Abdullah Ibrahim (za) @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.10.2023
Yksi jazzin viimeisistä suurista legendoista yhä elossa ja yhä tien päällä on jo vuonna 1955 ammatillisen uransa aloittanut eteläafrikkalainen Abdullah Ibrahim. Helsingissäkin jo vuonna 1968 ensimmäisen kerran koettu mestari oli tasan kaksi viikkoa ennen tämänkertaista Savoy-teatterin konserttia ehättänyt täyttämään 89 vuotta. Pelkästään jazzin maestroksi Ibrahimin kategoriointi on toki, ja jälleen kerran, liian yksioikoista. Miehen rapian sadan sooloalbumin, kyllä vaan, kataloogiin mahtuu elokuvallisia tunnelmia, folkia, afrikkalaista perimää ja aika paljon kaikenlaista lokerointia taitavasti väistelevää. Kun on 89, on ehtinyt moneen. 1960-luvun lopun yhteistyö ja ensimmäiset levytysdiilit Duke Ellingtonin tukemana ja avittamana, kuuden vuoden taiteiljapakolaisuus poissa apartheidista kärsivästä Etelä-Afrikasta, kääntyminen islamiin ja nimenvaihto (Abdullah sai alunperin kasteessa nimen Adolph Brand), ja ”Mannenberg”-sävelmä, josta tuli aikoinaan Etelä-Afrikan epävirallinen kansallislaulu ja apartheidin vastaisen taistelun yksi terävimmistä keihäänkärjistä. Ja ihan hirvittävästi kaikkea muuta puuhaa on mahtunut pitkään uraan. Omalla toiminnallaan ja esimerkillään Ibrahim oli oikeastaan luomassa kokonaista musagenreakin, Cape Jazzia. Soittokavereita on vuosikymmenien varrella riittänyt ihan oikein nimimiehistä lähtien; Elvin Jones, Hugh Masekela, Max Roach, Gato Barbieri ja monet monet muut.
Viime vuosina Ibrahim on kokenut läheisimmäksi kiertää soittamassa soolona instrumentaaleja pianoteoksiaan, viimeisimpien albumijulkaisujen ”Dreamtime” (2019) ja ”Solotude” (2020) hengessä. Ja juuri tällainen harras mestari ja piano-meditaatio saatiin kokea myös relatiivisen täydessä Savoy-teatterissa tuikilokakuisena maanantaina. Konsertin piti olla alunperin Musiikkitalossa, mutta muodikkaista ”tuotantoteknisistä syistä” eli heikosti edenneestä lipunmyynnistä johtuen, paikkaa vaihdettiin. Moni kävikin Musiikkitalon ovella lukemassa A-nelosen ja rynni sitten juoksujalkaa Savoyhin. Olimme onnekkaita, Ibrahimin äärimmäistä keskittymistä ja hiljaisuutta vaatinut esitys olisi todennäköisesti osin mennyt hukille Musiikkitalon liian isoissa premisseissä. Vanha ja legendaarinen Savoy oli kuin olikin tälle hartaushetkelle juuri oikea paikka. Me kauan sitten lipun ostaneet saimme rynniä kuuteen ensimmäiseen riviin mahtimestoille, itse valitsin kakkossellaisen, ja kyllä kannatti.
Abdullah Ibrahim soitti 64 minuutin setin, kumara vanha mies ja Steinway-flyygeli, sanaakaan ei sanottu, mitään ei kertoiltu tai höpötelty, yhtään pitkää elämää ei muisteltu. Ei siihen ollut edes mikrofonia tarjolla. Vain musiikilla oli lupa puhua. Niinpä jossain kakkosbiisin kohdilla, vaikka Ibrahim ei edes soittanut varsinaisesti biisejä, vaan niistä vain teemoja lyhyesti lainaksi napsinutta tajunnanvirtaa, tapahtuman ainoan luvan saaneen valokuvaajan tykitys ja säksätys alkoikin häiritä aivan tavattomasti. Enkä ollut tällä kertaa ainoa, salissa alkoi merkittävästi päät pyöriä, mutta onneksi kamera lauloi vain muutaman minuutin, ja meditatiiviseen tunnelmaan oli mahdollista päästä takaisin. Onneksi alkuhäiriön jälkeen kukaan ei keksinyt pudottaa nuppineulaa lattialle.
Mitä soitettiin, mitä kuultiin? Ei juuri mitään käsitystä, mutta ei myöskään isompaa kiinnostusta listata biisien nimiä, sellaisia kun ei tosiaan perinteisessä mielessä yksi kerrallaan, alusta loppuun soitettu. Pari teemaa onnistuin tunnistamaan, ”Blue Boleron”, yhden nyky-Ibrahimin tunnetuimmista, ja vaikkapa ”District 6”:n. Ensimmäiset aplodit Ibrahim salli ottaa vastaan, hitaasti istuallaan yleisöön päin kääntyen, 58 minuutin kohdalla. Sen jälkeen vielä lyhyt hetki soittoa, joka kuutisen minuuttia myöhemmin olikin paljastunut keikan encoreksi, kun Abdullahin henkilökohtainen avustaja auttoi maestron ylös pianopallilta vastaanottamaan seisaaltaankin lopuksi annetut aplodeeraukset. Sanaakaan ei vieläkään sanottu, muutaman kerran mestari laittoi käden sydämen päälle, muutaman kerran kumarsi meille kädet kiittävästi yhdessä. Siinä kaikki. Oli ollut vain musiikki, ja koko Ibrahimin häkellyttävät lähes 70 vuotta kestänyt ura sen takana. Lisää tämmöistä, musiikin puhdistavaa ja rauhoittavaa voimaa. Omissa keikkahistorioissani Abdullah Ibrahimista tuli vanhin koskaan näkemäni artisti. Mutta tilastonikkarius sikseen, musiikin takia olimme paikalle tulleet. Vielä sittenkin, kun Ibrahimia ei enää ole, kun rundit on rundattu, säilyy mielessä pitkä, karismaattinen vanhus, silmät kiinni huojuttamassa itseään tuskin huomaamattomasti flyygelin ääressä. Ottaa välillä kädet syliin, pois sormiolta, antaa viimeisimmän soinnun melkein sammua. Viimeisiin henkosiin asti antaa soinnun soida omaa sointiaan, ja juuri ennen äänen kuolemaa, ottaa uuden alun ja lähtee uuteen teemaan, uuteen improvisaatioon. Abdullah Ibrahim, voice of Africa. KG