Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Savoy-teatteri”

Hector & His Power Band @ Tampere-talo 11.03.2023

Näin Hectorin Power Bandeineen viime kesänä Pori Jazzin päälavalla vetämässä niin väkevän tuntisen, että ainoa toive sen jälkeen oli nähdä porukka edes vielä kerran uudestaan yhdessä. Huutoon vastattiin, kun Hector elvytti yli kymmenvuotisen taannottaisen traditionsa soittaa muutaman valikoidun keikan pimeimpään aikaan loppusyksystä, kanssaraahustajien kaamosta lievittämään. Pari vetoa Helsingin Savoy-teatterissa, ja yksi Tampere-talossa. Tikkana tai kärppänä oleminen lipunmyynnin aloitushetkellä takasi tällä kertaa enemmän kuin mainiot berberinsijat Tampere-talon permannon kakkosriviltä, kaikki kolme keikkaa myytiin toki ennakolta loppuun. Minirundin piti siis tapahtua jo myöhäissyksyllä, mutta Covid tuli jälleen kerran väliin ja kaatoi osan bändiä petiin, keikat oli pakko siirtää kevätpuolelle. Rupeama oli saanut otsikon ”Vielä ehtii”, joka toki viitannee pääosin siihen, että mestari ei areenoille enää loputtoman pitkään nouse, mittarissa on 75 vuotta, ja vaikka kondis vaikuttaakin tällä hetkellä tosi hyvältä, kannattaa Hectorin keikkoihin suhtautua jokatapauksessa vakavuudella nyt, eikä ns. viidestoista päivä. Jäähyväiskeikkoja nämä tämänkeväiset eivät kuitenkaan välttämättä ole. Ja oikein erinomaista niin, Hectorin ja bändinsä, joka on kenties kovinta koko maassa, vire oli Tampereenkin illassa sitä luokkaa, että älkää lopettako vielä.

Muutamaa minuuttia yli iltaseiskan asteli 8-miehinen Power Band lavalle, hetken päästä perässään maestro itse. Hector istahti tuolille lavan keskelle ja tarinoi meille tovin esikoislevytyksensä syntyhetkistä. Tuolloin 18-vuotias folk-lupaus lintsasi koulusta joulukuun 16.päivänä 1965 ja dallasi räntäsateessa Töölöstä Kulttuuritalon legendaariselle Alppi-studiolle laulamaan nauhalle Buffy Sainte-Marien hitistä ”Universal Soldier” tekemänsä käännöksen ”Palkkasoturi”. Studiolla odotteli kitaroineen muuan Heikki Laurila, joten kaima-Heikki tajusi nopeasti laittaa oman skittansa nurkkaan ja laulaa vain. Syntynyt sessio johti nyt jo yli 57 vuotta jatkuneeseen uraan suomirockin yhtenä timanttisimmista ja tinkimättömimmistä tekijöistä, ja loppu on ollut sitä kuuluisaa historiaa. Hector vitsaili saaneensa palkkioksi levytyspuuhista kyseenalaisesti kaksi tuntia jälki-istuntoa, mutta päässeensä kuulemma jo asiasta pikku hiljaa yli. Ja niinpä, useaan kertaan Buffy Sainte-Marien tavannut ja itsensä Donovanin kanssa biisin duetoinutkin Hector luonnollisesti käynnisti Tampere-talon täyteen pakatun illan ”Palkkasoturilla, ja lauloi yhden säkeistön myös vanhaan kunnon folk-henkeen englanniksi. Ilta oli avattu.

”Nostalgia”-esikoisalbumin (1972) nimibiisi livenä oli ainakin itselle ensi kerran kokemus, vuoden 1999 ”Hidas”-albumilta poimittu, Mika Waltarin tekstiin sävelletty ”Nuoruus” oli yksi kahteen settiin jaetun illan ekan puoliajan parhaita vetoja. Roskaa viriteltiin silmänurkkaan, kun Hector bändeineen ensiesitti livenä koskaan biisin ”Hiekkaa rintataskussa”, jonka piti olla Heikin ja Vesku Loirin duetto, ja Veskun viimeiseksi suunniteltu levytys. Loirin voimat eivät loppumetreillä enää lauluun riittäneet, ja niinpä Hector viimeisteli ystävälleen kirjoittamansa biisin yksin. Nyt se siis kuultiin yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Erittäin monesti kuultunakin, yhden hitin britti-ihme Peter Sarstedtin sävellys ”Where Do You Go To (My Lovely)?” kulki Power Bandin käsissä raikkaan ilmavana ja monipuolisesti sovitettuna Hector-käännöksenä ”Kuningatar”. Hector kertoili käännöksen syntyneen nopeasti ”suorilta jaloilta” automatkalla jossain Euroopassa ystävänsä Anki Lindqvistin Kuplavolkkarin haulikkoampujanpaikalla, kun Sarstedtin hitti soi erittäin kuumana kesänä 1969 radiossa enemmän kuin tiuhaan.

Puhkisoitetuista puheen ollen, yllättävästi myös slummitaloissa, diskovaloissa ja autoradioissa nilelle jauhettu hitti ”Jos sä tahdot niin”, kulki tänään niin kuin sen pitääkin kulkea. Suomen yksi heittämällä tiukimmista comboista, käykää itse todistamassa, Power Band alkoi saada ekan puoliskon loppua kohti hyviä lämpöjä, mutta korkeimmilla oktaaneilla kone kävi vasta jälkimmäisellä. Tämä Suomen E Street Band nosti upeasti kierroksiaan jo Al Stewart-coveriin ”Kissojen yö”, joka polki raskaskätisesti ja tarkasti. Kahden huippukitaristin vuoropuhelu (Jaakko Kiikeri ja Jarmo Nikku), kahdet kiipparit (Pekka Kuorikoski ja taikuri itse, Esa Kotilainen), Panu Syrjänen ja Janne Toivonen puhaltimissa, aina huikea Masa Maijanen bassossa ja Risto Niinikoski aivan ihanalta soundanneissa rummuissa; Power Bandin voisi nähdä vaikka joka viikko. Pakko jopa sanoa, että taituruudessaan ja lavean jyhkeässä, mutta ilmavassa kokonaissoinnissaan tästä bändistä tulee jotenkin ihan tavattomasti mieleen viime vuonna kosketusetäisyydellä todistamani Nick Masonin käsinpoimittu huippuyksikkö maailmanluokan muusikoita. Jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Samaa kvaliteettia, mutta takakenoisen rennosti, kenestäkään numeroa tekemättä.

Väliaika venähti reilusti yli puoleen tuntiin, vaikka lavallakaan ei näyttänyt olevan teknisiä murheita, ehkä perjantaiehtoon kunniaksi haluttiin vain maksimoida konun ja jallun myynti yläbaarissa, mene tiedä. Alkoholittoman keikallakävijän kärvistely palkittiin, kun maisteri H. ja Band pudotti pallon nurmeen kakkospuoliajan merkiksi. Ensin huima ”Kaikki tahtoo rakastaa” ja sitten yksi Power Bandin ehdottomista ja ajattomista bravuureista, Neil Young-cover ”Vapaa maailma kun bailaa”, jonka loppua Hector lauloi hetken myös englanniksi, ”keep on rockin’ in the free world”. Versiota, ja Hectorin ihan äärinerokasta käännöstä (vetää heittämällä vertoja Juice Leskisen ”Born To Runiin”) ei valitettavasti ole koskaan levytetty, vielä ehtii tosin. Mutta biisin sanat löytyvät atk:sta käden käänteessä, suosittelen tutustumaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Enkä ollutkaan tajunnut, että Hector oli Suomessa myös aavemaisen nykyamericanan pioneeri, sikäli leveää heartland highwayta pitkin ajeli kone isoilla kierroksilla Power Band, kun soi komea ”Olen nielaissut Kuun”, Hectorin yhdeltä upeimmista albumeista ”Varjot ja lakanat” (vuosi 1988, ja myyntimetallina platina). Pikkupsykedeelisen ”Herra Mirandosin Hector esitteli sanomalla, ettei edelleenkään tiedä itsekään mistä biisi kertoo, mutta stygen hienous onkin juuri siinä, ei pidäkään tietää.

Yksi koko iltapuhteen laadukkaimmista hetkistä koitti, kun Jaakko Kiikerin huiman hienolla kitaraintrolla avattu ”Hallelujah” soi voimallisena tulkintana sen edesmenneelle kirjoittajalle, Hectorin isolle runoilijaesikuvalle, Leonard Cohenille. Heikki laittoi kaiken peliin mitä lähti, aivan järisyttävä tulkinta, eikä välittömästi perään raskaalla kädellä runnottu ”Woyzeck” hävinnyt juurikaan. Joku omasta äänestään kovasti tykännyt takarivistähuutelija oli huikkinut woyzeckia koko keikan ajan, niin että lavallakin ärsyyntymiskynnys napakan kuitin arvoisesti ylittyi. Avaruusasemansa ohjaimien takana Esa Kotilainen nousi seisomaan ja viritti eteensä norsunluunvärisen harmonikkansa, ja siitähän viimeistään tiedettiin että on tullut aika spiikata illan viimeinen hidas, tutusti ja turvallisesti valssannut ”Yhtenä iltana”. Tämän yhden illan teema oli ollut rock, rauha ja rakkaus, ja tämä hiturihitti tietenkin sulki kaiken mainitun. Näillä mentiin siis: https://www.setlist.fm/setlist/hector/2023/tampere-talo-tampere-finland-3ba4577.html Yleisö osoitti suosiota seisaallaan, eikä täältä ilman yhtä encorea tänäänkään päästy pois.

”Lumi teki enkelin eteiseen” jo ties kuinka monetta sadannetta kertaa, mutta kun kerran kirjoittaa klassikon, ei sitä varsinkaan itse esittäen, saa millään puhki. Suomen whitershadeofpale soi raikkaana tulkintana, niinkuin se ammattimiesten käsissä kuuluukin soida. Hector on yhä täällä, Power Band tukenaan. Ja lupasipa maestro yrittää tulla takaisinkin. Loppukesäksi on nyt myyty pari keikkaa tämän miniminiturneen lisäksi. Kysyntää riittää. Ehkäpä myös tulevan syksyn kaamoskeikat? Pyrin olemaan paikalla. Vielä ehtii. KG

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Tres Coyotes (fin/uk) @ Savoy-teatteri, Helsinki 05.04.2017

Lavalla on Led Zeppelinin basisti John Paul Jones. Hymyilevä, leppoisa herrasmies, vuosia mittarissa 71. Helsingin Savoy-teatterin sali on ääriään myöten täynnä, ei ole epäilystäkään siitä, että ilman Jonesin legendaarisia tekemisiä ja rockhistorian tunnetuimpia bassolinjoja, täällä olisi aika paljon tyhjempää. Mutta ei se mitään. Mikä tahansa syy saada väki liikkeelle mielenkiintoisen musiikin ääreen, on hyvä syy. Illan teema ei kuitenkaan ole se, että lavalla on neljännes Zeppelinistä. Tänään jos joku on tullut kuulemaan ”Black Dog” tai ”The Lemon Song”, pettyy. Tänään mennään tikapuita pitkin taivaaseen, ollaan haastavan ja kuulijalta välillä paljonkin vaativan musiikin äärellä. Homman nimi on Tres Coyotes.

Ensin oli Dos Coyotes, eli ympäri maailmaa resitaaleja esittämässä kiertänyt pitkäaikainen muusikkoduo Anssi Karttunen (sello) ja Magnus Lindberg (piano). Parivaljakko on tehnyt yhteistyötä jo 70-luvun loppupuoliskolta alkaen, esittäen pääosin Lindbergin säveltämää musiikkia. Yhdessä ja erikseen herrat ovat nousseet nykymusiikin maailmanluokkaan. Sinne omissa lajityypeissään jo kauan kuulunut John Paul Jones on siis vain luontainen kumppani, kun duo laajeni viime vuonna trioksi. Tämä tapahtui Yhdysvalloissa, jossa kolmikko oli vetämässä Creative Dialogue-mestarikurssia instrumentalisteille ja säveltäjille. Yhteistyö ja kurssilaisten edessä improaminen sujui niin hyvin, ja oli niin hauskaa, että John Paul Jones kutsuttiin nyt Coyotesien vieraaksi Suomeen. Ja niin meillä oli kunnia todistaa Tres Coyotesin ensimmäistä varsinaista keikkaa koko maailmassa. Homman nimi on improvisointi, luova dialogi kolmen huippumuusikon välillä.

Lavaa hallitsee Magnus Lindbergin flyygeli, mutta musiikillisesti Karttusen sello. Jones jää tänään, tällä instrumenttivalikoimalla, vääjämättä Karttusen taituruuden varjoon, eikä se sinänsä ole keneltäkään pois. Tämä ei ole kilpailu, vaan konsertti. Ensimmäisen biisin aikana tuntuu, että ei tämä oikein lähde (epäilystä korostaa eturivissä alkava juuri ja juuri hitusen liian kovaa louhiva ja kokoajan raskautuva kuorsaus). Ja vielä toisenkin. Siinä Jones tarttuu illan  kakkosinstrumenttiinsa, sähkömandoliiniin, joka on välillä livenä aika kammottavan kuuloinen soitin. Mutta niin vain homma pelittää yhtäkkiä, kun Lindberg saadaan pianoineen mukaan ja Jones taikoo muutaman hetken ajaksi mandoliinistaan irlantilaisia, ellei suorastaan appalakkilaisia tunnelmia.

Konsertti kestää aikalailla minuutilleen 2 x 45 minuuttia, ja se on tämänkaltaiselle taiteelle juuri oikea kellotus. Lavalla kun on pitkän päälle vähän seurattavaa, on vain musiikki, ja sekin haastavasta päästä. Ensimmäisellä puoliajalla kuullaan yksi ennaltasävelletty biisi, täysin ei olla impron äärellä kuitenkaan. Teos on ”Dos Coyotes”, nimi kuului siis Karttusen ja Lindbergin maailmassa ihan alunperin sävelteokselle, ja vasta paljon myöhemmin sitä esittävälle duolle. John Paul Jonesin sähköbasso jää tässäkin esityksessä hiukan sivurooliin, teos kun on alunperin kahdelle tehty ja sovitettu. Sellon ja pianon päälle taas jos alkaa oikein kunnolla revittelemään, niin huomio on silloinkin väärässä paikassa, joten illan henkeä mukaillen Jones pitää bassottelunsa maltillisena.

Silti, kaikki paikallaolevat taatusti voivat myöntää, että on upeaa katsella ja kuunnella, kun Led Zeppelin-legenda soittaa leveäkaulaista bassoaan. Tätä ei kuitenkaan näe joka päivä, eikä alkuperäisessä bändikontekstissaan (toivottavasti) enää koskaan (sana ”toivottavasti” viittaa siihen, että vaikka Jason Bonham on toki mainio korvaaja isälleen, mutta koska Robert Plant ei enää halua Zeppelinin paluuta, eikä ole laulajana korvattavissa, pitää vain toivoa, ettei Jimmy Page yksinteoin enää ryhdy mihinkään tyhmään).

Dos Coyotes” on ensimmäisen puoliajan ehdoton musiikillinen huippuhetki. Biisien tai sävelteosten väleissä kuullaan kunkin herran muisteluita trion synnystä, ja myös kuultavien sävelmien tiestä lavalle. Välillä mietityttää, onko tämä todella puhdasta improa, vai onko näillä jonkinlaiset ennaltamietityt turvaköydet välillään, mutta sitten taas epäilykset haihtuvat, kun seuraa trion työskentelyä. Karttusen sello johdattaa teemoihin, tai teemattomuuksiin, Lindbergin piano tukee, ja vie taas välillä eteenpäin. John Paul soittaa näennäisesti eniten eri biisiä kuin suomikollegat, mutta missään vaiheessa homma ei käänny kakofonian puolelle. Syntyy paikoin erittäin mielenkiintoista puoliakustista noisea, kamarinoisea, jos sallitte. Ja vaikka en itsekään ole ehkä tämäntyyppiselle musiikille kaikkein kuumimmilleen lämpiävä friikki, niin onhan täällä nyt tärkeää olla paikalla. Ilta on vahvasti osastoa kerran elämässä.

Väliaika kestää puoli tuntia. Toinen jakso on musiikillisesti kiinnostavampi, ennakko-odotukset on häipyneet ja nyt voi ihan rauhassa laittaa istuimensa noin kuvaannollisesti taka-asentoon. Kaikille lienee selvinnyt, ettei tänään soi ”Kashmir Song”. Kakkospuoliaika alkaa niin, että John Paul Jones istuu flyygelin taakse ja aloittaa yksin. Muutaman minuutin jälkeen hiippailee Karttunen lavalle, ja tuloksena on kaunis, mutta nimettömäksi jäävä sävelteos. Seuraavana kuullaan koko illan huippuhetki, vaikkakin illan kansainvälinen tähtivieras astelee takahuoneeseen. Lindberg ja Karttunen tulkitsevat kahdestaan illan toisen ei-improtun numeron. ”Paluu Faustiin” perustuu Lindbergin uransa varrella kirjoittamiin sävelkulkuihin ja sointukuvioihin, mutta varsin sekalaisessa järjestyksessä, sieltä täältä tuotannostaan poimittuna. Jossain biisin puolivälissä muusikot kohtaavat, ja soittavat hetken samaa melodiaa, ja erkanevat taas omiin Lindberg-sävelmiinsä. Erittäin mielenkiintoista, ainutlaatuista, sekä myyntiintulopäivänä eturiviin ja melkein keskelle hankitun lipun viimeistäänkin lunastavaa. Lindberg vertaa sävelteosta spiikissään Michelangelo Antonionin elokuvaan ”Zapriskie Point”, eikä se tunnu teoksen loputtua lainkaan huonolta verrokilta.

Sitten Karttunen tarttuu sähköselloon, joka jo visuaalisesti on melkomoinen härpäke, ja taikoo seuraavaksi soittimestaan tummia, jouhikkomaisia soundeja. John Paul Jones ottaa pöydältä avukseen tikun, jolla muutamissa biiseissä hieroo bassonsa kieliä. Jonesin leluarsenaaliin kuuluu hetkeksi myös e-bow. Ehdinkin jo innostua, e-bow nimittäin liittyy mielestäni muutamiin rockhistorian ehdottomiin huippuhetkiin. Mutta ilo jää lyhyeksi, Jones ei oikein saa laitetta toimimaan haluamallaan tavalla, tai jostain muusta syystä hylkää sen pian.

Illan päättää mielenkiintoinen kokeilu, joka johtaa takaisin viime vuotiseen Yhdysvaltain workshopiin. Siellä muuan iranilaissäveltäjä halusi kokeilla, miten nämä kolme huippumuusikkoa reagoivat improtessaan, kun heille syöttää sanallisia virikkeitä kesken soiton, ajattelun virittämiseksi. Sanat heijastetaan taustan kankaalle myös yleisön nähtäväksi, ne vaihtuvat kunkin muusikon kohdalla minuutin tai muutaman välein. Syntyy todella mielenkiintoista kamarinoisea, joskin iraninmiehen valitsemat sanat ja lauseenparret tuottavat aika taidesnobistisen tunnelman, vaan eihän noita ole pakko tuijottaa. En siis tuijota. Mutta musiikki on hetken aikaa rajaton riemu, kaikessa outoudessaankin.

Parituntinen päättyy mainittuun sanantulkintateokseen, trio taputetaan lavalle kuitenkin vielä muutamasti, eikä täältä tälläkään konseptilla ilman encoreita pois päästä. Ylimääräinen numero sujuu kuten muukin musiikki tänään, ja on puhdasta improa, mutta ei enää illan parasta sellaista. Zeppelinin ultrafanit jäävät kärkkymään mahdollisuutta saada Jonesin nimmari. Savoy-teatterille jälleen kiitos huikeasta soundista, rohkeudesta järjestää illan ainutlaatuinen keikkakokemus ja ääriystävällisestä henkilökunnasta. Sekä ennen konserttia kuullusta pyynnöstä sammuttaa kännykät, ja olla artistien toiveesta kuvaamatta keikkaa millään välineellä. Valitettavan usein joutuu nimittäin edelleen toteamaan, ettei puhelimien äänettömyys ole vieläkään vakioetikettiä, ja ettei kuvauskieltoa noudateta pelkkien oviin liimattujen lappujen perusteella. Kuvauskielto kun sitäpaitsi ei ole ilkeilyä tai ylimielisyyttä artistin taholta, vaan erittäin ymmärrettävää toimintaa. Tänäänkin nimittäin soitettiin puhtaasti lavalla ja kullakin hetkellä spontaanisti syntyvää musiikkia, joka ei ole minkäänlaisten tekijänoikeussuojien alaista.  KG

Lars Winnerbäck (swe) @ Savoy-teatteri, Helsinki 04.10.2014

Olin odottanut näkeväni Pohjoismaiden kovimman rocklaulujen kirjoittajan, Ruotsin Springsteenin, Lars Winnerbäckin jo vuodesta 2001, jolloin aivan sattumalta bongasin Ruotsin SVT:ltä miehen aivan jäätävän kovan livetaltioinnin. Kyseinen keikka julkaistiin ”Live – För Dig”-albumina, ja sehän piti heti konkreettisesti seuraavana päivänä hankkia. Seuraava merkkipaalu itselleni oli vuoden 2003 ”Söndermarken”-levy, ja muutenkin miehen tekemisiä tuli seurattua puoliaktiivisesti täältä Pajukosta käsin. Kahdesti olin jo varaamassa lentolippuja Tukholmaan, näkemään Winnerbäck ison bändin kanssa, mutta kummallakin kerralla työt tulivat väliin, ja ”varaa” jäi painamatta. Olisin aina halunnut nähdä Winnerbäckin ensimmäistä kertaa nimenomaan kotikentällään. Helsingin Savoy-teatterin lauantai-illassa tajusin, miksi.

En nimittäin pikku keikkaseurueeni kanssa kokenut oikein kuuluvani joukkoon. En tiedä tunsiko Winnerbäck itsekään. Keikka alkoi suhteellisen säntillisesti hieman klo 19 jälkeen. Ensin Lars, tai tuttavallisemmin ”Lasse”, soitti muutaman kappaleen vain akustinen kitara ja huuliharppu seuranaan. Sitten lavalle asteli kaksi hienoa multi-instrumentalistia, nimittäin Winnerbäckin vakiokalustoon kuuluva Hovet-kitaristi Johan Persson, ja rumpujen taakse Annika Granlund Jonsson. Illan edetessä kumpikin toimitti myös upeita stemmalauluja, Johan soitti lisäksi pianoa ja huulihappua, Annika perkussioita, trumpettia ja pianoakin.

Yleisö oli varsin syttynyttä heti alkumetreistä lähtien, mutta varsinaisesti sen sytytti kuitenkin ”Min älskling har ett hjärta av snö”, joka valitettavasti viimeistään sytytti suomenruotsalaisen yleisön myös hillittömään älypuhelinten räpläämiseen, valokuvaamiseen ja laitteita räpläämättömän porukan häirintään. Tai mistä minä tiedän, kuinka moni häiriintyi, mutta itse olin seurueeni kanssa suorastaan suuttunut ja pöyristynyt. Jos jengi olisi edes tajunnut ottaa ne esisalamat pois käytöstä, mutta koko sali leimahteli, varsinkin keikan alkupäässä, kun parempi väki valokuvasi toistensa takaraivoja. Ehkä johonkin ruutuun osui myös asiasta silminnähden häiriintynyt Winnerbäck, jonka koko ajan odotin huomauttavan asiasta. Sivistyneen ruotsalaisesti tietenkin, ja huumorin keinoin. Mutta ei, miehemme kesti moukkamaisuuden ja esitti meille liudan kauneimpia laulujaan upeasti triokokoonpanolle sovitettuna. Larsia oli odotettu Suomeen käsinkosketeltavasti liian kauan, ja se johti levottomaan täpinään yleisön puolelta.

Itse en itselleni mitään voi, olen kova häiriintymään keikoilla. Ja sekin on oikein ja sallittua, jos oikein ja sallittua on myös roiskia tovereita salamalla taka-taka-taka-taka takaapäin. Vapaa maailma. Mutta vapaan maailman Savoy-teatterin käytävillä luki moneen otteeseen ja isolla, että konserttien valo-ja videokuvaaminen kielletty. Ongelma onkin, että se luki suomeksi. Eli sitä ei tarvitse totella koska se oli ugria, tai minimissäänkin voi esittää, ettei ymmärrä. Niinkö?

Vain yksi hyvä asia seurasi ahkerasta älypuhelinten hieromisesta ; se itseäni vähintäinkin saman verran ärsyttävä, aivoton ja ajatukseton tahdinläpsyttäminen jäi tänään varsin vähälle. Siitä kiitos. Mutta kuten sanoin, olisin halunnut nähdä itselleni Erittäin Tärkeän Winnerbäckin keikan Ruotsin puolella, ruotsalaisen yleisön kanssa. Mutta nyt kävi näin.

Silti, Lars lauloi upeasti ja soitti kitaraa taidolla, ei vain silkkaa välttämättömyyttä, niinkuin kovin moni laulaja-lauluntekijä. Silti, Lars sai huuliharpun kuulostamaan keksimisen arvoiselta instrumentilta, ei vain folkhommiin kuuluvalta itsestäänselvyydeltä. Silti, bändi veti hillittömän kovan rock’n’rollversion biisistä ”Jag får liksom ingen ordning”. Silti, keikan loppupäähän säästetty ”Ingen soldat” nosti selkäruodon ihosta läpi. Silti, varsinaisen setin päättänyt ”Hosianna” samannimiseltä ja tuoreimmalta studioalbumilta (2013), oli kerrassaan jäätävä esitys. Jäätävän kaunis ylistyslaulu Tukholmalle ja Södermalmille, jäätävän upeasti tulkittuna. Tämän takia pelkästään kannatti kärsiä, ja ennenkaikkea, olla paikalla. Ei epäilystäkään, kuka täyttää Ulf Lundellin saappaita, ja jo 20-vuotisen uran tehneitä, varsin isonumeroisia omiaankin. Ja että kuka kirjoittaa Skandinavian komeimmat heartland-laulut.

Lars Winnerbäckin vertaaminen Bruce Springsteeniin itseensä on sikäli viiltävää, että se harvinaislaatuisella tavalla tekee oikeutta kummallekin. Biisit kasvavat samalla lailla, niillä on oma sisäinen dramaturgiansa, ne ovat hyvin (elo)kuvallisia ja koetun makuisia. Dramaturgia on myös keikoilla, eikä lavalle raahata puoliosaavia frendejä soittamaan, vaan kovimmat muusikot mitä Ruotsista löytyy, ja sehän ei ole välttämättä vähän. Pitkään Winnerbäckiä säestänyt Hovet on Ruotsin E Street Band isoine sointeineen, Hammondeineen ja naisvokaaleineen; tutut bassokuviot, tutut sovitukset ja kasvatukset, mutta ei liian tutut. Kukaan ei jäljittele ketään.

Encoreita saatiin muutama, mutta tänään Lars lopetti jo tunnin ja kahdenkymmenen kohdalla, ainakin itseni yllättäneen aikaisin. Ilman ”Elden”-biisiä ei poistuta Savoyn takahuoneeseen, eikä poistuttu. Jos kiinnostaa kaiken tämän marinan jälkeen, uskon että ”Elden” löytyy useana kymmenenä epävakaana iPhone-tallenteena YouTubesta. En ole tosin viitsinyt käydä katsomassa.

Kiitos keikasta Lars, ja kiitos että vihdoin tulit Suomeen. Lupaan nähdä seuraavan keikkasi Ruotsin puolella, ison bändin kanssa, jossa soittaa mahdollisimman monta tuttua Hovet-muusikkoa. Ehkä sitten voit myös soittaa ”Jag fattar alltihop”? Tänään en ihan jokaista sanaa tajunnut, ei riittänyt kouluruotsi. Vielä vähemmän tajusin ympärilläni touhuttua, keikoille kuulumatonta touhua. Nähdään Cirkuksessa siis. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: