Simple Minds (uk) @ Cirkus, Tukholma 29.01.2014
Kun minä olin nuori poika, oli oikeastaan kolme (ulkomaista) bändiä ylitse muiden. Oli Big Country, U2 ja sitten oli Simple Minds. Kolme orkesteria, joissa kaikissa brittiläisen uuden aallon hienoimmat piirteet tulivat kristallisoiduimmin esiin. Ja joita kaikkia esikuvana, tai esiasteena, edusti The Skids. Noiden aikojen jälkeen on nähty Brittein saarilta monet tyylisuunnat, uudet kuumat nimet, rockmusiikin pari vuotta myöhemmin haudatut pelastajat. Mainitusta triosta Big Country on periaatteen tasolla olemassa edelleen (voin määritellä niitä periaatteita tällä palstalla joskus myöhemmin). U2 on omaan pöhötautiinsa ja maailman keskeneräisyyteen väsynyt stadiontyrannosaurus. Löydän itseni sanomasta vuonna 2014, että kaikki vuodet ja reunamerkinnät huomioiden, näistä itselleni käsittämättömän tärkeistä bändeistä kovimmassa eliniskussa on 1977 Glasgow’ssa muotonsa saanut Simple Minds.
Syksyllä ilmoitettiin Simple Mindsien saapuvan ”Greatest Hits+”-kiertueensa kanssa Tukholman historialliseen Cirkukseen. Kiertueen ideana yksinkertaisesti ja kursailematta soittaa kaikki isot ja hiukan pienemmätkin hitit läpi yhden illan aikana. Oli tullut aika lunastaa fanitus, jonka ajallista pituutta tuskin kehtaan tässä edes lausua. Konserttiliput varaukseen, eli varmistus sisäänpääsystä, sitten lentoliput ja lopuksi majoitus. Harrastamisen helppous. Jännittävän varailurumban jälkeisenä päivänä Helsinginkin Circus ilmoitti buukanneensa bändin. No eipä siinä, ennemmin minä tämän miellyttävän velvoitteen hoidan sivistyskaupungissa, jossa tulee nykyisin liian harvoin käytyä. Stadin keikka myi loppuun, itse pääsin Tukholmaan ja bändi osoitti olevansa hillittömässä lyönnissä. Kaikki voittivat.
Grönä Lundin huvipuiston kyljessä sijaitseva, vuonna 1892 avattu Cirkus, on kertakaikkisen hieno mesta rockin soittamiseen. Historialliset puitteet on pieteetillä remontoitu, mutta vain sieltä missä todella tarvis. Alkuperäinen tunnelma estradiviihteen kultakaudelta on tallella. Tuolla areenalla on vedetty naisia parrasta, tungettu daijua leijonan kitaan ja nielty tulta ja petroolia. Puolipyöreä, 1650 henkeä vetävä nouseva katsomo. Sekä puun ja tekstiilien ansiosta kovaakin soitatettuna hieno ja selkeä soundi. Upea paikka, jonka pääsin nyt vasta ensimmäistä kertaa korkkaamaan.
Cirkuksen kaikiltakin paikoilta näkee keikan varsin hyvin, itselle osui C-katsomon mainio istuin, tämän kokoluokan venuena Cirkus on käytännössä klubi. Ja mikä mahtavampaa, kuin nähdä myös maailman isoja stadikoita täyttänyt Simple Minds klubivedolla.
Miksaustiskin odotusmusiikiksi ajama tanssibiitti lupaa hyvää, soundeista ja dynamiikasta nyt vähintäinkin. Ruotsalaiset valuvat hitaasti paikoilleen, valuminen jatkuu vielä bändin alettuakin. Ja koska Ruotsissa jokaisella on yhtäläinen oikeus nähdä keikka, ja jaksaa silti aamulla nousta rakentamaan kansankotia entistä ehommaksi, on soittoajaksi ilmoitettu ihmisystävällinen 19.30! Ja se tietenkin pitää muutaman minuutin tarkkuudella paikkansa.
Ja sitten se on yhtäkkiä totta, minä näen Simple Mindsit! Keikka alkaa väkevällä ”Broken Glass Parkilla”, kuten Helsinginkin veto, ja käytännössä kaikki illat tällä kiertueella. Ensimmäisen biisin aikana selviää, että tänään ajetaan todella lujaa. Ei haittaa yhtään, jo toisessa biisissä soundit ovat huippuluokkaa ja paranevat styge stygeltä. Kakkosena kuultava ”Waterfront” sytyttää ruotsalaisyleisön. Laulaja, ja kahdesta jäljellejääneestä alkuperäis-Mindsista toinen, Jim Kerr huutaa ”show me your hands Stockholm”. Kuuliainen kansakunta, joka ei ole vuoden 1814 jälkeen sotinut päivääkään, ottaa neuvosta vaarin. Koko popkalaset kohottaa kätensä ilmaan ja heiluu tahdissa. Koko popkalaset. Tässä puhutaan nyt kulttuurien välisistä eroista. Yhtäkaikki, on selvää viimeistään viidenneksi kuultavan ”Let There Be Loven” kajahtaessa sirkusareenalle, että Simple Minds on hirvittävässä tikissä ja kuulostaa upealta. Bändi, jota minä olen todella pitkään pitänyt yhtenä maailman parhaista, on täällä tänään ja armottomassa iskussa. Let there be love!
Keikka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliajalla 10 biisiä, eli siis yksi enemmän kuin Helsingissä. Erikoisherkkuna tänään kuullaan ilmiselvästi tietenkin settiin kuuluva ”Promised you a Miracle”. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakaan nettitietojen perusteella sitä ei Stadissa soitettu..) Jälkimmäisellä puoliskolla, 10 minuutin Eriksberg-tauon jälkeen, kymmenen vetoa plus neljä encorea. Aika mahtava kattaus siis koko bändin uraan. Ensimmäisen puoliskon ehdottomasti sykähdyttävin veto on komea ”War Babies”, uskomattoman komea biisi vuoden 1998 ”Neapolis”-albumilta. Kaudelta, jolloin moni oli tuominnut bändin jo hautaan. Eikä se ole siellä kuulkaas ja nähkääs vieläkään. ”War Beabiesissa” kulminoituu koko tämän illan laatu. Jim Kerrin ääni on yhä voimaa täynnä, ja saa vahvaa tukea Sarah Brown’lta, joka yläkorokkeella näyttää oppimishaluisille sekä naisen- että äänialan mallia. Charlie Burchillin (bändin säveltäjä eli mies hittien takana, sekä se toinen jäljellejäänyt perustajajäsen) kitara soi komeasti ja tarkasti. Vuodesta 2010 mukana ollut basisti Ged Grimes täyttää paikkansa lavalla, mutta ei ole mikään Derek Forbes. Nykyisin Big Countryssa soittava Forbes on instrumenttinsa parhaita maailmassa ja oli etabloimassa Simple Mindsissa bassoa melodiasoittimena. Eli siis luomassa Sitä Simple Minds-soundia. Tietenkään tämä bändi ei missään olosuhteissa ottaisi messiin puolinohevaa soittajaa, mutta silti oikeastaan se ainoa asia, mitä jään illan keikalta kaipaamaan, on Derek Forbes. Pitänee siis paikata asia pian, ja nähdä Big Country jälleen kerran. Kuunnelkaapa, jos asia kiinnostaa (tai ei ole tuttu), mikä tahansa raita vuoden 1982 ”New Gold Dream”-albumilta. Miten rockbasson soitto ei enää ole entisensä mainitun platan jälkeen. Jos minulta kysytään, Forbesin bassolinja ”Someone, somewhere in Summertimella” on ehkäpä rockhistorian komein. Se linja toki tänäänkin kuultiin, mutta jotain puuttui.
Ensimmäisen puoliajan päättävät komea ”Glittering Prize”, sekä jo edesmenneen jenkkibändi The Callin vuoden 1988 hitti ”Let the Day Begin”. Jim Kerr kehottaa ihmisiä katsomaan kakkossetinkin, sillä ”we have a job to finish here”. Tiedetään.
Oluet on horaistu, hattarat syötynä, Simple Minds nostaa homman uudelle taajuudelle. Ensimmäinen erä oli vasta tunnelman haistelua. Komeasti alkaa. Bändillä on varaa soittaa yksi isoimmista hiteistään instrumentaalina, eli ”Speed Yor Love to Me”. Eikä edes koko orkesterin voimalla, vaan Burchill ja vuodesta 2002 bändiä palvellut kosketinsoittaja Andy Gillespie kahdestaan. Sitten mukaan liittyvät Grimes ja Sarah Brown sekä lähes alusta alkaen bändiä tukenut rumpalislegenda Mel Gaynor. Vedetään näkemyksellinen versio Kraftwerkin hitistä ”Neon Lights”; brittiläisen uuden aallon yksi keskeisimmistä tunnustaa juuriaan. Sarah laulaa ensin pidätellen, mutta lataa sitten koko upealla äänialallaan. Ja kyllähän, varsinkin siinä ihan eturivissä, katseltavaakin riittää yhdeksi illaksi. Jim Kerr palaa johtamaan edestä, ja kuullaan setin vanhin hitti, vuoden 1980 ”Empires and Dance”-albumin komea ”I Travel”. Kyseinen albumihan merkitsi lopullista läpimurtoa bändille, ei vielä stadionluokalle pääsyä, mutta yleiseen tietoisuuteen kuitenkin.
Ja sitten. Sitten se tulee. Charlie Burchillin legendaarinen kitaraintro lähtee, ja Ged Grimes liittyy mukaan maailman upeimmalla bassolinjalla. On tullut aika kuulla livenä ”Someone, somewhere in Summertime”! Siinä se nyt soi. Tätä on kannattanut odottaa kaikki nämä vuodet. Tyylikäs veto, bändin koko voimalla, vimmalla ja parhaudella. Popkalaset joraa ja heiluu, Ruotsi huutaa. Itse keskityn olemaan paikalla ja muistamaan tämän hetken, kun yksi kolmesta eniten odottamastani biisistä koko keikoillakäyntihistoriassani soi. (Hetken tärkeys lienee tullut selväksi, sekä se, että olen monien kovasti diggailemieni bändien suhteen livenä varsin myöhään syntynyt.)
Huh. Hengissä yhä. Tänään, pikkupöhköllä melodialla varustettu ”The American”, saa toimia yleisönlaulatusbiisinä. Snapsilaulujen, euroviisujen ja Lasse Berghagenin maassa ei ole ongelma, kyllä lähtee. Tämän kansakunnan (joskus tosin hyvin päälleliimattua ja välillä teeskenneltyäkin) positiivisuutta on pakko ihailla. Mutta älkää nyt sanoko niille, että sanoin. Yksi illan todellisista pankinräjäyttäjistä on ”See the Lights”, myös sillä istuimella, jota henkilökohtaisesti kansoitan. Hillittömän komea veto.
Encoreita varten bändiä ei juurikaan tarvitse huudattaa, tämähän on kuitenkin kaikille ennalta tiedossa, että neljä vielä. ”New Gold Dream”, ”Sanctify Yourself”, ”Space” ja keski-ikää jo turvallisesti käyvien ruotsalaisrouvien kaikkein yksityisimpiinkin tallelokeroihin murtautuva ”Alive and Kicking”, joka saa aikaan huutomyrskyn ja huolellisen jorausaallon läpi sirkuksen lehtereiden. Vakilukija jo tietääkin, etten ole oikein encoresmiehiä, ja tämä neljän biisin lisäkaneetti upealle, huikeasoundiselle ja henkilökohtaisesti hillittömän tärkeälle keikalle on jo osastoa ruotsalainen laskiaispulla. Muoto alkaa kärsiä täytteen määrästä. Jos keikka olisi loppunut varsinaisen setin päättäneeseen ”Don’t You (Forget About Me)hen”, olisi ainakin oma lipunhintani ollut jo täysin kuitattu.
Alussa mainitsemastani bändikolmikosta Big Country julkaisi, jopa ilman myyttistä nokkamiestään Stuart Adamsonia, yhden uransa tiukimmista albumeista (”The Journey”) viime vuonna. U2:n tekemiset eivät ole jaksaneet kohottaa kulmakarvaa täällä päässä sitten vuoden 2000. Mutta Tukholman illan perusteella Simple Mindsien valmisteilla oleva albumi kiinnostaa kovasti jo ennakkoon. Ja tietäneehän se myös uutta kiertuetta. Mutta tänään, täällä ja nyt, kuninkaiden kaupungissa, erittäin tärkeä ilta. Sanoinko jo? KG