanosta edelleen puuttuu perustajakitaristi Izzy Stradlin, koko bändin isä, ja rumpali Steven Adler. Asia ei mainostamalla miksikään muutu, mutta hienoa toki näinkin, että Axl, Slash ja Duff vihdoin saatiin samoille lavoille. Sotakirveet on haastattelujen mukaan haudattu, bändi lyö kiertueellaan tuloutusennätyksiä, rahaa tulee ovesta ja ikkunasta, ja takaportaan jehut puhuvat jopa uusien biisien demottamisesta. Huhumylly seuraavasta albumista jauhaa kuumana, vedonlyöntitoimistojen takahuoneissa hieroutuu käsistä nahat. Paluukiertue nimettiinkin sitten mitä osuvimmin ”Not In This Lifetime World Touriksi”, olihan kyseessä jotain, minkä ei pitänyt tapahtua. Paluu toki osoittaa senkin, että minkään, lukekaa huuliltani, minkään bändin hajoamista ei juurikaan kannata jäädä itkemään. Lopulta ne aina tulevat takaisin kuin zombielaumat pajukosta, ei toki Beatles, eikä kuolleita kukaan voi herättää, mutta melkein kaikki ne muut. Mukaan messiin ja remmiin jäivät 2000-luvun muusikoista rumpali Frank Ferrer (joka kannuttaa muuten myös The Psychedelic Furs-yhtyeessä), jo mainittu tärkeä osanen GnR-mytologiaa, eli kosketinsoittaja Dizzy Reed (bändissä siis jo vuodesta 1990, eli osa klassista kokoonpanoa, joskin epävirallisesti) ja viime vuonna mukaan rekrytty Melissa Reese (alakerran botnet, samplet ja taustalaulu), sekä jo vuodesta 2002 mukana ollut kitaristi Richard Fortus.

GnR-433x250

Suomi oli onnekas löytäessään itsensä kiertuekartalta, tämänkokoinen sirkus ei pysähdy joka kylällä. Ja koska Olympiastadion on edelleen rempassa, vuoteen 2019 asti, oli ainoa kuviteltavissa oleva paikka bändin soittaa, Hämeenlinnaan 2014 valmistunut Kantolan Tapahtumapuisto. Kaksi isoa konserttia täällä olikin jo ehditty koeponnistaa, ensin AC/DC ja sitten viime kesän Iron Maiden. Näin hämeenlinnalaisena keikkabloggarina joutuu jotenkin joka kesä, vähän tahtomattaankin jännittämään aivan perseettömän paljon sitä, että miten kotikaupunki tänä vuonna handlaa tiedottamisen ja järjestelyt, miten valtava ihmismassa viihtyy ja levittää sanaa. En tiedä, miten Kantolan tapahtumat onkin tullut otettua niin valtavan henkilökohtaisesti, enhän minä niitä kuitenkaan järjestä. Jokatapauksessa kyseessä on alueella budjaavan rokkifriikin melkoinen kesän kohokohta, ellei vähintäinkin yksi niistä.

Saavun Kantolan porteille keikkaseurueeni kanssa noin kello 19.40. On otettu neuvoa-antavat Raatihuoneenkadun viihtyisässä Oluthuone Birgerissä (suosittelen). Niin että ei tarvitse sitten alueella jonottaa yhtään mitään, eikä maksaa mistään liian lämpimästä tai kalliista. Näillä näppäimistöillä on määrä aloittaa illan kakkoslämppärin, brittiläisen The Darknessin. Se ehtiikin aloittaa, kun jumitamme turvatarkastusjonossa noin vartin. Oma vika, porukkaa tulee tänne piikkeinä, ajoissa tulijat eivät jonota. Jumittamisen syykin selviää. Noin joka kahdeskymmenes on niin naamat, lärvit, jurrissa tai turvoksissa jo näin alkuehtoosta, että eivät tahdo selvitä omin jaloin turvatarkastuksesta läpi, tai ymmärtää henkilökunnan pitkämielisesti lausumia yksinkertaisia avainsanoja kuten ”reppu”, ”litra”, ”avaa”, ”ei” ja ”ole hyvä”. Ei ihme että jonoutuu. Toinen osastonsa on selfiekeppiensä kanssa säätäjät, että mikä siinä on kun ei saa ihminen selfiekeppiä ottaa konserttiin, tai retkituolia, tai muovipussillista kaljaa tai litran viinapulloa.  Järjestävä taho ei voi sille mitään, että jengi saapuu portille ryppäinä, eikä sille että asiallisista ennakkoinfoista huolimatta jonkun on aina yritettävä säätää jotain sisäänkuulumatonta kamaa sisään. Ilolla katselenkin siinä jonottaessani roskiksesta pullojen joukosta esiin tökkääviä selfiekeppejä. Oikein. Järjestäjällä ei myöskään voi olla porteilla käytössään minkäänlaista urposkanneria, se on toistaiseksi scifiä, kaikki kalliin lipun maksaneet, joiden omat jalat portillaolohetken kantavat, on päästettävä sisään. Pakko on toki sanoa, että ruumiintarkastuksissa Live Nationilla on hiottavaa, melkein mitä tahansa saa portista läpi, kun vähän näkee vaivaa. Toivotaan, että asia korjaantuu, ennenkuin joku kuolee.

The Darkness louhii omaa settiään läpi karmaisevilla soundeilla (Michael Monroe on soittanut oman osuutensa jo aiemmin), vähillä heille suoduilla valoilla ja vaikuttaa että bändi itsekin tajuaa asiain surullisen tilan. Solisti Justin Hawkins puhelee pitkiä pätkiä mikrofoniin, sen sijaan että piiskaisi bändiään vimmaiseen ja kaikille lisänälkää jättävään lämppärikeikkaan. Mietin, miksi tällaisia slotteja edes kannattaa kiertää soittamassa. Bändi on jo aika tunnettu omillaankin, niillä on Queenissäkin soittava toisen polven (Rufus Tiger) Taylor kannuissa, ja muutama hyvä glambiisi. Miksi tuhlata motivaatiotaan Suomen suvessa? Nämä pitää toki nähdä jossain, mutta ei täällä.

Sitten alkaa odotus. Guns N’ Roses on tunnetusti yksi fanejaan epäkunnioittavimmin kohtelevista bändeistä, mitä tulee keikkojen aloittamiseen aikataulussa, tai edes säädyllisessä ajassa. Aiemmin päivällä on kuulemma ilmoitustauluilla kerrottu bändin aloittavan klo 21.00, kun aiempi ilmoittelu on luvannut 20.45. Mutta Gunnarit on bändi, jonka tapauksessa järjestäjän ilmoituksella ei ole merkitystä. Axl Rose, johon myöhästelyongelmat käsittääkseni pelkästään henkilöityvät, tulee lavalle kun haluaa, ihan sama mitä kello on. Tällä kertaa, kiltimmänkin version mukaan, odottelua kertyy kuitenkin minimissäänkin 38 minuuttia, meille alkuperäistä aikataulua otaksuneille naksua vaille tunti. Aika kitkeränkinviiltävää kommenttia ehtii lähimaastosta jo kuulua, kun jengi kuivin suin odottelee herraa bändeineen lavalle. Viimein alkaa Colt-revolveri paukkua taustan ledseinän videokuvassa, ja sehän paukkuu. Pelkään pahinta, että ne ovat kuulleet Suomen täyttävän 100, ja nyt odotellaan että revolveri paukahtaa sata kertaa. Ei sentään, ajan myötä legendaariseksi muodostunut ”Looney Tunes”-tunnari käynnistää vihdoin show’n kello 21.45.

Ensimmäinen biisi ”It’s So Easy” menee tutkaillessa, että kuka mihinkäkin asettuu. Bändiin ei sen aikana saa pienintäkään näköyhteyttä. Tuntisen odottelun aikana suoraan eteemme on asettunut kaksi ja puolimetrinen jäbä ja muutama muu hiukan lyhyempi, kuikkimiseksi menee tässä kohtaa. Keikan edetessä näkymä hiukan avautuu, ja viimeisen kolmanneksen näen peräti hyvin, kun pääsen kipuamaan kaksi senttimetriä korkemmalle merenpinnan yläpuolelle, mellakka-aidan kynnykselle. Kaikki lasketaan. Myöhäistä rypistää, mutta miksi Kantolan nurmea ei tehty nousevaksi? Se nousee ihan hiukan reunoja kohti hyvällä mielikuvituksella, mutta niin vähän että kun ihmiset eivät (vielä) ole kaikki täsmälleen tasapituisia, ei nousu käytännössä auta.

Tässä illassa hyvää on se, että tuolloisen bändin yhdessä alusta loppuun kirjoittamalta ”Appetite For Destruction”-albumilta (1987) soitetaan peräti kahdeksan raitaa. Niistä heti kakkosena kuullaan ”Mr.Brownstone”, jossa miksaustiski asettuu niille tämmingeille, millä se jatkaa oikeastaan loppuun saakka. Se tämminki on tänään ok, siitäkin kuuluu jälkinillitystä, mutta jos kaikesta lähtee nirnettämään, niin eipä hei loputon suo. Soundi on tänään ok, vähiten se on sitä Axl Rosen laulun suhteen, mutta siitä ei mene kyllä epäkrediitit valitettavasti tiskille. Rose ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja, legendaarinen toki, sitä ei kiistä kukaan. Nyt tuntuu että miehen repertuaariin on jäänyt jäljelle vain loputon oman kasarifalsettinsa matkiminen. Äänialasta ei ainakaan enää voi puhua. Aika syö meitä kaikkia, Axl ei enää taivu siihen tuttuun lantioliikkeeseen, kaikki yritykset sinne suuntaan ovat toki sympaattisia, mutta myös hyvin surullisia. Koko iltaa leimaa ajatus, että tämän bändin kulta-aika meni jo, yöjuna porhalsi ohi niinä vuosina kun Axl väkisin pyöritti omaa versiotaan ja taikinoi yhtä ainokaista albumia kasaan 10 herran vuotta. Rosen pönäkkä olemus ja paikoin hengästynyt laulu tulevat läpi ihan tänne sadan metrin päähänkin (siltä etäisyys lavalle ainakin tuntuu).

”Chinese Democracy”-albumilta kuullaan kolme raitaa, niistä oma suosikkini ”This I Love” onnistuu menemään jotenkin ihan ohi, jonkun edessäolevan niskaa yyteröidessä, toista suosikkia ”Madagascar” ei kuulla lainkaan ja platan nimibiisikin livahtaa läpilukuna ohi heti setin alkupäässä. Se kolmas levyltä kuultu biisi on ”Better”, joka ei jätä alkeellisintakaan muistijälkeä. Arvostettavaa sinänsä, että Duff ja Slash ovat ottaneet kiekon tunnollisesti haltuunsa, vaikka eivät liity siihen rahdunkaan vertaa. ”Welcome To The Jungle” käynnistää keikan vasta kunnolla, ja itsellekin tulee hetkellisesti aika hyvä nostalgiafiilis, kun samaan silmälliseen samalta lavalta hetkeksi sattuu Axl Rose, Slash ja Duff McKagan. Vaikka kaksi onkin joukosta poissa, on täällä juuri tänään oltava, menee miten menee. Sitäpaitsi, istupa 28 kilometrin päässä himan terassilla ja mieti, siellä ne soittaa, mutta en jaksanut mennä. Ei niin. Tietenkin täällä ollaan ja tietenkin tämä on tärkeää, vaikka muitakin fiiliksiä illan aikana kupolissa käy.

Ensimmäinen ihan oikea huippuhetki koittaa, kun Richard Fortus ulvottaa ”Estrangedin” komeaan alkuun. Muutenkin mies saa illan aikana ilahduttavasti soolotilaa ja osoittautuu todella kovaksi keppimieheksi. Ja tämä on toki paljon sanottu, vaikkakaan en ole ylipitkien soolojen ystävä, niin on kuitenkin selvää, että Slash on yksi maailman kovimmista kitaristeista, laji kuin laji. Omintakeinen tyyli ja jäätävän viileä toimittaminen. Fortus täydentää Gunnareiden kitaraosaston niin kovaan lyöntiin, ettei niitä muita bändissä vaikuttaneita osaa edes kaivata kuin ihan paikoin. ”Estrangedin” alkaessa pukkaa ulkomusiikillista jännää kahden metrin päässä, kun joku tuopposen tai kaksi liikaa nauttinut heavylähimmäinen kaivaa boxereistaan kiigelin esiin ja alkaa pokkana kuselle. Hetken jopa luulen, että nyt tulee kakka, mutta ei sentään. Luoja paratkoon, mitä jengiä ja millä agendalla. Kukaan ei onneksi kastu, heavyjamppa saa jatkaa hampaat suussaan, mutta on siinä suhteessa pelkästään jengin pitkämielisyyden varassa. Joku vinkkaa järjestysmiehille ja osoittaa kusikeijon väkijoukosta, mutta mitään ei tapahdu. Pakko sanoa, että omaan lipunhintaani kyllä kuuluu, että jos muiden kintuille alkaa joku urpo laatia virtsaa, niin ulos pitäisi lentää nuorisokeihään lailla.

”Live and Let Dien” soidessa lavakuva screeneillä muuttuu mustavalkoiseksi. Lavan tapahtumat tulevat ihan asiallisesti kuvatuiksi, niin että keikkaa pystyy varsin takaakin jollain tapaa käsittämään. Bändin oma videokuvasto takaseinällä on lähinnä markan digitaalisaastetta, ”Rocket Queenin” eri asennoissa köyrivät luurangot ehkä jopa ihan läämintä sellaista. Kantolan tapahtuma on tälläkin kertaa Live Nationin puolelta paremmin järkätty, kuin vaikkapa Kaisaniemen ja Hietaniemen jamboreet yhteensä, ja tämä on nyt todella paljon sanottu, tiedän. Mutta hidas on Live Nation oppimaan, pakko sanoa. Kyllä ne palautelaput kannattaa ihan oikeasti lukaista joku ilta tuossa talvella läpi. Korkeampi lava? Sama juttu kuin Kaisaniemessä, tai Hietsussa, yksi neljäsosa lipun ostaneista tunnistaa bändin, muut takaavat takalinjoilla kassavirtaa. Ei hyvä.

Mainittu ”Rocket Queen” lähtee ihan ok, mutta seuraava hyvä hetki on Duffyn (ja nyt ei puhuta Duffy Terävästä) laulama The Damned-cover ”New Rose”. Miten on mahdollista, että ainakin (ja vain) omasta näkökulmastani bändi suoriutuu jotenkin rennoimmin ja parhaiten covereista? Tämä ei edes ole alleviivatusti dissi, vaan huomio, että välillä on kuin lavalla olisi taitava coverbändi, joka kuulostaa yllättävän paljon Gunnareilta, solistia myöten. Henki ja palo on poissa, bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Syrjäänvetäytyvä ja afronsa alla piilotteleva Slash ei ole sitä koskaan kantanut, eikä se Axl Rosen pönäköityville hartioillekaan valitettavasti mahdu. Se karisma siis. Ja silti, jos asiaa tuntemattomana joutuisin nimeämään Kanta-Hämeen kesäyöhön luukuttavan bändin, se olisi Slash feat. Axl Rose and Duff McKagan’s Guns N’ Roses. On toki pikkusykähdyttävää nähdä ydintrio lavalla yhdessä vuosikymmenten jälkeen, mutta illan isosykähdyttävin hetki on, kun Richard Fortus ja Slash ulvottavat lavan ylälauteella rinta rinnan Pink Floyd-klassikkoa ”Wish You Were Here”. Siinä kohtaavat bändin kaksi aikakautta, ja hetken uskoo että kaikki sotakirveet on riittävän monen jalan syvyydessä.

Slash ja Axl eivät varsinaisesti kaulaile keikan aikan, niinkuin rokkitähdillä on joskus tapana, useinkin. Duff ja Axl viihtyvät lähempänä toisiaan, Slashin ja Axlin etäisyyttä lavalla ei voi olla huomaamatta. Työpaikkana GnR on taatusti ajoittain vaikea, mutta Dizzy on toisaalta viihtynyt 27 vuotta. Varsinainen rock’n’rollin riemu ei tule lavalta läpi, vaikkakin Axl vetää ihan hyvällä asenteella. Lavan positiivisin hahmo on kuitenkin Fortus.

Illan ehkä komein laulettu veto tai perinteinen biisi, on ”Coma”, jos sallitte, Slashin ja Axlin yhdessä kirjoittama. Se ei kanna hittibiisin paineita, vaan soi rennonkomeana pitkänä puolivälin suvantona. Hieno veto. Biisin jälkeen Axl esittelee lyhyesti ja lakonisesti bändin, ja menee sitten lavan taakse vetämään henkeä. Slash aloittaa soolo-osuuden, joka pysyy ihan malttimitoissa. Sen ensimmäinen osa on ilmeinen tribuutti Chuck Berrylle ankkakävelyineen ja johnnybegoodtunnelmineen, mutta jälkimmäinen osio räjäyttää illan pankin, ainakin omilta conversensijoiltani kuultuna. Nino Rotan ”Speak Softly Love”, eli rakkausteema Kummisetä-elokuvasta ulvottaa kesäiltaan niin upeasti, että harvoin kuulee. Ja jälleen on kyse coverista, kun kulkee komeimmin. Kyseessähän on siis sama biisi, jonka Hämeenlinnan Suuri Suuri Mies Fredi lauloi aikoinaan isoksi hitiksi ”Puhu hiljaa rakkaudesta”. Jumankauta juu, Slash kaikista maailman kitaristeista luukuttaa Fredin hittiä Hämeenlinnassa, tietämättä itsekkään millä maaperällä luukuttaa. Samaan aikaan lavakameramies nappaa Slashista takaapäin komean herooisen kuvan, mies ja Gibson kirkkaissa valoissa hämäläistä koivikkoa vasten. Säteet myöhäiseen iltaan. Keikan yksi upeimmista hetkistä. Olin paikalla. Slash on kova. Kun Slash palaa soolobändeineen Härmään, aion suhtautua.

Omalta kohdalta alkaa keikan loppuliuku, joka sykähdyttää yhä harvemmin. ”Out Ta Get Me” on tässä seurassa turha rymistely, lopun varsinaista settiä upein veto on, kuinka ollakaan, ”November Rain”. Yksi koko rockhistorian hienoimmista lauluista, todellista talenttia ja neroutta osoittava biisi, tulee viimeistään todistaneeksi että—ehkä tämä ei koskaan olekaan ollut mikään maailman kovin rokkikone, mikään hard rockin E Street Band, vaan aika kuolevainen bändi, joka onnistui tekemään kolme mieletöntä ja aivan järkyttävän hyvin tuotettua albumia. Niiden nimiä ei nyt tarvitse kerrata. Illasta toiseen tällä kiertueella bändi soittaa myös Chris Cornell-tribuutin ”Black Hole Sun”, joka sekin tuntuu jotenkin omituisen turhalta, niin paljon kuin arvostankin Cornell-tribuuttia. Kerran tai kaksi heti kuolinuutisen jälkeen, mutta joka ilta koko kiertueen…

”Knockin’ on Heaven’s Door” lähtee hyvillä tehoilla, mutta kyse on myös biisistä jota ei saa millään pilalle. Kappaleen sovitus ja tuotanto aikoinaan levyllä oli jotain, mikä räjäytti tajunnan, voiko tämmöistäkin tehdä, bändin oma ”Up Around The Bend”. Vaikka biisi kulkeekin hyvin, ei voi välttyä avainsanalta ”läpiluenta”. Varsinainen setti päättyy tutusti ”Nightrainiin”, kuten nykyään aina. Pian pitää mennä, ettei jää massan jalkoihin, mutta ”Don’t Cry” on vielä kuultava. Kyseinen biisi kolme viidesosaa klassisen Gunnari-kokoonpanon ajamana, tärkeää olla todistamassa. Matkalla portille soi AC/DC-klassikko ”Whole Lotta Rosie”, joka kuullaan siis näille hehtaareille jo toista kertaa livenä. Matkalla Kantolan teollisuusalueen läpi, kuuluu etäisesti ”Patience”, itselle yksi tärkeimmistä biiseistä aikoinaan, mutta henkilökohtainen konserttihygienia vaatii poistumista ajoissa. Vaikka tunnetusti Tapahtumapuisto tyhjeneekin häkellyttävän nopeasti. Encoreissa kuullaan vielä The Who’ta ja tietenkin ”Paradise City”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2017/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-3be4c084.html

Paljon on luvassa puhetta ja parranpauketta taas tapahtuman järkkäilyistä. Ikävä kieltämättä tuli viime kesän Maiden-konserttia, jossa yleisöä oli reilut 20 000 henkeä, ja alueella ihanan väljää, ja mahtavat näkyvyydet. Kantolan kapasiteetti ei ole 55 000 ihmistä, mutta ongelma on se, että joku jossain luulee niin. Monesti, tai monasti, kuulee myös ihmeteltävän, että miksi ulkomailla massatapahtumat sujuvat kuin rasvattu. Aina. Onko kukaan koskaan miettinyt, mikä ulkomaisen ja kotimaisen massatapahtuman yksi ihan keskeisistä eroavaisuuksista on? Yleisö. Ulkomailla ulkomainen yleisö, täällä kotimainen, kotimaisesti toimiva ja käyttäytyvä yleisö. Ja jos vaikka koko Kantolankin lentokentän kokoinen nurmi olisi yhtä anniskelualuetta, niin häiriöt vähenisivät, juominen vähenisi ja kaikilla olisi kivempaa, ynnä rennompaa. Tämä on yksi keskeisimmistä asioista, kun puhutaan ulkomaan massatapahtumien sujuvuudesta, muutaman keskikeikyän tai napanderin takia ei tarvitse ahtautua karja-aitaukseen. Ehkä jonain päivänä meilläkään ei enää tarvitse. KG

Posted in festival, glam metal, glam rock, hard rock, heavy metal, heavy rock, open air, rock, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
02 huhti 2016

JD McPherson (us), The Toreadors, Mystery Train feat. Kitty Lee @ Sokos Vaakuna, Hämeenlinna 01.04.2016

JD McPherson, karjatilan poika Oklahoman Talihinasta nousi vanhan koulun rock’n’rollin ja rockabillyn sensaatioksi vuoden 2012 esikoislevyllään ”Signs & Signifiers”. Miehen väitettiin olevan kovinta billyssä sitten, ties kenen. Ja niin varmasti olikin. Eikä siinä kaikki,  JD julkaisi kakkosalbuminsa viime vuoden helmikuussa otsakkeella ”Let The Good Times Roll”, platta on vielä esikoistakin armoitetumpi kokonaisuus. Viimeistään nyt McPherson on isojen tekijöiden joukossa jäädäkseen. Tällä Euroopan-rundilla mies saatiin mainioine bändeineen Suomeen vain yhdelle keikalle, joka kuin ihmeen kautta sattui kotikaupunki Hämeenlinnaan. Sinne siis.

Keikkapaikaksi oli valikoitunut Sokos Hotelli Vaakunan yökerho, joka muistuttaa lähinnä ajoista, jolloin oli siistiä risteillä Diana II:lla Tukholmaan ja ostaa kotiinviemisiksi pullo Blue Nunia. Mutta kun unohti puitteet ja antoi rock’n’rollin hoitaa hommaansa, ympäristökin lakkasi varsin pian haittaamasta. Lämppäribändejä soitatettiin ehkä naksun verran liian kovaa, joten ainakin laulusoundi kärsi kummallakin, spiikkisoundista puhumattakaan. Mutta kun vikinglinen alalattia McPhersonin vedolle täyttyi ääriään myöten, soundikin parani samalla varsin erinomaiseksi.

Tasan kello 21 aloitti lämppärislottinsa kotimainen Mystery Train, joka on yksi vanhimmista elossaolevista billybändeistä Suomessa. Taival alkoi jo vuonna 1977, eli samana vuonna kuin vaikkapa Teddy & The Tigersilla. Ikäisekseen Mystery Train soittaa vieläpä varsin asiallisella kokoonpanolla; alkuperäisenä on yhä mukana basisti Ari Hanninen, joka oli ylipäätään aivan ensimmäisiä Suomessa tarttumaan pystybassoon, kun revival alkoi rantautua maahan. Solisti Petri Mäntysalo on ollut remmissä vuodesta 1983, samoin kitaristi Juice Muttilainen, rytmikitaristi Grey Cat Hanninen liittyi mukaan jo 1981. Vain rumpali Jani Ahtiainen on 2000-luvun saapumiserää. Eikä sinänsä ihme, että bändi on pysynyt kasassa kaikki nämä vuosikymmenet, soittamisen ilo tulee edelleen isosti läpi, ja tietenkin rakkaus rock’n’rollmusiikkiin.

Mystery Train aloitti melko tyhjälle salille, mutta pian alkoi jo etualan tanssilattialla niin sanotusti kretonki heilua, ja kun muutaman biisin jälkeen sounditkin saatiin siedettävälle tolalle, oli kyseessä periaatteessa aivan mainio veto. Siihen asti kunnes Mäntysalo vetäytyi takahuoneeseen ja antoi lauluvastuun Kitty Leelle. Siinä vaiheessa Mystery Trainista tuli kuolevainen bändi, lupaavasti alkanut iloluontoinen rock’n’rollshow lässähti peruslänkytykseksi. Kitty Leellä, alias Kirsi Riikosella, on kyllä ääntä, eipä siinä. Ja lady on olennainen osa Mystery Trainin bändihistoriaa, aivan 80-luvun alusta saakka. Mutta mene tiedä mitä tapahtui, ja tokihan nämä ovat kovastikin henkilökohtaisia mieltymyskysymyksiä. Erityismaininnan ansaitsee soolokitaristi Juice Muttilainen, joka on instrumenttinsa tyylikkäimpiä taitajia näillä leveyksillä, nyt tiedän. Muttilaisen viileä sooloilu takaa osaltani uusintakatsastuksen suomibillyn todelliseen uranuurtajabändiin.

Kumpikin lämppäribändi käytti slottinsa aika ääritarkkaan, ja kun roudatakin piti, aloitti McPherson käytännössä lähes puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin. Kakkosbändiksi oli buukattu tänään The Toreadors pääkaupunkiseudulta. Orkesteri esiintyi viisihenkisellä kokoonpanolla, sai tanssilattian kuumaksi ja pisti muutenkin pystyyn jo varsin kohtuulliset ceccerit. Parasta bändissä on ehdottomasti Timo Tarkelan saksofoni, sekä suomibillyn grand-manin Pete Lapintien koskettimet. Melkoisen napakka boogiewoogie lähti muutamiinkin biiseihin Lapintieltä. Lähes tuntisesta setistä jäi parhaiten mieleen Elvistäkin vanhempaan malliin vedetty klassikko ”Hound Dog”, sekä Chuck Berry-laina ”Nadine”. Toreadorsien vahvuus on ohjelmiston monipuolisuudessa, välillä mentiin ska-rytmeillä, välillä ikkuna oli aidosti auki rock’n’rollin alkuhämäriin. Mainio ja energinen orkesteri, joka myös osaltaan ansiokkaasti rikkoo ainakin itselleni juurtunutta kuvaa suomibillyn tietynlaisesta nuhjuisuudesta ja menneisiin tuijottelusta. Nämäkin illan kaksi bändiä, ja vaikkapa aivan ihana Relax Trio jo pelkästään vahvistavat poikkeuksena säännön, että rockabillykin voi olla uuttaluovaa musaa, siinä missä muukin musiikki.

Ja tämänhän todisti viimeistään JD McPherson Oklahomasta. Keikka käynnistyi uutukaisalbumin kakkosraidalla ”Bossy”. Biisi ei levyllä oikein ole vakuuttanut, mutta nyt vakuutti. Heti oli selvää, että tästä tulee hikinen ehtoo, ja että JD:n bändi on hirvittävässä tikissä. Olin nähnyt miehen viimeksi Helsingin Storyvillessä keväällä 2012, eli vähän sen jälkeen kun maailma oli miehen keksinyt. Jostain syystä, alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan, muistan paremmin tuolta illalta lämmittelijänä toimineen Pep Torresin.

Kolmantena kuultu ”North Side Gal”, esikoisalbumin hittiraita, viimeistään sytytti Vaakunan yökerhon piukkaan pakkautuneen yleisön. Enää ei ollut tilaa tanssia. Tarina ei kerro oliko keikka loppuunmyyty, mutta tuskin paljon toisinkaan. Väkeä tiedetään tulleen hyvinkin kaukaa, olihan kyseessä siis ainoa Suomen keikka ja muutenkin aika harvinainen herkku.

Pystybasisti, Chicagon mies Jimmy Sutton osoitti jälleen, että läskäri on soitin siinä missä muutkin soittimet, eikä vain välttämätön elementti näissä lajityypeissä. Muutenkin Suttonin sivustatuki McPhersonille oli avainasemassa, Sutton hoiti stemmalaulua ja oli koko ajan kontaktissa johtajaan. Suttonhan on myös tuottanut McPhersonin levyt, ja äänittänyt ne omassa Hi-Style-studiossaan, joka perustuu kokonaan huolella kerättyyn ja entisöityyn vintagekalustoon. Toinen muusikko, joka tästä porukasta on nostettava on kosketinsoittaja Ray Jacildo. Nuoren ja hiukan ujonoloinen jarppi, mutta hyvin kilkutti. Harvoin kuulee.

McPhersonilla oli jopa varaa jättää soittamatta (mielestäni) uuden levyn tämäköin raita ”It’s All Over But The Shouting”. Kaikki olennainen kuitenkin kuultiin yli puolitoistatuntisella vedolla, uutuuslevyn JD soitatti melkein läpi, paria raitaa lukuunottamatta. Esikoiselta soi viitisen biisiä, ja tutusti kuultiin myös muutama huolella valittu cover. Niistä Nick Lowen ”Rome Wasn’t Built In A Day” ja Jimmy Hughes-klassikko ”Steal Away” löytyvät 2014 julkaistulta ”The Warm Covers”-EP:ltä ja ovat settilistan vakiotavaraa nykyään. Varsinainen setti päättyi ”Let The Good Times Rolliin” ja pitkään ja hartaasti vedettyyn ”Wolf Teethiin”. Mutta eihän Hämeenlinnastakaan ilman encoreita lähdetty. Niitä kuultiin ainakin kolme, ja jos enemmän, niin ilman minua. En oikein ole encoremiehiä, ja nytkin jäin kuuntelemaan lisänumeroita vain saadakseni lipulle täyden vastineen.

JD MCPherson kannattaa ottaa haltuun, jos vanhakantainen, mutta modernilla otteella soitettu rock’n’roll kiinnostaa. McPhersonia on paperilla mahdoton selittää, totuus löytyy nyt kahdelta albumilta, mutta ennenkaikkea livetilanteen hikisyydestä. Toivottavasti seuraavaa Suomen vetoa ei tarvitse odottaa neljää vuotta. KG

Posted in rhythm and blues, rock'n'roll, rockabilly, ska and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
24 loka 2013
3 Comments

Chuck Berry (us), Agents & Vesa Haaja @ Finlandia-talo, Helsinki 23.10.2013

Odotettu, loppuunmyyty konsertti-ilta Finlandia-talossa lokakuun tihkuiltana kääntyi täydeksi katastrofiksi ja myötähäpeäksi, kiusaannuttavaksi kidutukseksi, josta meillä kaikilla olisi oikeus saada rahamme takaisin. Miksi näin kävi? Mitä tapahtui? Mistä edes aloittaa?

Aika harvoin Finlandia-talon alaovilla lukee ”loppuunmyyty”. Aulatilat tummanaan vanhaa rokkikukkoa ja friidua, tötterötukkaa, muusikkoa, alan harrastajaa. Jännittynyt täpinä, rock’n’rollin kruunamaton kunkku ja sen keksijöistä yksi,  Chuck Berry kenties viimeistä kertaa Suomessa. Olin ollut paikalla samaisissa merkeissä vuonna 2007, silloin Chuck bändeineen veti ihan kelpo vedon, muistaen kuitenkin että tuolloin Berry oli jo 81-vuotias. Lyhyt setti, bändin voimakkaalla taustatuella ja yleisön kovalla myötäelämisellä vanha rokkikippari pääsi keikasta läpi jalkojaan pahemmin kastelematta. Entä tänään, kun maestro oli juuri muutama päivä aiemmin ehtinyt täyttää jo häkellyttävät, ja keikkakuntotermein ennakolta erittäin pelottavat 87 vuotta. Tänään karahti rantaan niin että rytisi, osui ja upposi. Yleisön voimakas myötäelo, lyhyeksi tarkoitettu setti, asiallinen lämppäri ja bändin tarmokas yritys, eivät tänään riittäneet mihinkään. Ilta oli katastrofi, vaikka tähänkin asiaan taatusti joku muukin näkökulma löytyy. Ja toivottavasti media tarttuu tähän tänään tai lähiaikoina, olisin todella halukas kuulemaan keskustelua keikkajärjestämisen moraliteeteista.

Illan aloitti suomilegenda Agents, solistinaan rockabillykuvioissa jo vuodesta 1984 suorastaan veteraaniksi itsensä kiertänyt ja touhunnut Vesa Haaja. Olin nähnyt Agentsien silloisen, ja sanoisimpa klassisen kokoonpanon, varsin monesti, kun bändin keulilla oli ”Pääperkele itse” (lainaus Esa Pulliaisen aikakauden spiikeistä) eli edesmennyt Topi Sorsakoski. Kiersimme kaverin kanssa kaikki lähiseudun keikat, aina eturivin maastoon etsiytyen. Keikoista yksi, huikean hikinen sunnuntai-illan veto Pekolan lavalla Hattulassa, on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein kovimmista keikoista ikinä omassa kokemusmaailmassani. Ja ymmärtänette, että äskeinen on superlatiivimieheltä paljon sanottu. Toisin sanoen, Agents on aina ollut tärkeä bändi.

Tänään Finlandia-talolla tuntui, että vanha kunnon Agents menee täällä täysin hukkaan. Agents kuuluu tanssilavoille tai klubeille, missä tuore Kosamiitti tai Koskis saa tuoksua ja kretonki heilua. Eikä asiaa auttanut Haajan laulun liian kovaa ajaminen, eikä se, että edellisestä Agents-keikastani oli aivan liian pitkä aika. Mutta, asiallinen veto silti, bändillä tuntui olevan kivaa, Pulliaisen veljekset ovat edelleen hulppeassa vedossa ja ennenkaikkea Esan kitaroinnin tyylikkyyttä ja taituruutta ei ole kukaan vieläkään tosissaan lähtenyt haastamaan. Tätä lajia voisi yytsiä tuntikaupalla putkeen. Silti, saksofonilla ryyditetty Agents ei ole makuuni, ja valitettavasti on sanottava, että karisma bändin keulilta on poissa. Vaikka Haaja kuulostaakin paikoin peräti Sorsakoskelta, ja ääni on parhaimmillaan upea, on kaveri solistina kuitenkin huomattavasti kuolevaisempi (jos sallitte ilmaisun). Mutta nyky-Agentseille on annettava uusi tilaisuus tanssipaikkaympäristössä, ilman muuta. Ja siis miksei, kyllähän ”Moody River” ja ”Vain yksin me kaksi”komeasti kulkivat. Agentsien puolustukseksi on sanottava, sillä kyllähän bändi kelpo vedon nykäisi, että katselin vanhan suosikkiorkkani setin jo vahva pelko perseessä siitä, mitä pakollisen konjamiinitauon jälkeen tuleman pitäisi.

Ennakkopelkääminen on turhinta, mitä tiedän, mutta tänään lunastui ja kunnolla. Sovittuun aikaan Chuck Berryn bändi saapuu lavalle, kitarassa poikansa Charles Berry Jr., ja muut jampparit sitä osastoa, joka ei rokin historiaan jää. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Sitten nousee popkalaset seisomaan, minäkin muiden mukana, ja kunnioitamme siten lavalle köpöttelevää legendaa. Rakkaat ystävät, itse Chuck Berry! Ensimmäisenä ”biisinä” on yritys ”Roll over Beethoveniksi”. Tai sellaisen aihioksi tunnistan tämän vasta puolessavälissä rävellystä, jossa Chuck murjoo kitarastaan muutamia hajanaisia ja epämääräisiä sointuja, ja bändi komppaa minkä pystyy, seuraa silmä kovana maestron ennustamattomia liikkeitä. Ja tässä vaiheessa kaikki on vielä hyvin. Ehkä Chuck on vain väsynyt, hämmentynyt tai Finlandia-talon ankarat myötävalot tillaavat vanhoihin silmiin.

Mutta ei. Jo ”Beethovenin” aikana käy ilmi, että Chuck ei pysy tänään bändin perässä, ei edes rinnalla. Ei muista biisien sointukulkuja, biisien jotka ovat millä tahansa mittarilla rock-kanonian kaikkein yksinkertaisimpia, ja joista osaa mestari on veivannut 58 vuotta. Asiain julmuus alkaa paljastua, kun Chuck haluaa tervehtiä yleisöään ensimmäisillä välispiikeillä. Puheesta ei saa selvää, ei ainakaan keskirivin keskellä. Ulosanti on jamaikaa, sana sieltä täältä on tulkittavissa. Chuck saa sanottua kuitenkin, että on tänään huonossa kunnossa, jonka toivottavasti ymmärrätte. Yhdestäkään yrityksestä biisiksi ei tulee mitään, jossain kohtaa (ja taatusti vanhan miehen vimmalla kaikkensa) yritettyään vanha-Berry antaa lopetusmerkin ja taas bändi kursii kasaan yhden aihion.

Vihdoin kiertuemanageri astuu lavalle, aksentista päätellen italianmiehiä, ja tulkitsee Berryn puhetta. Ilmenee, että 87 täyttänyt Chuck Berry ei ole viimeisimpään 4 tai 5 yöhön saanut nukuttua juurikaan, on kuumeessa ja sairas. Ok, hyvä tietää. Pisteet kiertuemanagerille. Mutta kaikki tapahtuu liian myöhään. Pisteet kiertuemanagerilta pois. Kukaan ei vihellä peliä poikki. Ei millään muullakaan työpaikalla pakoteta 87-vuotiasta hommiin, jos vanhus on jetlagissa ja kuumeessa, eikä ole saanut nukuttua. Moraaliltaan terve, vaikka kuinka ahnekin, kiertuemanageri puhaltaa pelin poikki ajoissa, kuumeinen vanhus voi periaatteessa vaikka kuolla lavalle. Bändissä soittavan vanhuksen pojan ajatusmaailmaan edes kajoamatta. Päätös mennä väkisin lavalle on (toivottavasti) ollut Chuckin itsensä, mutta voihan sen menemisen joukkovoimalla estääkin.

Syykin selviää, joskin teoria on omani, miksi Chuck on-ja off-periaatteella taistelee lavalla 60 minuuttia, vaikka mikään ei edellytä. Keikkapalkkiota ei tarvitse palauttaa, jos homma saadaan jatkumaan, eli bändi pysymään lauteella, tasan tunnin. Chuck murjoo hajasointuja, pilaa saamansa kitaran vireen samantien, yrittää virittää itse uudestaan, ei onnistu, pilaa seuraavan vireen. Ja jos Berryn biisejä ei tunnista tämän kaaoksen keskeltä, niin anteeksi nyt vaan, kyseessä on farssi, joka jonkun olisi pitänyt saada poikki. Ei minua edes ahdistanut yleisön puolesta, tuskin tähän kukaan viimeisiä peruspäivärahojaan sijoitti, mutta vanhan miehen puolesta tuntui hirvittävältä. Jos ei itse ymmärrä, pitää lähipiirin ymmärtää.

Seurasin sivusilmällä kulissitoimintaa. Berryn henkilökohtaisena assistenttina toimiva lady sanoo jotain managerin korvaan. Manageri kaivaa lukulasit ja paperin povitaskustaan, tsekkaa paprun ja nyökkää. Tämäkö oli se sopimus, missä soiton pitää soida 60 minuuttia? Vai oliko se biisilista, kun manageri itsekään ei enää tunnistanut, missä mennään. Mene tiedä, eikä lopulta edes kiinnosta, mutta taustajoukkojen ohut moraali kiinnostaa kyllä.

Itse keikasta tai yritetyistä biiseistä ei ole muuta lausuttavaa. Kun viimeistä vietiin, basisti kävi kuiskuttamassa jotain Chuckin korvaan. Arvioisin että, ”vedetään Johnny B. Goode ja mennään pois”. Sitä pelkästään yritettiin liian kauan, liian kauan me kaikki istuimme kuin herkkutatit jätöksessä ja katsoimme kun vanha Chuck Berry ei saa kitaraa vireeseen. Osa yleisöstä poistui jo varhain, osa jaksoi huudella ja toivoa ”Maybellinea”, kannustaa. Ja hyvä tietysti niin.

Miksi alan kovimmat legendat eivät ymmärrä lopettaa ajoissa? Miksi kukaan ei puutu tilanteeseen? Ja jos sairaus yllättää kesken kiertueen, perutaan keikka? Niinhän nuorempienkin bändit tekevät. Normaalia liiketoimintaa, voittoja ja tappioita. Mutta se, että tämän annettiin jatkua, ei voi kertoa pelkästää vanhuksen, joka ei ole tottunut määräiltävänä olemaan, jääräpäisyydestä. Konserttitalon seinien suojissa haisi ahneus ja hyväksikäyttö, puhutaan mitä puhutaan. Onneksi itselläni oli alla, tähän verrattuna ainakin ihan mainio, vuoden 2007 veto. Voin sanoa nähneeeni Chuck Berryn elossa. Viimeisessä spiikissään liikuttunut Berry vannoi tulevansa takaisin, silloin iskukunnossa. Älä enää tule Chuck, älä anna niiden päästää takaisin. Unohdetaan tämä ja muistellaan vanhoja hyviä aikoja. KG

Posted in rock'n'roll and tagged , , , , , , , , , , ,
24 tammi 2013

TCB Band (us), Elvis’ Imperials (us), Dennis Jale (aut) @ Finlandia-talo, Helsinki 23.01.2013

Asuin vuosia sitten Lontoossa ja ehdoton suosikkipubini oli Kensington Church Streetin Churchill’s Arms. Siellä eräänä iltana, kulmilla asuva kaverini esitteli minut ”miehelle, joka tapasi Elviksen”. Todentotta, tuo tukeva ja parrakas hahmo oli törmännyt rock’n’rollin kuninkaaseen Elvis Aaron Presleyhyn hotellin käytävällä Las Vegasissa, ja saanut sanottua ”Mr.Presley”. Kävin sitten vuosien mittaan kuulemassa saman tarinan yhä uudestaan, sen verran oli real alea virrannut hahmomme läpi, että ei voinut enää muistaa, kuinka monta kertaa oli jutun kenellekin kertonut.

Jos Elvis eläisi, hän olisi kuluvan kuun 8.pvä täyttänyt 78 vuotta. Sen jälkeen on monenlaista, ja erittäin laadutontakin tribuuttia riittänyt, mutta Finlandia-talossa todistettiin Elviksen synttäreiden kunniaksi niistä tribuuteista ehkä tällä hetkellä järkevintä, joka maailmaa kiertää. Eli lavalla Elviksen legendaarinen taustabändi 1969-77, TCB Band. Oltiin illan annista sitten mitä mieltä tahansa, mutta lavalla oli sellainen määrä rockin historiaa yhtäaikaa, että heikompaa hirvittäisi. Siihen lyhyt katsaus:

Kitaristi James Burton oli Elviksen pyynnöstä kasaamassa TCB:tä (Taking Care of Business) vuonna 1969, kun Kuningas päätti palata lavoille onnistuneen ’68 tv-comebackin jälkeen. Burton johti bändiä aina hamaan loppuun 1977. Starttiin mennessä Burton oli ehtinyt soittaa liki 10 vuotta Ricky Nelsonin bändissä, ja säveltää ”Susie Q”:n soittaessaan Dale Hawkinsin yhtyeessä. Noihin aikoihin mies oli niin kiireinen, että kieltäytyi lähtemästä Bob Dylanin ensimmäiseen kiertuebändiin ja Elviksen ’68 Comeback Specialiin. Kohti Elviksen uran loppua, ja sen tultua, Burtonia työllistivät John Denver, Emmylou Harris ja Gram Parsons, Roy Orbison, omaa nimeä kantava kitarafestivaali, miljoonat studiosessiot jne. Niitä Hall of Fameja, joissa Burton on kutsuttuna, ei kannata tässä edes listata.

Pianisti Glen D. Hardin liittyi alkuperäiseen TCB:iin 1970 ja jatkoi vuoteen 1976. Tätä pestiä ennen Hardinin työnantaja oli ollut Buddy Hollyn The Crickets. Hardinin ura vuoden 1977 jälkeen seurailee aika tarkkaankin bändijohtaja  Burtonin uraa.

Rumpali Ronnie Tutt takasi tanakat takalinjat Elvikselle 10 vuoden ajan ja muita työnantajia ovat ehtineet olemaan mm. Jerry Garcia Band, Elvis Costello ja Johnny Cash. Yhtäkaikki, Tutt on koko rumpaloivan maailman yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia hahmoja, ja sen kyllä Finlandia-talon illassakin huomasi.

Basisti Norbert Putnam aloitti Elviksen rinnalla jo 1965, ja toimi usein myös sovittajana ja tuottajana, ollen mukana 120:llä(!) Elvis-levytyksellä. Illan toinen rumpali (kyllä, lavalla soitti kaksi rumpalia ja yhtäaikaa vieläpä, mikä kokemukseni mukaan on toiminut käytännössä aina) oli Paul Leim alias ”Lime”, jonka kannuja voi tuhannen muun äänitteen lisäksi kuulla vaikkapa ”Jedin paluun” scorella. Lisäksi Finlandian lavalla oli neljä nuorempaa muusikkoa, joilla ei suoraa yhteyttä Elvikseen ole, mutta osaamisen kanssa tällä faktalla ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä. Kolmen miehen puhallinsektio mm. sivalsi juuri niin kuin pitikin.

Iltaa juonsi löyhästi tarinoiden Jerry Schilling, Elviksen ystävä ja yksi henkivartijoista eli ns. Memphis Mafian jäsen. Toki mies on toiminut myös managerina ja laajalti musabusineksessa muutenkin. Illan stemmalaulut toimitti Elvis’ Imperials, neljän herrasmiehen kööri, joista kaksi Elviksen ajalta, jo vuodelta 1969, eli Terry Blackwood ja Joe Moscheo. Illan päävokaalit hoiti mies Itävallasta, Dennis Jale, joka kuulosti parhaimmalta oikeastaan silloin, kun ei erityisemmin yrittänyt kuulostaa Elvikseltä. Mutta komea ääni Jalella on, ei pääse mihinkään. Verrattain vaikea itse toki suhtautua siihen, että sama jannu on lavalla ”esittänyt” myös George Michealia, mutta suljen sen nyt mielestäni pois.

No niin, johan tuli pudoteltua nimiä, mutta katsoin sen ikäänkuin tarpeelliseksi, jotta ymmärtäisimme mikä poppoo lavalla nähtiin. Ja että mikä näiden herrojen yhteispanos rock’n’rollin historiaan on ollut, ja yhä on. Valtava. Mutta entäs itse keikka? Käyntiin lähdettiin ”C.C.Riderilla” ja ihan hyvin lähdettiinkin. Dennis Jale tietää paikkansa, eikä yritäkään olla kukaan muu kuin itsensä, showmiehenä ja laulajana. Burtonin kitara soi yhä komeasti ja ajan tavan mukaan soolot pysyivät jopa turhankin lyhyinä ja kompakteina. Kaksi patteria rumpuja jo totesinkin toimivaksi, mutta kyllä näistä kahdesta herrasta, kuinka ollakaan, valkopartainen legenda Tutt keräsi pisteet himaan.

Ensimmäisen puoliajan parhaat muistijäljet, ja ne missä parhaiten itse pääsin fiiliksiin, olivat ”Always on my Mind”, ”King Creole” ja setin päättänyt huikea gospel ”Glory Glory Hallelujah”. Ekasta erästä pitää mainita myös rock’n’rollpotpuri ”Hound Dog/Whole Lotta Shakin’/Roll over Beethoven/Jailhouse Rock”, jonka aikana silmät kiinni laittamalla pääsi kyllä pelottavan lähelle ajatusta siitä, millaista siellä jossain, silloin joskus on saattanut olla. Ja kuten Schilling jossain juonnossaan totesikin, ”this show is as close as you can get to those days”, eikä periaatteessa ole syytä epäillä.

Mutta jotenkin, vaikka tiedänkin että ns. hardcorefaneille ilta oli taatusti huikea ja ääritärkeä, jotenkin kuitenkin jäi valju maku. Jalelta puuttuu aimo annos karismaa, ja muu bändi on ottanut sen roolin, mikä sillä aina oli, eli taustoittava. Nokkamies puuttuu. Ja mehän toki tiedämme, mistä se tunnetusti johtuu, mutta silti. Kukaan ei liidaa show’ta, mitään show’ta ei edes juurikaan ole. Ja Schillerkin on taatusti tuhansien tarinain mies, mutta nyt anekdointi jäi oikeastaan vain porukan kehumisen asteelle.

Kakkospuoliaika oli ihan räväkkää rokkaamista kyllä, Imperialskin sai oman gospelhetkensä eturivissä, ja hienoa niin. Ukoilla on edelleen äänet kunnossa. Samalta lavalta aikanaan nähty Chuck Berryn oma veto ”Johnny B. Goodista” pesi nyt kuullun 6-0 ja muutenkin oli monissa biiseissä luennan makua, ja tässä yhteydessä en keksi muuta tapaa ilmaista asian kuin Dennis Jale. Kaveri on ilmaisussaan ja varsinkin lavaolemuksessaan noin ylipäänsä ehkä jo hiukan liiankin varovainen. Mutta itse musiikkihan on mahtavaa, eikä ikinä tule miksikään muuksi muuttumaan. Ja kun varsinainen setti päättyi ”Suspicious Mindsiin”, niin kyllähän tässä isojen asioiden äärellä tänään oltiin. Lavalla kuitenkin kuusi itsensä Elvis Presleyn kanssa, lavalla ja/tai  studiossa, soittanutta muusikkoa. Pelkästään Putnamin bassolinjojen kuuleminen mainitussa päätösbiisissä oli ehdottomasti kokemisen arvoista. Ja Ronnie Tuttin muutamat rumpusoolot ihanan kolisevilla ”lasvegassoundeilla”.

Kyyti kotiin ei odottanut, joten poistuin paikalta ”Can’t Help Falling in Loven” soidessa, ja mikäs oikeastaan sen upeampi salistapoistumismusiikki voisi edes olla. Kokemisen arvoinen ilta, yhtäkaikki. Vain yksi oli joukosta poissa. Kuningas itse. Kuningas sellaisena kuin haluamme hänet muistaa. Mutta musiikki elää, ja perintö elää, kiitos TCB Bandin ja sen taustavoimien. KG

Posted in rock'n'roll and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Post Navigation