speed metal | Keikkaguru

Archive for the category “speed metal”

15 elo 2021

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi Jan ”Örkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

21 joulu 2018

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Göteborgilainen Mustasch on uskollinen ja säännöllinen Suomen kävija, kesäfestareiden vakiovieraita. Päättymäisillään olevalle vuodelle Härmän keikkoja on siunaantunut ”vain” kuusi, mutta esimerkiksi viime vuonna Mustasch soitti Suomessa yhdeksän vetoa. Helsingin The Circuksen joulukuinen torstai-iltakin toki todisti, että bändillä on Suomessa vankka kannattajakunta, ja siksi tänne kannattaa aina uudestaan tulla. Tällä kertaa Live Nation järkkäili orkesterin näille nurkin otsikon ”Jul med Mustasch” alla, ja ohjelmassa oli kolme nykäisyä (Helsinki, Tampereen Pakkahuone ja Oulun Radisson).

Circuksen illan, kuten muutkin kaksi iltaa, lämmitteli juuri yli 20 kiskaisun Euroopan rundilta kotiutunut Shiraz Lane. Pääbändina tuolla kiertueella toimi ruotsalainen H.E.A.T., ja toisena lämppärinä erinomainen vaasalainen One Desire. Shiraz Lane on yksi näistä suomalaisen hard rockin, glamin ja mitä näitä nyt on, kirkaimmin tuikkivista toivoista. Kaukaisimmillaan Barcelonaan asti ulottunut rundi oli entisestäänkin tiukentanut Shiraz Lanen soittoa ja lavameininkiä, joita viime kesänä jo kovasti kehua retostelin näillä palstoin, nähtyäni bändin ensimmäistä kertaa tositoimissa Vantaalla. Toistankin itseäni, mutta jos alan meininki kansainvälisimmällä tasollaan kiinnostaa, niin tämä bändi on niiden kotimaisten joukossa, joita ei kannata näkemättä jättää.

Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi kakkosalbumi ”Carnival Days”, ja sen nimiraidalla jampparit tutusti, ja tutun energisesti, minuutilleen puoli tuntia kellottaneen lämmittelyslottinsa täräyttivät käyntiin. Tarina ei kerro, miksi Shiraz Lane soitti näin lyhyen setin, olisikohan tuohon lyhyellä matikalla ja lähimuistilla mahtunut kuusi biisiä. Mutta toisaalta, parempi tehoisa puoli tuntia, kuin puoliheijjaava kolme varttia. Rundiväsymys ei Vantaan sälleistä millään tapaa huokunut, ja varsinkin tuoreemman albumin raidat soivat syntyessään klassisina hard rock-raitoina kompaktisti, hengittäen, mutta tiukasti. Ja suomiglamin uuden tulemisen eturintamaa edustaessaan Shiraz Lane osaa myös esiintyä, ja mitä sitten vaikka kasariesikuvien lavaliikkeet onkin opiskeltuna, on siitä muutenkin jo aikaa, kun rock’n rollissa joku viimeksi ihan oikeasti oman pyöränsä tai polttomoottorinsa keksi. Jopa turhankin lyhyeksi jääneen lämppäyssetin tiukimmin laukkasi tänään alumpana soinut ”Tidal Wave”. Ja vielä, mikä illan pääbändin sinänsä mainiossa vedossa oikeastaan ainoana asiana häiritsi, eli epävireiset ja miettimättömät kitarasoolot (jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan), oli asiain laita Shirazin kohdalla toinen. Kuin salaa, ja ilman isoa numeroa, Jani Laine on tämän, ja näiden genrejen, asiallisimpia soolokitaristeja.

Illan kummankin bändin olin nähnyt relatiivisen tuoreeltaan, viime kesänä. Ja kummankin festareiden ulkoilmavedolla. Mustaschin kohdalla Tampereen South Parkin aurinkoinen iltapäiväkeikka monellakin tapaa laiskalepposteli kuulokojeesta sisään ja toisesta ulos, eikä varsinkaan ensitutustumisena bändiin onnistunut oikein orkesterin pointtia tai olemassaolon tärkeyttä todistamaan. Joten uusintaotanta oli hoidettava, ja katso, kyllähän Mustaschin merkityksen ja suosion ihan toisella tapaa Circuksen mainion keikan jälkeen tajusi.

The Circus on suosikkikeikkamestojani Helsingissä, ja mikseipä pitkälti myös koko hela kokemuspiirissäni. Paikka täyttää monellakin tapaa kansainvälisen rock-klubin mitat. Loppuunmyytynä mesta on aika piinallinen, mutta niin ne on kaikki muutkin. Mustaschin keikalla oli onneksi mukavan väljää, silti bändin näkökulmasta mainiosti possea paikalla. Viimeistään lämppäribändin lopetettua, alkoivat henkilökohtaiset ja viikkoa aiemmin selvin päin kyrväytetyt nivelsiteet huutaa daavidin poikaa, joten tänään väljyyttään mahtavasti toimineen Circuksen yksinäinen ja hylätty baarijakkara ilmestyi kuin Taivaan lahjana. Niinpä Mustaschin veto sujuikin istualtaan, ja tällä kertaa hiukan enemmän takalinjoilta, mutta hyvällä näkyvyydellä. Sanottava on, että Circuksen soundi toimi tänään, ja se mikä täällä aina jotenkin on erityisen laadukasta, eli valot.

Reilun tunnin settiinsä Mustasch onnistui nakuttamaan lähestulkoon tai abouttiarallaa parikymmentä voimabiisiä, syksyn rundilta tutulla biisiilistalla, joka on koottu kohtuutasaisesti bändin lähes kaikilta albumeilta, kahta lukuunottamatta. Eniten, eli neljä biisiä, nyittiin tuoreimmalta albumilta, kuluvanvuotiselta ”Silent Killer”-platalta. Levy on popeinta Mustaschia pitkään aikaan, kenties koskaan, eikä sanaa pop pidä tietenkään ymmärtää kuin pelkästään oikein. ”Silent Killer” on todella kova melodiapaketti, jolla Mustasch alkaa ihan tosissaan erottaa jyvää akanasta. Huonoja melodioitahan bändi nyt ei sinänsä ole urakoimalla koskaan kirjoittanut, mutta homma on tuoreella albumilla erittäin jalostunutta, ja Helsinginkin keikalla tuoreet biisit varsin ylivoimaisina nousivat esiin. Kitaristi-laulaja-nokkamies-supliikki Ralf Gyllenhammar kuulostaa enemmän kuin koskaan The Cultin Ian Astburylta, eikä kultakauden Cult nyt niin valovuosien päässä ole Mustaschin puristeisesta hard rockista muutenkaan. Siksikin oli mainio, joskin ehkä sattumanvarainen valinta levytiskiltä, soittaa rouduutauolla Cultin ”Sweet Soul Sister”.

Vuoden 2009 eponyymin nimikkoalbumin hittiraidalla ”Heresy Blasphemy” lapikas lattiaan, joskin kakkosena kuultu ”Down In Black” oikeammin vasta rusautti sen ison koneen päälle, jonka ei annettu seuraavaan tuntiin hetkeksikään sammahtaa. Mieli palasi suorastaan 2000-luvun alun perspisille Danko Jones-keikoille, jengi pitää ottaa alkutahdeista messiin, ne myöhemmät tahdit voivat joskus olla vähän liian myöhäisiä. Gyllenbergissä Mustaschilla on ainoa oikea nokkamies, ote yleisöön pysyy ja paranee keikan kestäessä. Mies onnistuu muutamalla suomen kielen sanalla olemaan aivan hillittömän paljon hauskempi kuin kaksituntinen kotimainen komedia. Bändin kollektiivinen hyvä meininki kulminoituikin varsinaisen setin päättäneeseen Robban Bäckin rumpusooloon, joka omaa lajiaan oli ikinä näkemistäni hauskin, parhaiten valaistu ja dramaturgisesti täsmällisin. Hauska rumpusoolo, nyt on sekin nähtynä.

Ennen hauskaa rumpusooloa ehti Mustasch ottaa ei-faninkin puolelleen, nyt näiden keikalle uskaltaa mennä jopa joskus tulevaisuudessakin, menneen kesän en-nyt-tiiät loisti poissaolollaan. Ainoa asia, jota en ns. saanut, oli David Johannessonin kitarasoolot. Mies on planeetanluokan kompin soittaja, mutta joku ihmeellinen miettimättömyys, soolo soolon paikalla soolon vuoksi ja epävireisyyden kaltaisuus onnistui häiritsemään henkilökohtaisesti ihan mainitsemisen arvoisesti. Saatoin olla vain minä.

Valotiskillä meni tänään todella hyvin, Circuksessa tosin käytännössä aina. Varsinkin ”Parasite”-biisin vihreänkeltainen tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessaan oli jotain, mitä näkee tai tulee huomanneeksi liian harvoin. ”Parasitessa” bändi laittoi suorastaan skeittipunkin vaihteen silmään, ”Bring Me Everyonessa” Mustasch on stonereimmillaan, arizonanmakuinen ja takakenoinen tulkinta oli hetkittäin kuin lavalla olisi ollut itse Fu Manchu. Mutta ei ollut. Nyt oli Mustasch, ja hyvä niin. ”Thank You For The Demon” setin puolimaissa sytytti yleisöä erityisesti, mutta heti perään paahdettu ”Feared and Hated” oli ja on paljon parempi biisi, aivan siis todella kova styge. Ja osoitti, että ei se radiohitti aina edes edusta bändin kivenkovinta kirjoitustaitoa, sattuupahan vain olemaan sinkkuvalinta ja sitä kautta radioiden voimasoiton synnyttämä väkisinhitti. Illan kovin vetäisy oli erittäin lähellä olla uuden levyn raita ”Barrage”, jonka Gyllenhammar kertoi olleen yleisön suursuosikki taannottaisella Yhdysvaltain rundilla. ”I Hunt Alone” puolestaan todisti, ettei esimerkiksi eräskin Helsingin radioasema ole onnistunut äärimmäiselläkään voimasoitolla jyystämään laatubiisiä puhki, niin vain toimi tuoreesti edelleen. Mainio ja energinen jouluisen miniminirundin avaus päättyi isoon hittiin ”Double Nature”. Olen nähnyt pitkän matkaa toistatuhatta keikkaa, ja mukaan mahtuu toki luonnollisesti paljon bändejä Ruotsista. Silti olen onnistunut näkemään vain yhden huonon ruotsalaisbändin. Se ei ollut Mustasch. KG

Posted in glam metal, hard rock, heavy metal, heavy rock, speed metal, stoner rock, Uncategorized and tagged Barrage, Bring Me Everyone, Carnival Days, David Johannessen, Double Nature, Down In Black, Feared and Hated, H.E.A.T., Heresy Blasphemy, I Hunt Alone, Jani Laine, Jul med Mustasch, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Live Nation, Live Nation Finland, Mustasch, One Desire, Pakkahuone, Pakkahuone Tampere, Parasite, Radisson Blu Oulu, Ralf Gyllenhammar, Robban Bäck, Shiraz Lane, Silent Killer, South Park Tampere, Thank You For The Demon, The Circus, The Cult, Tidal Wave | Leave a comment

31 heinä 2018

Loudness (jp), My Own Ghost (lu) @ Rock Club Nova Chmelnice, Praha, Tsekki 29.07.2018

Japanin heviveteraanit Loudness, yksi koko rockfriikkiyshistoriani tärkeimmistä bändeistä, minimissäänkin mainitun heavyn saralla, soittaa Prahan Chmelnicen kaupunginosan rokkiklubilla. Asiaan on suhtauduttava. Lipun ostaminen tapahtuu naurettavan helposti Tsekin Ticketmasterin kautta ja Prahan ääritoimiva joukkoliikenne hoitaa loput, Chmelnice sijaitsee keskustasta itään noin puolen tunnin raitiotiematkan päässä. Ja tietenkin, sivistys-Euroopassa kun ollaan, soittoajat on suunniteltu niin että perustsekki menee seuraavana aamuna töihin, ja että piskuinen klubiyleisö ehtii soiton päätyttyä viimeiseen sporaan kohti keskustaa.

Luxemburgilainen lämppäri, useammankin keikan ajan Loudnessia pitkin Keski-Eurooppaa seurannut ja seuraava My Own Ghost, soittaa jo omaa settiään, kun saavun paikalle (illan on avannut paikallisbändi Metalcraft). Rock Club Nova Chmelnice on betonirakennuksen toisessa kerroksessa, ja on ehtinyt lämmetä näillä helteillä melkoiseksi tandooriksi, ilta sujuu heavykansalta niinsanotusti perse vaahdossa. Onneksi takabaarin ystävällisten rouvien laskema Urquell-tuoppi maksaa vain kokonaiset euro yhdeksänkymmentä. Kyllä, Suomessahan ei sillä hinnalla saa kuin pahan mielen. Baarin bissetynnyritkin tosin kärsivät kuumuudesta, ja Tsekin juotavasta kullasta puolet on lämmintä vaahtoa, mutta eipä ole hinnalla todellakaan pilattu tätä hommaa. Hieno maa, hieno kaupunki, hieno kulttuuri.

Klubi vetää ehkä nelisensataa päätä, tänään liput ovat liikkuneet hitaanlaisesti, paikalla on kapasiteetista kenties puolet. Mutta se ei meininkiä haittaa, luxemburgilaiset saavat jo lämpimän vastaanoton, muutenkin kuin helletermein. My Own Ghost kiertää erittäin ahkerasti Eurooppaa ja varsinkin female fronted rock-tapahtumissa. Se female on solisti Julie Rodesch, jolla kieltämättä on viehättävästi nasaali laulusoundi, mutta joka tänään uhkaa monin paikoin hukkua keppimiesten vallin taakse, kun tiskillä potikat on Loudnessin asennossa. Ja varsinkin illan pääbändin rummut on niissä kireyksissä, että vaikka myös sekvensserin hoitava Michael Stein yrittää kuinka helläkätisesti takoa, jää Rodeschin kaunis laulu silti vääjämättä alle. Mutta bändillä on ihan mainioita biisejä ja se soittaa anteeksipyytelemättömän kolmevarttisen kokonaan omaa materiaalia. Suomi mainittu, bändin ekan albumin (2015) julkaisi härmäläinen Secret Entertainment ja kakkoslevyn vuonna 2016 tuotti Hiili Hiilesmaa. Silti bändin keikkahistoria ei ainakaan äkkiseltään näytä sisältäneen vetoja Suomessa. Kiertuekumppaneina My Own Ghostilla ovat olleet mm. Alter Bridge sekä Turus-Tarja. Ja jo kerran aiemmin myös Loudness.

Aivan gathering-tai anathemamaisiin isouksiin ei My Own Ghostin musiikki samantyyppisistä yrityksistä huolimatta nouse. Bändin soitto on paikoin voimapoppia, paikoin progressiivista tunnelmaraskastelua. Persoonallisen muistijäljen bändi kaikesta huolimatta jättää, eikä vähiten rennon esiintymisensä ansiosta.

Tauolla on aikaa imeä Urquell-vaahtoa ja seurata Loudnessin lavarakentelua, millä pieteetillä rundin paikkorumpali Ryuichi Nishida säätää kaiken kuntoon ja juuri oikein käden ulottuville. Kitarateknikollakin pukkaa ihan aikuisten hikeä, vaikka kyllä nyt japaninmies kuumaan on saanut tottua. Mainittu teknikko roudaa lavalle vain yhden kitaran. Kyllä, tämä on Loudness, tämä keskittyy perusasioihin. Loudnessin vuonna 1981 perustanut kitarajumala Akira Takasaki soittaa koko keikan yhdellä kitaralla läpi, ja polkee laskujeni mukaan vain kolmea pedaalia. Kaikki lähtee näillä, mitään lapsellista määrää customkeppejä ja lattia-arsenaalia ei tarvita. Ja kun Akira Takasaki soittaa soolon, se on jokaisessa biisissä, joka kerta, Tapaus. Tänään Tapaus tapahtuu 16 kertaa. En ole kitarasoolomiehiä, vihaan tiluttelua ja otelautarunkkua, mutta ehkä vain Eddie Van Halenin ohella ja rinnalla yhtäläisesti diggailemani Takasaki kun soittaa soolon, sanoinkin jo, se on tapaus. Salamannopeat käynnit vibrakammella, jokaisen soolon lyhyt mutta ytimekäs dramaturgia ja ennenkaikkea Akiran selittämättömän komea, tunnusomainen ”ukkossoundi” ovat kaikki sekä kuulemisen, että näkemisen arvoisia asioita. Ja varsinkin tänään, kun stadionbändi soittaa pienellä ja perspisellä Prahan laitakaupungin klubilla, kaikki tapahtuu puolentoista metrin päässä. Niin myös Takasakin taituruus. Tätä olen odottanut. Kesän 2015 Tuskassa edellisen kerran näkemäni Loudness on elämänsä vedossa, uusi ”Rise To Glory” on nimeään myöten paluualbumi, vaikka bändi ei koskaan minnekään poistunutkaan. Se on paluu bändin kunnian päiviin, biisimateriaaliltaan ja asenteeltaan, tämän ikäiset rockherrat tekevät jo mitä tahtovat.

Tuskan 2015 nimmarisessioissa, kun solisti Minoru Niiharan kanssa heitin pikkupuheet, mies lupasi tuoda Loudnessin pian takaisin, mutta lienee tarkoittanut enemmänkin Eurooppaa yleensä, kuin sen raukempia rockrajoja. Siksi olikin huikeaa, että Loudnessin ja omat askelmerkit sattuivat samaan päivään Tsekkeihin. Edellisen kerran pelkästään tässä samaisessa klubissa bändi oli soittanut aika päivälleen vuotta aiemmin, kannatus on vahvaa manner-Euroopassa edelleen. Nyt eurorundi käsitti 10 vetoa, joihin sisältyi mm. Slovenian Tolminin Metaldays-festari, ja yksi veto myös Ruotsissa, kuinka ollakkaan.

Uuden albumin taustanauha ”8118” pärähtää soimaan ja bändi astelee Club Novan pikkuiselle lavalle. Eturivissä on, kuinka olla, pari naispuolista ultrafania Japanista saakka, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö seuraisi koko euroturneeta alusta loppuun, sillä tuttuudella bändi kuittaa kasvot eturivistä. Toiselle naisista basisti Masayoshi Yamashita käy varhain heittämässä plektran, eikä ole syytä epäillä, etteikö näin olisi joka keikalla. Japanilaisten pärähtelyä asioihin ja asioiden vierustoihin ei voi kuin ihailla, pääosin. Basisti Yamashita ja solisti Niihara ovat hekin olleet mukana perustamisvuodesta 1981 lähtien, eli tämäkin vielä, että Loudness kiertää näin kunniakkaalla kokoonpanolla. Oli myös 12 vuoden välirikko, jolloin Niihara ei bändissä laulanut, mutta menneet on menneitä ja nyt kaikki elekieli Niiharan ja bändijohtaja Takasakin välillä vaikuttaa erittäin veljelliseltä. Jopa niin, että kun Minoru vahingossa hellepäissään spiikkaa väärän biisin, asia kuitataan Takasakin kautta, kaikki hyvin.

Uuden albumin parilla raidalla lähdetään napakasti liikkeelle, ”Soul On Fire” ja aivan mahtavasti laukkaava ”I’m Still Alive”, joka jälkimmäinen biisi alleviivaa tuoreen platan jo mainittuakin asennemaailmaa. Kakkosbiisin jälkeen Yamashita heittää plektran myös kohti eturivin tsekkiläisiä, keski-ikään jo syvemmälle ehtineitä rock-karpaaseja. Plektra lentää tummalle ja valottomalle lattialle, eikä rokujen ikänäkö ihan riitä nyt tähän hommaan. Yamashitalta pettää pokka ja basisti hakeekin Marshallin nupinpäällyskiposta aimo kasan plektroja ja antaa ne herrashesseleille suoraan kunkin käteen. Mahtavaa meininkiä.

Minoru Niiharassa Loudnessilla on ihan helposti koko heavyn historian sympaattisin laulusolisti. Kaverin (ilmeisimmin) synnynnäinen lonkkavika pelkästään nostaa pisteitä, samoin itselle tuttu, mutta varmasti monelle käsittämätön englannin aksentti. Alun keikkaa pahasti helteestä huurtuvat nopeat esiintymislasit eivät sympatiasta ole nekään pois, päinvastoin. Ensin tuntuu, että Niihara ei näe ilman laseja, että nyt mennään huurupiiloa pakon edestä, mutta sitten mies luovuttaa, on liian kuuma, ja selviää että lasit olivatkin ihan vaan rekvisiittaosastoa.

Loudnessilla on pokkaa soittaa jo kolmantena yksi kaikkein isoimmista hiteistään, vuoden 1985 ”Thunder In The East”-albumin avausraita ”Crazy Nights”, albumin jolla iso läpilyönti lännessä viimeistään tapahtui. Kaikkiaan bändillä on takanaan jo lähes 30 albumia, joten valinnanvaraa on, tai olisi. Tosin katalogissa on myös parikymmentä albumia, joilta ei nykykeikoilla kuulla mitään. On myös ne seitsemän pitkäsoittoa, joilla Niihara ei laulanut, ja nekin on vaivutettu settilistatermein unholaan.

Akira Takasaki aloittaa ”Heavy Chainsin”, iso kasarihitti sekin, häkellyttävän komealla ulvotuksella, samanhenkiseen kitaraoutroon biisi myös päättyy. Koko keikan upein veto uhkaa olla ”The Sun Will Rise Again” samannimiseltä albumilta (2014). Mutta hetikohta tuleekin uuden levyn ”Until I See The Light”, ja päätöksenteko on vaikeaa. Ennen ”This Lonely Heart”-vetoa Minoru Niihara selittää tunteikkaasti, miksi tällä eurorundilla soittaa paikkokannuttaja Ryuichi Nishida. Bändissä vuodesta 2009 vaikuttanut Masayki Suzuki sai tammikuussa sydänkohtauksen ja toipuu siitä kotonaan Tokiossa. Mutta Nishida hoitaa homman erinomaisesti, varsinkin jantterin kihinäistä peltityöskentelyä on ilo seurata. Eikä kyse olekaan mistään hanttipaukuttajasta, Nishida on soittanut esimerkiksi jo joitain vuosia Japanissa asuneen ex-Megadeth-kitaristi Marty Friedmanin bändissä, ja jos nyt jossain niin siellä pitää polkea nopeasti, ja nopeammin.

”Massive Tornado” on tuoreen levyn thrashrymistelyosastoa, ja sen aikana pitääkin hakea illan viimeinen pilsneri. Instrumentaali ”Kama Sutra” (kyllä vaan) suo Niiharalle pikku hengähdystauon, nimittäin jos perspiroi alalattia, niin pakko on lavallakin olla aivan dystooppisen kuuma. Bändin ensimmäisen ison albumin ”Disillusion” (1984) hittiraita ”Crazy Doctor” aloittaa loppuli’un. Loudness ei soita tunnetusti encoreita. Tälläkin Euroopan rundilla vain Belgian Westerlon Het Debuut-klubilla kahdeksan iltaa aiemmin oli niin kova meininki, että bändi heltyi yhteen encoreen. Eikä se todellakaan tarkoita, etteikö Prahan vedolla olisi kova meno ja meininki, Loudness on vain tiukka periaatteen bändi. Soitetaan mieluummin hyviä keikkoja kuin encoreita. Hikinen, intensiivinen keikka päättyy varhaisalbumi ”The Law of Devil’s Landin” (1983) raitaan ”In The Mirror” ja perinteisistä perinteisin show’n päättäjä on ”Hurricane Eyes”-albumilta löytyvä napakka ”S.D.I.” Näin siis: https://www.setlist.fm/setlist/loudness/2018/klub-nova-chmelnice-prague-czech-republic-53eb17fd.html

Uusi levy on uuden alku, Loudnessilla on vielä paljon soittovuosia jäljellä. Se ei ole koskaan sekoillut rock’n’rollin lieveilmiöiden kanssa, ainakaan liikaa. Takasakin biisikynä on edelleen terävä, ja sama leimaa tuorettakin ”Rise To Glory”-albumia, mikä aina on leimannut Takasakin kirjoitustyötä, tehdään mitä tahdotaan, genreistä ja jopa ankaristakin kritiikeistä viis. Sillä samuraiasenteella heavy metallin yojimbo on johdattanut miehistönsä läpi suosion alamaiden ja lajityyppien epämuodikkuuksien, ja nyt Loudness on uransa ehkä kovimmassa iskussa. Se ei ole enää nuori, mutta ei nuoruus ole mikään itseisarvo. Sattuminen Tsekkeihin samalle illalle Loudnessin kanssa, nähdä Akira Takasakin soittavan veret seisauttavan suvereenilla tavallaan sähkökitaraa puolentoista metrin päässä ja koko vedon napakka laatu sinänsä, takasivat, sanonko….sanon, vuoden tähän asti tärkeimmän keikan. Domo arigato gozaimasu Akira-san. Loudness, thunder from the East. KG

Posted in glam metal, groove metal, heavy metal, heavy rock, power pop, progressive metal, speed metal, thrash metal and tagged 8118, Akira Takasaki, Crazy Doctor, Disillusion, Heavy Chains, Het Debuut, Hurricane Eyes, I'm Still Alive, In The Mirror, Julie Rodesch, Marty Friedman, Masayki Suzuki, Masayoshi Yamashita, Megadeth, Metalcraft, Metaldays Tolmin, Michael Stein, Minoru Niihara, My Own Ghost, Rise To Glory, Rock Club Nova Chmelnice, Ryuichi Nishida, S.D.I., Secret Entertainment, Soul On Fire, The Law of Devil's Land, The Sun Will Rise Again, This Lonely Heart, Thunder In The East, Tuska Open Air 2015, Until I See The Light | Leave a comment

01 heinä 2018

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa” kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Posted in avantgarde metal, black metal, black'n'roll, crossover thrash, extreme metal, festival, folk metal, gothic rock, hardcore, heavy metal, melodic death metal, open air, power metal, progressive black metal, progressive metal, second wave black metal, sludge metal, speed metal, symphonic metal, thrash metal and tagged Anthems To The Welkin at Dusk, At THe Gates, Bass Commander, Brandon Lee, Crimfall, Dark Vader, Dimebag Darrell, Enemy Of God, Episode II, Far From Any Fate, Feel Berlin, Foreseen, Framed In Blood, Galactic Empire, Helena Haaparanta, Helsinki Stage, Ihsahn, In The Nightside Eclipse, Inferno Stage, Inferno-lava, Inno A Satana, IV Equilibrium, John Williams, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Konesydän, konserttiarvio, Lost Boys, Main Theme, Mikko Häkkinen, Mille Petrozza, Never Say Die, Pantera, Pleasure To kill, Power Intoxication, Red Death, Rock Cafe Tallinn, Sami Yli-Sirniö, Samoth, Satan Is Real, Silver and Bones, Star Wars, The 69 Eyes, The Imperial March, Toteemi, Tuska Festival, Tyrantti, Vinnie Paul | Leave a comment

01 heinä 2018

Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018

Kaksikymmentä vuotta täyttäneen Tuska Festivalin avaava perjantai lähtee käyntiin tuttuun ja totuttuun tapaan jo varhain iltapäivällä. Tänä vuonna kuitenkin tuntuu, että hetikohta porttien avaamisen jälkeen aluella flaneeraa jo jengiä muutamaa aiempaa kesää enemmän. Ehkäpä yhdysvaltalaisen sludgejyrä Crowbarin sijoittaminen alkuiltapäivään on ollut kannatava veto.

Omaa Tuskaani ei aloita sen avausesiintyjä, tanskalainen Baest, vaan festarin sisälavan eli Inferno Stagen korkkaava kotimaisen dark-ja black metallin todellinen oman tien kulkija, legendaarinen Gloomy Grim. Ja uskokaa tai älkää, mutta tämä aina tähän asti näkemättä jäänyt bändi onkin henkilökohtaisen Tuskani yksi ennakkoon odotetuimpia tapauksia. Nämä on oikeastaan pitänyt katsastaan koko olemassaolonsa ajan. Gloomy Grimissa on nokkamies Agathonin rinnalla ehtinyt vaikuttaa 10 muusikkoa. Mikä nyt näissä piireissä ei vielä tavattomasti ole, mutta kertoo siitä, että GG on Agathonin bändi, Agathonin väylä omille rituaaleilleen. Sillä niitähän Gloomy Grimin keikat ovat, eivät pelkästään keikkoja. On rekvisiittaa ja äänikuvavälikkeitä, mutta myös alastonta naista lavalla uhrattavana, joskin tänään häveliäästi valkoiseen kankaaseen kiedottuna. Muut muusikot yrittävät näennäisen kaikkensa, että huomio olisi Agathonissa, mutta onnistuvat toimimaan eleettömyydessään ja ikäänkuin eri bändiin kuulumisessaan täysin päinvastoin. Eli huomio on välillä häiritsevästi siinä muussa, joka ei alleviivaa Gloomy Grimin konseptia, eikä täytä bändin nimen lupausta. Mahdotonta sanoa mitään soitetuista kappaleista, mutta se on sanottava, että ensiotannastani erittäin tärkeää työtä suomalaisen blackin kentällä jo vuodesta 1995 tehneestä Gloomy Grimista jää kuitenkin postiivinen loppumaku, jos sallitte sanan positiivinen tähän väliin. Tumma nuori neitokin selviää show’sta hengissä, pitää oikein valojen sytyttyä varmistaa asia. Agathonin kähinä, rujo hahmo ja maaninen tassuttelu ympäri lavaa onnistuu hetkittäin saattamaan läpi oikeasti ilkeän fiiliksen, Lord Heikkisen kitaraliidien avittamana, ja se on tähän aikaan päivästä paljon sanottu.

Gloomy Grim.

Rapsakka siirtymä päälavan aka Radio Rock Stagen eteen ja hyvät jalansijat yyteröidä Crowbar, sludge metallin suunnannäyttäjä ja pioneeri, joka yhdessä kotikaupunkinsa New Orleansin muutaman muun bändin, kuten nyt vaikkapa Eyehategodin ja Acid Bathin kanssa oli synnyttämässä koko lajityyppiä ja kaikkien todellisten sludge-ihmisten läpituntemaa NOLA-skeneä. Ja siis kyllä, siinähän se Crowbar suorittuu nähdyksi, mutta eipä juuri muuta. Tuuli tarttuu tässä vaiheessa pikkuilkeästi bändin soundiin, laulaja-kitaristi Kirk Windsteinin harmaa parta toimii mainiona tuulipussina ja puhurimittarina. Vaakatasossa välillä mennään. Windstein ja alakerrastosta jynkyttävä Todd Strange ovat bändin kaksi alkuperäisjäsentä, eli Crowbar liikkuu yhä ihan mainiolla kokoonpanolla. Mutta tylsäksihän tämä käy muutaman lanauksen jälkeen, pitäisi nauttiakseen olla ihan kunnolla sisällä lajityypissä, nyt meinaa käydä samantyyppinen kuoliaaksinukahtaminen kuin taka-aikojen Tuskassa Neurosiksen keikalla. Crowbar ehtii jumittaa 50-minuuttisessaan peräti 11 biisiä, niistä tehokkaimmin tulevat läpi alulla settiä ”..and Suffer As One” ja ”To Build a Mountain”. Crowbar on bändi, jota haluaisi diggailla ja ymmärtää enemmän, mutta ehkä se vaatii toisenlaisen mielentilan ja klubiympäristön, joita odotellessa.

Helsinki Stage on Tuskan keskikokoinen telttalava, mutta väitänpä että asiat oli taannottain paremmin, kun kakkoslavakin oli yhä avolava. Toki, sateen sattuessa on nyt kaksi lavaa, missä voi säilyä kuivin jaloin, mutta Helsinki Stagen soundi ei vaan monenkaan bändin kohdalla ole kohdillaan ja siellä on saatava aika täsmälleen oikeat jalansijat, jotta kuulee ja näkee riittävän hyvin. Ruotsalainen Tribulation selviää telttalavan soundihaasteesta yhtenä parhaista, kuinka ollakaan. Ja muutenkin, tässäpä vasta persoonallinen ja mielenkiintoinen metallibändi, niitä muunkinlaisia nimittäin on. Ruotsin kartalla Tribulationin kotipaikka Arvika on ei missään, skoogessa lähellä Norjan rajaa. On ollut pikkukaupungin hiljaisuudessa aikaa ja paloa virittää omintakeista metallikeitosta nyt jo neljän pitkäsoiton ajan. Alun mustasta kuolosta Tribulation on sittemmin jalostunut upeasti polkevaksi black’n’roll-bändiksi, joka pesee kaiken maailman yliarvostetut kveletarkitjamitänäitänyton samantien. Lavaa hallitsee Johannes Anderssonin massiivinen hahmo, masiivinen basso ja tuonmaailmainen korina. Mutta myös kitaristi Jonathan Hultenin hämmentävä, kaunis, kiehtova ja häkellyttävän androgyyni tanssahtelu ympäri lavaa. Ensin asiaan perehtymättömämpi ja alkavalla ikänäöllä varustettu kuulija voikin luulla, että hienoa kun on otettu nainen kitaraan. Pelkästään Hultenin takia bändi kannattaa ottaa haltuun, upeaa toimintaa, kitaransoiton yhtään häiriintymättä. Jantterin on pakko olla ihan oikea tanssija, nyt ei puhuta mistään lionsnuorten balettikerhosta. Tribulation jyskii mahtisoundeilla läpi 13 biisin settinsä, kaikkein kovin on pitkä instrumenttaali kahdella t:llä, ”Ultra Silvam”, sekä alulla settiä kuultava ”Winds”. Siinä missä blackmetallin voi katsoa paikoin kokeneen inflaatiota hipstereiden diggailemana Flow-ajeluna iltapäivän kavereillenäyttäytymisen ratoksi, Tribulationin kaltaisia asenteellisia ja omaperäisiä bändejä tarvitaan kipeästi. Ja kuinka olla, sarja jatkuu, en ole nähnyt edelleenkään kuin yhden huonon ruotsalaisen bändin. Hoitakaa Tribulation klubirundille nyt joku ja pian, olen paikalla.

Tribulation.

Tribulationin tiukan show’n jälkeen, niinkuin aina tiukan show’n jälkeen tulee tämä, että on pakko luoda katse uudelleen festariohjelmaan ja miettiä ihan uusiksi. Että hyvien bändien perässähän täällä tosiaan juostaankin, ei kellokortin. On ollut ajatus tarjota Turmion Kätilöille viimeinkin tilaisuus, vaikka harvalukuinen vakilukija tietääkin, ettei suomenkielinen melske ole oma juttuni. Mutta viime hetkellä, kiitos siitä, tulee vanhalta frendiltä viesti, että tsekkaa pikkulavalla Keoma. Ja kyllä kannattaa. Keoma pääsi geimeihin mukaan Tuskan järjestämän bändiskaban kautta, sen yleisöäänestyksen voittajana. Keoma soittaa taitavuutta vaativaa progemetallia hiukan ehkä jonkun Soenin hengessä, mutta onnistuu jopa muistuttamaan hetkittäin Dream Theateria. Oma persoonallinen ote tulee nuorelle stadilaisryhmälle laulaja Jazin hardcoremmasta otteesta ja väitänpä että basisti Jaskan bassolinjoista aika tavalla myös. Ja on aina ilo nähdä, kun nuori bändi on isossa paikassa, isolla vedolla. Ja saako sanoa? Ai jaa. Ok. Hyvä. Yksi Tuskan kovimmista yllättäjistä soittaa vielä samana päivänä nähtävän, ja todennäköisesti isohkolla kädellä esikuviinsa kuuluvan, norjalaisen Leprouksen, aivan suohon. Ei voi mitn.

Pikku hammitauko Tuskan laajalla ja hyvinvarustetulla skruudausalueella. Missä on siis pystypöytiä ja ruokailua varten telttakatoskin, niin ettei tarvitse maustaa mäiskettään lokin jo kerrattain sulattamalla omalla mäiskeellään, ja kun oikeaan aikaan on jalkeilla, jonoutumatkin ovat ihan inhimillisiä. Palvelu Tuskassa pelaa, on saunaa, pienpaahtimon kojua, elintarvikekauppa, mechandisemaailma ja paljon oheistoimintaa (tänä vuonna mm. yhteistyö Helsingin kauhuelokuvafestarin kanssa). Ei täältä oikeastaan puutu kuin laskettelurinne ja apteekki. Kovin moni pistetapahtumia ja megakonsertteja Suomessa järkkäävä taho voisi ihan nöyrällä mielellä tulla ottamaan Tuskasta mallia, lavojen sijoittelun, aikataulutuksen ja oheispalveluiden suhteen. Minimissäänkin näiden. Tuskan tämänvuotisesta ohjelmasta sensijaan varmaankin useampikin parta paukahtaa, mukana oli melko paljon insinööritason matematiikkametallia, monissa eri muodoissaan. Itse olen armelias, mutta taatusti jotakuta hätkähdytti myös syntwave-akti Carpenter Brutin ottaminen ohjelmistoon. Mutta sen voi itsekin todeta hän, että moni nyky-Tuskan artisti olisi omemmillaan jo Flow’ssa. Vaan minkäs teet, tekniikkametalli on suosittua, ja sitä tarjotaan mitä halutaan.

Mässytauon jälkeen on mahdollisuus katsastaa Moonsorrow’n vedosta puolet. Mutta Moonsorrow katsotaan kokonaan tai ei ollenkaan, joten suunta jälleen kohti Inferno Stagea eli sisätiloja, jossa jo kohta Hampurin tumma duo Mantar jyskiikin keikkansa käyntiin. Mies, huuto ja kitara, sekä rummut riittää Mantarilla isoon soundiin ja isoon toimitukseen. Juniorimmalle lukijakunnalle muistutukseksi, että näinhän UG-bläkkistä aikoinaan soitettiin, kitara ja rummut. Mutta Mantar on enemmänkin erittäin tummaa sludgea. Kuinka paljon solisti Hannon huuto tuo ilmaisuun lisää, jää kysymysmerkin puolelle. Mutta Saksan tehoduon kolmevarttisen jaksaa vaivatta tsiigata loppuun, ja aivan loppuun se onkin tsiigattava, sillä bändin komein eepos ”Era Borealis” soi viimeisenä.

Mantarin Erinc ja Hanno.

Dead Cross Yhdysvalloista on puoliksi superbändi. Se superpuoli on Slayerin pitkäaikainen ja alkuperäinen (tunnetusti ei tosin nykyinen) rumpali Dave Lombardo, ja lauluvastuussa oleva Faith No More-ja Fantomas-nokkamies, itse Mike Patton. Bändin toinen puolisko on tuntemattomampaa osastoa, The Locustissa grindiä veivaava Justin Pearson bassossa ja Retoxin Mike Crain kitarassa. Toisin sanoen, Dead Cross on hyvinkin kuolevainen, Slayerin jättäneen Lombardon perustama nykybändinsä, ja Pattonille yksi tekeminen muiden joukossa. Eikä ollenkaan laadukkainta Pattonia, minkä kuka tahansa vastaantuleva Faith No More-fani varmasti allekirjoittaa. Dead Cross soittaa päälavalla ihan ok tuntisen hardcoreaan, mutta viikkokausien odottamisen arvoinen keikka ei ole. Silti iso hatunnosto Tuskalle ryhmän saamisesta Suomeen, tietenkin. Patton näyttää rottarotsissaan, havaijipaidassaan ja tyyliin mutsinsa jouluksi ostamissa sukissaan jonkun Floridan rantaresortin niljakkaimmalta vuokraisännältä, jolta pystyy ostamaan muutakin kuin vuotavan veneen. Lombardoa ei näytä haittaavan, mutta muuten bändillä on huono fiilis, joku on pahasti pielessä. Tuuli tarttuu Pattonin lunttilappuihin ja pitkä mikkipiuha on kokoajan väärässä paikassa. Yhtäkkiä Patton syöksyy lavateknikon luo sivumpaan, näyttää sormella omaa daijuaan, huutaa täysillä ja näyttää teknikon daijua. Sanoma tulee läpi, eikä meitä todistajia olekaan kuin muutama tuhat. Basisti Pearsonia vituttaa yleisön huutelu ja muutenkin tunnelma on hetken aika haitarista. Keikka itsessään soljuu kohti vääjämätöntä ja helpottavaa loppuaan, olen nähnyt Lombardon kolmatta kertaa ja Pattonin ensimmäistäni. Kaikki siis niiltä osin hyvin. Bändin vakiocover, Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” on ihan tehokas veto ja bändin omasta hardcoresta myös ehkäpä alun ”Idiopathic”. Muuten keikan pointti on olla paikalla, kun kerran Mike Pattonkin on. Jossain kohtaa Mike nostattaa kaksi corpsepaintein varustettua paikallisjannua lavalle, epätoivoisesti kaverit yrittävät pyörittää tukkaa ja olla messissä, mutta tilanne on kieltämättä aika tarkkaan hauskan ja kiusallisen puolivälissä. Loppuhalien jälkeen Patton laatii loppukeikan jätkien naamasta pyyhkiytyneet corpsepulisongit poskillaan. Ja näyttää vieläkin epäilyttävämmältä sopijaosapuolelta.

Kotimainen, isoissa nousuissa oleva Shiraz Lane tuli hiljattain nähtyä Vantaalla, joten virhe tapahtuu tässä kohtaa ja askellan Helsinki Stagelle tsiigaamaan norjalaista logaritmiheavyorkesteri Leprousta. Leprous ei ole diplomi-insinöörimetallin edes pahimmasta päästä, sillä on ihan tunnistettavia ja aivoilla käsitettäviä, komeita biisejä. Ja tunnustaa pitääkin, että bändi on soinut henkilökohtaisen kotoisessa musacornerissakin aika paljon. Alunperin lähdin bändiä seuraamaan siksi, että se liittyy Emperor-mytologiaan mutkan kautta, osa jässiköistä kun on soittanut tai soittaa Ihsahnin soolobändissä. Mutta tänään, tässä ja nyt ei kyllä putoa yhtään. Einar Solberg (joka siis soittaa Ihsahnin orkesterissa edelleenkin, ja jota on nähty myös Emperorin livekokoonpanossa) on sidottu liikaa kiippareidensa taakse, eikä bändin staattisuus ainakaan tällä helpotu. Solbergin omintakeinen ääni riipii tänään myös korvia, ainakin tänne suhteellisen takalinjoille, telttalavan soundin kokonaiskuvalla lienee osuutensa asiaan. Tätä keikkaa olen oikein odottanut ja siinä se soljuu eteenpäin kärvistellessä. Leprous osaa lajinsa ja asiansa, näille on varmaankin sisäilmakeikalla vielä annettava tsäänssi.

Leprous.

Helsinkiläisen Arionin kunniaksi on sanottava, että valitsen kataloogista seuraavaksi sen, enkä päälavalla meuhoavaa Arch Enemya, joka on genressään iso ja Suomessakin todella suosittu, niin että Meshuggahin tapaan sekin jatkaa täältä matkaansa Provinssiin. Mutta Arion on yksinkertaisesti kiinnostavampi, ja palkitsee todella positiivisella, rennolla ja laadukkaalla power metal-nykäisyllä. Tänään kolme varttia on Arionille juuri ihannemitta, kaikkien bändien kohdalla ei tässäkään voi sanoa samaa. Onkohan kuulkaa jopa niin, että Suomi on melodisen power metallin saralla yksi ihan maailman johtavia maita? Arion on tätä jatkumoa komeilla biiseillään, tänään Inferno Stagen hämärissä ”Seven” ja ”Unforgivable” polkevat tykimmin. Constantinestakin tuttu Lassi Vääränen on maailmanluokan solisti, ja hommeli on muutenkin kovasti hallussa. Arion kiitää ja jatkaa matkaansa seuraavan illan Lankafestille. Yksi koko Tuskan 2018 parhaista keikoista on nähty. On myös sanottava, että Arion onnistuu ehkä vähiten kärsimään sisälavan tämänvuotisista soundeista.

Meshuggah djenttaa ja ylisoittaa Helsinki Stagella seuraavaksi peräti yli tunnin. Arvostettu bändi, ja paperilla todella mielenkiintoinen, mutta livenä en löydä sitä musiikillista eldoradoa sitten millään. Jokainen bändi, jossa solisti joutuu tulemaan siihen monitorille nojalleen viettämään aikaa, että nyt me yleisön pojat ja tytöt kuunnellaan kun meidän kolme kitaristia soittaa niin ja niin monta miljoonaa nuottia tunnissa, että korkeakoulupohjiltakin meinaa mennä järki ennenkuin ensimmäinen haukotus murtaa tiensä ulos. En ole levyiltä innostunut Meshuggahin marsmönkijämetallista, enkä innostu livenäkään. Sen verran lusin menemään jossain siinä teltan takaosan ja anniskelualueen välissä, että pikkuisen kehtaamalla ja valkoisesti valehtelemalla voi sanoa Meshuggahin kuitatuksi nähtyjen joukkoon.

Body Count.

Anniskelualueella törmään työkuvioista tuttuun taistelutoveriin, jonka kanssa yhdessä toteamme, että alkamaisillaan on se, minkä takia tänne ylipäätään on taka-ahteri tänään roudattu. Taistelutoveri on ensimmäistä kertaansa Tuskassa, ja vain yhden bändin takia päivälipun maksaneena. Arvostan. On aika Body Countin ensimmäisen ikinä Suomen keikan, jonka järkkäämisestä Tuska-organisaatiolle isot pojot. Body Counthan perustettiin vuonna 1990 Los Angelesin South Centralissa pitämään jäsenensä poissa pahanteosta, ja sekoittamaan tehokkaasti piiskaavaan crossover thrashiin rapin ja hip hopin kaikuja. Alkuperäisistä katujen kasvateista ovat mukana edelleen liidikitaristi Ernie C., ja herroista vieläkin päällikömpi, legendaarinen Ice T. Tämmöisiä keikkojahan ei siis ihan oikeasti jätetä väliin serkkumiehen kolmansien häiden tai lähiöpubin seireenisen kutsun vuoksi, vaan nämä pitää itse todistaa ja olla paikalla. Kiitän itseäni, ja Tuska-organisaatiota. Nyt on nimittäin kovaa settiä. On nimittäin myös niin, että keikka räjähtää käyntiin Slayer-coverkaksikolla ”Raining Blood/Postmortem”. Ja ekassa biisissä on kannuissa kätevästi lavan takaa napattu vieras, Dave Lombardo. Joka on taatusti niputtanut nämä biisit joskus tiukemminkin, mutta nyt idea on pääasia. Body Countin oma rumpali Ill Will astuu remmiin ja homma jatkuu klassisen esikoisalbumin (”Body Count”, 1992) kutosraidalla ”Bowels of The Devil”, ja aivan hillittömän kovalla ”Manslaughter”-albumin (2014) nimiraidalla. Ainoa haaste oikeastaan on, että bändiä soitatetaan liian hiljaa, joka sekin on herkuksi aika harvinaista. On pakko siirtyä miksaustiskin linjalle, ja meininki paranee heti. Ice T käskyttää, ja pitti pyörii. Monen biisin alkuun Ice T pitää ominaiseen tapaansa pikku palopuheen, siitä mikä oikeasti tuntuu maailmassa tärkeältä. Päällikkö tilaa mm. yleisöltä ablodit eturivin 12-vuotiaalle tytölle, joka on vartavasten tullut Body Countin keikalle. Hetkeä myöhemmin tytön paikalle roudannut isäkin saa ablodit. Elämä jatkuu, katujen kasvatit ovat päässeet pitkälle. Ice T esittelee taustalauluja hoitelevan aikuisen poikansa, hype man Little Icen, ja ihmettelee ajan kulumista toteamalla, ”when the fuck that happened”, viitaten faktoihin että oma poika on bändissä, ja että just tuli täytettyä 60 vuotta.

Matkalla yön liikuntavälineisiin kuuluu jupinaa, että olihan se iso pettymys, siis Body Count. Itse on vaikea kyllä nurisemaan ruveta, veto oli kovimpia omissa Tuskissani koskaan. ”Black Hoodie”, huikea huudatus ”Talk Shit, Get Shot” ja ”Cop Killer” niittaavat aivan häkellyttävän kovan Body Count-keikan. Se aina auttaa, kun on nähnyt ne asiat mistä tekstittää ja sitten illasta toiseen livenä laulaa, ei tarvitse elää niin hirveän mielikuvitusmaailmassa ja keksiä menemään. Siinä, Los Angelesin likaisten katujen pelontunteessa ja epävarmuudessa on aina ollut, ja on Body Countin voima. Bändi vetää vielä näennäisencoret, eli se esittää poistuvansa lavalta ja yleisö esittää haluavansa vielä muutaman biisin. Ice T osaa jopa tämän musahistorian encorekontekstin heittää kyseenalaiseksi, mitä se toki onkin. Kuullaan Suicidal Tendencies-cover ”Institutionalized” , jonka myös Suikkari-rumpali Lombardo kuulee backstagelle asti. Vielä muutama muu, ja ”This Is Why We Rideen” päättyy setti. Tuskan avauspäivä on paketissa, yksi koko festarin historian tärkeimmistä maahantuonneista (niitä muita huikeita vuosien mittaan tapahtuneita maahantuonteja unohtamatta) on nähty. KG

Posted in black metal, black'n'roll, crossover thrash, death metal, djent, doom metal, extreme metal, festival, folk metal, hardcore, heavy metal, hip hop, melodic death metal, open air, post metal, power metal, progressive death metal, progressive metal, sludge metal, speed metal, symphonic metal, thrash metal and tagged Acid Bath, Agathon, and suffer as one, Anthems of The Welkin At Dusk, Arch Enemy, Arion, Black Hoodie, Bowels of The Devil, Carpenter Brut, Cop Killer, Crowbar, Dream Theater, Emperor, Era Borealis, Ernie C, Eyehategod, Gloomy Grim, Helsinki Stage, Ice T, Ihsahn, Ill Will, In The Nightside Eclipse, Inferno Stage, Inferno-lava, Institutionalized, Johannes Andersson, Jonathan Hulten, Junior Ice, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Keoma, Kirk Windstein, konserttiarvio, Leprous, live report, Lord Heikkinen, Manslaughter, Mantar, Meshuggah, Moonsorrow, Neurosis, NOLA, Postmortem, Radio Rock Stage, Raining Blood, Seven, Soen, Suicidal Tendencies, Suvilahti Helsinki, Talk Shit Get Shot, This Is Why We Ride, To Build a Mountain, Todd Strange, Tribulation, Tuska Festival, Ultra Silvam, Unforgivable, Winds | Leave a comment

11 kesä 2018

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon. Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

”I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

Posted in crossover thrash, death metal, festival, hard rock, heavy metal, heavy rock, horror punk, open air, power metal, progressive metal, psychobilly, speed metal, suomirock, thrash metal, Uncategorized and tagged 7 sinners, Aksu Hanttu, Amberian Dawn, Andi Deris, Anton Kabanen, Are You Metal, Atte Palokangas, Balls To The Walls, Battle Beast, Beast In Black, Berserker, Blind and Frozen, Blood of a Lion, Camilla Rauhala, Castaway, Crazy Mad Insane, Donna Summer, Eagle Fly Free, End of the World, Gamma Ray, Ghost, Golden Elk, Helloween, Hit The Lights, Hollow Eyes, Hot Stuff, I Want Out, Jon Mikl Thor, Kai Hansen, Kasperi Heikkinen, Kill (those who oppose me), Let Me Out, Lost Society, Mark Tornillo, Marko Annala, Mate Molnar, Metallica, Michael Kieske, Michael Kiske, Midnight Mover, Mike Bayend, Mokoma, Mustasch, Night Nurse, Niklas Etelävuori, Olli-Pekka Laine, Peter Baltes, Poisonblack, Power, Power Trip, Pumpkins United, Ralf Gyllenhammar, Sami Leppikangas, Samy Elbanna, Sentenced, Shadow Soldiers, Shovel Man, South Park Tampere, Stalingrad, Terror Hungry, Thank You For The Demon, The Time of the Oath, Thor, Thunderstone, U.D.O., Wolf Hoffmann, Yannis Papadopoulos | Leave a comment

04 kesä 2018

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Posted in festival, garage rock, glam metal, glam rock, hard rock, heavy blues, hip hop, New Wave, open air, pop, progressive metal, psychedelic rock, punk, rock, rockabilly, speed metal, suomirock, thrash metal, Uncategorized and tagged Ajan takana, Aleksi Ripatti, AvAciA, Axl Rose, Älä mee siihen taloon joka palaa, Carnival Days, Defenent, Geenivirhe, Hannes Kett, Harder to Breathe, Iron Maiden, Jussi Pelkonen, Kaikki nuoret tyypit, Kaikki on vitun ihan jees, Kolmen markan neidit, Liivit Boys, Locus, Louhela Jam, Mara Balls, Maria Mattila, Mitja Tuurala, Pietari Kiviharju, Pietarin Spektaakkeli, Pirunhyrrä, Powerslave, Ratsia, Ruanda, Sata salamaa, Shiraz Lane, Smack, Turisti, Turku Rock Academy, Tuulee, Tykopaatti, Ursus Factory, Ursus Factory Party, Vantaa, Vicky Rosti | Leave a comment

15 elo 2016

Loud Crowd @ Seurahuone, Viiala 13.08.2016

Loud Crowd perustettiin Akaan Viialassa vuonna 1986. Siellä se lopullisesti myös kuopattiin, elokuussa 2016. Varsinaisesti vuonna 1991 pillit pussiin laittanut bändi halusi soittaa vielä yhden keikan. Vihoviimeisen pistokokoontumisen edesmenneen ystävän, roudarin, ja suurimman fanin muistolle.

Loud Crowd oli aikansa bändilapsi; vaaleata farkkua, tiukuutta, hörhelöä, pantterikuosia, pinkkiä, ruuhkatukkaa. Se syntyi viimeisellä mahdollisella hetkellä voidakseen olla Loud Crowd. Kovia juttuja Suomessa olivat Dio, Iron Maiden, Twisted Sister ja Van Halen. Mutta myös Judas Priest, Ynkkä Malmsten ja jopa Dokken, joiden suuntaan Loud Crowdin musiikki selkeimmin kumarsi. Muutaman vuoden päästä tulisi kuolonmetalli, mörinä, black ja doom, tukkahevin valtakausi olisi auttamatta ohi. Mutta Viialan jantterit ehtivät lyhyessä ajassa paljon. Vuonna 1987 pukkasi jo ulos omakustannesinkkua, ”Goodheart” nimeltään. Singlen painos oli 300 kappaletta, ja nykyään rieskasta saa maksaa ihan suolaisia hintoja. Jo seuraavana vuonna ilmestyi ainoaksi jäänyt täyspitkä ”Guardians”, jolle tuottajaksi saatiin Taikuri itse, T.T.Oksala. Samaisena vuonna ”Goodheart” julkaistiin ihan oikeana sinkkuna, Pokon Epe Helenius oli ottanut bändin ripeässä tahdissa talliinsa, omakustannesinkun kuultuaan, niinkuin tuohon aikaan monesti tapana oli. Pokolla toki oli tapana myös keräillä bändejä rosteriinsa, ei niinkään markkinoida tai konseptoida niitä.

Vielä yksi sinkku ehdittiin julkaista 1991, ”Stormwind”, ja kakkosalbuminkin nauhoitukset aloittaa, mutta sitten bändin toiminta liukeni linjaerimielisyyksiin. Sittemmin, nauhoja säästelläkseen, JJ-Studioitten Juuso Nordlund joutui jyräämään demoasteella olleen levyn ikuisiin kadoksiin. Viimeinen keikka soitettiin uuden vuoden aattona 1991.

Erikoista Loud Crowdissa oli aikoinaan muutama asia. Ensinnäkin se ponnisti paikkakunnalta, josta kukaan ei juuri koskaan ollut kuullutkaan. Ellei sattunut olemaan viilojen suurkuluttaja, tai asumaan lähellä. Viialan bändihistoria oli valtakunnallisesti olematon. Toisaalta, valtaosa bändistä oli aloittaessaan aivan häkellyttävän junioreita. Soolokitaristi Pex Siltala ja laulaja Jari Parikka olivat muita vanhempia, mutta basisti Jycä Sirainen, rytmikitaristi Jami Katajisto ja rumpali Mirka ”Leka” Rantanen olivat osastoa 14-17 ikävuotta. Ja kolmaalta, heavybändejä ei ihan hirvittävää kattausta Suomessa vielä ollut. Oulun Riff Raff, Kuusamon Zero Nine, Vihannin Gobra, Turun Ironcross ja Nakkilan Judas Priest eli The Oz, sekä tietenkin suomenkielisen hevin pioneeri O.S.S.Y. Joensuusta olivat jo alan veteraaneja, mutta seuraava aalto oli vasta alkamassa. Tarot oli juuri julkaissut esikoisalbumin, ja Tarottien ”Wings of Darkness”-esiintyminen pyhässä Levyraadissa pakottikin monessa rintamamiestalossa korvapuustin keuhkoputken puolelle. Sitten oli tietenkin vaasalainen Wild Force, ja homman raskautumista pohjustaneet A.R.G., National Napalm Syndicate ja Stone, mutta periaatteessa kotimaiset heavybändit olivat vähän kummajaisia vielä, varsinkin pikkupaikoilta ponnistaessaan. Loud Crowdin varhaisia keikkakumppaneita olivat nokialainen Outburst ja ikaalislainen Innocent Exile. Keikkarintama aukesi nopeasti , ja aivan pohjoisessakin riitti vetoja, kun Pexin kautta tuttu Gobra-yhtyeen Tony Reno myi keikkoja niille suunnin.

Suorastaan käsittämättöntä oli Loud Crowdin pääsy Hämeenlinnan Ahveniston ensimmäisen Giants Of Rock-festivaalin lavalle. Viialan kölvien Iso Päivä oli 15.8.1987, siis kun bändiltä oli ulkona vasta itse kustannettu sinkku. Joku jossain uskoi isosti. Giants of Rockin lavalla nähtiin samana päivänä ulkomaanihmeistä Helloween ja Dio. Festaripäivän kuluessa Loud Crowd oli päässyt tapaamaan itseään Ronnie James Dioa, ja saanut vieläpä kyydin Dion keikkabussilla Hämeenlinnan rautatieasemalle. Pikkujätkien takakujien ja välituntien räkärinkien huhuissa Mirka ”Sledgehammer” Rantasta oltiin viemässä Dion rumpaliksi, näin olen kuullut. Nyrkillätapettavien hämmästykseksi Dion rumpaliksi vaihtui kaksi vuotta myöhemmin Simon Wright.

Loud Crowdin hiivuttua Rantasen tie vei yhdeksi Suomen arvostetuimmista kannuttajista. Ensin TunnelVisioniin, sittemmin Timo Tolkin kokoonpanoihin, Thunderstoneen, Kotipeltoon, sekä perustamaansa uraauurtaneeseen Hevisaurukseen. Jycä Sirainen siirtyi suoraan Horsepoweriin, joka on ilmoitellut uudelleen aktivoitumisestaan kuluvana vuonna. Melkein koko Loud Crowd-miehistö on tahoillaan ollut musiikin parissa aktiivista, joku enemmän, joku vähemmän.

Viiala 13.08.2016: Kylillä on hiljaista, ei uskoisi että täällä jossain tehdään tänään suomalaista rockhistoriaa. Loud Crowd soittaa viimeisen keikkansa ikinä. Edellisen pistokokoontumisen bändi oli vetänyt elokuussa 2003, senkin kotiareenalla. Ovelta saa lippuja, vaikka kylillä on kiertänyt huhu, että Seurahuone on loppuunmyyty. Kaikille tulijoille ranneke kiinnitetään vasempaan käteen. Tapahtuman nimi on Vasenkätisten Vestivaali, Viialan vuotuinen suurtapahtuma, muutenhan täällä on rocktermein varsin hiljaista. Loud Crowd ei ole suinkaan illan ainoa vetonaula, vaikkakin monelle meistä tosin on. Iltaan on kiinnitetty myös Tuomari Nurmio Spuget-yhtyeineen, Jukka Nousiainen ja Saimaa.

Tänään, viimeisen kerran, Loud Crowd-kokoontumisen syy on ystävän poismeno, bändille uskollisen Petterin. Asiasta ei tehdä turhaa numeroa, kaikki paikalla olijat tuntuvat tietävän, miksi koolla ollaan. Hieno tapa kunnioittaa ketä tahansa, on nykäistä kova keikka, laittaa reiluksi tunniksi kaikkensa peliin. Alkunauha soi, kello on tasan 19.00, Crowdille on annettu illan avausslotti. Liiteri vetää 400 henkeä, ihan kaikki eivät vielä ole paikalla, mutta silmämääräisesti suurin osa. Heavyjampat linnoitautuvat eturiviin, valokuvia räpsitään, ja kun Parikka ojentaa kertseissä mikkiä kohti yleisöä, ei lauluavusta ole pulaa, sanat osataan ulkoa. Tätä on odotettu. Kaukaisimmat ovat Pexin spiikin mukaan tulleet yli 500 kilometrin päästä, pohjoissuunnasta on villi veikkaukseni.

Keikka alkaa, kuten alkaa ”Guardians”-albumi, ”Let It Burn”. Soundit on kerralla kunnossa, vaikka tänään ajetaan kovaa. Bändillä on energiat korkealla, se on selvästikin tullut kotiyleisönsä eteen nauttimaan ainutkertaisesta tilaisuudesta, kerran vielä. Yleisö on samantien täysillä mukana, vaikka ilta on nuori ja mökäöljyä on vasta muutama ehtinyt ottaa pohjiksi asti. ”No Way Out” ja ”Beat the Hell Out of Me” rullaavat napakasti, moni biisi lähtee Priestistä muistuttavalla kitaraintrolla liikkeelle, mutta itselle eniten tästä tulee mieleen parhaillaan comebackia virittävä Dokken. Eikä se ole huono asia, koskaan. ”Guardians”-albumi sai varsinkin vuoden 2006 CD-uusinnan kritiikeissä mainintoja kuten ”tasapaksu”, mutta ei tänään tunnu siltä. Suurin osa albumista soitetaan läpi, ja biisit erottuvat toisistaan ihan vaivatta. Moni niistä soveltuisi tänäkin päivänä stadionluokassa kiertäville mammuteille, kuten vaikkapa ”In The Middle of Your Heart”, joka omistetaan Petterin muistolle, tai neljäntenä kuultava ”Wayward Child”. ”Pick Up The Pieces” uhkaa olla setin ärhäköin veto, sen jälkeen eturivin kolmikko vetäytyy lavan taakse vaatteiden vaihtoon, vain kitaristi Jami jää sivustan ovelle fiilistelemään. Nimittäin Mirka Rantanen soittaa rumpusoolon, ja jos kannuttelu kannuttelun vuoksi nyt joskus on oikeutettua ja paikallaan, niin täällä tänään. Viialan Seurahuone ja Sledgehammerin soolo, olen paikalla. Rupeaman päätteeksi Leka heittää kapulat yleisöön, kuin isossa maailmassa, toinen niistä viuhuaa kymmenen sentin päästä ohi. Olen myöhässä, kun en oikein ole kapulankiinniottomiehiä, joku takaani saa sen, ja tuntuu todella tyytyväiseltä. Hienoa näin.

Bändi palaa lavalle aivan järkyttävät kasarikledjut päällään (tai siis Parikka, Jycä ja Pex), ja kieli poskessa. Vanhojen valokuvien perusteella ainakin Parikka on käyttänyt näitä samoja kulta-ajan keikoilla, eikä siinä silloin ole ollut mitään ihmeellistä. Vaalenpunaiset spandexit ja löysä paita, jossa edes aikakauden Meiju Suvas ei olisi näyttänyt hyvältä. Mahtavaa sinänsä, että mies edelleen mahtuu näihin 80-luvun lopun ”vaatteisiin”. Pexin karderoobi taas näyttää siltä, että on vuosi ’85 ja aika mennä tutimaan, mutta ei nyt sentään ihan vielä. Parin biisin jälkeen basisti Jycä heittää kasaritakkinsa yleisöön, kuin isossa maailmassa, ja huikkaa mikkiin: ”muistakaa palauttaa se.”

Muutamien biisien aluksi Jycä huutelee Jamille, millä soinnuilla lähdetään liikkeelle. Jonkun biisin aluksi Jami ihan vilpittömästi toteaakin eturivin väelle, että vielä kun muistaisi miten tää menee. Ultrasympaattista ja mahtavaa, pieni maailma on jo valloitettu lähes 30 vuotta sitten, nyt sitä ei enää tarvitse tehdä. Bändin ilo tarttuu, fiilis vanhassa Seurahuoneen salissa on huikea. Lavalla on silminnähden hikiset oltavat, mutta meininki vain tiukkenee, kun reilun tunnin setti lähenee loppuaan. ”Carry On” on rätväkkä veto, bändin yhteissoitto on aivan hämmentävän kovaa, vaikka käytännössä tällaiset pistomuistelot pannaan kasaan kotiläksyt tekemällä ja yksillä treeneillä, niin ainakin viimeksi 2003. Varsinkin Jyrki Siraisen basso murisee todella komeasti, soitto on rentoa ja vaivatonta, on selvää että mies on pitänyt itsensä vireänä soittohommissa. Varsinainen setti päättyy ekaan sinkkuun, josta kaikki alkoi 1987, ”Goodheart”. Ankara nykäisy, johon Pekka ”Pex” Siltala sipaisee huiman hienon soolon, viimeistä kertaa.

Bändi on käyvinään takahuoneessa, mutta tulee hyvin lyhyen suostuttelun jälkeen vielä takaisin; ”Run ’Till You’re Free” ja koko homman, tiettävästi lopullisesti paketoiva ”Stormwind”. Hienoa, viimeiseksi jääneeseen sinkkuun kaikki loppuu. On keikkoja, joilla on hyvä olla läsnä, ja niitä joilla on tärkeää olla läsnä. Sitten on näitä, joilla pannaan rockhistoriaa pakettiin, eikä ainoastaan paikallista sellaista. Näillä on, kynnelle kyetessään, suorastaan korvaamatonta olla läsnä.

LoudCrowd

Loud Crowdin vedon jälkeen on lähdettävä. Narikasta pitää vielä ostaa ”Guardians”-CD, johon bändi on siponut nimmarinsa. Tuottokin menee hyvälle asialle, Viialan nuorille, joilla ei tänäkään päivänä ole liikaa paikkoja. Ehkä täältä ponkaisee joku valtakunnanluokan bändikin vielä jonain päivänä. KG

LOUD CROWD (1987-1991, 2003, 2016)

Posted in festival, hard rock, heavy metal, heavy rock, power metal, speed metal, Uncategorized and tagged A.R.G., Carry On, Dio, Dokken, Epe Helenius, Giants of Rock, Gobra, Goodheart, Guardians, Helloween, Hevisaurus, Horsepower, In The Middle of Your Heart, Innocent Exile Ikaalinen, Iron Maiden, Ironcross, Jami Katajisto, Jari Parikka, JJ-Studiot, Judas Priest, Jukka Nousiainen, Juuso Nordlund, Jyrki Sirainen, keikka-arvio, keikkaraportti, Kotipelto, Let It Burn, Levyraati, Loud Crowd, Mirka Rantanen, National Napalm Syndicate, No Way Out, O.S.S.Y., Outburst, Pex Siltala, Pick Up The Pieces, Poko Records, Riff Raff, Ronnie James Dio, Saimaa, Seurahuone Viiala, Simon Wright, Stone, Stormwind, T.T.Oksala, Tarot, The Oz, Thunderstone, Timo Tolkki, Tony Reno, TunnelVision, Tuomari Nurmio, Twisted Sister, Van Halen, Vasenkätisten Vestivaali, Wanha Holvi, Wayward Child, Wings of Darkness, Zero NIne | Leave a comment

06 elo 2016

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Posted in alternative rock, festival, glam metal, glam rock, hard rock, heavy metal, heavy rock, indie rock, open air, pop, post punk, power metal, rock, speed metal, thrash metal, Uncategorized and tagged AJ Pero, Beautiful Bomb, Beyond The Black, Blessing In Disguise, Dee Snyder, Diablo, Eddie Fingers Ojeda, Eddie Ojeda, Edge of Our Dreams, festariraportti, Häiriö Pirinen, Herra Ylppö, Hot, I aM (I'm Me), I Was Made For Loving You Baby, InVader, J.Savolainen, Jay Jay French, Jimmy Bain, Judas Priest, keikka-arvio, keikkaraportti, Kimmo Kurittu, Kirjurinluoto, Kurt Vanderhoof, Lemmy Kilmister, Lokki-lava, Maj Karma, Maj Karman Kauniit Kuvat, Mark Animal Mendoza, Metal Church, Mike Howe, Mike Portnoy, No Tomorrow, Nuclear Assault, Olli Herman, On The Radio, Ossi Alisaari, Ozzy Osbourne, Paina, Peltisydän, Penniless, Porispere, Reckless Love, Rukous, Salaliitto, Sanni, Satakunnan Kansa, Scandinavian Girls, Scorpions, Sotaa ei tule, Stam1na, The Human Factor, The Price, Tuulivoima-lava, Twisted Sister, Ukkonen, We are the Weekend, We're Not Gonna Take It, XI | Leave a comment

02 elo 2015

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Porin suistomaa soi Porispere-nimikkeen alla jo viidettä kertaa heinäkuun vaihtuessa elosellaiseksi. Festarihan syntyi vuonna 2011 suuttumuksellisena vastavetona sille, että Porilta otettiin pois aikoinaan mammuttimaiseksi paisunut Sonisphere. Musiikin ystäville tässä kävi hyvin, olihan Sonis aika karmaiseva konsepti, niinkauan kuin sitä kesti. Aloitusvuodestaan lähtien Porispere on harjoittanut erittäin asiallista tuontitoimintaa, varsinkin mitä tulee punkmusiikkiin, ja jo hiukan unohduksiin painuneihin metallin kulttinimiin. Täällähän on kuluneen viiden vuoden aikana nähty mm. Anvil ja Sacred Reich, sekä nyt tälle kesälle hankittu mahtava täky, eli Nuclear Assault todennäköisesti viimeistä kertaa Suomessa, viimeisellä kattavammalla Euroopan-rundillaan.

Ennen Nucciksien keikkaa oli kuitenkin pitkä iltapäivä ja paljon muuta mielenkiintoista, jos kohta thrashlegendan jälkeenkin. Mutta toki Nuclearin keikka oli kuitenkin itselle se suurin houkutin hankkiutua Porin Kirjurinluodolle. Iltapäivä oli nykäisty käyntiin Tuulivoima-lavalla Olavi Uusivirran vedolla. Sen aivan suosiolla olinkin skipannut, ja tähtäimessä oli olla paikalla, kun Pertti Kurikan Nimipäivät aloittaa todennäköisesti aika tarkkaan puoli tuntia kellottavan keikkansa. Myöhästyminen oli todella lähellä, jotenkin Kirjurinluoto ei ole se kaikkein parhaiten viitoitettu kohde Porin alakaupungissa, vaikka toisinkin voisi luulla. Ja olinhan ollut täällä aiemminkin, mutta muisti teki jotenkin tepposet.

Portilla kaikki sujuu sutjakkaasti, väkeä valuu klo 15 aikaan vielä todella leppoisaan tahtiin. Pertti Kurikan Nimipäivien, tai PerKun, eka biisi kuuluu jo sisääntuloalueelle. Bändi saa kunnian korkata päälavan, Pori Jazzeiltakin tutun Lokkilavan. Järjestyksessään toinen näkemäni Nimppari-keikka sujuu tuttuun tahtiin. Solisti Kari Aalto on herkeämättömässä kontaktissa yleisöön, mitä ei voi liian monesta laulumiehestä todeta. Basisti Sami Helle haikeassa hapsurotsissaan toimii biisilistana, toisin sanoen lukee sitä monitorin vierestä kaikille ääneen. Pertti yrittää tutusti eksyä asiasta muutamissa välispiikeissään, mutta tulee nopean toverillisesti hiljennetyksi. Keikka kellottaa loppupuheineen noin 40 minuuttia, itse soittoa siitä on puolisen tuntia.

Kuullaan kaikki tutut, näitähän ehtii takoa 30 minuuttiin aika monta. Toni soittaa rumpusoolon, joka saattelee bändin varsinaisesta setistä ulos. Samin basso ei pysykään pystyssä styrkkaria vasten, vaan rämähtää lavalle, vire häviää. Sami marssii suutuspäissään verhojen taakse. Bändin tukihenkilö tulee virittämään basson ja Sami marssii rocktähden elkein takaisin lavalle. On nämä vaan velikultia. Sympatian laatu ja määrä.

Rennoimmin kulkevat tänään ”Läski-Kari” ja ”Pyhäpäivä”. Bändin tekstipuolihan on jonkinlaista nykykalevalaista trokeeta, monessakin laulussa toistellaan vain kahta lausetta. Mutta silloin ollaankin asian ytimessä, ja se asia on aidoin Suomessa tällä haavaa eksisteeraava punk. Ei ole punk juoda kiljua Puntalan teltta-alueella näkemättä yhtään bändiä, tai esiintyä kännissä suorassa tv-lähetyksessä. Se on väsynyttä ja halpaa. Nimpparit on punk, koska asiat sanotaan erittäin suoraan, ja sanottava voi olla todella pientäkin. On sitäpaitsi erittäin punk voittaa omat rajallisuutensa ja tehdä juuri niinkuin tahtoo. On punk voittaa ihmisten ennakkoluulot, ja on punk mennä selvinpäin suoraan lähetykseen. Ninkuin rumpali-Toni jo perinteeksi tulleessa loppupuheenvuorossaan totesikin; ”me ei voitettu euroviisuja, mutta me voitettiin koko Eurooppa.” Kitaraa biisien väleissä ulvottavalla alkoholistiskenellä ei ole puoliksikaan niin paljoa tekemistä punkin alkuperäisten väittämien kanssa, kuin Nimipäivillä. Nimipäivät on aidosti systeemiä vastaan, vaikka systeeni sitten paikoin olisikin ”vain” oma tuttu asuntola typerine lappuhaalaritätien sääntöineen. Edellämainituista syistä, ja koska bändi on ehdottomasti Suomen sympaattisin, Nimpparit kannattaa nyt tsekata, aina kun mahdollisuus. Ja jos tsekkaamatta on myös orkesterin elämää valottava dokkari, ”Kovasikajuttu”, niin katsokaa. Toni palaa vielä lopussa asiaan, pitkäaikaisena absolutistina: ”muistakaa juoda viinaa, ja olla kännissä. Muistakaa oksentaa.” Ok, katellaan.

Porisperessä on leppoisa meininki. Bändit aloittavat minuutilleen ja täsmälleen, mutta vaihtovälit lavalta toiselle ovat se leppoisa osuus. Kun edellinen lopettaa, voi rauhassa siirtyä seuraavan lavan ääreen, vetää vaikka hodari päähän tai käydä vapauttamassa itseään, ei ole jatkuvaa höntyilyn makua. Muutenkin alueen suunnittelu toimii, lavat ovat riittävän etäällä toisistaan ja oikein suunnattu. Myyntikojuja on inhimmillinen määrä, juuri sopivasti jokaiselle jotakin, kaikkien esiintyjien merchandise löytyy kootusti yhdestä teltasta. Löytyy myös ilmainen puhelimien latausasema, ei tietenkään minkään saippuarasioiden, mutta muutaman uusimman älymallin. Vain yksi asia Kirjurinluodolla korventaa. On ollut sateinen kesä, ja suistomaa imee vettä huonosti, onhan se sitä jo alunalkaenkin varsin täynnä. Kun nurmi rikkoutuu, ja sen taisi jo jazzväki hoitaa valmiiksi aiemmin, nousee deltan mudasta suoraan sanoen paskan hajua, vaikkakin kyseessä toki on muta. Asialle ei järjestävä taho voi mitään tokikaan, eikä se varmaankaan kenenkään tunnelmaa pilaa. Mutta että kyllä kuiva kesä toimii Kirjurinluodolla tämänvuotisen anheaa sadekautta paremmin.

Seuraavaksi testaamaan Tuulivoima-lava, jolla jo kovasti suosittu ja hehkutettu Atomirotta aloittelee settiään. Eikä ole bändiä hehkutettu ihan turhaan. Valtava keikkatahti alkaa näkyä, Rane Raitsikan kitara nykii hypnoottisesti, Rotta itse on esiintyjä keskimääräistä isommalla ES:llä ja pian trion (J.Pajulaakso kolmantena osapuolena, laulu ja koneet) syke alkaakin käydä satakuntalaisen tanssijalan alle. Ja onhan ”Aurinkoon” hieno kesähitti. Rane on nyt soittanut kaikissa Porispereissä tähän asti, kannattaneeko festaria edes jatkossa järkätä, ellei ex-Smack, Problems, Unicef, Lama-legendaa saada lavalle, muodossa eli toisessa. Omalta osalta Atomirotan setti menee puolikorvalla, ystäväsmiehen kanssa ajatuksia vaihdellessa. Atomirotan keikkatahdilla uusintatilaisuuksia tulee kyllä.

Takaisin päälavan tuntumaan, jossa vuorossa suosionsa huippua elävä, näin oletan, Disco Ensemble. Ulvilassa vuonna 1996 perusttettu DE on hämmentävä bändi jollain tapaa. Näissä ei ole mitään vikaa, ja silti on paljonkin. On kuin olisi haluttu soittaa kuntosaliheavya tai niinsanottua kahvakuulacorea, mutta kun sitä tekee puoli miljardia bändiä ympäri maailmaa, niin on kevennetty otetta popimpaan suuntaan. Mutta minulle Disco Ensemblen kaloriton kevytjuntta ei toimi. Eikä kaikesta tarvitse tykätä. Pääseekö tällä solistilla pidemmälle, sen näyttää aika. Muutama upea iskusävel bändillä tietenkin on, kuten vaikkapa sinkkuhitti ”Second Soul” (2012), mutta se taas on niin naurettavan ilmeinen U2-pastissi, että tulee tunne kuin kuuntelisi keikkaa kohtalaisen tiukka muovikassi päässä. En syty, en syytä itseäni, ei ole pakko.

Onneksi tähän väliin voi korkata tapahtuman pikkulavan, eli Vaihtolavan. Suuri tyhjyys ja sieluttomuus tulee nimittäin pian jatkumaan päälavalla. Teksti-TV 666 osoittaa sensijaan peräti viiden sähkökitaran circlemäisellä seinällään, olevansa ainakin jossain määrin hehkuttamisensa ansainnut bändi. Porisperen katalogi mainosti orkesteria sanoin ”eniten porilaiselta kuulostava ei-porilainen bändi”. Aivan totta, näiden soitannassa kuuluu 2000-luvun satakuntalainen psykedelia, mutta myös kultakauden porirock, kaikuja ajalta, jolloin Pori oli Suomen rockpääkaupunki. Ja juuri kun luulit, että ai tää onkin instrumentaali, niin yhtäkkiä Tero Huotari laulaakin säkeistön tai kaksi. Biisit ovat pitkiä ja hartaita, kitaraseinä ei mene puuroksi, bändin vimma ja ilo tulee läpi. Näinkin tämän voi hoitaa, tai nimenomaan näin.

Takaisin Lokki-lavalle, jonne onkin jo viritetty von Hertzen Brothersien komea taustalakana ja valkoisuuttaan hohtava vahvistin/soitinsetti. Valkoinen ylöspano näyttää bändin musiikilta, laboratoriomusiikilta. Bändi soittaa hyvällä fiiliksellä, ja sille on eturivissä oma uskollinen kannatajakuntansa, ja hyvä niin. Ei nämä minua mihinkään tarvitse. Seuraan muutaman alkupään biisin erittäin edestä, mutta kun jengi alkaa huojuttamaan itseään puolelta toiselle, on aika vetäytyä anniskelukarsinaan ja vetää yksi kylmä keimo. Hertzileijjaa miten bändi käy tarkasti kuin atomikello, mutta juuri siinä sen ongelma, tai haaste. Miten saada homma elämään ja hengittämään. Tuore sinkkubiisi ”New Day Rising” on komeaa stadionrockia, mutta siinäpä se. Järjestyksessään toinenkaan yritys syttyä veljesten musisoinnille ei tuota kohdallani tulosta.

Takaisin telttalavalle ja paikka mellakka-aidalta, tai lähes. Tämä bändi on nähtävä läheltä, nämä ovat mitä todennäköisimmin viimeistä kertaa Suomessa. Tämä on Nuclear Assault, 80-luvun newyorkilainen thrashlegenda, joka otti teksteihinsä ja kuvastoonsa kylmän sodan ja ydintuhon uhan. Ja erottui sillä jo pelkästään tuhansien kanssakaasuttajien joukosta. Lisäksi bändi oli, Big Fouriin ja moniin muihinkin verrattuna, aina uskollisempi thrashin punkjuurille.

Eikä siinä kaikki, rivistössä on edelleen kolme alkuperäisjäsentä vuodelta 1984. Bändihän syntyi, kun basisti Dan Lilker sai kenkää Anthraxista, jota oli ollut perustamassa Scott Ianin kanssa 1981. Lilkerista tuli myöhemmin lanausalan todellinen ratamestari, Assaultin lisäksi mies on nähty viime vuonna kuoppaamassaan Brutal Thruthissa (onneksi ehdin nähdä bändin syksyllä 2008), Venomous Conceptissa, Holy Mosesissa ja monissa muissa comboissa. Kiireinen mies haluaa karsia musiikillisia aktiviteettejään, seuraavaksi vuorossa on Nuccikset. Kukaan ei täsmälleen tiedä milloin on hautajaiset, bändihän on buukattu ensi vuoden Maryland Deathfestiinkin. Mutta suomalaisen lienee tämän jälkeen syytä matkustaa ulkomaille, jos Assaultin yhä aikoo nähdä.

Eturivin paikka lunastuu, bändi kaahaa läpi hiukan alle parikymmentä biisiä kovalla sykkeellä. Tätä orkesteria pukee kokemus ja pieni harmaus, jolla en viittaa ilmaisuun. Ikinuori ja ikikaksimetrinen Lilker on monipuolinen bassottelija, joka soittaa rennon takakenoisesti, vaikka kuinka vedeltäisiin ohituskaistaa. John Connelly ehkä maailman lyhimpänä thrashvokalistina, luo aika hauskankin kontrastin Lilkerin kolistellessa honkia. Mutta V-kitara soi tiukasti Connellyn käsissä, jossain vaiheessa katkeaa kieli ja mies vaihtaa yhden biisin ajaksi uskomattoman kauniisti kolhittuun ja patinoituneeseen Stratoon. Kolmas alkuperäinen on Glenn Evans kannuissa, joukon täydentää 2002 mukaan tullut rytmikitaristi Eric Burke. Kaikki hitit kuullaan, järjestys jää jännitettäväksi. Rätväkästi alkuun ”Rise From The Ashes” ja ”Brainwashed” peräjälkeen. Tuoreelta ”Pounder”-EP:ltä kuullaan pari biisiä, joista varsinkaan ”Died In Your Arms” ei klassikkoseurassa häpeile. Ärhäkimmin lähtee tällä ensimmäisellä koskaan NA-keikallani (joo just, kyllä vaan) kuitenkin vankilan lämpimistä ystävyyssuhteista, noin miesten kesken, kertova ”Butt Fuck”. Kuullaan ”Hang The Pope”, joka levyllä kestää 45 sekuntia, livenä hädintuskin sitäkään. Sen sanoma on selkeä.

Setin loppupäähän komea ”Wake Up” ja kaiken päättää tietenkin kaikki keikat käytännössä päättävä, pitkänä versiona sooloineen vedetty ”Technology”. Ankara, mutta kuitenkin rennonletkeä veto, Dan Lilker on hirveän tyylikäs rässipäällikkö. Jos tämä oli tässä, niin ehdinpähän kuitenkin näkemään. Aika paljon oli teltassa tilaa, missä kaikki heavyjengi oli? Ja katsotaan nyt sitä lopettamistakin, Nuclear Assaultilta tulee uusi albumikin loppuvuodesta.

Päälavan edessä kuhisee ja on tunkua. Moni on tullut tätä varten. Popeda astelee lavalle ja aloittaa ”Palle and The Boys”. Ikurin Brian Johnson, Pauli Antero Mustajärvi syöksyy lauteille ja alkaa äärettömän laadukas, hymy huulilla vedetty rock’n’rollshow. Popeda, ja Pate sen nokilla, ovat instituutioita, eikä sitä kummaltakaan voi ottaa pois. Popeda ei ole junttibändi, jos joskus joku juntti on sitä kuunnellut, se ei tee bändistä junttia. Bändin itseironia on vertaansa vailla, itseironiaan ei juntti pysty. Popeda tietää täsmälleen missä on menty, ja nyt mennään. Popeda näyttää taas olevan hauska työpaikka, raitistunut Pate on elämänsä lyönnissä, bändillä on todennäköisesti uransa paras rumpali ja miljoonat keikkakilometrit näkyvät hirvittävän täsmällisenä showna, eivät kyllästymisenä tai leipääntymisenä. Tämä ei ole laboratoriorockia.

Popeda on soitettu puhki tietyiltä osin, autiotaloissa, linja-autoissa, liikennevaloissa, karaokeläävissä, veikkauspisteillä. Ja ne kaikki puhkisoitetut on edelleen keikkasetissä, mutta bändi tietää ne parhaiten ja puhaltaa niihin hengen. Ja avainsana on, ettei se ota itseään liian vakavasti. Kehunko tässä nyt siis Popedan keikkaa kesällä 2015? Kyllä kehun, enkä ole ainoa paikalla ollut, joka niin tekee. Melartinin ja Lacu Lahtisen tumma groove ja Costellon täysin suvereeni kepittäminen, Iso-Paten kosketinkilkkeet, kaikki toimii tänään, tässä ja nyt. Anna mä luettelen Suomen rocktähdet: Pate, Makkonen ja Sami Helle.

Komeimmin lähtee Porin kesäiltaan ”Repe ja Lissu”, kuinka olla, ja erobiisi ”Elän itselleni”. Festarisettiin mahtuu muutama encorekin, toisen niistä nimeä en tässä lausu, sen nimittäin Popeda voisi jo pudottaa keikkasetistä. Biisi kertoo naisten asepalveluksesta. Ainoa hetki, jolloin nolotti. Perään vielä ”Ukkometso”, jonka voisi vaihtaa Suomen kansallishymniksi, aika kaukana on nimittäin Paciuksen ja Runskin sutaisu maamme nykymeiningistä. Ja siis hei, nyky-Popedassa soittaa puolet yhden aikakauden Hanoi Rocksista. Kuinka hämmentävää. Tämäkin vielä. Popeda jatkaa matkaansa Euraan, jossa sillä on illan toinen keikka, vaikka tämäkin alkoi vasta 21.00.

Olin oikein suunnitellut, vanhana porirocktietäjänä ja diggarina, että joku paikallinen bändi on nähtävä. Arpa osuu viimeiseen mahdolliseen, eli Mama Longhorniin. Se soittaa ansiokasta afrobeat-fuusiota, hyppysellisellä psykedeliaa. Paperilla kuulostaa mahtavalta, ja bändin mainekin oli kiirinyt sen edelle. Mutta kylmenevä kesäiltako, vai festariväsymys, mutta porukkaa lavan edessä on aika vähän, ja sekin varsin jäässä. Eikä bändikään oikein saa puhallettua intoa omaan tekemiseensä, ainakaan niin, että se tarttuisi. Voin kuvitella näiden soittavan todella hikisiä vetoja, nyt sellaista ei nähdä. Afrikkalainen riemu puuttuu, vaikka musiikki ponnistaa niiltä suunnin.

Aika illan viimeisen bändin, Bad Religion kymmenennellä keikallaan Suomessa. Melodisen hardcoren ikonibändi, punkin popularisoija, tärkeä orkesteri nähdä. Olin varautunut ennakkokuvissani ajelemassa himaan, kun Bad Religion on soittanut puoli tuntia. Tasan tuntia myöhemmin löydän itseni edelleen samoilta conversensijoilta fiilistelemässä sitä, kuinka tärkeää on olla juuri nyt tässä, Suistomaan kesäillassa ja kuulla livenä ”Stranger Than Fiction”, ”You”, ”I Want to Conquer The World”, ”Los Angeles Is Burning”, ”Wrong Way Kids”, ”Suffer” ja moni moni muu. Näitähän riittää, nämähän toimivat, bändihän on kovassa lyönnissä, eikä ole tullut jäähdyttelemään. Bad Religion onnistuu kaikessa siinä, missä pelkäsin sen epäonnistuvan. Greg Graffin on jo 51-vuotias ja näyttää enemmänkin hevospoololiiton varapuheenjohtajalta, mutta mitä sitten. Show sujuu. Tuntinen menee kuin siivillä, yön laskeutuminen alueelle on visuaalisesti erittäin bändin puolella. Nämä ajeli tänään Bad Religion: http://www.setlist.fm/setlist/bad-religion/2015/kirjurinluoto-pori-finland-73f66615.html

Ja hei, isot terveiset päälavan tiskin takana olleille, kaikki bändit kuulostivat tänään TODELLA hyviltä. Käsi ylös, ketä siellä oikein oli?

Ruuhkaa välttääkseni skippaan Bad Religionin encoreosuuden, en ole oikein encoremiehiä. Muutenkin, ollakseen vielä parempi, keikka olisi voinut olla ihan pokkana 10 minuuttia lyhyempi. Vaikkapa vain 35-vuotisjuhlien kunniaksi, parhaat ja pois. Mutta, upeaa että lunastui, ettei tarvinnut tulla Poriin asti pettymään.

Porispere on täällä jäädäkseen. Se on mainio vaihtoehto festareille Etelä-Suomessa, sillä on selkeä oma ohjelmakonsepti, takavuosina jopa ehkä selkeämpi. Pori on edelleen rock-kaupunki. KG

Posted in afrobeat, festival, funk, hardcore, melodic hardcore punk, pop, post-hardcore, progressive rock, psychedelic rock, punk, rap, rock, skate punk, speed metal, thrash metal and tagged Anthrax, Atomirotta, Aurinkoon, Bad Religion, Brainwashed, Brutal Truth, Butt Fuck, Costello Hautamäki, Dan Lilker, Died in your Arms, Disco Ensemble, Elän itselleni, Eric Burke, Glenn Evans, Greg Graffin, Hang The Pope, Holy Moses, I want to conquer the world, Iso-Pate Kivinen, j.Pajulaakso, John Connelly, Jyrki Melartin, Kari Aalto, Kirjurinluoto, Kovasikajuttu, Lacu Lahtinen, Läski-Kari, Lokkilava, Los Angeles Is Burning, Maryland Deathfest, New Day Rising, Nuclear Assault, Olavi Uusivirta, Palle and the Boys, Pate Mustajärvi, Pertti Kurikan Nimipäivät, Pertti Kurikka, Porispere 2015, Pounder, Pyhäpäivä, Rane Raitsikka, Repe ja Lissu, Rise From The Ashes, Rotta, Sami Helle, Second Soul, Stranger Than Fiction, Suffer, Technology, Teksti TV 666, Tero Huotari, Toni Välitalo, Tuulivoima-lava, Ukkometso, Vaihtolava, Venomous Concept, von Hertzen Brothers, Wake Up, wrong way kids, You | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “speed metal”

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Tykkää tästä:

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Tykkää tästä:

Loudness (jp), My Own Ghost (lu) @ Rock Club Nova Chmelnice, Praha, Tsekki 29.07.2018

Tykkää tästä:

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tykkää tästä:

Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018

Tykkää tästä:

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Tykkää tästä:

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Tykkää tästä:

Loud Crowd @ Seurahuone, Viiala 13.08.2016

Tykkää tästä:

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Tykkää tästä:

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “speed metal”

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot