Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Maj Karman Kauniit Kuvat”

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: