Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013
Tähän metalliseen täyslaitailtaan piti alunperin suhtautua pikku jännityksellä. Ensinnäkin brittilegenda Hell oli heti paluustaan lähtien ollut niiden listalla, jotka jossain kohtaa pitää nähdä. Toisekseen Carcass on metallin historiassa yksi kaikkein tärkeimmistä, ja luonnollisesti aivan niillä samoilla listoilla. Carcass kun on aiemmin aina mennyt jotenkin ohi, ennakkopelkoja nostatti siis se, pystyykö bändi odotuksiin vastaamaan. Hellistä ehkä puhumattakaan. Kolmas illan line-upissa eli pääesiintyjä Amon Amarth puolestaan on itselleni jäänyt levyiltäkin varsin tuntemattomaksi. Eniten kuitenkin joutui pelkäämään keikkaa järjestäneen tahon paikkavalintaa eli Kaapelitehtaan pitkää mutta loputonta Merikaapelihallia. Viimemainittuhan illasta sitten päälimmäisenä pettymyksenä lunastuikin.
Kaikki oli aika lupaavaa vielä siinä kohtaa, kun Hell odotutti itseään lavalle. Bändin hiilihankologo taustan kankaassa tanassa, oikeinkin tarmokkaat perkeleenkuvat lavan sivusermeissä ja tulomusiikkina Rainbow’n ”Long Live Rock’n’Roll”. Ja oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun bändi syöksyi lavalle. Solistilla naama tutusti maalattuna ja tutusti orjantappurakruunu päässä. Mutta pianpa se into sitten lähtikin laskuun. Puhun nyt omasta innostani, en bändin.
Nottinghamilainen Hell inkarnoitui vuonna 1982 ensimmäistä kertaa, mutta ei koskaan tuolloin päässyt levyttämään ja hajosikin jo 1987. Tämä otti alkuperäissolisti Dave G. Hallidayta sen verran koville, että vaihtoehdoksi jäi pakokaasu, letku ja autotalli. Bändi masinoitiin henkiin uudelleen 2008 ja uudeksi nokkamieheksi otettiin näyttelijäsmies David Bower, alkuperäiskitaristi Kev Bowerin veli. Muusta kasarimiehistöstä (Kev’n lisäksi) mukana ovat edelleen basisti Tony Speakman ja rumpali Tim Bowler. Bändin täydentää rytmikitaristi Andy Sneap, joka parhaiten tunnetaan metallimaailman ahkerana ja arvostettuna tuottajaguruna, miksaajana ja masteroijana. Paluunsa jälkeen bändi on kasannut kaksi albumia, joista ensimmäisen (Human Remains, 2011) lähinnä kasarilla jo demotetuista varhaisbiiseistä. Mainittu kiekko on itseasiassa hieno heavylevy ja osoittaa bändin olleen 80-luvulla voimakkaasti aikaansa edellä. Albumi on kuin katsaus koko heavyn historiaan, ja kannattaa tsekata, jos on tsekkaamatta jäänyt. Kyseiseltä esikoisplatalta kuultiin 4 biisiä, joista ärhäkimmin lähti ”On Earth As It Is in Hell”. Pientä yleisönlaulatustakin jo viriteltiin ja pieni, mutta intensiivinen joukkio lavan edustalla tuntui tuntevan yhtyeen materiaalia melko hyvin. Mutta meikäläisen osalta keikka kyllä kaatui valitettavasti muutamaan asiaan, vaikka bändi yritti vimmalla vetää kovan show’n ja minä vimmalla tykätä siitä. Mutta jotain jäi puuttumaan.
Ensinnäkin David Bowler on lopultakin näyttelijä, joka osaa laulaa. Ei toisinpäin. Kummallinen ja teatraalinen lavakeekoilu orjantappurat päässä sai jotenkin niin huonon näyttelemisen muotoja, että myötähäpeäksihän se välillä kääntyi. Huippu saavutettiin, kun miehemme äityi ruoskimaan itseään barabbaana pitkin lauteita. No, joku onnekas sai ruoskan muistoksi rockmuseoonsa. Suhteellisen muistijäljen jätti myös mainio ”Something Wicked This Way Comes”, ja onhan näillä toki kulkevia biisejä, mutta nyanssit tulee levyiltä niin paljon paremmin läpi. Livekaahauksessa menetetään se, mikä Hellissä on ainutlaatuista.
Sitten olikin aika alkaa suhtautumaan siiihen, että Carcass on kohdakkoin nähtävissä palttiarallaa 20 vuoden odottelun jälkeen. Vähintäinkin. Hellin olin nähnyt erittäin hyviltä jalansijoilta, mutta pakkautuma edessä oli Carcassin aloittaessa jo sitä luokkaa että näkörajoitteita alkoi olla. Keikka jysäytettiin käyntiin ”Buried Dreams”lla, klassikkoalbumi ”Heartworkin” (1993) avausraidalla. Joka kyseinen albumi on itselleni ollut aina se tärkein ja soitossa kulunein Carcass-pitkäkiekko, vaikka sitä edeltävienkin laadusta ja merkityksestä toki olen täysin tietoinen.
Basisti-laulaja Jeff Walker ja kitarsti Bill Steer ovat jäljelle jääneet alkuperäiscarcassit. Jomman kumman lähtö edellyttäisi nimen vaihtamista. Toki siinä keikkaa vastaanottaessa kävi mielessä sekin, että onko tämä Carcass? Vai Walker, Steer ja pari muuta jannua? Semminkin kun nuori ruotsalaisrumpali Daniel Wilding tuntui takovan larsulrichmaisesti vähän sinnepäin. Rytmikitaristi Ben Ash on tämänvuotinen hankinta, mutta paikka on löytynyt ihan laadukkaasti eturivistä. No, tunteroinen tai vähän vajaa Carcass-klassikoita varsin siedettävillä soundeilla, illan parhailla itseasiassa. Mutta se nyt ei vielä ole Merikaapelihallissa välttämättä kauhean paljon.
Kaikki illan bändit muistivat mainita olleensa rundilla jo peräti raskaat viisi viikkoa. Jokainen meistä freelancereistä (joskin tyystin eri alan) tietää, että viimeisenäkin keikkapäivänä pitää yrittää jaksaa vetää täysillä. Me rundin viimeiselle keikalle maksaneet kun emme niistä muista keikoista oikein osaa sanoa, emmekä välttämättä ole kiinnostuneita. Parhaiten tänään kiertueväsymystä vastaan taisteli Hell. Ja kyllähän, jos itselleen saa olla rehellinen, niin Carcasskin vetäisi aika rutiinisuoritteen. Mutta legendaarisuuspisteet päälle ynnäten, niin kaikesta huolimatta Carcass oli kuitenkin oman iltani pääesiintyjä. Muutakin mieltä saa olla, mutta eihän Carcassin tuoreehko ”Surgical Steel”-albumi tule metallin klassikoksi muodostumaan. Bändi on ne jo tehnyt. Silti itselleni illan kovimpia nykäisyjä oli tuore ”Captive Bolt Pistol”.
Jos lasketaan bändipaitojen ja huppareiden, sekä eturivin tungun perusteella pelkästään, niin illan vääjämätön pääesiintyjä oli ruotsalainen viikinkilauma Amon Amarth. Itselleni, myönnän, kovin tuntematon tuttavuus levyiltä, vaikka bändin olemassaolosta olen ollut toki tietoinen alun jumalhämärästä lähtien. Ei vaan ole koskaan tullut tartuttua tuotantoonsa. Erittäin kova rykmentti, joka ammentaa sanaa ja ilmettä Pohjolan mytologiasta. Komeita ralleja melodisen kuolon sarkaa kyntäen, mutta jotenkin kovin nyansittomalta tämäkin bändi onnistui livenä vaikuttamaan. Joskin on todettava, että seurasin keikan varsin takaa, enkä edes loppuun asti, mutta yli puolivälin kuitenkin. Ei voi mitään, ei kaiken tarvitse pudota, kolahtaa, upota, siinähän tämän homman hienous on. Tänään ei ollut Amppareiden vuoro. Tänään vuoro oli omalla kohdallani Carcassin. Kaikki kolme bändiä tänään ”nähtyjen joukkoon”, kuten meillä päin tavataan sanoa. Levykauppaan ei tämän illan perusteella tarvitse rynniä, ja jos kohta, niin sittenkin kuitenkin siihen H:n kohdalle hyllyä.
Ehkä tuossa jo tulikin ilmi mielipiteeni Kaapelitehtaan Merikaapelihallista keikkapaikkana. Varmasti melko hyvä tila valmistaa merikaapelia, pituutta ja korkeutta nimittäin riittää. Ne on hyviä asioita kaapelintekijälle, mutta ei maksavalle rockyleisölle. Baarista katsottuna lava on noin sadan metrin päässä ja ainakin ilman korvatulppia soundi on betonista ja taas kerran loppumattomasta betonista miljoonasti kimpoillessaan hirvittävää sirinää. Tänään yleissoundi oli ennakkopelkoja parempaa, mutta onko se mikään kriteeri soundille? Olin itsekin lähellä jättää tärkeän Carcass-keikan näkemättä juuri paikasta johtuen, ja osin johtuen karmaisevista Motörhead-muistoista vuodelta 2005. Se, että tässä liian kapeassa ja pitkässä putkessa yhä soitatetaan bändejä johtuu siitä, että Helsingistä puuttuu klubien ja jäähallin välistä yksi kokoluokka soittopaikkoja. Toistaiseksi. Mutta tarve noin 3000 henkeä vetävälle mestalle on keikkakonkarin näkökulmasta kyllä huutava. Nyt siihen on suunnitelma. Jotta se ei vesittyisi jonkun asiaa ymmärtämättömän typeryyteen, käythän arvon lukija allekirjoittamassa ELMUn vetoomuksen paikan virittämiseksi lähelle nykyistä Nosturia, mutta isompiin ja toimivampiin tiloihin. Nimittäin täältä löytyy linkki, rohkeasti vaan hyvälle asialle: http://www.adressit.com/elmu_konepajalle__kolmetonninen_helsinkiin
KG