Alessandro Cortini (it), Meriheini Luoto @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.01.2025
Italialainen ambient-maestro Alessandro Cortini saatiin Suomeen keikalle nyt jo toistamiseen rapsakan seitsemän kuukauden sisään. Edellisen kerran mies nähtiin syntetisaattorikiskansa takana Helsingissä viime kesäkuun Sideways-festivaalin lauantaissa. Tammikuisena torstai-iltana konserttipaikaksi oli valikoitunut Savoy-teatteri, jossa Cortinilta kuultiin ja nähtiin huippulaadukas, mutta valitettavan lyhyeksi jäänyt 45-minuuttinen setti.
Kokeellisemman, elektronisemman ja valtavirrasta poikkeavamman illan avasi säveltäjä Meriheini Luoto noin 40-minuuttisella sooloesityksellään. Luodolle omimpia soittimia ovat viulu, alttoviulu ja nyckelharppa, joista jälkimmäistä ei tosin Savoyssa kuultu. Luodon ilmaisun ytimessä on kansanmusiikista ja hiukka klassisemmastakin ponnistava avantgarde, nytkin nähty esitys sisälsi väliin elektronisesti luupattua viulua, väliin niinikään luupattua alttoviulua ja lopulla settiä myös Luodon sanattomia vokaaleja. Luodolta on julkaistu vuosina 2017 ja 2019 kaksi sooloalbumia, ”Metsänpeitto” ja ”Metsänpeitto 2”. Erittäin mielenkiintoisia levyjä kumpikin, haastavia mutta palkitsevia, kuudesta minuutista toiselle kymmenelle kellottavia sävelteoksia, joiden kaikkien nimi on ”Metsänpeitto” ja järjestysnumero siihen perään. En nyt yhtään älä väittämään tässä, että mitä Meriheini Luoto Savoyssa soitti, vai oliko kyse peräti puhtaasta tai ainakin puolittaisesta improvisaatiosta. Mutta homman nimi oli kuulijan kannalta juuri yllämainittu, haastavuus ja palkitsevuus. Luoto aloitti viululla, takoi sen kieliä strokalla ja luuppasi samalla kuultua koko ajan kehittyvään muotoon. Ekan biisin aikana, vaikka eihän ne mitään perinteisiä biisejä olleet, tuli mieleen, että lähteeköhän tämä ikinä. Mutta lähtihän se, ja rapia puoli tuntia oli tälle kokeellisuudelle juuri sopiva aika. Varsinkaan kun illan päätähtikään ei soittanut merkittävästi pidempään.
Setin edetessä Luoto vaihtoi alttoviuluun, soundi syveni, ja aina kun soitin tai ikäänkuin biisi vaihtui, edellisen luuppi jäi pohjille soimaan. Jazzkonserteista tuttuja, meikämannerheimolta ihot päältä ja hermot päästä raastavia väliablodeja ei siis onneksi tähän settiin (eikä iltaan) mahtunut, kun musiikki oli katkeamatonta, kiitos luojan. Meriheini Luodon taidokkaassa ja näkemyksellisessä avantgarde-esityksessä ainoan miinuspuoltoäänen saivat taustan linjattomat ja vähän vasemmalla lohkolla mietityt visuaalit, varsinkin kun niitä ei illan edetessä ollut mitään mahdollisuuksia olla vertaamatta Alessandro Cortinin vastaaviin.
Alessandro Cortini syntyi Italiassa, mutta on musiikkiuransa tehnyt Yhdysvalloista käsin. Vuosina 2005-2008, ja jälleen 2013 eteenpäin Cortini on ollut Nine Inch Nailsin jäsen, hoitanut kiertueolosuhteissa kiippareita ja stemmalauluja, mutta välillä myös livebassoa ja kitaraakin. Cortini nähtiin NIN:n ”Live:With Teeth” ja ”Performance”-rundeilla, ja sittemmin myös Etelä-Amerikan ”Lights In The Sky”-kiertueella. Cortini soitti ja osittain sävelsikin Nine Inch Nailsin instrumentaalialbumilla ”Ghosts I-IV”, sekä vuoden 2008 ”The Slip”-levyllä. Cortini jätti NIN:n keskittyäkseen soolouraansa, mutta miekkosta on nähty bändin kiertueilla sittemminkin, mm. vuoden 2017 rundilla Cortini keskittyi bassonsoittoon. Nine Inch Nailsin jäsenenä Cortini hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Famen jäseneksi vuoden 2020 sisäänotossa, ensimmäisenä italialaisena koskaan. NIN-nokkamies Trent Reznorin kanssa Cortinilla on ollut myös sivubändi How To Destroy Angels, ja sitten tietenkin se laadukas sooloura paiskottuna siihen kylkeen. Monessa mukana ollut jantteri on ehättänyt myös tuottamaan brittiläistä Ladytronia, ja paljon paljon muuta.
Lämppärislotin jälkeen Savoy-teatterin yleisö ohjattiin suomalaisittain harvinaisesti kokonaan ulos salista vartin väliajaksi. Tarina ei koskaan kertonut miksi, mutta ehkä kyseessä oli viime hetken soundcheck tai lisäsellainen. Vaan eipä siinä, hyvä että tulivat checkatuiksi, Alessandro Cortinia ajatettiin Savoy-ja konserttisalitermein varsin isoilla volyymeillä, mutta niin laatu-ambientia pitääkin ajattaa. Muuten ei tule nyanssit ja dynamiikat läpi. Toistan itseäni, mutta en lähde nyt yhtään väittämään, että mitä Cortini varsinaisesti soitti kolmevarttisessaan. Paremmintietäjät voivat korjata, mutta jäin enemmän kuin voimakkaaseen käsitykseen, että kuulimme viime vuonna julkaistun ”Nati Infiniti”-sooloalbumin kannesta kanteen. Kyseessä on Cortinin kymmenes omalla nimellä julkaistu sooloplatta, äärimmäisen laadukasta, elokuvalliseksikin tituleerattua ambientia. Mitä on elokuvallinen musiikki? Onko se musiikkia, jonka vaivatta voisi kuvitella elokuvan scorena? Vai musiikkia, joka herättää elokuvallisia visioita kuulijan kaalissa? Aika vaikea ja ärsyttäväkin termi, onhan paljon elokuvamusiikkia, joka ei herätä mitään missään kohtaa kehoa ja paljon musiikkia, joka herättää, mutta ei silti soveltuisi elokuvascoreksi. Ambient-artisteja mainostettaessa elokuvallisuus nostetaan aina laadun takeena esiin, ja aina se sanana riipii henkilökohtaisia korvia. Toki Cortinin kohdalla asia on hieman toisin, mies on säveltänyt elokuvamusiikkiakin, moniin pitkiin ja lyhyisiin rainoihin, sekä lisäksi pelimusiikkia.
Cortinin setti oli alle puolenvälin, kun iski herkkiksemmälle kuulijalle suru siitä, että tämä kohta loppuu, aivan liian lyhyeen. Illan aikataulu oli ennalta ilmoitettu ja tiedossa oli, että Cortinille jää aikaa 45 minuuttia. Miehen superlaadukasta ja jollain käsittämättömän salaisesti hiiviskelevällä dramaturgialla etenevää ambientia olisi voinut vaivatta kuunnella kolme tuntia, istua takakenossa ja antaa ajatusten virrata. Niinhän monesti tai monasti paras musiikkielämys toimii. Ja kaikki edellä sanottu niin, että eihän lavalla sinänsä ollut mitään nähtävää. Cortinin kioski oli midifriikkien katseilta kankailla peitetty, oli vain Cortinin kädet pienen työvalon loisteessa, edes soittajan kasvoja ei juurikaan erottunut. Ja silti keikkaa olisi voinut katsella vaikka koko illan. Taustalle projisoiduilla visuaaleilla oli toki iso osansa. Niitä ei oltu sutaistu hätäisesti, niissä oli ajatusta ja taitoa takana, monokromaattisia, hitaasti ohi uivia kuvia. Juuri kun joku luonnonmuoto, kivi, kasvi tai eläin oli tunnistumaisillaan, se liikkeen ja ääripienen syväterävyyden ansiosta häipyi abstraktioon ja jäi mietityttämään. Musiikin ja kuvan yhteys oli täydellistä, mutta sitä ei hierottu katsojan ja kuulijan naamaan. Ehkäpä Alessandro Cortinin ambientin esihehkuttelu elokuvalliseksi on sittenkin totta?
Tässähän pitää alkaa ramppaamaan enemmän, ja yhä enemmän kokeellisemmilla keikoilla, laadukasta ambientia ja epätansittavaa konemusaa vain tuodaan maahan aika laiskanpulskealla sykkeellä, ja tuonti on pitkälti itseasiassa festareiden varassa. Sitäkin ehti Cortinin ultralaadukkaan esityksen äärellä takakenossa miettiä, että näkeeköhän tässä elämässä Nine Inch Nailsia? Arvatkaapa vaan, tuleeko kesän 2025 ”Peel It Back Tour” Berliiniä tai Puolan Gdyniaa lähemmäksi? Aivan oikein, kiitos, kädet voi laskea. KG
