Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Pakkahuone”

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Göteborgilainen Mustasch on uskollinen ja säännöllinen Suomen kävija, kesäfestareiden vakiovieraita. Päättymäisillään olevalle vuodelle Härmän keikkoja on siunaantunut ”vain” kuusi, mutta esimerkiksi viime vuonna Mustasch soitti Suomessa yhdeksän vetoa. Helsingin The Circuksen joulukuinen torstai-iltakin toki todisti, että bändillä on Suomessa vankka kannattajakunta, ja siksi tänne kannattaa aina uudestaan tulla. Tällä kertaa Live Nation järkkäili orkesterin näille nurkin otsikon ”Jul med Mustasch” alla, ja ohjelmassa oli kolme nykäisyä (Helsinki, Tampereen Pakkahuone ja Oulun Radisson).

Circuksen illan, kuten muutkin kaksi iltaa, lämmitteli juuri yli 20 kiskaisun Euroopan rundilta kotiutunut Shiraz Lane. Pääbändina tuolla kiertueella toimi ruotsalainen H.E.A.T., ja toisena lämppärinä erinomainen vaasalainen One Desire. Shiraz Lane on yksi näistä suomalaisen hard rockin, glamin ja mitä näitä nyt on, kirkaimmin tuikkivista toivoista. Kaukaisimmillaan Barcelonaan asti ulottunut rundi oli entisestäänkin tiukentanut Shiraz Lanen soittoa ja lavameininkiä, joita viime kesänä jo kovasti kehua retostelin näillä palstoin, nähtyäni bändin ensimmäistä kertaa tositoimissa Vantaalla. Toistankin itseäni, mutta jos alan meininki kansainvälisimmällä tasollaan kiinnostaa, niin tämä bändi on niiden kotimaisten joukossa, joita ei kannata näkemättä jättää.

Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi kakkosalbumi ”Carnival Days”, ja sen nimiraidalla jampparit tutusti, ja tutun energisesti, minuutilleen puoli tuntia kellottaneen lämmittelyslottinsa täräyttivät käyntiin. Tarina ei kerro, miksi Shiraz Lane soitti näin lyhyen setin, olisikohan tuohon lyhyellä matikalla ja lähimuistilla mahtunut kuusi biisiä. Mutta toisaalta, parempi tehoisa puoli tuntia, kuin puoliheijjaava kolme varttia. Rundiväsymys ei Vantaan sälleistä millään tapaa huokunut, ja varsinkin tuoreemman albumin raidat soivat syntyessään klassisina hard rock-raitoina kompaktisti, hengittäen, mutta tiukasti. Ja suomiglamin uuden tulemisen eturintamaa edustaessaan Shiraz Lane osaa myös esiintyä, ja mitä sitten vaikka kasariesikuvien lavaliikkeet onkin opiskeltuna, on siitä muutenkin jo aikaa, kun rock’n rollissa joku viimeksi ihan oikeasti oman pyöränsä tai polttomoottorinsa keksi. Jopa turhankin lyhyeksi jääneen lämppäyssetin tiukimmin laukkasi tänään alumpana soinut ”Tidal Wave”. Ja vielä, mikä illan pääbändin sinänsä mainiossa vedossa oikeastaan ainoana asiana häiritsi, eli epävireiset ja miettimättömät kitarasoolot (jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan), oli asiain laita Shirazin kohdalla toinen. Kuin salaa, ja ilman isoa numeroa, Jani Laine on tämän, ja näiden genrejen, asiallisimpia soolokitaristeja.

Illan kummankin bändin olin nähnyt relatiivisen tuoreeltaan, viime kesänä. Ja kummankin festareiden ulkoilmavedolla. Mustaschin kohdalla Tampereen South Parkin aurinkoinen iltapäiväkeikka monellakin tapaa laiskalepposteli kuulokojeesta sisään ja toisesta ulos, eikä varsinkaan ensitutustumisena bändiin onnistunut oikein orkesterin pointtia tai olemassaolon tärkeyttä todistamaan. Joten uusintaotanta oli hoidettava, ja katso, kyllähän Mustaschin merkityksen ja suosion ihan toisella tapaa Circuksen mainion keikan jälkeen tajusi.

The Circus on suosikkikeikkamestojani Helsingissä, ja mikseipä pitkälti myös koko hela kokemuspiirissäni. Paikka täyttää monellakin tapaa kansainvälisen rock-klubin mitat. Loppuunmyytynä mesta on aika piinallinen, mutta niin ne on kaikki muutkin. Mustaschin keikalla oli onneksi mukavan väljää, silti bändin näkökulmasta mainiosti possea paikalla. Viimeistään lämppäribändin lopetettua, alkoivat henkilökohtaiset ja viikkoa aiemmin selvin päin kyrväytetyt nivelsiteet huutaa daavidin poikaa, joten tänään väljyyttään mahtavasti toimineen Circuksen yksinäinen ja hylätty baarijakkara ilmestyi kuin Taivaan lahjana. Niinpä Mustaschin veto sujuikin istualtaan, ja tällä kertaa hiukan enemmän takalinjoilta, mutta hyvällä näkyvyydellä. Sanottava on, että Circuksen soundi toimi tänään, ja se mikä täällä aina jotenkin on erityisen laadukasta, eli valot.

Reilun tunnin settiinsä Mustasch onnistui nakuttamaan lähestulkoon tai abouttiarallaa parikymmentä voimabiisiä, syksyn rundilta tutulla biisiilistalla, joka on koottu kohtuutasaisesti bändin lähes kaikilta albumeilta, kahta lukuunottamatta. Eniten, eli neljä biisiä, nyittiin tuoreimmalta albumilta, kuluvanvuotiselta ”Silent Killer”-platalta. Levy on popeinta Mustaschia pitkään aikaan, kenties koskaan, eikä sanaa pop pidä tietenkään ymmärtää kuin pelkästään oikein. ”Silent Killer” on todella kova melodiapaketti, jolla Mustasch alkaa ihan tosissaan erottaa jyvää akanasta. Huonoja melodioitahan bändi nyt ei sinänsä ole urakoimalla koskaan kirjoittanut, mutta homma on tuoreella albumilla erittäin jalostunutta, ja Helsinginkin keikalla tuoreet biisit varsin ylivoimaisina nousivat esiin. Kitaristi-laulaja-nokkamies-supliikki Ralf Gyllenhammar kuulostaa enemmän kuin koskaan The Cultin Ian Astburylta, eikä kultakauden Cult nyt niin valovuosien päässä ole Mustaschin puristeisesta hard rockista muutenkaan. Siksikin oli mainio, joskin ehkä sattumanvarainen valinta levytiskiltä, soittaa rouduutauolla Cultin ”Sweet Soul Sister”. 

Vuoden 2009 eponyymin nimikkoalbumin hittiraidalla ”Heresy Blasphemy” lapikas lattiaan, joskin kakkosena kuultu ”Down In Black” oikeammin vasta rusautti sen ison koneen päälle, jonka ei annettu seuraavaan tuntiin hetkeksikään sammahtaa. Mieli palasi suorastaan 2000-luvun alun perspisille Danko Jones-keikoille, jengi pitää ottaa alkutahdeista messiin, ne myöhemmät tahdit voivat joskus olla vähän liian myöhäisiä. Gyllenbergissä Mustaschilla on ainoa oikea nokkamies, ote yleisöön pysyy ja paranee keikan kestäessä. Mies onnistuu muutamalla suomen kielen sanalla olemaan aivan hillittömän paljon hauskempi kuin kaksituntinen kotimainen komedia. Bändin kollektiivinen hyvä meininki kulminoituikin varsinaisen setin päättäneeseen Robban Bäckin rumpusooloon, joka omaa lajiaan oli ikinä näkemistäni hauskin, parhaiten valaistu ja dramaturgisesti täsmällisin. Hauska rumpusoolo, nyt on sekin nähtynä.

Ennen hauskaa rumpusooloa ehti Mustasch ottaa ei-faninkin puolelleen, nyt näiden keikalle uskaltaa mennä jopa joskus tulevaisuudessakin, menneen kesän en-nyt-tiiät loisti poissaolollaan. Ainoa asia, jota en ns. saanut, oli David Johannessonin kitarasoolot. Mies on planeetanluokan kompin soittaja, mutta joku ihmeellinen miettimättömyys, soolo soolon paikalla soolon vuoksi ja epävireisyyden kaltaisuus onnistui häiritsemään henkilökohtaisesti ihan mainitsemisen arvoisesti. Saatoin olla vain minä.

Valotiskillä meni tänään todella hyvin, Circuksessa tosin käytännössä aina. Varsinkin ”Parasite”-biisin vihreänkeltainen tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessaan oli jotain, mitä näkee tai tulee huomanneeksi liian harvoin. ”Parasitessa bändi laittoi suorastaan skeittipunkin vaihteen silmään, ”Bring Me EveryonessaMustasch on stonereimmillaan, arizonanmakuinen ja takakenoinen tulkinta oli hetkittäin kuin lavalla olisi ollut itse Fu Manchu. Mutta ei ollut. Nyt oli Mustasch, ja hyvä niin. ”Thank You For The Demon” setin puolimaissa sytytti yleisöä erityisesti, mutta heti perään paahdettu ”Feared and Hated” oli ja on paljon parempi biisi, aivan siis todella kova styge. Ja osoitti, että ei se radiohitti aina edes edusta bändin kivenkovinta kirjoitustaitoa, sattuupahan vain olemaan sinkkuvalinta ja sitä kautta radioiden voimasoiton synnyttämä väkisinhitti. Illan kovin vetäisy oli erittäin lähellä olla uuden levyn raita ”Barrage”, jonka Gyllenhammar kertoi olleen yleisön suursuosikki taannottaisella Yhdysvaltain rundilla. ”I Hunt Alone” puolestaan todisti, ettei esimerkiksi eräskin Helsingin radioasema ole onnistunut äärimmäiselläkään voimasoitolla jyystämään laatubiisiä puhki, niin vain toimi tuoreesti edelleen. Mainio ja energinen jouluisen miniminirundin avaus päättyi isoon hittiin ”Double Nature”. Olen nähnyt pitkän matkaa toistatuhatta keikkaa, ja mukaan mahtuu toki luonnollisesti paljon bändejä Ruotsista. Silti olen onnistunut näkemään vain yhden huonon ruotsalaisbändin. Se ei ollut Mustasch. KG

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

J.Karjalainen @ Radisson Blu, Oulu 12.03.2016

Oulun Radissonin alakerta, paikallisille aina ja iankaiken ”Vaakuna” , on aika karmaisevan alaviritteinen paikka rockin soitolle. Täällähän voisi serkkulikan hääkahvit horaista, mutta ei tämä mikään rockvenue ole. Sisääntulo on huonosti järjestetty ja opastettu, lämmintä kaljaa muovituopeista joutuu jonottamaan puoli iltaa. Kolmenkympin lipun hinta ei sisällä narikkaa. Jos bändin haluaa nähdä ja laadukkaasti kuulla, on tunkeuduttava erittäin eteen, ja sitähän haluaa toki moni muukin. Mutta J.Karjalainen on kaupungissa, joten paikasta viis, mies on aina kulmille sattuessaan nähtävä. Olin Jiin mainioine orkestereineen nähnyt pari vuotta sitten muutamaankin otteeseen, mutta todettava on, että meininki vain paranee koko ajan.

Onnistun saamaan kohtalaiset jalansijat keskeltä, varsin läheltä lavaa. Siinä sounditkin ovat minimissään kohtalaiset, mutta parhaimillaan loistavat. Vain laulusoundi jättää toivomisen varaa, mutta niin se tekee kotimaisten artistien kohdalla melkein ilta kuin ilta.  Karjalais-Jukka itsekin mainitsee välispiikissään jännittäneensä, millaiset äänenpaineet matalaan tilaan saadaan loihdittua.

Jii aloittaa lähes kaksituntiseksi venyvän settinsä yksin akustisesti, tuoreen levyn otsikkotsibaleella ”Sinulle Sofia”. Uutuusalbumilta kuullaan myös radiohitti ”Stindebinde” ja ”Voikukkia”. Bändi, kitarassa Mikko Lankinen, bassossa Tom Nyman, rummuissa Janne Haavisto ja koskettimissa Pekka Gröhn, on totuttuun tapaan aivan hillittömässä tikissä. Tämän ryhmän voisi laittaa maailmalla kenen tahansa taustalle, isolla soittaessaan Karjalaisen ryhmä lähentelee E Streetin Bandin tunnelmia. Gröhnin alhaalta murjovat urut ovat aivan keskeisessä asemassa, samoin Haaviston tanakka Weinberg-komppi. Ja sitten on tietenkin ne laulut, uudet ja vanhat. Karjalaisella on häkellyttävä kyky uudistaa ja tuoreistaa omia puhkisoitettuja klassikoitaan, ja pitää ne keikkasetissä virkeänä. Karjalaisen keskeinen tuotanto soi bingohalleista terveyskeskuksiin joka jumalan päivä, ja joihinkin on ehtinyt jopa kyllästyä. Mutta kun biisien tekijä ne itse sovittaa maailmanluokan muusikoille, ei yllättäen olekaan mitään hätää vaikkapa ”Sekaisin”-kappaleen kanssa. Siitähän oululaisyleisökin viimeistään menee sekaisin, mutta letkeällä jalalla liikkeellä ollessaan muustakin rock’n’rollmusiikista.

Illan kovimmat vedot on erittäin yllättävästi tummia ja melankolisia sävyjä saava ”Doris” ja aivan häkellyttävän kaunis ”Villi poika”, jonka aikana silmäkulmaan ilmestyy tippa, tunnustaa pitää. Jii tarttuu huuliharppuunsa, Gröhnin urut ujeltavat komeasti. Ja vielä yksi nosto, niinkuin muodikkaasti sanotaan, encoreosuudessa kuultava ”Varokaa miehiä joilla on mustat lasit”. Hienoa, että tämä Mustat Lasit-kauden raita viihtyy edelleen keikkasetissä, sinnehän voisi näin ”you name it, we play it”- periaatteella toivoa muitakin erikoisuuksia, kuten vaikkapa ”Lallin kumautus”. Nimittäin samaiselta periodilta kuultava ”Apinaorkesteri” kulkee sekin todella upeasti, nykybändi kuulostaa isolta ja täyttää isoimmillaan vetäessään samaa tilaa mitä aikoinaan suurimiehistöinen Mustat Lasit puhaltajineen ja muineen.

Kuultiin tietenkin ”Sankarit”. Jääkiekkopiirien tilapäisesti poispilaama laulu puhaltuu sekin uuteen hehkuun, bändi kuulostaa väliin kultakauden Rollareilta, väliin mieleen kumpuaa joku 70-luvun laadukas diskobändi. Karjalaisella itselläänhän homma ei jää niinsanotusti karismasta kiinni, eikä biisien väleissä tarvitse jauhaa mitään turhaa, katalogi puhuu puolestaan. Viimeisimmän levyn ”Se mies oli Tommy Ramone” tuntuu tässä seurassa välipalalta, mutta edellisen albumin ”Mennyt mies” ja ”Sinivalkoisia sirpaleita” toimivat edelleen, ja lienevät setissä pitkään.

Kiitän itseäni hyvän paikan valinnasta, bändi kuulostaa hyvältä, kukaan ei jortsua varpailla. Karjalainen todistaa jälleen sen, että miehen keikalle voi milloin tahansa mennä, ja aina puhutaan laatuvedosta. Näen jo itseni parin viikon päästä Pakkahuoneen keikalla, sikäli vakuuttaavaa toimittamista saatiin tänään Oulun yöhön. KG

Rotten Sound, Medeia, Tryer @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 18.07.2015

Kesän alkupuoli on sujunut hiukan raskaammissa tunnelmissa, mitä tulee siis elävän musiikin kulutukseen osaltani. Eikä siinä, aika aikaa kutakin. Ja kun vuoden ehkä kuivin klubikuukausi, on yhtäkuin heinäkuu, oli edennyt sekin yli puolenvälin krouvin, oli aika panna entistä raskaammaksi. Ja lähteä Pakkahuoneelle kokemaan grindcorepuimuri Rotten Soundin kesäinen keikkakunto. Samalla oli mahdollisuus tai mahku tsekata myös pitkään tsekkauslistalla ollut tamperelainen Medeia, sekä kovissa nousuissa oleva punkkikvartetti Tryer.

Illan avasi siis Tryer, viitisen vuotta nuori bändi, joka ajelee rennolla otteella melodista hardcoreaan. Sillä on takana kaksi albumia, joista jälkimmäisellä eli ”Kukkia kaamoksesta” (2014), orkesteri löysi viimeistään oman äänensä.  Pikkuinen radiohittikin syntyi ”Mitä kauneus tuo tullessaan”-kipaleesta. Ja siihen toki Klubin energinen puolituntinenkin päättyi. Olin juuri edellisen biisin aikana miettinyt, että nyt tulee pojat puoli tuntia täyteen, ja se on vastaavaa kaahausta juuri hyvä ja oikea määrä. Ja niin se oli tänäänkin. Monta hyvää rallia kuultiin, tällä materiaalilla bändillä on mahdollisuuksia isompaankin sukseehen, mikäli se tahtoo. Laulaja-kitaristi Jussi Kaholan ääni on niinsanotusti haastava, mutta mitä sitten, kyllähän maailmaan lauluääniä mahtuu. Dave Mustainekin on päässyt omallaan pitkälle, siis äänellään. Ja toisaalta Tryerin kansan-tai lastenlaulumaisiin lällätyksiin Kaholan ääni peräti sopii. Mies on siis valinnut bändinsä oikein, ja päinvastoin.

Suomenkielinen punk-kaahaus on nyt muotia, kaikki haluaa olla punk, kaikki haluaa olla hardcore. Yrittäjää riittää, mutta Tryer on yksi persoonallisimmista. Pelkästään Vesa Ahosen bassolinjat, ja muutamat suorastaan proget välikkeet erottavat Tryerin massasta. Ja siis se Kaholan ääni tietenkin, mainitsinko jo. Rumpali Jonne Haapa-aholla on crossoverässät hihoissaan, ja muutenkin koko bändi osoittaa, että vaikka kaahaakin, voi silti olla oman instrumenttinsa herra. Että kyllä tuolla jonkun Pää Kii’n keikoilla tulee kovasti mieleen, että miksi ihmeessä tästä vaahdotaan. Tai tästäkin.

Jos elettäisiin vuotta 1986, Tryer olisi jo valtakunnallisesti iso, mutta keskitien muottiin tungettuna. Voi hyvinkin olla hyvä, ettei eletä. Ehkäpä Tryerin kuuluukin olla juuri Tryer, ne löytävät bändin, joita aidosti kiinnostaa löytää. Tsekkaa kuitenkin ihmeessä ”Kukkia kaamoksesta”, jos laadukas suomirock ja melodinen ajo kiinnostaa. Klubin illassa ehkä parhaiten kulki ”Pakoon”, joka ihan tosissaan ja ansiokkaasti kumartaa 80-luvun suomi-HC:n kultakauden suuntaan. Ellei peräti ole sen suoraa jatkumoa.

Sitten Rotten Sound, jo peräti 22 vuotta kaaosta ja grindcorea. Jälkimmäisessä bändi onkin (pyydän anteeksi liikaa käyttämääni termiä) maailmanluokkaa, yksi tärkeimmistä alan bändeistä. Näiden seuraavaa levyä kannattaa odottaa selkeästi isommalla innolla, kuin Napalm Deathin tulevaa.

Rotten Soundin tuimin ydin on yhä sama, kuin 22 vuotta sitten Vaasassa, solisti Keijo Niinimaa ja kitaristi Mika Aalto. Niinimaa onkin tullut grindin, crustin ja dödön suorastaan vanhemmaksi valtiomieheksi. On koko Rotten-historia, Medeian nokilla huudetut seitsemän vuotta, ja merkittävä stintti ruotsalaisen Nasumin jäähyväiskiertueen solistina, sekä kakkuna kirsikan päällä, aivan loistava startti Morbid Evilsin kanssa viime vuonna . Hyvä niin, että Niinimaa on vanhemman liiton mies, ei ole tullut koskaan opetelleeksi niitä kaikkein ärsyttävimpiä coresolistien lavamaneereja. Joita en nyt tässä luettele, olen niitä jo aiemmin luetellut.

Rotten Sound jauhoi läpi kuuden albumin mittaista grindkatalogiaan peräti 45 minuuttia, tai melkein. Normaalistihan bändi tahkoaa tiukat 30 minuuttia. Tänään oli annettu niin pitkät soittoslotit, että pakko ne oli jollain tapaa täyttää. Yleisö oli varsin jäässä ja vaikka Niinimaa vimmatusti yrittikin saada porukkaa lämpenemään, tapahtui se korkeintaan vasta aivan lopussa. Hapuilevaa pittiä, väljyyttä etulattialla, ja kertakaikkiaan liian iso tila tänään täytettäväksi. Tänään Klubin ja Pakkahuoneen yhteisilta oli huono idea, Rotten Sound olisi ehdottomasti kuulunut, ja ansainnut tulla soitatetuksi Klubin  lavalla.

Jos joskus on tullut dissattua Pakkahuoneen soundeja, en dissaa enää. Jos Rotten Sound kuulostaa omalta itseltään näin tyhjässä salissa, jotain pitää tiskin takana osata. Hyvä. Sillä, mitä kenenkäkin suosikkilanauksia miltäkin kiekolta Rotten Sound soitti, ei ole mitään väliä. Se ei ole grindcorehommissa pointti. Pointti on se vihainen lanaus itsessään, olla siinä hyvä ja uskottava. Sanat, joita huudettiin, voi himassa tarkistaa levyn sisäpussista. Rotten Sound soitti tiukasti, ja aina parhaimmalta silloin kuulostaen, kun tempo yhtään laski, kun se oli oman maailmansa sludgeimmillaan.

Klubin puolella tamperelainen Medeia jännitti, lähteekö kiipparisti-laulaja Laura Dziadulewiczin laitteisto ollenkaan käyntiin. Hermostuneisuuttakin oli jo havaittavissa, mutta lopulta tekniikka hoiti homman himaan, ja keikka päästiin soittamaan täydellä kokoonpanolla. Ja hyvä niin, Dziadulewiczin koskettimet ja kauniin eteerinen vokalisointi on se, mikä nostaa Medeian lopultakin kuolevaisen jyystämisen yläpuolelle. Ja toki useammatkin upeita proge-elementtejä sisältävät biisit. Mainittuja elementtejä voisi olla ihan kunnolla enemmänkin, deathcorea nimittäin mahtuu maailmaan kyllä. Medeia on omaperäinen lajissaan, tai lajeissaan, mutta se voisi olla enemmänkin.

Yhtäkaikki, ensikosketuksessani vuonna 2002 aloittaneeseen ja neljä pitkäsoittoa julkaisseeseen Medeiaan, puhutaan samantien parhaasta suomalaisen raskasryhmän keikasta pitkään aikaan. Alun teknisistä murheista huolimatta, tai peräti niistä johtuen. Orkesteri runnoi isolla tunteella ja vimmalla lähes 50-minuuttia progressiivista, melodista kuoloaan, HC-elementein. Mitä, ja miltä levyiltä soitettiin, sillä ei ole taaskaan väliä. Meininki edellä mentiin, lavanedustan pitissäkin pelattiin jo suorastaan korkeaa mailaa. Hetkittäin olin varma, että nyt sattuu, varsinkin kun se valkopaitainen korsto alkoi horjua holtittomasti kirnun laidalta toiselle.

Ai niin, ”Iconoclastic”-albumin (2013) nimiraita soi todella komeasti, Frans Aalto on coreitseironiassaan hauska ja osaava solisti, kitarat olisivat voineet soida erottuvammin, mutta onneksi sentään jo mainitut kiipparit saatiin kuulumaan. Ja hyvä, ettei ketään sattunut. Kova veto, todella kova.

Illan päätti, ei suinkaan A, vaan Stam1na, mutta ilman minua. En edes tarkkaan tiedä miksi, mutta en voisi olla orkesterista vähempää kiinnostunut. Tai no, odottakaas…ehkä vähän. Kaikesta ei tarvitse tykätä, siinä homman hienous. Ja illan kolme ekaa bändiä sutkivat kukin niin ärhäkkään vedon, ettei noin hintapoliittisesti edes haitannut jättää pääbändiä näkemättä. Melko ihmeellinen pääesiintyjä suhteessa muihin, pakko sanoa. Mutta jollainhan porukkaa on houkuteltava, ja kun tapahtuma oli osa Tammerfestia, niin ehkä se selittää paljonkin.

Yksi asia vielä. Muistutin itseäni Pakkahuoneen sisääntulolla taas siitä, että mesta molempine puolineen, on yksi koko maan johtavimmista rockin kuunteluun tarkoitetuista paikoista. Ellei johtava. Järjestään hyvät soundit, järjestään ystävällinen henkilökunta ja pääosin mielenkiintoinen ohjelmapolitiikka. Ja hei, terveisiä Tavastialle, narikasta ei tarvitse maksaa, jos sinne ei jätä mitään. Niin se täällä on, ja niin sen kuuluu olla. KG

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Lee ”Scratch” Perry (jam), Asian Dub Foundation (uk), Red Snapper (uk), Peik @ Dubtoberfest, Klubi/Pakkahuone, Tampere 11.10.2014

Joskus käy niinkin, niinkuin kävi Tampereen Klubin ja Pakkahuoneen kesken jaetussa Dubtober-tapahtumassa, että illan avausesiintyjä vetäisee pisimmän korren ja energisimmän keikan.

Tänäkään vuonna tapahtuma ei jäänyt kiinni ulkomaisten artistien valovoimattomuudesta. Illan avaajaksi klo 21.00 oli kiinnitetty lontoolainen acid jazzin ja trip hopin voimakvartetti Red Snapper. Pakkahuone oli vielä silkkaa tilavuuttaan aivan häpeällisen tyhjä bändin astellessa lavalle. Ilmeisesti Pirkanmaan tanssikansa hapotti vielä himassaan, koska onhan niin halvempaa. Kaikkien onneksi Pakkahuoneen tyhjyyttä oli rajattu pois osittain nousevalla istumakatsomolla, ja kaikkien onneksi väkeä alkoi Red Snapperin päästyä vauhtiin ihan kiitettävästi myös paikalle valua.

Red Snapper toimittaa pääosin instrumentaalimusiikkia, muutamissa kohdin tosin pystybasisti Ali Friend hoitaa harvalukuiset vokaaliosuudet. Friend ei ole mikään eltonjohn varsinaisesti, joten bändin pysytteleminen instrumentaalissa groovessa tuntuikin ehdottomasti paremmalta.

Kovin mairittelevilla soundeilla ei tänään Pakkahuoneen puolella vedetty, mutta siedettävillä nyt ehkä kuitenkin. Ensin tuntui, että Snapper-kitaristi David Ayersin duuni menee tänään hukkaan, mutta loppua kohden mies ns. löytyi, ja setin ehtoopuolella kaveri luukuttikin todella komeaa brittiluukutusta. Arvostaa pitää, että Britannian 90-luvun alun acid/trip-aallon perinteen mukaisesti, Red Snapperkin takoo biitit ihan oikeista rummuista (Rich Thair). Ja kun tiukkaakin tiukempi kierre leivotaan lisäksi läskibassolla, sähkökitaralla, klarinetilla ja saksofonilla, niin ei auta kuin ihailla. Tuoreelta ”Hyena”-albumilta kuultiin muutama kipale, eli ”Card Trick” ja aivan ankarasti punttia tutisuttava ”Village Tap”. Tom Challengerin komeasti tööttäämästä fonista, ellei peräti klarinetista Red Snapper saa ainutlaatuisen potkun ilmaisuunsa, ja vaikea on lähteä nimeämään toista samanlaista ryhmää. Mieleen tosin nousi, että minne katosi  yksi kovimmista kotimaisista koskaan, eli Rinneradio, joka tuli aikonaan nähtyä peräti monta kertaa? Sanoinko jo, että Red Snapperin tiukka tuntinen osoittautui myöhemmin illan ehdottomasti tiukimmaksi? On yritettävä nähdä nämä joskus uudestaankin.

Seuraava reilu tunteroinen menikin sitten lusiessa. Toki ymmärrän, että  nämä ovat tanssikansalle suunnattuja iltoja, ja että häpän myyntiä voi parhaiten kai nostaa pitkittämällä iltaa (toinen vaihtoehto voisi olla maltillistaa hintoja), mutta silti seuraava artistivalinta oli kovin outo. Kaikillekin kai kohtuutuntematon Peik-niminen kaveri veti ihan sinänsä hyvin potkivan DJ-setin Klubin puolella. Mutta kun aikataulu oli tässä vaiheessa jo parikymmentä minuuttia myöhässä, olisi Peikin setistä voinut ihan mahtavasti leikata vartin pois. Rytmilihaksen lisälämmittämiseen Peikin setillä epäilemättä pyrittiin, mutta joku nouseva oikea bändi olisi ollut ehkä illan profiiliin sopivampi, mene, ja sitten vielä tiedä.

Pakkahuoneen puolella alkoi jo olla merkkejä juhlahumusta, kun Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 alkunsa saanut biittihybridi Asian Dub Foundation kuulutettiin lavalle. Ryhmän näkemistä olin käytännössä odottanut koko sen olemassaolon ajan, sikäli merkittävästi jo bändin esikoisalbumista ”Facts and Fictions” (1995) piti aikoinaan innostua. Olihan ADF varsin raikas tuulahdus 90-luvun alussa, kaiken metallisen möyryyttämisen ja mannereurooppalaisen tanssipaskan keskellä. Näinkin pitkään odotteluun keikka ei tietenkään kyennyt vastaamaan, mutta ei se toisaalta huonokaan ollut.

Tuorein albumi on viime vuodelta, ”The Signal and the Noise”, ja sillä odotetusti lähdettiin liikkeelle. ”Hoveringin” aikana soundit olivat vielä melkoista jööttiä, samoin kakkosena kuullun ”A History of Now”-albumin (2011) nimiraidan. Kolmosbiisi ”Zig Zag Nation” alkoi olla sitä tuttua, etukenoista ja päällekäyvää Dub Foundationia. Vokaaliosuudet bändi jakaa Chandrasonic Savalen ja pahaa jokirosvoa muistuttavan legendaarisen Ghetto Priestin kesken. Mutta ilman ällistyttävää huilisti Nathan Leetä tämä bändi ei olisi puoliksikaan näin kova rytmiriihi, miehen energia ja taidot ovat omaa luokkaansa. Muutenkin tuntui, Leetä lukuunottamatta, että mihinkään tajuntaaräjäyttävään muusikkouteen tämä homma ei ole perustunut, vaan ennenkaikkea kipeään grooveen ja huikeisiin biiseihin. Ja niitä saatiin.

The Speed of Light” albumilta ”Punkara” alkoi jo mennä ihan kunnolla tamperelaisen tanssijalan alle, omastanikin jouduin suorastaan pitämään kiinni, vaikka se ei tamperelainen olekaan. Samannimistä ranskalaisrainaa varten sävelletty ”La Haine”, sekä ”Riddim I Like” kirvoittivat tääontää-huudot, paikalla oli jonkunkin verran bändin selvästikin myös aiemmin nähneitä. Nathan Leen poikkihuilun läpi nykäisemän beatboxsoolon kautta, soolon joka asetti monet menneiden keikkojen menneet soolot häpeään, päästiin illan kauneimpaan biisin eli aivan hillittömän komeaan ”Song for Samiraan”, joka ehkä tänään sai kuitenkin hiukan hätiköidyn luennan. ”Radio Bubblegum” oli takahuoneessa ilmiselvästi paksun höpsiskääryleen pajauttaneen Ghetto Priestin oma show. Ehkä kovimmin tänään lähti koko bändiltä kuitenkin ”Naxalite”. Pari encoreakin kuultiin, joista kaiken kauniiksi lopuksi kuultu esikoisalbumin iso hitti ”Rebel Warrior” käänsi viimeisenkin kannan kattoon. Ehkä vähän hätäisen makuinen keikka tänään ADF:lta, mutta toisaalta, mistäs minä tiedän, kun en ole ennen ollut. Paremmalta olisi Pakkahuoneen pitänyt kuulostaa, sen tiedän.

Illan päätti Klubin puolella, ainakin omista syistäni suurin olla paikalla tänään, eli dubin kummisetä, reggaelegenda ja Rastafari Lee ”Scratch” Perry. Mies, jota ilman koko dub ei genrenä olisi olemassa, yksi kaikkien aikojen upein punksingle kuultavissamme, eikä Bob Marleyn ura sitä, miksi se sittemmin muodostui. Perry istuu kuoltuaan, jos ylipäätään kuolee, reggaetaivaassa Jahvetin ja Marleyn oikella puolella, jos istumajärkkää minulta tullaan kysymään. Rolling Stone-lehden ”100 Greatest (Rock) Artists of All Time” on listana muutenkin mielenkiintoinen, mutta aika korkealta sieltä myös Perry löytyy.

Välillä vain on niin, että artistin legendaarisuusaste menee kaiken edelle. Myös siis listassa syitä, miksi olla paikalla. Näin nytkin kohdallani. Varmasti moni sai paljon itseäni enemmän Perryn sinänsä aika monotonisesta dubbaamisesta, mutta minä myönnän ihan auliisti olleeni tsekkaamassa 78-vuotta mittariinsa toastannutta Perrya miehen saavutusten takia. Silti, Perry on edelleen kelpo kunnossa, ja ukkelin habitus on sinänsä jo kokemisen arvoinen. Kuivakka vanha herra köpöttelee lavaa edestakaisin vaaleanpunaisissa varsilenkkareissa, kruunattu leijona paidassaan ja puolitoistatonnia kiiltäviä helyjä päällä. Vanhemmiten, eikä välttämättä ihan sattumalta, mies muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä keisari Selassieta, parran ja tukan trimmaus on sama.

Turhaa olisi väittää jotain toistatuntiseksi venyyn setin kuulluista dubeista tai rytmeistä, se ei ole tässä hommassa mikään pointti, että millä biisilistalla mentiin. Tämä on meditaatiota, siunausta, opetusta, rytmiä rytmin vuoksi. Perry toteutti Bob Marleyn lähestyskäskyä ”Chant Down Babylon!” ja höpötteli meille Saatanan juonista, Jumalaan luottamisen tärkeydestä ja nikotiinia sisältävien savukkeiden vaarallisuudesta. Ja sytytti sytkärillään eturivin veljen ison valkoisen kääryleen. Parikymmentä sekuntia myöhemmin kaksi paikan pokeista lennätti kaveria pihalle kuin leppäkeihästä. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

Joudun myös tunnustamaan, että aivan hamaan loppuun en Perryn höpöttelyäköpöttelyä nähnyt, sen monotonisuus ja kellonajan myöhäisyys saivat otteen, ja kun ei noissa otteluissa loputtomiin jaksa selvinpäin. Varmasti kunnon etumyötäinen olisi kohottanut illan kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt ollut tilaisuutta. Tai suuri valkoinen käärö, mutta kun en harrasta. Kaksi artistia nähdyksi niistä, jotka on tyyliin aina pitänyt nähdä ja Red Snapperilta illan kovin veto. Siinä Dubtoberin 2014 saldo. Give tanks fi di mjusic yesideh!  KG

Stone, Santa Lucia @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 01.03.2013

Pitkin 80-lukua oli muutama sellainen hetki, että kun kuuli tietyn biisin ensimmäistä kertaa radiosta (tai televisiosta), niin maailma ei varttuvalla rokkidiggarilla ollut enää entisensä; muutamia mainitakseni, Smackin ”Criminal”, Peer Guntin ”I don’t wanna be a rock’n’roll star”, sekä marraskuussa 1987, kun Rockradio jyräytti eetteriin Stonen ”Real Delusion”. Onko Suomessakin tällaisia bändejä, voiko suomalainen metallibändi kuulostaa näin hyvältä? Kyllä se voi, ja voi edelleenkin. Stone näytti tietä 80-luvun lopulla, kun suomimetallin kivikaudesta siirryttiin rautakauteen ja opittiin toden teolla käyttämään työkaluja.

Bändiltä julkaistiin helmikuussa boxi, josta kattava on lievä sana. Se sisältää koko tuotannon ja bonukset päälle. Julkaisun kunniaksi pitkin telakka-aikaansa salakeikkoja ja festaripistoja tehnyt thrashlegenda halusi palata vielä kerran, viisi kaupunkia käsittävälle kiertueelle. Ja kuka tietää, vaikka Stone tämän jälkeen saisi levätä rauhassa lopullisesti? Tampereen Pakkahuoneen veto tosin todisti, että sille ei välttämätöntä tarvetta edes ole.

Stonen kiertueen toisen illan (bändi oli ehtinyt jo vetää keikan Tallinnan RockCafessa) avasi nuori joensuulainen Nerve End, joka itseltäni jäi tällä kertaa käytännön tasolla näkemättä. Jonkinlaista progressiivista metallia Nerve End paiskoo, mutta jää tosiaan todistettavaksi joskus toiste. (Todettakoon, että myös Klubilla illan päättänyt A.R.G. jäi tällä erää näkemättä, valitettavasti.) Seuraavaksi Klubin puolella soitti kenties (kuka näistä ikinä tietää, bändit ainakaan ei itse, ja vannomattakin paras) viimeistä keikkaansa koskaan, omalla tavallaan legendaarinen Santa Lucia. Kemin mimmien suomirockin kultaisena vuotena 1984 perustama bändi soitti aikoinaan periaatteessa mielenkiintoista sekoitusta kasarihardrockia, piiskaavaa hardcorea ja thrashia. Esikoisalbumi ”Arktista hysteriaa” ilmestyi Pokon kautta 1990, ja jäi ainokaiseksi. Ja nimenomaan Pokon kautta, bändin talentti olisi vaatinut muutakin kuin pelkän nimen paperiin;  asiallisen tuottajan, sovittajan ja koko homma olisi voitu jollain tapaa konseptoidakin. Mutta, kyllähän Klubin sinänsä energinen vetokin todisti, että Santa Lucialta puuttuivat nimenomaan hyvät biisit. Illan keikalla en kuullut yhtään oikeasti hyvää stygeä, ja keikkaan valmistava kertauskin koskien mainittua ainokaisalbumia, jäi kahden biisin jälkeen pahasti kesken.

Mutta nähtynä on nyt Santa Lucia, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saattoi tosiaan olla jopa viimeinen mahdollisuus. Klubin äijäpainotteinen yleisö otti bändin todella hyvin vastaan, jonkinlaista kulttisuosiotakin olin eturivin suunnalla aistivinani. Ja kaikki kunnia luciarouville, siitä pioneerityöstä jota ovat tehneet. Nimittäin,kuinka monta täysin mimmiä kotimaista metalliryhmää tuolla nytkään pyörii? Eipä tule mieleen. Naiset ovat itse antautuneet metallissa sen nätin keulakuvan, tai nätin ja flegmaattisen kiipparistin rooliin, ja sen aina saa mitä haluaa.  Santa Lucia soitti viimeisenä Stone-lainan ”No Commands”, ja osoitti viimeistään, että oma materiaali ei ihan välttämättä vertailua kestä.

Ennakkoon hiukan hirvitti tai jännitti nähdä vuoden 2013 Stone, ihan tarkkaan kykenemättä edes selittämään miksi. Ehkä siksi, että samoilla lauteilla olin juuri nähnyt erittäin jäähdyttelevän ehtoopuolen Cannibal Corpsen, ja muutamakin muu jäähdyttelypaluu on tullut vuosien saatossa todistettua. Itselläni jäi, erittäin valitettavasti, Stone nimittäin silloin kultakaudella näkemättä. Mutta, kaikki huoli oli turhaa, kun klo 21.38 Suomen aikaa Stone jysäytti setin käyntiin nimikkobiisillään ”Get Stoned”. Ja painoi seuraavan reilun tuntisen päälle kuin telatykki. Suvantoja ei ollut, eikä niitä ehtinyt kaipaamaan. Ennen keikkaa julkaistulta Tallinnan settilistalta tutut biisit kuultiin, mutta hiukan oli järjestystä modifioitu Tampereen keikalle. Niin omistautunutta on Stonen fanikanta, uusi ja vanha, että bändi oli uskaltanut (ja aivan oikein niin) harjoitella soittokuntoon paljon paljon muutakin kuin ne kaikkein ilmeisimmät. Kuultiin tukku biisejä, joita bändi ei ole vuosiin, tai jopa vuosikymmeniin soittanut livenä, kuten vaikkapa ”Concrete Malformation” ja ”Light Entertainment”. Josta jälkimmäisestä bändi selvisi hienosti, vaikka nokkamies Janne Joutsenniemi muusta ennakkovaroittelikin spiikissään. Ja toisaalta, sellaiset klassikot kuin ”Real Delusion”, voi pokkana soittaa jo setin varhaisvaiheessa.

Aivan ennenkaikkea oli huikeaa todeta, kuinka soolokitaristi Markku Niiranen on säilyttänyt soittovireensä. Taidot on tallella. Myös Airdashissa aikoinaan vaikuttanut Niiranen on skenen kovimpia Suomessa, ja monessa mielessä on sääli, että miestä on nähty Stonen aktiivikauden jälkeen niin harvoin missään. Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan keikkarutiinihan on ihan toista luokkaa, mutta hyvin oli otteensa säilyttänyt myös Pekka Kasari rummuissa (mieshän soitti sittemmin mm. Ajattarassa ja Amorphisin riveissä).

Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, keikka ei jättänyt juurikaan ns. sanan sijaa. Tuli jopa mieleen, kun encoret päättyivät, että muutamankin olisi vielä voinut samoilla pohkeilla kuunnella. Mutta hyvä näin, tunteroinen turpaan ja pois. Kaikki oli tänään kunnossa, soundit, bändillä hyvä fiilis, ja jos jonkinlaista jännitystä olikin, se ei merkittävästi näkynyt. Joutsenniemellä ääni kuosissa, ”Reached Outssa” kuultiin jopa hetki dödömpää tulkintaa. Ja kun sitten varsinaisen setin päätteeksi Stone latasi tulemaan jokaisen 80-luvun lopulla näihin asioihin varttuneen kansallishymnin, tänään jo kertaalleen kuullun ”No Commands”, niin tuli taas muistutetuksi siitä, että on ihan eri asia, jos sallitte, tehdä ruumiita kuin pestä niitä. No commands, no more!

Maailmanluokan thrashia ja speedia, bändiltä jolla olisi ollut kaikki edellytykset aikoinaan isoonkin luokkaan. Mutta entäpä jos Stone olisi lyönyt läpi maailmalla, ja soittaisi nyt ulkona tuolla yhtä väljähtäneenä rahasampona kuin joku Metallica, niin kuka jaksaisi enää välittää? Siksi miljoonasti parempi näin. Stone on hurjassa tikissä, biisit yhä thrashin huippuosaamista, jopa mainitussa maailmanmitassa. Ja ennenkaikkea, Pakkahuoneen veto ei millään muotoa ollut pois siitä innosta millä Stonea diggailin armon vuosina 1985-91. Päinjopavastoin. Lepää rauhassa Stone, jos tämä tulevan kesän jälkeen on tässä. Ja jos ei ole, niin mahtavaa myös niin. Kiitti jäbät. KG

Cannibal Corpse (us), DevilDriver (us), The Black Dahlia Murder (us), Hour of Penance (ita) @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2013

Tampereen Pakkahuoneella tarjoiltiin rautaisannos kuolonmetallia laskiaissunnuntain päätteeksi. Tuhdisti hilloa, paksusti vaahtoa, ja vain nimeksi karvasmantelia. Illan syy olla olemassa oli itse dödölegenda Cannibal Corpse ja sen 25-vuotisjuhlakiertue, mutta sitä ennen luotiin laaja katse nykydeathiin. Rundille oli valjastettu peräti kolme lämppäriä, että tulee sitten varmasti lauteet lämmitettyä. Ja tulihan ne.

Itselleni lämppäreistä kiinnostavin ennakkoon oli italialainen, Roomassa vuonna 1999 perustettu Hour of Penance. Keikalle valmistavan viikon aikana meikäläisen kotilaitteistoissa soi hyvinkin ahkeraan bändin varsinkin vuoden 2010 ”Paradogma”-albumi, yhteensähän bändiltä on ulkona viisi pitkää kiekkoa. Ja väkevästi Hour of Penance kyllä illan räjäytti käyntiin, yhtäjalkaa tekninen ja brutaali, perinnetietoinen kuolo vyöryi päälle kuin laava Pompeijiin tai legioonat Parisiumiin, eli tappavasti, tehokkaasti ja vastaanpanemattomasti. Näin pitää hoitaa puolen tunnin lämppärislotti! Hattu nousi myös tamperelaiselle metalliyleisölle, näin varhain sunnuntai-iltana Rooman miehet saivat jo varsin lämpimän vastaanoton, biisejä tunnistettiin ja pittiäkin viriteltiin heti ensimetreistä. Harvoin näkee näin tappavaa puolituntista, Hour of Penance on todella kova rykmentti ja kuinka vaivattomasti syntyy näinkin tekninen dödö. Varsinkin rumpali James Paynen työskentely oli ällistyttävän rentoa, kaveri veteli kovat groovet pienellä setillä. Aina ei tarvitse piiloutua hillittömän patteriston taakse. Myös nokkamies Paolo Pieri (kyllä) on mies paikallaan, hyvin lähti korinat ja murinat heti illan avaukseksi. Tsekatkaapa bändi, jos kiinnostaa, homma on erittäin hallussa.

The Black Dahlia Murder on jostain syystä ollut bändi, joka on pitänyt jo pidempään tarkistaa livenä, mutta ne muutamat tilaisuudet ovat menneet ohi. Nyt ei mennyt, ja onnekseni BDM:llekin oli suotu noin puolituntinen, kompakti setti. Juuri sopiva annos bändin varsin innovatiivista nykykuoloa, ohuin core-maustein, mutta ei liian tulisesti ryyditettynä kuitenkaan (meitsillä kun on tämä lievä metalcoreallergia). Eli ihan oikeasti omalaatuista metallia, ja näin pääsee kuitenkaan kohtuuharvasta bändistä nykyään sanomaan. Alkuperäiskitaristi Brian Eschbachin soolot nojasivat lähinnä vanhaan ja klassiseen heavyyn, laulaja Trevor Strnad on liian monipuolinen edes ollakseen varsinaisen metalcorepumpun nokilla ja siksikin on hyvä, että BDM ottaa tukea enemmänkin perinnekuolosta. Tällä bändillä on todella kovia biisejä, ja oikeastaan kaikki se, mitä illan seuraavalla bändillä ei ollut.

Kalifornialainen, vuonna 2002 aloittanut DevilDriver soittaa jonkinlaista raskasta groovemetallia, omiin korviini vieläpä etelänrockilla vahvasti maustuen. Mutta lajityypistä viis, jos biisimateriaali ei riitä. Muutamia todella mallikkaita melodiakulkuja kuulin DevilDriverin kolmevarttisessa setissä, mutta vain yhden hyvän biisin, ”Clouds over California”, tai ainakin se jonkinlaisen muistijäljen jätti. Täysin taas henkilökohtaisesti todeten, DevilDriver soitti liian pitkään, tylsästi ja toimittavasti, eikä solisti Dez Fafaran uho ainakaan tänään toiminut, niinkuin sen ilmeisesti oli tarkoitus. Jos jokaisesta pittiinkehotuksesta tai ”motherfuckinjotain”-huutelusta olisi saanut vastineeksi yhden hyvän biisin, niin bändin voisi nähdä toistamiseenkin, mutta ei nyt. Vastaanotto toki oli DevilDriverillakin hyvä, nuoremmista metallipäistä koostettu kirnu pyöri ja nyrkkiä oli ilmassa ihan kiitettävästi. Tähän väliin, asiasta asian viereen, illan erityispisteet sille pitkänhuiskealle jampalle, joka oli nykäissyt ylleen New Kids on the Block-paidan. Mahtavaa, tulee monesti metallikeikoilla ihmeteltyä sitä välillä naurettavankin geneeristä pukukoodia.

Cannibal Corpse siis juhlistaa jo 25-vuotista olemassaoloaan ja on ollut omallakin ”pakko nähdä”-listalla jo hirvittävän kauan, jos ei vaikka nyt ihan neljännesvuosisataa kuitenkaan, mutta todella pitkään. Ja nyt odotus sitten päättyi, aivan tuikitavallisena laskiaissunnuntaina. Palkittiinko näin pitkä odotus, luistiko pulkka, menikö pulla väärään kurkkuun, oliko tunnin jälkeen tunne, että soittakaa ihmeessä toinen mokoma? Ei, valitettavasti. Jonkinmuotoisen pettymyksen keikka aiheutti, mutta tiedämmehän tämän, että kovat on paineet silloin, kun jotain on odottanut nähtäväksi liian pitkään. En tosin usko, että Cannibalin omissakaan aikakirjoissa tämä Euroopan legin toinen veto jäi niihin varsinaisiin ikimuistoihin. Jos jäi DevilDriverista teknisen suorituksen maku, niin kyllä jäi valitettavasti tästäkin.

Cannibal Corpse julkaisi viime vuonna erittäin kovan ”Torture”-albumin ja sen avausraidalla ”Demented Agression” paiskattiin lapio multaan ja keikka käyntiin. Soundit alusta asti muuten kunnossa, paitsi että alkuperäisbasisti Alex Websterin huikeat linjat ja ällistyttävä taituruus ei juurikaan tullut läpi, kuin korkeintaan varsinaisen setin päättäneessä ”Hammer Smashed Facessa”, ja sitten alkoikin olla jo vähän myöhäistä. Mutta kitarat ja ennenkaikkea Corpsegrinder Fisherin aina yhtä murhaavat murinat tulivat läpi ehdottomasti ennakkopelkoja paremmin. Jotenkin tuntui, että setti oli suunniteltu alunperin hitusta pidemmäksi tai jotain, mutta aika yllättäen keikka päättyi. Ihan kiistatta toki kova katsaus bändin koko levytettyyn tuotantoon, ja viimeiseksi kuulutetun biisin jälkeen samoilta pohkeilta vielä yksi, eli se pakollinen keikanpäättäjä ”Stripped, Raped And Strangled”, eikä mitään typerää lavantaakse poistumista ja takaisinkerjäystä. Tämän lajityypin veteraanit ovat onneksi encorekliseiden yläpuolella. Kerrankin joku on, arvostan. Nyt Cannibal Corpse on nähty, saattaisin kyllä antaa bändille ensirundilla uudemmankin mahdollisuuden, jos vaikka sattuisi parempi ilta, nyt kun sain yhtyeen omaa terminologiaa käyttäen ns. pään auki. Silti, illan kalmanhajuisesta rautaisannoksesta se bändi, jonka olisin suonut soittavan samaan hintaan pidempäänkin, oli The Black Dahlia Murder. Iltaa kuvannee sekin, että matkalla kotiin mielessä soi biisi, jota ei koko iltana kuultu, eli Cannibalien ”As Deep as the Knife Will Go” tuoreelta levyltä. Aika kova ralli nimittäin. KG

Anathema (uk), von Hertzen Brothers @ Pakkahuone, Tampere 26.09.2012

Brittiläinen Anathema on ollut itselleni näitä ”pakko nähdä”-bändejä jo aivan alkuajoistaan lähtien, kun se vielä oli varsin perinteinen doom/deathmetalbändi. Silti, jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), bändi oli tähän päivään asti jäänyt näkemättä. Tilaisuuksia on kyllä ollut, orkesteri on ahkera Suomen vieras. Oli siis tullut aika paikata tämä aukko keikkasivistyksessä, nyt kun ajanlaskumme alustakin oli kulunut jo peräti 2012 vuotta.

Oli ollut ajatuksissa skipata illan lämppäribändi, nimittäin von Hertzen Brothers. Pakkahuoneen ennaltailmoitetuilla ja pitävillä soittoajoilla tämä olisi ollut täysin mahdollista. Mutta jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), en tehnyt niin. Bändi ei ole koskaan kolahtanut levytettynä, ja sen näkemistä livenä olen, jos en nyt vältellyt, niin ainakin jättänyt useamman ilmiselvän tilaisuuden käyttämättä. No, nyt tuli nähtyä ja kaikella kunnioituksella (niinkuin tässä blogissa aina), vHB on (minulle) kuin katselisi ja kuuntelisi TV-mainoksia, mikään ei liikahda mihinkään, ei ostamispäätös eikä se päinvastainen, vaikka kaikki periaatteessa toimii. Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi bändi pystyy tekemään kiertueita Ruotsissa ja Britanniassa, ja miksi tytöt tykkää, mutta itse en.

Anatheman startti myöhästyi vain hiukan, ääniosastolla piti hetken kiirettä lavasäätöjen kanssa. Mutta kannatti säätää. Bändin Euroopan-kiertueen avaus oli huikea. Loistava. Te bändin miljoonasti nähneet voitte vain vertailla, mutta itselleni kokemus oli ensimmäisenä erittäin tärkeä, ja siksikin oli mahtavaa että bändi oli rundin avajaisiksi näin kovassa lyönnissä.

Vertailukeikkakokemuksena kumpusi mieleen Twilight Singersien veto Tavastialla viime vuoden huhtikuussa, kun pystyi vain aseettomana todistamaan, kuinka kaunista musiikkia voidaan biisi toisensa jälkeen lavalta toimittaa, ja ennenkaikkea miten taitavasti sovitettuna. Ja että, sekin vielä, mihin kaikkiin sovitussuuntiin tämä kama venyisi. Plus bändin rutiini ja taitotaso siihen kylkeen, niin hiljaiseksi veti. Anatheman kaksi ensimmäistä albumia ”Serenades” (-93) ja ”Silent Enigma” (-95) olivat ajankohdalleen tyypillistä, joskin järjettömän hyvin tehtyä tuomiometallia. Nopeimillaan kuoloa. Nyt kun noita levyjä kertaa, tulee mieleen vaikkapa ruotsalainen Tiamat ja muukin Göteborg-kalusto. Kolmoskiekollaan ”Eternity” (-96) Anathema sekoili jonkinlaisen vaihtoehtoisen rockin suuntaan, ja haki uusia uria, löytääkseen itsensä seuraavalla levyllä eli ”Alternative 4”:lla. Sen jälkeen olemme tunteneet nyky-Aniksen ja loppu on yhden koko 2000-luvun parhaista rockbändeistä ihan minimissäänkin henkilökohtaista historiaa. Ja kovaa kertomaa on sekin, että eräät keikan upeimmat vedot kuultiin tuoreimman levyn ”Weather Systems” biiseistä.

Eikä tässä kaikki, lavalla nähtiin nytkin peräti neljä alkuperäistä anathemaa eli veljekset Vincent (kitara ja laulu)  ja Daniel Cavanagh (kitara), sekä Jamie Cavanagh (basso) ja John Adams (rummut). Bändin täydentää Lee Douglas (laulu) ja kiertuejäsen Daniel Cardoso (koskettimet, perkussiot). Upeaa on se,  että Lee Douglas laulaa eturivissä, tasavertaisena Anathema-soundin luojana, kuin reggaebändissä ikään, eikä kätkettynä takalavan varjoihin. Kyse kun onkin, ei niinkään stemmalaulusta, vaan instrumentista. Erityisen komeasti soi tänään Daniel-veljeksen soolokitara ja Cardoson tiukat taustat (miehen CV kannattaa tsekata, jos nyt ketään kiinnostaa, on nimittäin iästään huolimatta melkoinen tekijä).

En ala nyt tässä väittämään mitään kuulluista biiseistä, bändin biisituotanto kun ei ole sinänsä umpituttua, mutta ne keskeisimmät ja tärkeimmät tietenkin kuultiin, paljon muun ohella. Keikka kellotti hiukan yli kaksi tuntia ja kävi varmasti kiertueen avajaisiksi bändille kelpo sisäänajosta. Ja kyllä, tulihan se ”Fragile Dreams” sitten viimeisenä encorena, johan tuota oli ehditty eturivin maastosta huudellakin. Vähän kuin toivoisi Dingon keikalla ”Levotonta Tuhkimoa”. Pakkahuoneen soundi oli tänään kuulas ja kirkas, kiitos kuulaan ja kirkkaan bändin. Ei täällä mitään soundiongelmaa ole, jos tiskin takana on homma hanskassa. Enkä puhu nytkään baaritiskistä.

Pari asiaa. Bändin kannattaa aina valita itseään keskinkertaisempi lämppäri. Anatheman tapauksessa bändin ei tarvitse todistaa osaamisestaan tai innovatiivisuudestaan, mutta ainahan se auttaa, jos ei lämmittelyakti ihan pärjää. Korostaa pääbändin taitoja ja näkemystä entisestään. Toinen juttu, josta on pitkään pitänyt mainita, on Tiketin toimitusmaksut, jotka jäytää sisältäpäin ahkeraa keikoillakävijää. Pyrin aina tilaisuuden ollen itse printtaamaan kotona lippuni. Jolloin joudun maksamaan verkkokauppamaksun (tämän ikäänkuin ymmärrän, tällä ylläpidetään verkkokauppajärjestelmää, ja sitä, ettei se kovissakaan ryntäyksissä kaadu, vai mitä Lippupalvelu? ). Lisäksi siitä, että omalle paperille, omalla musteella ja omilla sähköillä printtaan lipun, maksan 50 senttiä lisää toimitusmaksua. Puhumattakaan, jos jostain syystä joku haluaa tilata lipun kotiin postitse, postimaksu on 7 euroa(!), jolla saa jo melkoisen mällin mitä tahansa menemään toiselle puolelle maapalloa. Ahneus.

Vaan, tärkeääkin tärkeämpi bändi, Anathema ja tärkeä keikka. Enkä ollut ainoa, kuulin sivukorvalla jengin päivittelevän keikan laatua biisien välissä harvinaisenkin paljon. Kiitos Anathema, kannatti odottaa 2012 vuotta. Hyvää Euroopan-kiertuetta. Ensi vuonna aion olla paikalla. KG

Laibach (slo) @ Pakkahuone, Tampere 26.03.2012

Vastavalmistuneen scifielokuvan ”Iron Sky” tekijät olivat saaneet scoremusiikin tekijöiksi rainaansa itse Slovenian junttalegendan Laibachin, ja elokuvan ensi-iltajuhlistus toi bändin kahdelle keikalle Suomeen. Itse leffa nähtiin alkuillasta ja totesin sen olevan kaikesta ennakkohehkutuksesta huolimatta hyvinkin keskinkertainen amerikkalaismallinen B-elokuva, teknisesti komea toki. Laibachin score toimii kyllä ja tuo leffalle katsojia pelkällä olemassaolollaan, mutta itse odotin siltä enemmän raskautta ja laibachmaisuutta. Monin paikoin se on nyt kovinkin klassinen elokuvascore.

Edellisen (ja ensimmäisen) kerran olin nähnyt Laibachin elokuussa 2005 Tavastialla ja onnistunut tässä välissä olemaan näkemättä peräti neljä vetoa Suomessa. Bändi asteli lavalle parisenkymmentä minuuttia ilmoitettua aiemmin ja aloitti neljällä  biisillä aivan olemassaolonsa alkupäästä (bändihän perustettiin vuonna 1980 Ljubljanassa monitaiteelliseksi koelaboratorioksi). Nämä pitkät ja varsin ambientit tunnelmoinnit ottivat mahtisiivun keikan alusta ja ehdin jo pohtia, että käynnistyyköhän tämä koskaan. Yleisökin oli melko kylmää alussa ja keskittyi nesteyttämään salin takaosassa. Lavan edessä oli hyvin tilaa ja bändin pääsi näkemään läheltä. Yksi tosifani totesikin, että on uskomatonta nähdä tämä bändi lähes kosketusetäisyydeltä. Keikan keskimmäinen kolmannes vietettiin sitten ”Iron Sky”-tunnelmissa. Taustaprojisoinnissa pyöri kuvia leffasta ja bändi soitti tukun siihen tekemiään biisejä. Näistä parhaan muistijäljen jätti ”Under the Iron Sky”, joka myös lopullisesti sytytti yleisön, kuinka ollakaan. Kovin moni oli paikalla tietenkin elokuvaa juhlistamassa ja sai bändin kaupan päälle. Meininki ja tunnelma kohosi huomattavasti, mutta kun elokuvaluuppi lähti pyörimään kakkosrundia, kävi taas mielessä että milloin tämä keikka oikein alkaa.

Mutta lähtihän se Balkanin sotakone lopulta käyntiin, pitkän kiusaamisen jälkeen. Vuoden 2003 ”WAT”-albumilta poimittu ”Tanz Mit Laibach” käynnisti keikan parhaan ja viimeisen kolmanneksen. Ja loppu olikin sitten pelkkää juhlaa. ”Alle Gegen Alle” siihen perään ja koko alun kuivakkuus oli unohtunut. Tutuilla militaaritunnelmilla juntattiin loppuun asti ja ainakaan omiin korviini ei ole koskaan Pakkahuone kuulostanut näin hyvältä. Soundi oli kuulas ja selkeä. Encoreita kuultiin pari, niistä tärkeimpänä ”Leben heist Leben”, ja puolisentoistatuntinen veto oli paketissa. Ja loppuosansa takia hyvin olikin. Laibach malttoi myös jättää ne isoimmat coverhitit soittamatta, ja mainiota niin. Ja kun tämän rundin päätyttyä jättävät leffaan sävelletyt poplaulut ohjelmistosta pois, niin seuraavaa vierailua odotellessa. Kaiken kaikkiaan bändi on nyt soittanut Suomessa 10 keikkaa ja tulee varmasti vielä monesti.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuunneltavaksi Laibachin mainion Beatles-coveralbumin ”Let it Be” (1988). Joskin, jos orkesteri ei ole lainkaan tuttu, kannattaa tähän tärkeään Rammsteinin ja monen muun bändin esikuvaan aloittaa tutustuminen klassikkokiekosta ”Opus Dei”. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: