Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Finlandia-talo”

Robert Davi sings Sinatra (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 19.12.2019

Robert Davi on amerikanelokuvista ja tv-sarjoista tuttu ikoninen roisto ja kovis, niitä pääosin urallaan on Davi saanut esittää jo vuodesta 1977, krediitit huitelevat pitkälti yli puolentoista sadan. Eikä tuon mainitun vuoden, tarjoilijana itseään elättäneen laulunopiskelijan näyttelijädebyytti, ollutkaan mikä tahansa esikoinen, vaan Frank Sinatran ainoasta tv-elokuvan pääroolista muistettava ”Contract On Cherry Street”. Jonka kuvauksissa siis Davi ja tätä 36 vuotta seniorimpi Sinatra ensi kertaa tapasivat. Tuolloin jo tähteydestä pitkään nauttinut (tai sitten ajoittain ei) maestro Sinatra piti ”pojasta” välittömästi, ja miesten yhteys säilyi kuvausten jälkeenkin. Robert Davin kipinä Sinatran laulukataloogin tulkitsemiseen oli syttynyt, mutta meni vielä monta vuosikymmentä ja monta koviksen roolia, ennenkuin Davi tarttui toimeen.

Näyttelijänähän Robert Davi muistetaan kenties, tähän mennessä parhaiten, ”007 Licence To Kill”-elokuvan (1989) roisto Frank Sanchezina, Nakatomi Towerin remonttikuntoon saattamista todistaneena special agent Johnsonina (”Die Hard”, 1988), ”The Expendables 3”:n (2014) albaanimafiosona, tai vaikkapa sinivalkoisempien lasien läpi nähtynä, Mika Kaurismäen vuoden 1990 suurponnistuksen, ympäristöhätähuutona pioneerityötä tehneen ”Amazon”-elokuvan lain rajapinnoilla operoineena viidakkolentäjä Danina.

Nuorena klassisen laulun opiskelijana ja peräti oopperalaulajaksi tähdänneenä, Davi yritti liikaa liian lyhyessä ajassa ja liian varhain, ja tuli tuhonneeksi (laulukelpoisen) äänensä vuosikymmeniksi. Vasta syksyllä 2011 julkaistun ”Davi sings Sinatra”-albumin myötä miehemme koki palaavansa näihin hommiin, ja palasikin tyylillä. Albumin tuottajaksi saatiin itse Phil Ramone, ja Davin Sinatra-tulkinnat saivatkin tuoreeltaan taakseen innokkaan kannattajakunnan. Itse tuottajaguru Quincy Jones muun muassa ilmoittautui fanien joukkoon. Quincy Jones onkin todennut, ettei ollut kuullut koskaan kenenkään pääsevän niin lähelle Sinatran soundia kuin Davin, silti omalta itseltään kuulostaen.

Finlandia-talon ison salin tuntineljäkymmentäminuuttisen jälkeen oli helppoa olla Quincy Jonesin kanssa samaa mieltä. Toki Davin kiertueohjelmistossa on muutakin pre-rock’n’roll-tavaraa, great American pop standards-osastoa, mutta kyllä miehemme silti oli Sinatra-tulkinnoissa vahvimmillaan, intensiivisimmillään, ja rennoimmillaan. Ensimmäiset kolme biisiä Davi tulkitsi tummien lasien takaa, ja jollain tapaa se pienenä yksityiskohtana alleviivasi setin alkupään tunnustelevaa tunnelmaa. Miksaustiski tunnusteli, yleisö tunnusteli, Davia säestänyt ja sinänsä erittäin tarkasti ja tanakasti soittanut trio (flyygeli, pystybasso ja rummut) tunnusteli vielä sekin. Alussa oli jopa fiilis, että tuleekohan tästä mitään koko iltana. Mutta sitten Davi riisui tummat lasit, rentoutui selvästi itsekin, ja alkoi välispiikeissään heittää hauskaa muisteloläppää ja supliikkia kuvauksista uransa varrelta, kohtaamisistaan Frank Sinatran kanssa, perhe-ja avioelämästään ja oikeastaan avoimen rehellisesti vähän kaikesta. Tällä tapaa illasta muodostuikin intiimi kohtaaminen taiteilijan ja yleisön välillä, tähtipölyt oli samantien imuroitu pois. Ja vaikka Finlandia-talon 1700 henkeä vetävässä isossa salissa olikin silminnähden satoja tyhjiä istuimia, ja ihmetytti että missä niille kuuluvat ihmiset viettivät torstai-iltaansa, päästiin paikan päällä silti hyviin tunnelmiin ja fiiliksiin.

Vaikka alkupään tunnusteluvaiheessa ”Nice’n Easy” tuntuikin jo ihan hyvältä, kyllä se lähes yllättäen sitten kuitenkin niin oli, että kosmoksen yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä populäärilauluista, ”Strangers In The Night”, rohkeasti setin alkupäähän vedettynä, laittoi uuden vaihteen silmään ja lunasti olla paikalla. Ja juuri tässä tavattoman paljon soitetussa klassikossa Robert Davi kuulosti aivan häkellyttävästi Frank Sinatralta. Joka muuten kävi vain kerran Suomessa, Helsingin Jäähallissa yhdessä Sammy Davis Jr.:n kanssa 1989, kun ikää jo oli ja kun muisti pelaili enää pätkittäin. En onnistunut olemaan paikalla, kuinka ollakaan.

Illan teema ei siis missään nimessä ollut, että kuka kuulostaa keneltäkin, mutta silti äänten yhtäläisyys ”Stranger In The Nightissa” hämmästytti. Ja niin termein tiedettiin tässä vaiheessa vielä vähän. Yhtä hyvin Robert Davi kuulosti häkellyttävästi Dean Martinilta, tulkitessaan jälkimmäisen herran vuoden 1960 ”Ocean’s 11” elokuvaa varten ensilevyttämän Cahn/van Heusen-hitin ”Ain’t That a Kick In The Head”.

Välijutusteluissaan Davi keskittyi paljonkin vuoden 1990 ”Amazon”-elokuvan muisteloihin, olihan yleisön joukossa hyvä ystävänsä, ohjaaja Kaurismäki itse, ja olihan Davi ensimmäistä kertaansa Suomessa ylipäätään. Monet hauskat stoorit kuultiin, ylivoimaisena kuitenkin legendaarisen elokuvaäänittäjä Jokke Lumpeen eksyminen keskellä yötä pikku päissään sademetsän pimeyteen. Lopulla settiä Davi kutsui ohjaajaystävänsä lavallekin, ja sekoitti ystävyyden maljaksi tanakan paukun, jollaisen itse Frank Sinatra oli aikoinaan opettanut sekoittamaan. Kaksi sormellista Jack Danielsia, kaksi sormellista vodkaa. Saa sekoittaa, jos tuntuu, ja jäitä fiilispohjalta. Paukku kädessään, ja kohta kurkussaankin Davi tulkitsi upeasti Sinatran vuonna 1947 isoksi hitiksi popularisoiman Arlen/Mercer-klassikon ”One For My Baby (and One More For The Road)”, jonka ovat sittemmin levyttäneet vaikka ketkä, Chuck Berrysta Iggy Popiin. Upea veto. Oli konsertin loppuli’un aika. Bändi löysi itsestään vielä yhden ylimääräisen vaihteen, ja soitti ankaralla svengillä lopun isot hitit. Varsinkin rumpali Dave Tullin groove syntyi maailmanluokan kannuttelusta, eikä ihme että jamppari onkin yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista jaskarumpaleista tällä hetkellä.

Loppusetin ”Fly Me To The Moon” ja ”That’s Life” olivat niitä, joita varmasti kovin moni oli tullut kuulemaan, tuttuakin tutumpia hittejä ”1900-luvun suurimman poplaulajan” ohjelmistosta. Ikkuna oli auki swingin ja rockin esihistorian kulta-aikaan, aikakauteen jolta, tai sen jälkihehkulta tien päällä ovat oikeastaan enää 84-vuotias Johnny Mathis ja 93-vuotias, ahkerasti keikkakalenteriaan edelleen täyttävä Tony Bennett, jonka Sinatra itse aina haastatteluissa nimesi, kun kysyttiin kaikkien aikojen suurinta laulajaa. Kaikki tiesivät, että Davi ei poistu ETYK-pyhätöstä vetämättä ”My Way”, ei tietenkään. Mutta silti, Robert Davin huima tulkinta, Paul Ankan englanninkielisin, surumielisin sanoin, oli komeinta pitkään aikaan. Biisi itsessään on maailman puhkisoitetuimpia, ja kaltoimmin kohdeltuja, leirinotskeilta karaokebaareihin, mutta Robert Davi puhalsi siihen aivan uskomattoman hienon hengen, ja ihanasti kilkattaneella boogiepianosovituksella tähän biisiin itsensä ryydittänyt trio svengasi kuin hirvi jäällä. Käsittämättömän hieno ”My Way”, ja hatunnosto yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut tätä huudella, tai ylipäätään mitään, koska kyllähän me tiedettiin, että kaikki ne tulee.

Ammattimiehet ei soittele encoreita, eikä ainakaan poistu lavan taakse, niinpä Davi trioineenkin veti samoilla liukkailla vielä ”New York, New York”, joka äsken kuullun jälkeen ei enää samalla tavalla kyennyt sykähdyttämään. Valojen syttyminen saliin kertoi, että tämä oli tässä. Itseironisena supliikkina Davi totesi vielä lavan reunalta, matkalla pois, vain puolittain valoissa: ”Spread the word! I’ll be back, and next time the place is full.” Sovitaan niin. Robert Davi oli tätä ennen käynyt lähimpänä Helsinkiä Tallinnan Saku Suurhallissa 2015, ja myynyt tuolloin liiterin täyteen. Nyt mies saatiin, mainiota tuontitoimintaa laajalla ja arvostettavan avaralla artistiskaalalla harjoittavan Loud’n Live Promotionsin ansiosta, kaikkien aikojen ensimmäiselle Skandinavian (ja sitä kautta Suomen) keikalleen. Olimme paikalla. KG

Elvis Costello (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 20.02.2017

Uuden Aallon ikoninen kummisetä Elvis Costello esiintyi Helsingissä ensimmäistä kertaa peräti 39 vuoteen. Edellisen kerran mies nähtiin pääkaupungissa Kaivopuiston kesäkonsertissa 16.7.1978, tuolloin legendaarisen The Attractions-bändinsä kera. Stadin keikalle oli siis tilausta, noin lievästi sanottuna, silti Finlandia-taloa ei ihan oltu onnistuttu myymään loppuun. Hiihtolomat, ja kaikki.

Muutaman kerran Costello on näinä välivuosina Suomessa toki nähty, viimeksi Tampereella 2014, jolloin itsekin onnistuin olemaan paikalla. Tällä kertaa ”Detour”-nimellä kulkevan kiertueen keikka muistutti ylöspanoltaan ja dramaturgialtaan hyvinkin paljon kahden ja puolen vuoden takuista Tampereen vetoa. Lavan keskelle oli viritetty screeni, joka oli kehystetty vanhaa tv-vastaanotinta muistuttamaan, sellaista pyöreäkulmaista mustavalkotoosaa. Kankaalle heijastettiin kuvia Costellon uran varrelta ja lapsuudestakin, tai ylipäänsä vain teemaan sopivaa kuvastoa, välillä hetkensä saivat niin isä-McManus, kuin Costellon (katolisessa kasteessa Declan Patrick McManus) isoisäkin. Keikan lämmittelyksi näytettiin muutama Attractions-ajan musiikkivideo, Costello siis ironiseen tapaansa lämmitteli itse itseään. Jossain keikan puolimaissa Elvis myös esitteli itsensä illan special guestina, ja osoittautui muutenkin paikoin pitkäksi venyneissä välitarinoinneissaan erittäin hauskaksi supliikiksi. Stand-up-ainesta suorastaan.

Illan teema oli mies ja kitara, mies ja flyygeli, lauluja koko uran varrelta, mutta ei kuitenkaan mitään väsyneitä pahviplakaattitoiveita. Ja pisteet illan keskimäärin hiukan varttuneemmalle yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut huutaa yhtään biisinnimeä. Arvostan. Kyllä Elvis Costello muistaa itse, minkä nimisiä biisejä on levyttänyt.

costello

Ilta avautui myös kesällä 1978 Kaivarissa soineella ”Waiting For The End of The Worldilla”. Eka biisi meni tottuessa siihen, että volyymit olivat ensialkuun hiukan isollaan, ja että Costelloa ylipäätään yritettiin soitattaa varsin kovaa tänään. Homma lunastui pidemmän päälle, Elvis kuulosti väliin kuin ei olisi ollutkaan yksin lavalla. Mureat särökitarat, ja niiden vastapainona herkät pianotunnelmoinnit. Keikkailtojen mietittyyn dramaturgiaan törmää liian harvoin, mutta nyt sellaisen äärellä todella oltiin. Toisena kuultu ”Poison Moon” olikin jo sitten aivan järjettömän hieno veto. Attractions-kauden materiaaliin päästiin käsiksi heti kolmanneksi soineella ”Accidents Will Happen’lla”.

Konsertin alku mentiin niin, että Costello tulkitsi laulujaan vaihtuvilla kitaroilla, sitten mies istahti muutamaksi biisiksi flyygelin ääreen. Ensimmäisen kitaraosion päätti railakkaat suosionosoitukset kerännyt ”Every Day I Write The Book”, Costelloa jotensakin tunnistettavimmillaan. Mutta toki aivan käsittämättömän monipuolisesta laulunkirjoittajastahan tässä puhutaan, milloin nytkin edettiin swingisti, milloin rocksteadysti. Miehen tausta kolmannen polven musisoivana McManuksena kuuluu, biiseissä ilmentyy koko 1900-luvun pophistoria kodin perintönä.

Flyygelin takaa, tässä vaiheessa hattunsa, aurinkolasinsa ja takkinsa pois viskannut Costello esitti yhden illan ehdottomista kohokohdista, ”A Face In The Crowd”. Sitten Elvis esitteli ”illan erikoisvieraan”, valkoiseen hattuun sonnustautuneen itsensä. Tuolilla istuen ja jutustellen vieras nykäisi komean ”Walking My Baby Back Home”, ja näytti jyrkässä ylävalossa hetken Dylanilta. Pitkään Costello muisteli big band-muusikkoisäänsä, ja sitä miten tämä soitti samassa konsertissa Marlene Dietrichin, Burt Bacharahin ja Beatlesien kanssa.

Upeasti kulki myös ”Veronica”, vaikka en ole sitä minään erityisenä biisinä ikinä pitänyt. Ehkä se sittenkin on. ”Watching The Detectivesin” aikana taustan kankaalla, tai siis putkitelsussa, nähtiin kuvia 40-luvun film noir-leffojen mainoksista, hypnoottinen kuvan ja musiikin hetki.

Elvis Costello antoi valkoisen hattunsa lentää kulisseihin, ja tulkitsi yhden illan odotetuimmista, eli ”Allison (My Aim Is True)”, ensin mikrofoniin, mutta sitten ilman vahvistusta suoraan meille. Ja hyvin kantoi 62-vuotiaan taiteilijan ääni, kun toinen taiteilija oli aikoinaan 60-luvulla miettinyt, miten sen saisi taakse asti laadukkaasti kantamaan. Costellon klassikkoasemaan nopeasti kohonneelta esikoisalbumilta (”My Aim Is True”, 1977) kuultiin siis kolme biisiä, kun ”Allisonin” lisäksi keikka avautui kahdella levyn raidalla.

Takaisin flyygelin ääreen ja The Imposters-kokoonpanolla vuonna 2004  ”The Delivery Man”-albumille levytetty, aivan häkellyttävän kaunis valssi ”The Name of This Thing Is Not Love”. Koko illan komein veto, ja mahtavaa, että ainakin omiin korviini konsertin huikein biisi löytyy Costellon ”nykytuotannosta” (kyllä, 2004 on nyky, jos on aloittanut vuonna 1970). Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin vielä flyygelin säestyksellä Attractions-biisi ”Almost Blue”.

Mutta eihän tämä ollut tässä. Noin 10 minuuttia ilmoitettua myöhemmin startannut keikka kellotti reilusti yli kaksi tuntia, ja peräti niin, että kun viimeinen encore soi, oli salista poistunut jo lähes neljännes jengistä. Levottomuus. Kärsimättömyys. Jos lippu maksaa jopa 89 euroa parhaalle paikalle, eli ihan siihen 30 euroa vähemmän maksavan istuimen viereen, niin kannattaisiko kuunnella kuitenkin loppuun saakka. Taiteilija itse teki tänään säästelemättä kaikkensa, jotta kieltämättä aivan järjettömän suolaisille lipunhinnoille olisi saatu asiallinen kate. Mutta miksi kalleimmat liput sitten maksavat 89 euroa, jos lavalla on mies ja kitara, ja kiertuehenkilökuntaa lavan takana maksimissaan kolme? Rokotetaanko yleisöä siitä, että artisti ei suostu typerään, keikan ja tunnelman katkaisevaan väliaikaan, eikä talo näinmuodoin pääse myymään voikkareita ja brenkkua, ja kate pienenee?

Encoreita kuultiin peräti kolmessa osassa, ensin Costello soitti takuumurean särökitaran tukemana ”Pump It Up” televisiosetin sisältä kuin tyylikkäästi ikääntynyt Buddy Holly. Sitten ”45” akustisesti lavan edestä. Encoreiden kakkosvaiheessa Elvis palasi vielä kunnon toviksi muistelemaan isoisäänsä, ensimmäisen suuren rähinän veteraania ja sittemmin s/s Olympialla Cunard Linea palvellutta itseoppinutta soittajaa, josta McManusien musamiesten ketju alkoi. Ehkä se saa jatkoa Costellon nyt kymmenvuotiaista pojista, joista ylpeä isä moneen otteeseen jutusteli. Isoisälle omistettu ”Jimmy Standing In The Rain” kirvoitti isot suosionosoitukset yhä pienemmäksi valuvalta yleisöltä.

Lopuksi kuultiin tietenkin ”(What’s so Funny ’bout) Peace, Love and Understanding”, jota soittamatta Costello ei poistu yhdestäkään konsertista. Jykevä veto jälleen kerran, eikä biisin sanoma ole edellisestä kerrasta ainakaan epäajankohtaisemmaksi muuttunut. Yleisö taputti tässä vaiheessa jo seisaallaan, kun Costello nosti etusormensa ylös vielä yhden merkiksi, ja veti Attractions-kaudelta palavan tunteikkaan ”I Want Youn”.

Istuin paikoillani loppuun saakka, ja sain mahtavan katteen lipulle. Vielä joskus Elvis Costello olisi upeaa nähdä bändin kanssa, mutta se ei taida enää olla mahdollista. Siksi pahoillaan laulaja kuitenkin oli Helsinkiä kohdanneesta 39 vuoden mustasta aika-aukosta, että  mies nähtäneen täällä lähivuosina uudelleenkin, kenties täsmälleen samoilla lauteilla.

Illan settilista näytti, ja kuulosti, tältä: https://open.spotify.com/user/livenationfinland/playlist/3j0WGj1BD7fRo8zfWPxcHF

KG

Chris Cornell (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 28.03.2016

Finlandia-talo on ennakolta loppuunmyyty, päivällä on vapautunut muutamia hajapaikkoja, kaikki ovat menneet saman tien. Tunnelma on vähintäinkin jännittynyt, maailman parhaaksi rocklaulajaksi tituleerattu Chris Cornell, joka ei juuri esittelyjä kaipaa, antaa odotuttaa itseään parikymmentä minuuttia oletetusta aloitusajasta. Viimein pitkänhonkkeli Cornell astelee lavalle maailmanmiehen elein, ja yleisö puhkeaa huutoon. Carraran marmori rapisee ulkoseinistä. Ei epäilystäkään, etteikö nopeasti myyneitä lippuja olisi saaneet juuri ne, jotka eniten halusivatkin. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ultrafanien ympäröimänä. Tulee melkein saman tien huono omatunto, vaikka Cornell ei ole edes kitaraa kaulaansa ripustanut, että pitäisiköhän minunkin paikallani istua ennemmin jonkun ilman lippua jääneen superfanin? Jonkun joka osaa huudella vaikka kaikki Temple of The Dog-biisit ikäänkuin toiveena ulkoa, tai jonkun jolla on kaikki Audioslave-levyt hyllyssään? Illan edetessä tunne ehtii häipyä, ja tulla takaisin.

Kuuntelin Soundgardenin ”Superunknown”-albumin kokonaisuudessaan, siis kerralla kannesta kanteen, vasta niin myöhällä aikajanalla, etten kehtaa tässä edes sanoa. En omista yhtään Cornellin Soundgardenin jälkeistä levyä. En osta kiertuepaitaa. Jännitin ennakkoon, että viihdynköhän. Silti, miehen tekemisten suhteen minulla ei ole epäilystäkään, ne ovat tärkeitä ja välitön osa keskeisintä rockhistoriaa. Siksi olen paikalla. Ja Äänen takia.

 

Cornell on liikkeellä akustisesti, ilman bändiä, joissain biiseissä seuranaan multi-instrumentalisti Bryan Gibson. Työn alla on promota Cornellin viidettä sooloalbumia ”Higher Truth”, mutta paljon muutakin kuullaan. Keikka kuitenkin avautuu ja sulkeutuu tuoreella levyllä, ”Before We Disappear” avaa odotettuakin väkevämmin, nimikappale ”Higher Truth” päättää kaiken aika tarkalleen kaksi tuntia myöhemmin. Väliin mahtuu kolme biisiä miehen vuosina 2001-2007 eksisteeranneelta Audioslave-yhtyeeltä, ajalta jolloin grungen iskäbändi Soundgarden oli telakalla. Ja jälkimmäiseltä settilistaan mahtuu tänään peräti neljä stygeä, samansuuntaisia lukuja Cornell on ylläpitänyt koko rundin ajan. Lyhyesti 90-luvun alussa vaikuttanutta Temple of The Dogia edustaa kolme vetoa. Loput illan 25 numerosta ovat Cornellin soolotuotantoa, ja tälle rundille tunnusomaisia covereita. Iltana muutamana on kuultu todellisia ylläreitäkin, Finlandia-talon biisilista mukailee jo hyväksi havaittua kaavaa.

Keikka kellottaa siis aika tarkkaan kaksi tuntia, superfanille taatusti aivan liian vähän, itselle noin puoli tuntia liikaa. Aina kun Bryan Gibson saadaan Chrisin seuraksi lavalle, jännite nousee, puudutus häviää. Gibson soittaa vuoroin selloa, mandoliinia ja koskettimia. Gibson-avusteiset biisit on upeasti sovitettu, esim. ”Black Hole Sun” nousee uuteen kukoistukseen, vaikka läpiluvun maku väijyy nurkan takana koko ajan. Gibsonin ”sellhissoultothedevilatthecrossroads”-sellosoolo innostaa Cornelliakin tulkitsemaan sieluaan pihalle puhkisoitetussa Soundgarden-hitissä. Muista miesten yhteisvedoista komeimmin soivat häkellyttävän kaunis ”Nearly Forgot My Broken Heart” (sekin uutukaiskiekolta), ja Soungarden-hitti ”Fell On Black Days”, joka uhkaa olla koko illan tymäköin nykäisy. Tämä tuntuu, ei voi kiistää.

Välillä Chris ja kitara alkavat puuduttaa, pienikin lisäfjonga raikastaa settiä tosin saman tien. Kuten nyt vaikkapa Bob Dylan-cover ”The Times They Are A-Changin’”, jossa Cornell kässehtii lavaa edestakaisin ja puhaltaa välillä huuliharpustaan komeat Dylan-tribuutit. Vain kaikkein kovimmat biisintekijät ymmärtävät arvostaa vielä itseäänkin kovempia, niinhän se jotakuinkin menee. Covervedoista myös Led Zeppelinin ”Thank You” rullaa komeasti, varsinainen setti päättyy John Lennonin, kyllä vaan, ”Imagineen”. Cornellin omaehtoinen sovitus ja tulkinta eivät tuo biisiin mitään varsinaista lisäarvoa, mutta nyt ei olekaan siitä kyse. Vaan siitä, että välispiikkinsä alustamana Cornell haluaa lausua juuri nämä sanat lavalta meille tänä iltana. Covereista oudoin on ”Nothing Compares 2 U”. Biisi kieltämättä toimii upeasti tänään, vaikka onkin johtavia ysäri-inhokkejani, josta Sinead O’Connor jollotti kaiken hengen pois aikoinaan, ja käsistä lähtenyt radiopakkosoitto hoiti loput. Pelkästään tämän biisin ansiokas vetäisy todistaa Cornellin vangitsevan karisman puolesta. Mies ottaa myös yleisön huutelun hauskasti hanskaansa ja tekee siitä lempeää pilaa, eikä suostu toimimaan jukeboxina. Oikein.

Illan erikoisuutena, ja hyvänä vaihteluna, Cornell soittaa pari biisiä levysoittimessa pyörivän (instrumentaali)vinyylinsä päälle. Mainio tapa lisätä illan intimiteettiä ja olohuonemaista tunnelmaa, mikä ei Finlandian isossa salissa ehkä terminä tule heti ensimmäisenä mieleen.

Muutenkin on sanottava, että jamppari pitää koko kaksi tuntia aikamoisen taitavalla tavalla lankoja käsissään. Olen onnellinen ympärilläni olevien superfanien puolesta, nuo saavat tästä todennäköisesti todella paljon. Itsekin. Varsin, siis paljon, tai odotettua enemmän. Se, onko Cornell maailman paras rocklaulaja jää keskusteluna täysin omaan arvoonsa. Mitä väliä? Komea on ääni, mutta on noita ollut muitakin. Cornell on äänekkään 90-luvun sukupolven laulaja, ja ääntä riittää, mutta on noita ollut muitakin. Sanoinko jo?

Jos saa yhden valita, ”Seasons” soi koko illan uljaimmin. Ja jos edelleen saa yhden valita, Soungarden-ikivihreä ”Rusty Cage” tuntuu turhalta. Encoreita kuullaan kolme, ensin ”Scream”-sooloplatan nimiraita, sitten ”Higher Truth”-levyn käsittämättömän kaunis rakkauslaulu ”Josephine” ja vielä kerta päälle, vaikkei kukaan kielläkkään, kiekon nimiraita. Sitten homma on paketissa, yleisö nousee seisomaan. Ele ei tunnu tosin erityisen spontaanilta, niitäkin on nähty. Cornellin jenkkirundilla seisomaan nousemisesta on tullut tapa, ja suomifanit tietenkin tietävät.

Nämä kuultiin, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/chris-cornell/2016/finlandia-talo-helsinki-finland-53f07fb5.html

Mainio ilta upeiden biisien parissa. Chris Cornell on nyt nähtynä, Soundgarden edelleen näkemättä. Ehkä siihenkin vielä tulee tilaisuus, aika monta olen toki jo hassannut. Pienestä ennakkojännästä huolimatta, pelkästään ”Fell On Black Daysin” takia kannatti olla paikalla. Ja toki kiistatta myös Äänen. KG

 

John McLaughlin and The 4th Dimension (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 18.11.2014

Olinpa kerran nuorempi, ja sain pitkän kärtännän jälkeen sähkökitaran joululahjaksi. Vanhempieni pienituloisuuden huomioiden, kyseessä oli valtava satsaus. Otin kitaratunteja espanjalaiselta nylonkielisen virtuoosilta ja kuuntelin korvat verillä Eddie Van Halenia. Kaverini vinttihuoneessa kävimme läpi länsimaisen rock-kitarismin kunniakkainta kataloogia. Luokkakaverini, josta piti tulla myös bänditoverini, tutustutti minut Claptoniin, Hendrixiin, Paul Kossoffiin ja kaiken päälle vielä brittiläiseen John McLaughliniin, jonka häkellyttävän nopeuden ja taituruuden tunnistin, mutta jota en voinut käsittää. Ehkäpä ne olivat juuri McLaughlinin levytykset ystävän ja toverin jäätävässä vinttihuoneessa, jotka lopulta saivat ripustamaan japanilaisen Stratocaster-kopioni siihen viimeiseen naulaan, jossa se yhäkin roikkuu. Ei tullut meikäläisestä maailmaakiertävää rokkitähteä. Häpeä jäi, etten koskaan oppinut soittamaan. Ehkä osin tuosta häpeästä johtuen, joudun aika ajoin raahaamaan itseni maailmanluokan kitarasankareiden keikoille. Tosin, nähdä itsensä John McLaughlin elävänä, on ollut tavoitteena aina noista päivistä lähtien.

Joten, takaisin Finlandia-talolle. Olin paikalla tuttuun tapaan aivan liian ajoissa. Kuikuilin mahdollisia tuttuja, mutta en nähnyt yhtäkään. Oli aikaa pohtia, miksi Finlandia-talo tuntuu niin valtavan masentavalta. Siis yleiset tilat, ei niinkään sali. Salissahan kyllä viihtyy, kun laadukas musiikki soi ja valot sammuvat. Tajusin siinä Lapin Kultaa särpiessäni, että talo on aivan järkyttävän huonosti valaistu. Yleisten tilojen valaisu muistuttaa kotimaisen päivittäis-tv-sarjan offline-versiota. Eli puhutaan kansankielellä tuhnusta. En ymmärrä, Aalto kuitenkin suunnitteli hässäkän ennen ensimmäistäkään öljykriisiä, oli vielä lupa tunkea isompaa polttimoa sisään.

Fuusion ja progen legenda (taas joutuu tätä sanaa käyttämään), yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä sähkökitaraan koskaan tarttuneista ihmisistä, kiersi pimeään maahamme tällä kertaa 4th Dimension-kokoonpanonsa kanssa. Alun spiikissään McLaughlin totesi, että nyt hänellä on kasassa kaikkien aikojen paras bändinsä. Paljon sanottu mieheltä, joka 1971-87 johti yhtä koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, Mahavishnu Orchestraa. Siinä sentään musisoivat mm. Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ja Bill Evans. En usko McLaughlinin kommentin olevan mainituilta pois, se lienee ollut pelkästään armoton komplimentti nykybändiä kohtaan. Ja toisaalta tarkoittavan, että vihdoinkin kaikki on loksahtanut kohdalleen. Viimeistä iskua myöten, maestron täyttäessä pian 73. Olihan Mahavishnu Orchestra tunnetusti aika riitaisa hybridi, kipinää lensi. Nyt 4th Dimensionissa tuntuu olevan suorastaan leppoisaa, McLaughlin soitti koko illan hymy huulillaan, ja ottipa vetreä kepittäjämme aika ajoin muutaman joraavan askelkulunkin, jos ei nyt suorastaan tanssahdellut.

Illan pääroolissa oli setti, joka on tullut tutuksi bändin maaliskuussa julkaistulta livealbumilta ”The Boston Record”. Se on kuulkaa kova kiekko, ja kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos ei ole vielä ollut. Ja jos ankara proge yhtään menee jalan alle.

Keikka kesti tänään (encoreineen) lähes kaksi tuntia, ja suolaiselle lipunhinnalle saatiinkin kunnolla vastinetta. Sali ei ollut likikään täynnä, mutta ei myöskään häpeällisen vajaa. Oma arvontakorini oli heittänyt minut taakse, parvekelipan alle. Ja ehkä hyvä niin, soundi oli tänään poikkeuksellisesti erinomainen, vielä kun istuin vain hiukan miksaustiskistä sivuun.

Setin avannut ”Guitar Love” (vuoden 2012 studioalbumilta ”Now Here This”) ja ”Little Miss Valley” näyttivät suunnan koko illalle. Eli pitkän kaavan kautta, ja vähintäin kuusi sooloa per biisi. Mutta näinhän se näissä lajityypeissä menee. McLaughlinin luotto bändiinsä on jopa sitä luokkaa, että aika harvana hetkenä edes huomasi olevansa yhden maailman tärkeimmistä kitaristeista keikalla. Basisti Etienne Mbappe sai runsaasti sooloaikaa, muutamassa biisissä jopa kahdesti. Kaveri soittaa tyylikkäästi mustat hansikkaat käsissään, ja on kyllä vääjäämättä kovin peukkubasisti, jonka olen koskaan nähnyt. Kamerunilaisvelhon meriittilistalta löytyvät mm. Salif Keitan bändi, Joe Zawinul Syndicate ja Ray Charles.

Illan ikimuistettavimmat numerot olivat, näkökulma jälleen pelkästään henkilökohtainen, ”Abbaji” ja jo mainittu ”Little Miss Valley”, molemmat ”The Boston Recordilta”. Ensinmainitun McLaughlin omisti intialaiselle tablamestari Alla Rakhalle, percussioguru Ravi Shankarin pitkäaikaiselle oikealle kädelle. Rakhan poika Zakir Hussain jatkaa isänsä työtä, ja on tehnyt sitä tunnetusti myös McLaughlinin kokoonpanoissa. ”Abbaji” toi toivottua temmonvaihtelua, noin niinkuin isommassa mittakaavassa, toki sitä biisien sisäisesti löytyi vaikka millä mitalla. Biisissä kuultiin myös rumpali Ranjit Barotin komeaa laulua. Mutta ennenkaikkeahan intialaissyntyinen Barot on aivan hillitön kannuttaja, jonka nähtyään taas tajusi, miksi länsimainen rockrumpusetti on ylipäätään keksitty. Sanattomaksi veti. Enkä ole sitäpaitsi kuullut näin hyviä rumpusoundeja miesmuistiin.

Eikä siinä kaikki. Kun 4th Dimensionin kosketinsoittajana pääosin nähtävä Gary Husband hyppäsi parissa biisissä toisen rumpupatterin taa, oli kahden maestron myllytys lähinnä murhaavaa. Toistan itseäni, en ole koskaan nähnyt toimimatonta kahden rumpalin kokoonpanoa. Husband tunnetaankin ennenkaikkea ylistettynä rumpalina (Level 42, Billy Cobham Band jne.), mutta osoitti olevansa myös armoitettu pianisti, ja toi nimenomaan soitollaan ehkä eniten jazzelementtejä illan kattaukseen.

Aika massiivisina kerta-annoksina pystyn esim. kotoisassa musacornerissani luukuttamaan fuusiota ja progea, mutta näin livenä tulee helposti tunnin kohdalla ähky. Varsinkin kun koko show koostuu pelkästään virtuositeetin seuraamisesta, ja biisit ovat suht tasapitkiä, ja pääosin instrumentaaleja. Mutta hatunnosto meastro McLaughlinille siitä, että tarjotaan tosiaankin lähes kaksi tuntia tavaraa, sen kerran kun on liikkeelle lähdetty.

Tunnustan syöksyneeni matkaan, kun bändi poistui lavalta varsinaisen setin päätteeksi. Tarkoitus oli välttää ruuhka narikassa, ja ehtiä järkevissä ajoissa kotiin. Heti käytävällä alkoi kaduttamaan, kun salin puolelta kajahti encoren ensisävelinä Mahavishnu Orchestran esikoisalbumin ”The Inner Mounting Flame” (1971) raita ”You Know, You Know”.  Ehkä ensi kerralla. Vaikka minusta ei koskaan tullut kitaristia, niin hyvä että Mahavishnu McLaughlinista tuli. Ja tällä vetreydellä mies tulee vielä takaisinkin, sikäli lämmöllä meastro mainitsi spiikissään Helsingin. KG

 

Morrissey (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 16.11.2014

Morrissey on legenda, ei siitä pääse mihinkään. Miehen vaikutus useampaankin sukupolveen on valtava, ensin tietenkin The Smithsien nokkamiehenä ja lyyrikkona. Ja sittemmin jo 10 studioalbumin mittaisen soolouran vakuuttavuudella. Harvoin on nimittäin se hetki, kun artisti (bändeineen) kävelee lavalle, ollut yhtä sykähdyttävä kuin nyt. Vaikka sykähdyttäviä hahmoja on tullut aivan viime aikoinakin nähtyä, ei itse verhoista esiinmarssilla ole ollut yhtä isoa vaikutusta moniin aikoihin. Se liittyy varmaankin Morrisseyn ikoniseen hahmoon, joka on syöpynyt silmänpohjalle jo hamalla 80-luvulla. Turha tässä edes manita, että The Smiths on osaltani näkemättä. Ja tullee aina olemaan.

Olin liikkeellä varsin ajoissa, ja kun Finlandia-talon aula ei ole mikään paikka varsinaisesti viettää aikaa, olin ajoissa myös salin puolella, omaa istuintani etsimässä. Joka istuin ilmenikin olevan miksaajan valloittama, työrauhansa paremmaksi takaamiseksi. Yhteys ystävälliseen henkilökunnan edustajaan, joka todettuaan tilanteen kysäisi; miltä tuntuisi rivi viisi, jos sinne sitten korvaukseksi? Hyvältähän se kuulosti, sinne siis. Eli hyvin alkoi.

Ennakkoon oli luvattu, että puoli tuntia ennen konserttia pyörii ”filmi”. No, ensin pitää määritellä filmi. Finlandia-talon nuhjuisella esiripulla pyöri kyllä jotain epäselvää ja kamalan kuuloista, mutta en minä jaksanut seurata. Olisiko ollut liikaa tsekata ”filmin” äänenvoimakkuus ennakkoon ja vaikka hiukan himmentää valoja lisää? Jos artisti koki tämän videokollaasin tärkeäksi, olisi sen kannattanut olla ihan oikea osa iltaa. Suttuista musiikkivideomuseologiaa vuosikymmenten takaa häkellyttävällä äänenpaineella, ajettuna valkokankaalle, jota ei ole koskaan sellaiseksi tarkoitettu. Jotenkin koko Finlandia-talon jälkeenjääneisyys tuli tässä kohtaa melkein lihaksi. Ymmärrän, että Morrissey halusi tarjota matkan musiikillisille juurilleen, ja poliittisen mielipidemaastonsa lähteille, mutta voisi kai tämänkin tehdä kunnolla? Ei näin.

Onneksi, välittömästi seuraava hetki illassa olikin yllä mainittu sykähdyttävä sekunti, kun itse Morrissey asteli lavalle. Se hetki pelasti paljon. Illan soundit sen sijaan eivät. Tulin arvostelleeksi edellisessä bloggauksessani (http://keikkaguru.com/2014/11/10/marianne-faithfull-uk-musiikkitalo-helsinki-09-11-2014/) Finlandia-talon sointia, jota on toki yritetty vuosien varrella parannellakin. Onneksi en ole ikinä ollut kuulemassa sitä alkuperäistä. Tänään talo soi rumasti, käsittämätön kihinä valtasi tilan, vaikka tarjolla on aika paljonkin nahkaa, puuta ja muuta asiallisen vastaanottavaista materiaalia. Plus täysi salillinen ihmisiä. Syyttävä sormi osuu toki tiskinkin taakse, mutta ymmärrän että tämän kokoista bändiä on jollain volyymeilla pakko pystyä soitattamaan, muuten ei tule kokonaisuus riittävän isona läpi. Toki noin keikan puolimaissa soundit saatiin siedettävälle tolalle, mutta ei koskaan lopulliseen kuosiin. Onneksi kuitenkin, vähiten haasteesta kärsi Morrisseyn laulu.

Alkuun päästiin The Smiths-biisillä, kuten kaikilla muillakin tämän rundin keikoilla, eli sekavaa möykkää ollut ”The Queen Is Dead” sai avata illan. Ei koskaan mikään erityinen suosikkini Smiths-katalogissa, mutta artisti valitsee kappaleet, ja hyvä niin. Alusta lähtien oli selvää, että nyt on Morrisseyn takana ja rinnalla todella kova bändi. Ensinnäkin, kitarassa, stemmoissa ja saksofonissa oli koko Morrisseyn soolouran ajan mukana nähty uskollinen Boz Boorer, joka jo vuonna 1978 oli perustamassa yhtä rockabillyrevivalin kantabändeistä, ei enempää eikä vähempää kuin The Polecatsia. Ja hyppäsi tosiaankin Morrisseyn matkaan jo 1991, ollen sen jälkeen myös herramme tärkeä biisinkirjoituskumppani. Yhdessä Jesse Tobiaksen (ansiolistoillaan mm. Alanis Morrisette) kanssa luotu illan kitarointi, oli vallan tyylikästä kuunneltavaa ja katseltavaa, soolotilaa löytyi molemmille. Muusta bändistä huomion kiinnitti myös kosketinsoittaja Gustavo Manzur, joka pariin otteeseen nykäisi akustisella nylonkielisellään muutaman vahvatunnelmaisen espanjasoolon, joista tosin ensimmäinen hukkui täysin yleiseen puuroon.

Morrissey julkaisi 10. sooloalbuminsa heinäkuussa, otsikolla ”World Peace Is None of Your Business”, ja itseasiassa aika kovan levyn julkaisikin. Moni olisi antanut vastoinkäymisten lannistaa, jotka miehemme tapauksessa ovat viime aikoina olleet pääosin terveydellisiä, mutta ei. Eikä antanut Morrissey myöskään illan, tai päivän kunnon, lannistaa. Artistimme oli silminnähden jonkin, veikkaan villisti vilustumista, vaivaama. Mutta eipä tuo illan antiin juurikaan vaikuttanut. Välillä sumutetta kurkkuun, ja taas maistui meno. Aloittelevien artistien kannattaakin muistaa, että ei se meno taatusti joka ilta varsinaisesti maistu, mutta yleisö on silti maksanut lippunsa, väliin aika kalliitkin.

Uudelta levyltä kuultiin peräti yhdeksän vetoa. Mikä fakta, toistan itseäni, kertoo artistin omasta arvonannosta levyä kohtaan. Uutuuden kimppuun päästiin yhdessä Boorerin kanssa kynäillyllä ”I’m Trowing My Arms Around Paris’lla”. Omasta katsantokannastani parhaiten tänään uutukaislevyltä soi kerrassaan komea nimiraita, joka oikeastaan samantien olikin koko oman iltani toimivin veto. Ok, no joo, ”Bullfighter Dies”, mutta se soitettiin kovin lyhyenä versiona. Niinkuin itseasiassa moni muukin biisi sai suorastaan otanta-tyyppisen käsittelyn. Toisena The Smiths-vetona kuultiin ”How Soon Is Now?”, mutta saako sanoa? Saa. Hyvä. Morrisseyn sävelkynä on ollut koko soolokauden niin terävä, siinä avustaneine kynineen, että Smiths-biisit eivät ainkaan tämän illan otannassa päässeet loistamaan. Vaan jäivät suorastaan jalkoihin. Poikkeuksena toki varsinaisen setin päätteeksi pitkänä ja raskaana vedetty ”Meat Is Murder”, jonka Morrissey tulkitsi pääosin selin yleisöön. Haluten tällä ohjata katsettamme taustakankaan videokuviin, ja kyllähän se sinne osuikin, halusi tai ei. Suttuisia ja huojuvia kuvia, mutta niiden ja Smiths-biisin sanoma tuli läpi. Lihan (ja muiden eläinkunnan tuotteiden) tehotuotanto on ollut Morrisseyn hampaissa jo uran alkuajoista, ja vaikka ajan kaari on pitkä, on hämmentävän vähän saatu aikaiseksi. Taide teki tehtävänsä, biisistä tuli aidosti paha olo. Suunnattoman lohduton ja vihainen tykitys koko orkesterin arsenaalilla.

Illan muista huippuhetkistä voisin (muodikkaasti) nostaa uutuuslevyn yhden komeimmista raidoista, ”Earth Is The Loneliest Planet”. Samaisen platan suorastaan ihmisvihainen ”Kick The Bride Down The Isle”, ja vielä jo mainittu ”Bullfighter Dies” soivat tänään jotenkin erityisen hätkähdyttävästi. Joten sanoinko jo, tuore albumi nousi illan aikana kovaan arvoon. Encoreita saatiin kaksi, edellisiltana samoilta lauteilta (kyllä, Morrissey veti kaksi ennakkoon loppuunmyytyä iltaa Helsingissä) vain yksi. Ensin The Smiths-herkistely ”Asleep” ja lopuksi biisi, jota soittamatta Morrissey ei voi poistua kongressikeskuksen premisseistä, eli ”Everyday Is Like Sunday”. Ja kun sattumalta sattui vielä olemaan sunnuntai, kyllähän tämä tuntui. Biisin aikana Morrisseyn omat turvamiehet tekivät vimmalla töitä, hymyssä suin toki, pitääkseen lavallerynnijät kurissa. Kaikki ylös asti päässeet saivat Morriseylta vähintäinkin käden kosketuksen, joten kaikki hyvin. Loppuiskujen aikana taiteilijamme riisti vielä itseltään paidan pois, ja osoitti ettei ikä, tai kamppailut syövän kanssa, ainakaan juuri ylävartalossa näy.

Ilta oli paketissa. Morrissey oli poistunut rakennuksesta, eikä paikalla ollut enää mitään nähtävää. Narikasta tuskallisen hitaasti purkautuvalla jengillä oli kuitenkin silminnähden hyvä fiilis. Morrisseyn fanikanta vaikuttaa olevan mitä uskollisinta ja omistautuneinta luokkaa, siksi piukkana oli Finlandia-talon permannon alalattia. Illan erikoisuutena paikkaa ajatellen nimittäin se, että koko keikka katsottiin seisten. Koko yleisö siis, jos jotain halusi nähdä. Tästä johtuukin mieleeni kysymys; miksi Morrissey nähtiin näin ankeassa paikassa, jota ei edes ole suunniteltu rockin soittamiseen? Miksei vaikkapa kaksi iltaa Circuksessa, jossa koko ala-ja yläkerran kapasiteetti olisi käytössä? Illan upeat valot olisivat toimineet siellä vieläkin paremmin, soundista puhumattakaan. Ymmärrän, että Cirkuksessa oli toki jotain muuta, mutta ajattelussa on vikaa, silloin kun ihan oikeita rockartisteja läiskitään Finlandia-talon lavalle. On aivan sama missä Chuck Berry muistelee kahta sointua, mutta Morrissey olisi kuulunut muualle. Toki, jos hahmomme pysyy kunnossa, ja luomiskynä näin terävänä, tilaisuuksia soittaa muuallakin tulee vielä. KG

Chuck Berry (us), Agents & Vesa Haaja @ Finlandia-talo, Helsinki 23.10.2013

Odotettu, loppuunmyyty konsertti-ilta Finlandia-talossa lokakuun tihkuiltana kääntyi täydeksi katastrofiksi ja myötähäpeäksi, kiusaannuttavaksi kidutukseksi, josta meillä kaikilla olisi oikeus saada rahamme takaisin. Miksi näin kävi? Mitä tapahtui? Mistä edes aloittaa?

Aika harvoin Finlandia-talon alaovilla lukee ”loppuunmyyty”. Aulatilat tummanaan vanhaa rokkikukkoa ja friidua, tötterötukkaa, muusikkoa, alan harrastajaa. Jännittynyt täpinä, rock’n’rollin kruunamaton kunkku ja sen keksijöistä yksi,  Chuck Berry kenties viimeistä kertaa Suomessa. Olin ollut paikalla samaisissa merkeissä vuonna 2007, silloin Chuck bändeineen veti ihan kelpo vedon, muistaen kuitenkin että tuolloin Berry oli jo 81-vuotias. Lyhyt setti, bändin voimakkaalla taustatuella ja yleisön kovalla myötäelämisellä vanha rokkikippari pääsi keikasta läpi jalkojaan pahemmin kastelematta. Entä tänään, kun maestro oli juuri muutama päivä aiemmin ehtinyt täyttää jo häkellyttävät, ja keikkakuntotermein ennakolta erittäin pelottavat 87 vuotta. Tänään karahti rantaan niin että rytisi, osui ja upposi. Yleisön voimakas myötäelo, lyhyeksi tarkoitettu setti, asiallinen lämppäri ja bändin tarmokas yritys, eivät tänään riittäneet mihinkään. Ilta oli katastrofi, vaikka tähänkin asiaan taatusti joku muukin näkökulma löytyy. Ja toivottavasti media tarttuu tähän tänään tai lähiaikoina, olisin todella halukas kuulemaan keskustelua keikkajärjestämisen moraliteeteista.

Illan aloitti suomilegenda Agents, solistinaan rockabillykuvioissa jo vuodesta 1984 suorastaan veteraaniksi itsensä kiertänyt ja touhunnut Vesa Haaja. Olin nähnyt Agentsien silloisen, ja sanoisimpa klassisen kokoonpanon, varsin monesti, kun bändin keulilla oli ”Pääperkele itse” (lainaus Esa Pulliaisen aikakauden spiikeistä) eli edesmennyt Topi Sorsakoski. Kiersimme kaverin kanssa kaikki lähiseudun keikat, aina eturivin maastoon etsiytyen. Keikoista yksi, huikean hikinen sunnuntai-illan veto Pekolan lavalla Hattulassa, on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein kovimmista keikoista ikinä omassa kokemusmaailmassani. Ja ymmärtänette, että äskeinen on superlatiivimieheltä paljon sanottu. Toisin sanoen, Agents on aina ollut tärkeä bändi.

Tänään Finlandia-talolla tuntui, että vanha kunnon Agents menee täällä täysin hukkaan. Agents kuuluu tanssilavoille tai klubeille, missä tuore Kosamiitti tai Koskis saa tuoksua ja kretonki heilua. Eikä asiaa auttanut Haajan laulun liian kovaa ajaminen, eikä se, että edellisestä Agents-keikastani oli aivan liian pitkä aika. Mutta, asiallinen veto silti, bändillä tuntui olevan kivaa, Pulliaisen veljekset ovat edelleen hulppeassa vedossa ja ennenkaikkea Esan kitaroinnin tyylikkyyttä ja taituruutta ei ole kukaan vieläkään tosissaan lähtenyt haastamaan. Tätä lajia voisi yytsiä tuntikaupalla putkeen. Silti, saksofonilla ryyditetty Agents ei ole makuuni, ja valitettavasti on sanottava, että karisma bändin keulilta on poissa. Vaikka Haaja kuulostaakin paikoin peräti Sorsakoskelta, ja ääni on parhaimmillaan upea, on kaveri solistina kuitenkin huomattavasti kuolevaisempi (jos sallitte ilmaisun). Mutta nyky-Agentseille on annettava uusi tilaisuus tanssipaikkaympäristössä, ilman muuta. Ja siis miksei, kyllähän ”Moody River” ja ”Vain yksin me kaksi”komeasti kulkivat. Agentsien puolustukseksi on sanottava, sillä kyllähän bändi kelpo vedon nykäisi, että katselin vanhan suosikkiorkkani setin jo vahva pelko perseessä siitä, mitä pakollisen konjamiinitauon jälkeen tuleman pitäisi.

Ennakkopelkääminen on turhinta, mitä tiedän, mutta tänään lunastui ja kunnolla. Sovittuun aikaan Chuck Berryn bändi saapuu lavalle, kitarassa poikansa Charles Berry Jr., ja muut jampparit sitä osastoa, joka ei rokin historiaan jää. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Sitten nousee popkalaset seisomaan, minäkin muiden mukana, ja kunnioitamme siten lavalle köpöttelevää legendaa. Rakkaat ystävät, itse Chuck Berry! Ensimmäisenä ”biisinä” on yritys ”Roll over Beethoveniksi”. Tai sellaisen aihioksi tunnistan tämän vasta puolessavälissä rävellystä, jossa Chuck murjoo kitarastaan muutamia hajanaisia ja epämääräisiä sointuja, ja bändi komppaa minkä pystyy, seuraa silmä kovana maestron ennustamattomia liikkeitä. Ja tässä vaiheessa kaikki on vielä hyvin. Ehkä Chuck on vain väsynyt, hämmentynyt tai Finlandia-talon ankarat myötävalot tillaavat vanhoihin silmiin.

Mutta ei. Jo ”Beethovenin” aikana käy ilmi, että Chuck ei pysy tänään bändin perässä, ei edes rinnalla. Ei muista biisien sointukulkuja, biisien jotka ovat millä tahansa mittarilla rock-kanonian kaikkein yksinkertaisimpia, ja joista osaa mestari on veivannut 58 vuotta. Asiain julmuus alkaa paljastua, kun Chuck haluaa tervehtiä yleisöään ensimmäisillä välispiikeillä. Puheesta ei saa selvää, ei ainakaan keskirivin keskellä. Ulosanti on jamaikaa, sana sieltä täältä on tulkittavissa. Chuck saa sanottua kuitenkin, että on tänään huonossa kunnossa, jonka toivottavasti ymmärrätte. Yhdestäkään yrityksestä biisiksi ei tulee mitään, jossain kohtaa (ja taatusti vanhan miehen vimmalla kaikkensa) yritettyään vanha-Berry antaa lopetusmerkin ja taas bändi kursii kasaan yhden aihion.

Vihdoin kiertuemanageri astuu lavalle, aksentista päätellen italianmiehiä, ja tulkitsee Berryn puhetta. Ilmenee, että 87 täyttänyt Chuck Berry ei ole viimeisimpään 4 tai 5 yöhön saanut nukuttua juurikaan, on kuumeessa ja sairas. Ok, hyvä tietää. Pisteet kiertuemanagerille. Mutta kaikki tapahtuu liian myöhään. Pisteet kiertuemanagerilta pois. Kukaan ei vihellä peliä poikki. Ei millään muullakaan työpaikalla pakoteta 87-vuotiasta hommiin, jos vanhus on jetlagissa ja kuumeessa, eikä ole saanut nukuttua. Moraaliltaan terve, vaikka kuinka ahnekin, kiertuemanageri puhaltaa pelin poikki ajoissa, kuumeinen vanhus voi periaatteessa vaikka kuolla lavalle. Bändissä soittavan vanhuksen pojan ajatusmaailmaan edes kajoamatta. Päätös mennä väkisin lavalle on (toivottavasti) ollut Chuckin itsensä, mutta voihan sen menemisen joukkovoimalla estääkin.

Syykin selviää, joskin teoria on omani, miksi Chuck on-ja off-periaatteella taistelee lavalla 60 minuuttia, vaikka mikään ei edellytä. Keikkapalkkiota ei tarvitse palauttaa, jos homma saadaan jatkumaan, eli bändi pysymään lauteella, tasan tunnin. Chuck murjoo hajasointuja, pilaa saamansa kitaran vireen samantien, yrittää virittää itse uudestaan, ei onnistu, pilaa seuraavan vireen. Ja jos Berryn biisejä ei tunnista tämän kaaoksen keskeltä, niin anteeksi nyt vaan, kyseessä on farssi, joka jonkun olisi pitänyt saada poikki. Ei minua edes ahdistanut yleisön puolesta, tuskin tähän kukaan viimeisiä peruspäivärahojaan sijoitti, mutta vanhan miehen puolesta tuntui hirvittävältä. Jos ei itse ymmärrä, pitää lähipiirin ymmärtää.

Seurasin sivusilmällä kulissitoimintaa. Berryn henkilökohtaisena assistenttina toimiva lady sanoo jotain managerin korvaan. Manageri kaivaa lukulasit ja paperin povitaskustaan, tsekkaa paprun ja nyökkää. Tämäkö oli se sopimus, missä soiton pitää soida 60 minuuttia? Vai oliko se biisilista, kun manageri itsekään ei enää tunnistanut, missä mennään. Mene tiedä, eikä lopulta edes kiinnosta, mutta taustajoukkojen ohut moraali kiinnostaa kyllä.

Itse keikasta tai yritetyistä biiseistä ei ole muuta lausuttavaa. Kun viimeistä vietiin, basisti kävi kuiskuttamassa jotain Chuckin korvaan. Arvioisin että, ”vedetään Johnny B. Goode ja mennään pois”. Sitä pelkästään yritettiin liian kauan, liian kauan me kaikki istuimme kuin herkkutatit jätöksessä ja katsoimme kun vanha Chuck Berry ei saa kitaraa vireeseen. Osa yleisöstä poistui jo varhain, osa jaksoi huudella ja toivoa ”Maybellinea”, kannustaa. Ja hyvä tietysti niin.

Miksi alan kovimmat legendat eivät ymmärrä lopettaa ajoissa? Miksi kukaan ei puutu tilanteeseen? Ja jos sairaus yllättää kesken kiertueen, perutaan keikka? Niinhän nuorempienkin bändit tekevät. Normaalia liiketoimintaa, voittoja ja tappioita. Mutta se, että tämän annettiin jatkua, ei voi kertoa pelkästää vanhuksen, joka ei ole tottunut määräiltävänä olemaan, jääräpäisyydestä. Konserttitalon seinien suojissa haisi ahneus ja hyväksikäyttö, puhutaan mitä puhutaan. Onneksi itselläni oli alla, tähän verrattuna ainakin ihan mainio, vuoden 2007 veto. Voin sanoa nähneeeni Chuck Berryn elossa. Viimeisessä spiikissään liikuttunut Berry vannoi tulevansa takaisin, silloin iskukunnossa. Älä enää tule Chuck, älä anna niiden päästää takaisin. Unohdetaan tämä ja muistellaan vanhoja hyviä aikoja. KG

TCB Band (us), Elvis’ Imperials (us), Dennis Jale (aut) @ Finlandia-talo, Helsinki 23.01.2013

Asuin vuosia sitten Lontoossa ja ehdoton suosikkipubini oli Kensington Church Streetin Churchill’s Arms. Siellä eräänä iltana, kulmilla asuva kaverini esitteli minut ”miehelle, joka tapasi Elviksen”. Todentotta, tuo tukeva ja parrakas hahmo oli törmännyt rock’n’rollin kuninkaaseen Elvis Aaron Presleyhyn hotellin käytävällä Las Vegasissa, ja saanut sanottua ”Mr.Presley”. Kävin sitten vuosien mittaan kuulemassa saman tarinan yhä uudestaan, sen verran oli real alea virrannut hahmomme läpi, että ei voinut enää muistaa, kuinka monta kertaa oli jutun kenellekin kertonut.

Jos Elvis eläisi, hän olisi kuluvan kuun 8.pvä täyttänyt 78 vuotta. Sen jälkeen on monenlaista, ja erittäin laadutontakin tribuuttia riittänyt, mutta Finlandia-talossa todistettiin Elviksen synttäreiden kunniaksi niistä tribuuteista ehkä tällä hetkellä järkevintä, joka maailmaa kiertää. Eli lavalla Elviksen legendaarinen taustabändi 1969-77, TCB Band. Oltiin illan annista sitten mitä mieltä tahansa, mutta lavalla oli sellainen määrä rockin historiaa yhtäaikaa, että heikompaa hirvittäisi. Siihen lyhyt katsaus:

Kitaristi James Burton oli Elviksen pyynnöstä kasaamassa TCB:tä (Taking Care of Business) vuonna 1969, kun Kuningas päätti palata lavoille onnistuneen ’68 tv-comebackin jälkeen. Burton johti bändiä aina hamaan loppuun 1977. Starttiin mennessä Burton oli ehtinyt soittaa liki 10 vuotta Ricky Nelsonin bändissä, ja säveltää ”Susie Q”:n soittaessaan Dale Hawkinsin yhtyeessä. Noihin aikoihin mies oli niin kiireinen, että kieltäytyi lähtemästä Bob Dylanin ensimmäiseen kiertuebändiin ja Elviksen ’68 Comeback Specialiin. Kohti Elviksen uran loppua, ja sen tultua, Burtonia työllistivät John Denver, Emmylou Harris ja Gram Parsons, Roy Orbison, omaa nimeä kantava kitarafestivaali, miljoonat studiosessiot jne. Niitä Hall of Fameja, joissa Burton on kutsuttuna, ei kannata tässä edes listata.

Pianisti Glen D. Hardin liittyi alkuperäiseen TCB:iin 1970 ja jatkoi vuoteen 1976. Tätä pestiä ennen Hardinin työnantaja oli ollut Buddy Hollyn The Crickets. Hardinin ura vuoden 1977 jälkeen seurailee aika tarkkaankin bändijohtaja  Burtonin uraa.

Rumpali Ronnie Tutt takasi tanakat takalinjat Elvikselle 10 vuoden ajan ja muita työnantajia ovat ehtineet olemaan mm. Jerry Garcia Band, Elvis Costello ja Johnny Cash. Yhtäkaikki, Tutt on koko rumpaloivan maailman yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia hahmoja, ja sen kyllä Finlandia-talon illassakin huomasi.

Basisti Norbert Putnam aloitti Elviksen rinnalla jo 1965, ja toimi usein myös sovittajana ja tuottajana, ollen mukana 120:llä(!) Elvis-levytyksellä. Illan toinen rumpali (kyllä, lavalla soitti kaksi rumpalia ja yhtäaikaa vieläpä, mikä kokemukseni mukaan on toiminut käytännössä aina) oli Paul Leim alias ”Lime”, jonka kannuja voi tuhannen muun äänitteen lisäksi kuulla vaikkapa ”Jedin paluun” scorella. Lisäksi Finlandian lavalla oli neljä nuorempaa muusikkoa, joilla ei suoraa yhteyttä Elvikseen ole, mutta osaamisen kanssa tällä faktalla ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä. Kolmen miehen puhallinsektio mm. sivalsi juuri niin kuin pitikin.

Iltaa juonsi löyhästi tarinoiden Jerry Schilling, Elviksen ystävä ja yksi henkivartijoista eli ns. Memphis Mafian jäsen. Toki mies on toiminut myös managerina ja laajalti musabusineksessa muutenkin. Illan stemmalaulut toimitti Elvis’ Imperials, neljän herrasmiehen kööri, joista kaksi Elviksen ajalta, jo vuodelta 1969, eli Terry Blackwood ja Joe Moscheo. Illan päävokaalit hoiti mies Itävallasta, Dennis Jale, joka kuulosti parhaimmalta oikeastaan silloin, kun ei erityisemmin yrittänyt kuulostaa Elvikseltä. Mutta komea ääni Jalella on, ei pääse mihinkään. Verrattain vaikea itse toki suhtautua siihen, että sama jannu on lavalla ”esittänyt” myös George Michealia, mutta suljen sen nyt mielestäni pois.

No niin, johan tuli pudoteltua nimiä, mutta katsoin sen ikäänkuin tarpeelliseksi, jotta ymmärtäisimme mikä poppoo lavalla nähtiin. Ja että mikä näiden herrojen yhteispanos rock’n’rollin historiaan on ollut, ja yhä on. Valtava. Mutta entäs itse keikka? Käyntiin lähdettiin ”C.C.Riderilla” ja ihan hyvin lähdettiinkin. Dennis Jale tietää paikkansa, eikä yritäkään olla kukaan muu kuin itsensä, showmiehenä ja laulajana. Burtonin kitara soi yhä komeasti ja ajan tavan mukaan soolot pysyivät jopa turhankin lyhyinä ja kompakteina. Kaksi patteria rumpuja jo totesinkin toimivaksi, mutta kyllä näistä kahdesta herrasta, kuinka ollakaan, valkopartainen legenda Tutt keräsi pisteet himaan.

Ensimmäisen puoliajan parhaat muistijäljet, ja ne missä parhaiten itse pääsin fiiliksiin, olivat ”Always on my Mind”, ”King Creole” ja setin päättänyt huikea gospel ”Glory Glory Hallelujah”. Ekasta erästä pitää mainita myös rock’n’rollpotpuri ”Hound Dog/Whole Lotta Shakin’/Roll over Beethoven/Jailhouse Rock”, jonka aikana silmät kiinni laittamalla pääsi kyllä pelottavan lähelle ajatusta siitä, millaista siellä jossain, silloin joskus on saattanut olla. Ja kuten Schilling jossain juonnossaan totesikin, ”this show is as close as you can get to those days”, eikä periaatteessa ole syytä epäillä.

Mutta jotenkin, vaikka tiedänkin että ns. hardcorefaneille ilta oli taatusti huikea ja ääritärkeä, jotenkin kuitenkin jäi valju maku. Jalelta puuttuu aimo annos karismaa, ja muu bändi on ottanut sen roolin, mikä sillä aina oli, eli taustoittava. Nokkamies puuttuu. Ja mehän toki tiedämme, mistä se tunnetusti johtuu, mutta silti. Kukaan ei liidaa show’ta, mitään show’ta ei edes juurikaan ole. Ja Schillerkin on taatusti tuhansien tarinain mies, mutta nyt anekdointi jäi oikeastaan vain porukan kehumisen asteelle.

Kakkospuoliaika oli ihan räväkkää rokkaamista kyllä, Imperialskin sai oman gospelhetkensä eturivissä, ja hienoa niin. Ukoilla on edelleen äänet kunnossa. Samalta lavalta aikanaan nähty Chuck Berryn oma veto ”Johnny B. Goodista” pesi nyt kuullun 6-0 ja muutenkin oli monissa biiseissä luennan makua, ja tässä yhteydessä en keksi muuta tapaa ilmaista asian kuin Dennis Jale. Kaveri on ilmaisussaan ja varsinkin lavaolemuksessaan noin ylipäänsä ehkä jo hiukan liiankin varovainen. Mutta itse musiikkihan on mahtavaa, eikä ikinä tule miksikään muuksi muuttumaan. Ja kun varsinainen setti päättyi ”Suspicious Mindsiin”, niin kyllähän tässä isojen asioiden äärellä tänään oltiin. Lavalla kuitenkin kuusi itsensä Elvis Presleyn kanssa, lavalla ja/tai  studiossa, soittanutta muusikkoa. Pelkästään Putnamin bassolinjojen kuuleminen mainitussa päätösbiisissä oli ehdottomasti kokemisen arvoista. Ja Ronnie Tuttin muutamat rumpusoolot ihanan kolisevilla ”lasvegassoundeilla”.

Kyyti kotiin ei odottanut, joten poistuin paikalta ”Can’t Help Falling in Lovensoidessa, ja mikäs oikeastaan sen upeampi salistapoistumismusiikki voisi edes olla. Kokemisen arvoinen ilta, yhtäkaikki. Vain yksi oli joukosta poissa. Kuningas itse. Kuningas sellaisena kuin haluamme hänet muistaa. Mutta musiikki elää, ja perintö elää, kiitos TCB Bandin ja sen taustavoimien. KG

Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo (cu) @ Finlandia-talo, Helsinki 05.11.2012

Minulta meni aikoinaan täysin sivu suun Wim Wendersin kehuttu dokumenttielokuva kuubalaismuusikoista eli vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Buena Vista Social Club. Asuin tuolloin Lontoossa ja tarjonta oli ylenpalttista, myös elokuvien osalta, ja jotenkin vain Wendersin leffa, jonka musiikillisena ajomiehenä oli itse Ry Cooder, vain luiskahti ohi. Ja myöhemmin olen kai ollut vain liian laiska etsiytymään elokuvan ääreen uudelleen. Mutta en enää. Nyt on mahtava syy nähdä vihdoin tuo musiikkidokumenttien nykyklassikko.

Synkkä ja sateinen marraskuun ilta Helsingissä sai todistaa vimmattua osaamista, valoa ja iloa, kun nykymuotoinen Orquesta Buena Vista Social Club saapui kapunkiin. Alunperinhän tuo ikoninen nimi tarkoitti ”vain jäsenille”-tyyppistä musiikkiklubia Kuuban Havannassa 1940-ja 50-luvuilla. Klubista muodostui huima esiintymisareena ja ponnahduslauta monille nuorille ajan huippumuusikoille. Ja sitten vuonna 1996 kuubalainen orkesterinjohtaja ja muusikko Juan de Marcos Gonzalez julkaisi tuttua nimeä kantavan tribuutin tuon ajan virtuooseille. Osa heistä oli jopa mukana levyllä ja elokuvassa, vuosikymmeniä legendaarisen klubin sulkemisen jälkeen. Kun Wenders ja elokuvaryhmänsä yrittivät Havannan Marianaossa löytää alkuperäistä klubin paikkaa, eivät paikalliset enää muistaneet. Mutta musiikki eli, ja elää yhä. 

Nyt, 16 vuotta uuden tulemisen jälkeen, soitto soi edelleen, vaikka vanhimmat jäsenet ovatkin pitkälti joukoista poistuneet ja porukka pääosin vaihtunut. Nykykokoonpanossa soittaa vuoden 1996 albumi- ja/tai vuoden 1999 leffakokoonpanosta yhä trumpetisti Guajiro Mirabal  ja laud’ia eli ikäänkuin Kuuban luuttua soittava Barbarito Torres. Muut muusikot ovat liittyneet remmiin vuosien mittaan ja bändi on nykyäänkin huikea yhdistelmä kokemusta ja tuoreempaa näkemystä kansalliseen kuubalaiseen populäärimusiikkiin ja koko lattariperinteeseen.

Bändi veti ensin reilun tunnin keskenään, Mirabalin, Torresin ja kitaristi, tai tres’isti Papi Oviedon saadessa soolotilaa. Kapellimestari ja vetopasunisti Jesus Ramos pyöri lavalla kuin hyrrä, soitti välillä, väliin lauloi, spiikkasi ja esitteli muusikoita, mutta toimi myös  atomikellon tarkkana bändijohtajana, antaen käskyjään puhaltajille ja kolmen miehen perkussio-osastolle. Ja kaikki soitto oli lattarilajista riippumatta tarkkaakin tarkempaa, mutta voi Hesus miten silti eli ja hengitti. Ihailla pitää sitä rentouden määrää millä toimitus sujui. Lavaa elävöitti upealla olemuksellaan myös laulajatar ja tanssija Idania Valdes, sekä pianisti Rolando Luna ja miespuolisista vokaaleista pääosin vastannut Carlos Galunga.

Kun setti oli palttiarallaa puolimaissa, oli aika kutsua lavalle elävä legenda, 82-vuotias laulajatar Omara Portuondo. Loppuunmyyty Finlandia-talo vastaanotti ladyn seisaaltaan. Eikä se jäänyt viimeiseksi seisonnaksi. Portuondo oli mukana jo Wendersin elokuvassa ja alkuperäisellä albumilla, eli on olennainen osa saagaa ja tämän kokoonpanon kolmas alkuperäinen. Uransa Portuondo aloitti jo vuonna 1950, mutta yhä on upea ääni soinnukas ja voimaa täynnä. Ja taisipa Portuondon tulkitsema ”Quizas,Quizas,Quizas” olla se kaikkein odotetuin biisi monelle tänä(kin) iltana. Tänään kuitenkin itselleni vaikuttavinta oli kokonaisuus, Portuondon laulu sen osana. Kokonaisuus, lähes kahden tunnin matka latinomusiikin klassismiin ja itseasiassa aika monen rockmusiikin lajin (ainakin osittaisille) alkujuurille. Yksi muusikko kuitenkin omasta näkövinkkelistäni nousi yli muiden, 79-vuotias trumpetisti Guajiro Mirabal. Kuinka voi olla niin liikuttavan hienoa, kun vanha mies soittaa 60 vuoden kokemuksella (Mirabal aloitti ammattimaisesti 1951). Ja kuinka öögaakostuttavan kunnioittavasti muu orkesteri kohteli erityisesti Mirabalia. Mahtavaa.

Lipun hinta, 54 euroa osittain näkörajoitteisesta paikasta, tuntui suolaiselta. Mutta lohdutti tietää, mitä jengi oli maksanut alhaalla permannolla. Finlandia-talossa maksetaan puitteista ja nimestä. Mutta eipä siinä, nyt on iso aukko täytetty musiikillisessa sivistyksessäni. Eikä yhtään liian aikaisin. Portuondo ja muutamat muut muusikot eivät ainakaan enää Suomeen tule. Jatkaako BVSC, kun kaikki vuonna -96 mukana olleet ovat lopettaneet? Toivottavasti ei, ainakaan tällä nimellä. Tribuuttia musiikillisille juurille voi tehdä muutenkin ja toivottavasti tämä perintö saadaan elämään jollain muilla keinoin.  Nyt on aika omalta osalta täyttää myös se aukko, että kaivanpa vihdoin nähtäväkseni  elokuvan Buena Vista Social Club. Fedorani nousee korkealle ja kumarran syvään vanhuuden, kokemuksen, muusikkouden ja taidon hiljentämänä. Muchas gracias BVSC!  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: