Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Mark Brzezicki”

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi  pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan  ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Procol Harum (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 08.10.2013

Varhain tänä vuonna ilmestyi merkittävin suomenkielinen kirjajulkaisu oikein pitkään aikaan rockmusiikin saralla, eli Mikael Huhtamäen ansiokkaasti ja pieteetillä taustoittama, tutkima ja kirjoittama ”Live in Finland-Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa”. Enpä voisi lämpimämmin suositella, kyseessä on nöyräksi laittava, tärkeä kulttuuriteko, huiman mielenkiintoinen katsaus maamme konserttivierailujen varhaishistoriaan. Kirja kattaa vuodet 1955-1979. Saatavana kovakantisena, runsain aikalaiskuvin, kirjakaupasta lähellä sinua. Mainittu teos nostaa nimenomaan 1970-luvulla, yhden Suomen keikkapaikoista tärkeydessään ylitse muiden, ja se on Helsingin Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin Kultsa. Ne maailmanluokan artistit ja ainutlaatuiset keikat, joita Kultsan lava on saanut todistaa (eikä vain lava, vaan paikalla ollut ajan rokkiposse) on niin huikea, etten lähde tässä sitä sörkkimään, kannattaa ihan aidosti tarttua Huhtamäen kirjaan.

Oma keikkahistoriani Kultsan suhteen on hyvin myöhäsyntyinen ja vaatimaton, mutta lyhykäisyydessään laadukas. Olen näillä legendaarisilla lauteilla nähnyt takavuosina mm. nykymuotoisen Jethro Tullin, sekä nyt, toisen erittäin merkittävän 1960-luvun lopulla aloittaneen brittibändin eli Procol Harumin.  Tämäniltainen oli kolmas todistamani Procol Harum-keikka (kyllä, vasta valitettavasti) ja ehdotonta lisävärinää illan vetoon toi nimenomaan rockin historiaa suorastaan tihkuva keikkamesta. Alvar Aallon vuodeksi 1958 suunnittelema Kultsa oli ilmeisesti ajan kuluessa alkanut tihkua muutakin, siksi perusteellisen remontin takia paikka oli poissa kaupungin konserttikartalta muutaman viime vuoden. Aalto sai aikoinaan täysin vapaat kädet suunnittelussaan, eikä Kultsaa aina vaivannutta tiettyä sokkeloisuutta ole (tietenkään) remontti poistanut, mutta muuten Aallolle uskollisesti kaikki on toteutettu (paitsi että, kenen luvalla portaikkokaiteista on revitty Aallon klassiset nahkapunokset irti). Monin paikoin mitään remppaa ei edes huomaa tehdyksi, ja sehän on arvorakennuksen kohdalla tärkeä asia. Mutta tärkein, eli konserttisalin soundi, on merkittävästi parantunut.

Procol Harum on yksi rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, sanokaa mitä sanotte, ja sanokaa heti kun kyllästytte näihin superlatiiveihin. Pianisti-laulaja-säveltäjä-nokkamies Gary Brookerin, yhdessä bändin hovisanoittaja Keith Raidin kanssa virittämä PH aloitti taipaleensa Lontoon Richmondissa 1967, ja heti avausvuonna, toukokuun 12.päivänä tärähti. Bändin esikoissingle ”A Whiter Shade of Pale” julkaistiin, ja se pysytteli kuusi viikkoa sinkkulistan ykkösenä. Loppu on progressiivisen bluesrockin, tai miksi nyt kukakin hyvää musiikkia haluaa lokeroida, historiaa. Bändin uran varrelle on mahtunut 26 muusikkoa, huippuhetkiä ja laskuja, parikin pitkää telakoitumista ja äärilaadukasta paluuta. Vuoden 2003 ”Well’s on Fire”-albumin jälkeen Brooker miehistöineen on pysytellyt suhteellisen ahkerasti tien päällä, ja toinen toistaan laadullisempaa livelevyä on pukannut aika ajoin. Sellaisen olisi saanut myös Kultsan vedosta.

Illan settilista oli odotetusti ja luonnollisesti varsin klassikkopainotteinen. Avausvedot ”Shine on Brightly” ja ”Pandora’s Box” menivät vielä soundeja ja yleisön tunnelmia haistellessa, vaikka jälkimmäinen kirvoittikin jo ”tää me tiedetään, tää on tää”-alkuablodit. Mutta oikeastaan vasta ”Beyond the Pale”, kaikille kylmässä ja pohjoisessa (tiedättehän) asuville omistettuna, lähetti keikan komeasti lentoon ja todisti viimeistään, että Brookerin äänikin on yhä vähintäin kohtuukunnossa. Tämä vinksahtanut valssihan löytyy vuoden 1974 hittialbumilta ”Exotic Birds and Fruits”.

Sitten säästelemättä ja aikailematta kovien klassikoiden kimppuun: ”Homburg”, esikoisalbumin ”Kaleidoskope” ja ”As Strong as Samson” oli sellainen biisitrio keikan avauspuoliajalla, että pelkästään tämän takia olisi kannattanut itsensä paikalle raahata. ”Samsonin” spiikissä (suomenkielen sana ”juonto” on todella hieno sana, mutta pahasti vanhentunut) Brooker totesi jotakuinkin, että jotkut tekstit (bändin tapuksessa kaikki siis käytännössä Keith Raidin jo vuodesta 1967) yksinkertaisesti vanhentuvat nopeasti ja jotkut jatkavat ajankohtaistumistaan, kuten ”Samson”. Maailma kovenee, ja meidän on kovennuttava sen mukana, valitettavasti.

Aikaisemmillakin näkemilläni PH-keikoilla, nyt 68-vuotias Brooker on väläytellyt olevansa huumorismies, mutta tänään herra oli vallan hulvattomalla tuulella ja onnistui olemaan välipuheissaan erittäin hauska. Monien biisien eteen kuultiinkin pitkiä tarinointeja, jotka ilmiselvästi olivat varsin ennenkuulemattomia, siksi usein ja spontaanisti kitaristi Geoff Whitehorn räjähti nauramaan. Muutenkin jäi permannon neljännestä rivistä käsin vaikutelma, että Procol Harum on varsin rento ja kiva työpaikka.

Pitkänä versiona soitettu, ensimmäisen puoliajan päättänyt ”Simple Sister” tuntui tänään illan turhimmalta vedolta, ja sitä seurasikin illan turhin osuus eli väliaika. Jotta väliaika oikeasti kannattaisi pitää, niin aulan henkilökuntaa tulisi olla niin runsaasti, että kaikille halukkaille löytyisi se väliaikakonjakki ahtaassa aikaikkunassa. Nyt varttisesta menee neljätoista minuuttia välihuikan jonottamiseen, ja siitähän tulee vain paha mieli kun joutuu Meukowinsa kietomaan viime sekunneilla ja hakeutumaan paikalleen keskirivin keskelle perse valtaväestön naamaa hipoen (suomalainen kun aika harvoin malttaa nousta seisomaan, vaan käärii itsensä siihen käsittämättömään ”mahtuukohan siitä”-sikiöasentoon).

Toinen puoliaika potkaistiin käyntiin mainiolla valinnalla, eli vuoden 2003 jo mainitullakin paluualbumilla ”Well’s on Fire” ja sieltä kulkevalla rokkipalalla ”The VIP Room”. Ja vaikka kakkosjaksolla kuultiinkin ne muutamat umpiklassikot, silti sen, ja ehkäpä koko keikan hienoimmaksi vedoksi itselleni nousi vuonna 2007 ensiesitelty ”Missing Persons”, kertakaikkiaan häkellyttävän hieno veto, jota pohjusti Brookerin todistus siitä, miten hän on jo oman 45-vuotishääpäivänsä viettänyt. Tehkää(mme) perässä.

Procol Harumin kaltaisessa bändissä ei pyöritetä mitään markan hanuristeja, vaan muusikkous ja läsnäolo on nokkamiehen esimerkin velvoittamana, (anteeksi toisto) maailmanluokkaa. Geoff Whitehorn on 22 palvelusvuodellaan bändin pitkäaikaisin kitaristi, jonkakaltaiset faktat kannattaa aina ottaa lukuun silloin, kun itketään sitä varsin usein keskusteluun nousevaa alkuperäisjäsenitkua. Whitehorn on selkeästi Brookerin sideman lavalla, ja komeasti ulvoo keppi. Muutamissa biiseissä Whitehorn ja toisen polven mestaribasisti Matt Pegg pääsivät näyttämään myös stemmalaulutaitojaan. Peggin isähän (Dave nimittäin) soittaa edelleen Fairport Conventionissa ja bassotteli pitkään Jethro Tullissa. Ihan puun juurelle on siis omena pudonnut. Rummuissa on jo seitsemisen vuotta vaikuttanut Geoff Dunn, joka edeltäjänsä Mark Brzezickin (kyllä, Big Country) alias Octopussyn jälkeen saattaa tuntua yksioikoiselta paukuttajalta, mutta bändin sointi on jo nyt niin rikas, että yksioikoisuus takalinjoilla on oikeastaan hyvä asia. Vastapäätä Brookeria Hammondinsa takana bändin täydentää Josh Phillips, mies huikealla CV:llä (ja itselleni myyttistä osastoa soitettuaan 80-luvulla Big Countryn livekokoonpanossa).

Mahtavaa, että viimeaikaisilla keikoillaan Procol Harum on soittanut ”Whiter Shade of Palen” jo ikäänkuin alta pois varsinaisen setin toiseksi viimeisenä, eikä esim. iänikuisena encorena. Niin tänäänkin. Biisi voisi olla läpilukujuttu, mutta ainakin tänään bändin olemuksesta huokui tunnelma, että tätä biisiä on edelleen upeaa soittaa. ”A Salty Dog”-klassikko paketoi Procol Harumin seitsemännen keikan Suomessa. Sitten Brooker odotuttikin pitkään, pitkään ennenkuin antutui yleisön seisaaltaan ja äänekkäästi vaatimaan encoreen. Näin encorea pitää vaatia ja näin se pitää odotuttaa, kerrankin meni oikein. Ylimääräisenä kuultiin esikoisalbumin ”Conquistador” komeana luentana.

Procol Harumin varhaisista suomenkeikoista (ensimmäisenä niistä vuoden 1974 Ruisrock) löytyy mainiota aikalaistodistusta alussa hehkuttamastani Huhtamäen kirjasta. Nyt, loppukevennykseksi vielä tämä, tsekatkaa ihmeessä: http://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA                                                                                                                                                                           KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: