Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “folk metal”

Metsatöll (est), Idisi (rus), 7 Stout Clan @ Hämeen Keskiaikafestivaali, Linnanpuisto, Hämeenlinna 17.08.2018

Edellisestä otannasta eestiläisen Metsatöllin keikkakuntoon oli kulunut jo peräti kuusi vuotta, mutta kun Hämeen Keskiaikafestivaali (joka täksi vuodeksi oli muuttanut nimensä siis markkinoista festivaaliksi) tarjoaa mahdollisuutta nähdä bändin peräti kotikaupungissa, on tietenkin oltava paikalla. Ja toki luvassa on festivaalin musiikkitarjonnassa muutakin mielenkiintoista, ainakin paperilla.

Metsatöll on yksi parhaista eestiläisistä bändeistä ikinä, ja käsityskykyni rajoissa myös kaikkien aikojen eniten myynyt edelleen, tai ainakin kärkikahinoissa. Se ammentaa melodiansa ja lyriikkansa maansa muinaisuudesta ja mytologiasta. Bändi soittaa pitkälti alkuaikojensa kokoonpanossa, Markus Teeäär (kitara ja laulu) ja Lauri Öunapuu (perinneinstrumentit) täysin alkuperäisinä jäseninään vuodelta 1999. Basisti Kuriraivo Piirsalu liittyi mukaan jo seuraavana vuonna. Miehet kannujen takana ovat vaihtuneet, pitkäaikaisin rumpali Marko Atso jätti bändin viime vuonna, uusi mies Tonis Noevere on lunastanut paikkansa mainiosti, ainakin Hämeenlinnan keikan perusteella. Ja hei, olenko se vain minä, mutta onko bändissä nyt kaikin puolin parempi fiilis? Ainakin tunnelma yleisön suuntaan näytti erittäin hyvältä,  joskus takavuosien useammallakin keikalla aistittavissa ollut nihkeys loistaa poissaolollaan. Tiedän sikäli mistä puhun, että olin ennen Keskiaikafestivaalien vetoa nähnyt virallisesti kahdeksan Metsatöll-keikkaa ja muutaman vielä lavan takaa siihen päälle. Oli todella hieno fiilis nähdä näin hyväntuulinen ja veljellinen Metsatöll kotinurkkien lauteilla. Sitäpaitsi, keikka oli samantien yksi parhaista bändiltä näkemistäni. Rentous, vapautuneisuus, rutiini, taituruus; siinä Metsatöllia tänä päivänä leimaavia avainsanoja. Eikä siinä kaikki, yhdeksän nähtyä keikkaa takaavat orkesterille edelleen jatkuvan ykkössijan useimmin näkemänäni ulkomaan bändinä.

Metsatöll aloittaa todella tymäkasti muutamalla lyhennetyllä biisiversiolla, ikäänkuin esitelläkseen itseään ja soundiaan myös ensikertalaisille, joita taatusti tämäntapaisen festarin yleisö paljonkin sisältää. Alueella on illan aikana liikkunut hämmentävän vähän väkeä, paljon takavuosia niukemmin, mutta Töllin aloittaessa lavanedusta tiivistyy, ja aikaiseksi saadaan kuin saadaankin kunnon kinkerit. Bändi soittaa Linnanpuiston ulkolavalla ja soundi onkin kertakaikkisen mainio. Metsatöll soittaa aina todella kovaa, ja aika monta otantaa bändistä onkin itsellä Tallinnan RockCafen betonipylväiköstä, missä lujaa luukutettu folk metalli ei välttämättä aina ole kuulostanut täydellisen timantilta. Mutta nyt kuulostaa. Laurin ja Markuksen vuorolaulu tulee komeasti läpi, kummankin ominainen soundi myös. Ja ennenkaikkea, Laurin säkkipilli, kantele, jouhikko ja muut perinnesoittimet saadaan esille arvoisellaan tavalla, sillä ilman niitä ja eestinkielistä runouttaan Metsatöll ei olisi edes olemassa, tai se olisi yksi kymmenestätuhannesta tylsästä alan louhijasta.

Metsatöll.

Alulla keikkaa tehokkaimmin tamppaavat ”Metslase Veri” ja ”Must Hunt”, kumpikin bändin viimeisimmältä studioalbumilta ”Karjajuht” (2014). Tämäkin on ilahduttavaa, tuoreehkot biisit ovat välittömiä keikkaklassikoita jo pian synnyttyään, biisikynä ei ole tylsymään päin. ”Karjajuhtin jälkeen ilmestyi kokoelma vuonna 2016, ja nehän ovat aina välitilinpäätöksiä, sitten vaihtui rumpali. Ja nyt näyttää bändillä olevan uusi smurgula katapultissa, tuoreet tervat airoissa. Seuraavalta studiolevyltä on helppo odottaa aikamoisen hyvää.

Markus ja Lauri spiikkaavat kumpikin erinomaisella suomen kielellä, ja lauluvastuukin jakaantuu nyt takavuosia enemmän herrojen kesken. Moniin biiseihin stemmalaulu lähtee peräti koko bändin voimin. Suomelle omistettu ”Kivine Maa” herättää yleisönkin jo viimeistään, vastaanotto pimenevässä elokuun illassa on mainio. Keskiaikaleirin savut, kärtsättävän sian, nuotioiden ja taottavan raudan dunkkikset risteilevät ilmatilassa, lavan taustalla kohoaa iltavalaistu keskiaikainen linna; kyllä täällä halutessaan tunnelmaan pääsee.

Perinnesoittimia hallinnoivan Laurin tulkitsema ”Saaremaa Vägimees” on nykysetin vanhin biisi, vuoden 2004 esikoisalbumilta ”Hiiekoda”. Eestin kieltä jonkin verran, jos ei nyt tohdi sanoa osaavana, mutta relatiivisen paljon ymmärtävänä, Metsatöllin tekstien seuraaminen on keskimäärin helpompaa kuin keskivertokeskiaikakansalaiselle. Silti, jokin bändin tavassa toimittaa on sellaista, että sanoma tulee läpi, väitän, vaikka ei tajuaisi sanaakaan. Välispiikit auttavat toki. Metsatöllia on vuosien mittaan taatusti painostettu ryhtymään geneeriseksi thrash metal-juntaksi ja vaihtamaan kielensä enkuksi, mutta muun muassa siksi, ettei se ole suostunut, arvostan bändiä todella paljon. Ja voin nähdä bändin keikan milloin tahansa, missä tahansa, semminkään kun se ei vaikuta soittavan huonoja vetoja.

Vastikään kymmenen vuotta täyttäneeltä ”Iivakivi”-albumilta soi hiljattain ohjelmistoon kaivettu ”Veelind”, ja hyvä niin, se tuo asiallista vaihtelua nykysettiin. ”Ulg”-albumin (2011) jälkeinen ärhäkkä thrash metal-vaihe tuntuu olevan bändin tyylihistoriassa ohimennyt, itse näin sillä kaudella toki muutaman todella raivokkaan keikan, mutta kyllä juurilleen uskollinen, folkimpi Metsatöll on kuitenkin se oikeampi. Eestin susi ulvoo edelleen, ja jos joku väittäisi, että elämänsä kunnossa, allekirjoittaisin.

Tuoreimman albumin täsmäiskuisin raita on tänään ”Torrede Kohtudes”, mutta koko mainion, rennon ja energisen Tölli-illan kruunaa kuitenkin oma ehdoton suosikkini, ensimmäisenä encorena kuultava, viiltävän kauniisti kansanmusiikkipoljentoinen ”Minu Kodu”. Suorastaan yllättävän pitkään bändi saa luvan soittaa, vaikka lava ja soitto suuntaa itsensä kaupunkiin päin, ja lähikortteleiden asujaimistossa taatusti joku asukasyhdistysaktiivi jo a) narskuttaa proteesejaan, ja b) laatii vielä bändin soittaessa tekstaria Kaupunkiuutisiin, miten kaikki yhteisöllisyys, viihtyminen ja laadukkuus pitää siirtää Linnanpuistosta pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Keskiaikafestivaali ei siis enää ole markkinat, vaan vähemmän rahvaanomainen festivaali. Mutta mitäpä, jos nimenvaihdoksen myötä mietittäisiin myös uudistuksia konseptiin. Tai muistettaisiin vaikka ensi vuonna myös markkinoida tapahtumaa, ennenkuin se kuihtuu keskiaikaharrastajien keskinäiseksi pikku piirien larppailuksi. Jos väki katoaa, tai ei ymmärrä tulla, myyjät ja esiintyjät kaikkoavat ja tapahtuma kuihtuu. Ja vaikkapa vain, koska kaikella nykytietämyksellä Metsatöllin keikka on ainoa Suomessa koko kuluvana vuonna, olisi tapahtuman tiedottamiseen kannattanut käyttää muutakin metodia, kuin ihmisten luontaista uteliaisuutta.

Venäläinen, neljän nuorehkon naisen kollektiivi, moskovalainen Idisi soittaa instrumentaalista muinaisfolkiaan kahden sylirummun, säkkipillin ja nimeämättömäksi jäävän…niin, pillin säestyksellä. Rapia puoli tuntia on toisiaan muistuttavia biisejä aivan riittävästi, vaikka sanottava on, että Idisin setti on varsin viihdyttävä. Hyvää vaihtelua esitykseen tuo Finntroll-cover, joka sekin vedetään instrumentaalina. Kansa vaatii Idisiltä pari encoreakin, siksi hyvin Venäjän eteeristen valkyrioiden keski-ja myöhempienkin aikojen folkmelodiat käyvät kantahämäläisen jalaston alle. Sitäpaitsi, korkealle nousee hattu aina, kun joku on opetellut laadukkaasti soittamaan säkkipilliä. Itse kerran vempeleen äänentuottoa kokeilleena voin todeta, että jos pihinä kuuluu äänentuottajan klyyvarista, tai alempaa ja taaempaa, joku ei ole oikein.

Idisi.

Kotimainen kelttipunkbändi 7 Stout Clan soittaa, no jalkain alle niinikään mahdollisesti kovastikin käyvää…no, kelttipunkkia. Mutta olepa näissä lajityypeissä persoonallinen, niin ei olekaan enää ihan helppoa. Bändillä on omiakin biisejä, joista ”Bastards Clap Your Hands” nostattaa kiltin helmat korkeimmalle, mutta silti Hämeenlinnan keskiaikaan painuvassa illassa coverit soivat parhaiten, niinkuin nyt se pakollinen Pogues-veto, tosi komea tulkinta. Myös 1800-luvun irlantilaisen folk-klassikon ”Mrs.McGrath” ottaminen ohjelmistoon on erittäin arvostettavaa, mutta kun kerran on kuullut tämän livenä Bruce Springsteenin ja Seger Sessions Bandin toimittamana, ei voi olla takaraivonsa mustassa laatikossa haluamattaankin vertailematta, mikä ei tokikaan tee oikeutta kenellekkään. KG

Kreator (ger), Emperor (nor), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Yarr-Harr plays Alestorm @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 20.01.2018

Harvemmin, ellei peräti hyvinkin harvoin tulee oikein etsiytymällä etsiydyttyä coverbändien, tai suoranaisten tribuuttiorkestereiden ääreen, niissä omankin materiaalin kanssa kiertävissä riittää kahlattavaa. Hämeenlinnan lauantai-ilta ei ihan ollut tammikuussa kuumimmillaan noin livetarjonnan suhteen, joten ratkaisuksi koitui katsastaa mainiossa oluthuone Albertin Kellarissa ainakin paperilla kiinnostava tribuuttikonsepti, lahtelainen Yarr-Harr. Bändi soittaa pelkästään Skotlannin Perthissä vuonna 2004 perustetun Alestormin biisejä. Alestorm on johtavia orkestereja genressään, joka siis on folkpoljentoinen merirosvoheavy (ja toki ymmärrämme, miten heavy tässä yhteydessä lausutaan), piraattimetalliksikin kutsuttu. Joskaan kovinkaan moni alan maailmanluokan yrittäjistä ei nyt niin kovin heavy ole, ehkä raskain esimerkki on jo vuonna 1987 genrellekin oikeastaan koko nimen ja suunnan antaneen klassikkoalbumin ”Under Jolly Roger” julkaissut saksalainen Running Wild. Ja sitten on Alestorm ja yhdysvaltalainen Swashbuckle, siinä alan edelleen kolme kovinta ja menestyneintä.

Vain Lahdesta voi tulla bändi, joka valitsee tributoida merirosvoteemaista skottiorkesteria. Lahdella on huumorirockin ja kieliposkisuuden kanssa niin pitkä historia, että siinä lajissa ei Suomessa ole Lahden voittanutta. Raggars, Sleepy Sleepers, Turo’s Hevi Gee, ja nyt myös Yarr-Harr, joka väittää tulleensa perustetuksi jo 1741. Olisikohan kryptinen viittaus merten kaappaushistorian hiukan hiljaisempaan vuoteen 2014? Yarr-Harr oli nyt ensimmäisellä keikallaan Hämeenlinnassa, ja sai taatusti Albertin Kellarin teemaillassa tukun uusia ystäviä, ja tullee hoidetuksi taatusti näille nurkin takaisinkin, sikäli rennosti nousi kantahämäläisten kannat kattoon, harvoin näkee. Bändin solisti, varakapteeni Andersson muistikin vuolaasti kiitellä yleisöä paitsi tanssilattian täytöstä, myös monen kohdalla aika järkyttävän hienolla pieteetillä hoidetusta teemapukeutumisesta. Illan isoin lippu nousee niille kolmelle herralle baaritiskin maastossa; kolkkahatut, röyhelöpaidat, kultaiset korvarenkaat, silmälaput, luurankotakit ja pistoolit. Mahtavaa paneutumista.

Albertin Kellari on kertakaikkiaan mainio mesta, harvassa paikassa tulee samalla tavalla olo, näin pikkukaupunkimeiningeissä ainakaan, että ovet ovat auki ns. kenen tahansa kävellä kadulta sisään. Albertin liveillat ovat järjestään ilmaisia, soitto alkaa aikuisten aikoihin, ja sitä kautta päättyykin varsin asiallisiin kellonlyömiin. Paljon nähdään Albertissa kevyemmällä kalustolla liikkuvia, akustisiakin artisteja. Ennenkaikkea Kellarin tarjonta tuo erittäin ansiokkaan ja tärkeän vaihtoehtoisen lisän kaupungin livetarjontaan. Ja mikään tarjonta tai vaihtoehtohan ei pysy pystyssä, ellei jengi käy keikoilla. Käydään siis. Soittajille töitä.

 

Viisimiehiselle Yarr-Harrille Albertin tai Allun pikkuinen lava oli poikkeuksellisenkin pikkuinen, eikä kellaritila ehkä ole näilä volyymeillä soitettuna ihan parhaimmillaan, mutta hämmästyä piti, miten jopa laulu ja välispiikit kuitenkin tulivat kohtuudella läpi. Ensimmäinen Alestorm-piraattihumppa meni vielä soundiin mukautuessa, mutta  vuoden 2008 esikoisalbumin ”Captain Morgan’s Revenge” avausraita ”Over The Seas” polki jo saappaanraksia lattiaan todella asianmukaisella tavalla. Jollain tapaa rennoimpia nykäisyjä Yarr-Harrin setissä olivat myös kakkosalbumin ”Black Sails at Midnight” (2009) raita ”Leviathan”, sekä tietenkin varsinaisen, ja varsin kompaktin mittaiseksi itseasiassa jääneen setin viimeinen veto, eli ”Captain Morgan’s Revenge”. Myös Alestormin viimeisimmältä albumilta ”No Grave But The Sea” (2017) löytyvä ”Mexico” soi todella napakasti, ja osoittaa ettei Alestorm-kapteeni Christopher Bowesin sävellyssulkakynä nyt ainakaan kovin vakavasti tylsymässä ole. Boweshan soittaa, lauluhommien ohella, keytaria, ja niin pitää toki soittaa tribuuttibändinkin kipparin, eli Kapteeni Saarisen. Ja sanomattakin on selvää, että Yarr-Harr kunnioittaa tributoitavaansa myös alan kostyymeillä ja meikeillä, joskin hyvin vapaalla kädellä, Pirates of The Carribean-elokuvien hengessä enemmänkin kuin pukuhistorialle uskollisesti. Mainio kunnianosoitus Alestormille, tämä Yarr-Harr. Itse pääbändi onkin tulossa Nummirockiin 2018, mutta annas nähdä, pääseekö sinne tänä(kään) vuonna. Pitää kuitenkin hoitaa nämä raskaamman piraattifolkin kolme kovinta nyt vähintäinkin jossain kohtaa jossakin. Sillä aikaa Yarr-Harr tekee ansioitunutta tribuuttiaan, ja muistutti taas että keikkaharrastukseenkaan ei kannata aina ja kaikkialla suhtautua aivan järjettömän vakavasti. Joskus eksyily ja extempoilu tuottaa ihan hauskoja hetkiä. Aina oppii jotain uutta. KG

Negura Bunget (ro), Moribund Oblivion (tr) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 23.04.2015

Loppuvuodesta 1994 pantiin alulle Romanian Timisoarassa jotain, jota ei ainakaan minun mielestäni voida sivuttaa raskaamman tamppaamisen aikajanalla, kun puhutaan merkittävistä artisteista ja lajityyppinsä kehittäjistä. Eikä siinä kaikki, omissa aikakirjoissani tuolloin alulle pantu bändi on yksi ehdottomasti tärkeimmistä tällä hetkellä elossa olevista, levyttävistä ja kiertävistä. Orkesterin nimi on Negura Bunget (Musta Usva). Joskin bändi aloitti taipaleensa nimellä Wiccan Rede, jolla myös ensimmäinen demo  ”From Transilvanian Forest” julkaistiin 1995. Jäljellä noista päivistä on rumpali ja biisintekijä, ja koko homman henkilöitymä Gabriel Mafa alias Negru. Ovi on Negura Bungetissa käynyt tiuhaan, tähän mennessä levyillä tai lavoilla on kuultu 26 muusikkoa. Mutta NB onkin Negrun luomisen kanava, sota ei tässä tapauksessa kaipaa kuin yhtä miestä, muut voidaan ottaa vaihdosta.

Negura Bunget julkaisee uuden albumin, Gabrielin kirkkaan vision, keskimäärin neljän vuoden välein. Naksahtaneita välilevyjä ei sallita, aina kun platta tulee ulos, voi olla varma että se haastaa edeltäjänsä, ja kehittää bändiä. Markan humppaveikkoja Mustanmeren laivoilta ei käytetä, muusikot ovat aina huippuluokkaa. Täyteraitoja ei levytetä. Eli, harkitaan ja pannaan sitten parhain voimin nauhalle. Liikenevät välit kierretään ahkerasti, nyt meneillään olevalla rundilla on peräti 78 (!) vetoa, plus kesän festarit päälle, ja sitten syksyllä 40 vetoa Pohjois-Amerikassa. Vision, omistautumisen, yrittämisen tai uskon puutteesta ei voi Gabriel Mafaa syyttää. Ja mm. siksi itse näin nyt Negura Bungetin toistamiseen, ja kertoja kertyköön monta lisää. Bändi jalkautuu uskollisesti Suomeen kuitenkin nykyään joka rundillaan.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kaupungin ainoa oikea rokkiluola, teki (jälleen kerran) ansiokkaan kulttuuriteon ottaessaan NB:n keikalle sibeliuspääkaupunkiin. Suiston avarakatseinen ohjelmapolitiikka alkaa olla legendaarista luokkaa, pyörittäjillä on ihan oikea missio tuoda kulttuuria kaupunkiin. Toinen nosto olkoon Suiston soundi, jota kannattaa tulla ihmettelemään kauempaakin, yksikään näkemäni veto ei ole vielä kuulostanut huonolta. Vielä kun paikka saisi yleiseurooppalaisemman tolkun viikonlopun soittoaikoihin ja antautuisi aikaisempiin slotteihin, niinkuin kaikki muut ovat jo kohta tehneet, en keksisi juuri mitään niuhottamista.

Illan ohjelmaan oli ilmoitettu kolme bändiä. Ensin meille jyskytti aivan laadukkaan kolmevarttisen turkkilainen Moribund Oblivion. Tasokkaasti louhi vuonna 1999 Istanbulissa perustettu rykmentti äärimelodista black’n’rolliaan, solisti Bahadir Uludaglarin römeä viemäri toi kuolon elementtejä muuten mustanpuhuvaan soitantaan ja muutenkin karpaaseilla oli homma ihan hallussa, ensimmäisellä ikinä Suomen rundillaan. Ei täällä muutenkaan näe joka viikko turkkilaista rokkiryhmää, joten positiivinen poikkeus oli kaikin puolin Moribund Oblivion, jolla on vyön alla viisi pitkäsoittoa ja kasvava fanikanta sekä kotona, että Euroopassa.

Onneksi Negura Bunget oli tänään sijoitettu kakkosaktiksi, poistuin bändin vedon jälkeen, enkä koskaan saanut tietää soittiko illan kolmas orkesteri, romanialainen Grimegod ylipäätään.

Negura Bunget ei tänään ehkä soittanut kovinta keikkaansa koskaan, mutta kiertueväsyneenäkin tämä Transilvanian mustanusvainen folkmetallin lähettiläs on aina näkemisen arvoinen. Tänään materiaalia kuultiin keskitetysti vain kolmelta viimeisimmältä (varsinaiselta, uutta materiaalia sisältävältä) studioalbumilta. Bändin ehkä tärkeimmältä laatalta tähän asti, vuoden 2006 ”OM”:lta kuultiin kaksi biisiä. ”OM” on itsellenikin se tärkein kiekko, jopa niin, että se pitää tietenkin omistaa numeroidun pienpainoksen C-kasettina, jota soitetaan vain juhlapäivinä. Tuota klassikkoalbumia edustavat tällä rundilla eeppinen ”Cunoasterea Tacuta”, joka tuo mieleen jollain tapaa Amorphiksen, sillä erolla että Negura on edelleen hyvä bändi, eikä levytä löysää euron progea. Illan toinen OM-raita päätti encorena koko homman, ”Hora Soarelui”. Aika vaatimattomasti hämäläisyleisö silkkaa pikkuisuuttaan encorea pyysi, ja aikalailla tavan vuoksi NB sen palasi myös soittamaan.

Tuoreelta ”Tau”-levyltä kuultiin peräti viisi vetoa, niistä upeimmin kulki tänään varsinaisesti setin päättänyt ”La hotaru cu cinci Culmi”. Neguran raskaasta kansanilmaisusta ei ole yhtään pois, päinvastoin, se että bändi operoi ehkä maailman kauneimmalla kielellä. Se yksinkertaisesti soveltuu tällaiseen möyryytykseen kuin lapsi suden suuhun, osa viehätystä on kaunis ja sointuva kieli, josta ei kuitenkaan sanaakaan ymmärrä. Vampyyrien kieli kuitenkin. Nosferatun kieli.

Illan alavireisyys selittyykin jo edellämainitulla yleisön vähyydellä, ja osan paikalla olleesta possesta täydellisellä välinpitämättömyydellä, mutta osin myös bändiä rundin alkupäässä vaivannella sairastelulla. Ja olihan siellä Puolan osuudella klassinen hajonnut pakettiautokin ja peruuntuneita keikkoja.

Vuoden 2010 ”Virstele Pamintului”-albumilta kuultiin peräti kolme biisiä edelleen, niistä ”Tara De Dincolo de Negura” sai toimia keikan väkevänä avaajana. Ja siis kun nykyinen laulava kitaristi Adi Neagoe karjaisee mikkiin ”we are Negura Bunget from Transilvania”, niin onhan huushollissa heti eri meininki kuin että vaikkapa ollaan Rajuilma tuolta Jyväskylästä. Romanian myyttisistä myyttisin maakunta kuuluu bändin ilmaisussa, ja perinnesoittimilla on iso osa livesoinnissakin. Väliin Negru nousee patteristonsa takaa soittamaa seinällä roikkuvia puulevyjä eli toacaa. Väliin pitkillä dreadlockseilla varustettu Petrica Ionutescu tarttuu tulniciin, kolme metriä pitkään alppitorveen, ja töräyttää esimerkiksi ”Pamintin” alkuun niin jäätävät töräytykset, että itse Kreivikin kääntyy mullissaan. Vaikkakin biisistä soitettiin kompakti keikkaversio, on tämä juuri se raita mistä käsin bändiin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa.

Vaikka ei tämän bändin kohdalla nyt hittibiiseistä voi puhua, niin kyllähän se illan paketoiva ”Hora Soarelui” oli vaan jälleen kylmäävää kamaa kuulla livenä. Syksyn 2011 rundilla näkemäni Tallinnan-keikka oli parempi, bändi soitti silloin pidempään, keskittyneemmin ja isommalla kokoonpanolla, ja lämppärinä oli vieläpä Negrun folkryhmä Din Brad. Mutta, kuten totesin, iltana kuin iltana tämä bändi on parempi kuin puoli miljoonaa muuta. Eikä ole bändin vika, jos Hämeenlinnan nuorisolla ja varttuneemmallakin folkmetalväellä on niin kovasti parempaa tekemistä aivan tavanomaisena torstai-iltana. Juttu menee näin, jonain päivänä jos Suistoa ei enää ole, niin alkaa se suomalaiskansallinen itku, ettei täällä ole edes kunnon rokkiklubia, ei täällä käy mitään bändejä. Niinpä niin, torstainakin kävi yksi raskasmaailman kovimmista. KG

Obscurus Orbis (lv), Greenrose Faire @ Hämeen Keskiaikamarkkinat, Hämeenlinna 17.08.2014

Hämeen Keskiaikamarkkinat järjestettiin Hämeen linnan maastossa nyt jo 14. kerran. Tapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta, ja sen oheisohjelma käy jatkuvasti myös laadukkaammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Alkuun on myös todettava, että tapahtuma on ainakin itselle jo vuosittainen traditio, täällä on aina hyvä meininki, ja tapahtuman tarkoittamaan tunnelmaankin pääsee hetkittäin varsin hyvin. Ei tarvitse olla mikään historiafriikki tai larppinörde viihtyäkseen täällä. Kriitikoitakin riittää, ja aina joku huutelee poteroista, miten te voitte tietää millaista on ollut keskiajalla? Melko pitkälti nykyään voi. Eikä toki kukaan pysty elävöittämään satojen vuosien historiaperiodia kattavasti, vaan jokainen lohkoo itselleen  siivun ja keskittyy siihen.

Yhä keskeisemmäksi tapahtuman kasvaessa on noussut myös sen musiikkitarjonta, ja pääsylipulle (päivälippu 15 euroa) saakin mahtavasti lisäkatetta, jos malttaa tsekata muutaman artistin muun markkinahumun keskellä. Periaate on se, että bändit viettävät alueella 2 tai 3 päivää, ja soittavat parhaimmillaan kuusikin vetoa. Lauantain illassa on sen lisäksi yleensä pistokeikan heittävä bändi. Mutta että jos missaa yhden vedon, voi asian paikata samana päivänä myöhemmin. Mainio systeemi, jota voisi rajatussa mittakaavassa soveltaa jopa ihan oikeillekin rokkifestareille, toki vain pienemmän mittakaavan artisteilla.

Tamperelainen Greenrose Faire on jo pitkään pitänyt tsekata elävänä, ja vaikka sekin heitti viime vuoden taphtumassa peräti vissiin 5 vetoa, onnistuin tyrimään ne kaikki. Bändi on Hämeenlinnan tapahtuman vakiokävijä, ja sopiikin markkinain musiikkitarjonnan ykkösairueeksi kuin hullu kuninkaaksi. Greenrosella on takanaan kaksi mainiota albumia, ja yksi EP. Kolmas pitkäsoitto on työn alla, ja siltä sunnuntain iltapäivän noin kolmevarttisessa setissä kuultiinkin maistiaisina upea biisi, jonka nimi varmistuu itsellenikin, kun levy on ulkona.

Greenrose Fairea voisi väittää Suomen Blackmore’s Nightiksi, mutta oikeutta se ei tekisi kummallekaan, niinkuin ei juuri mikään vertailu maailmassa. Greenrose on suoraviivaisempi, kaikki Blackmoren progressiiviset otteet puuttuvat. Mutta yhteisiä nimittäjiä ovat tietenkin naispuolinen vokalisti ja keskiaikainen poljento, mitä ikinä sekään tarkoittaa. Toki bändien visuaalisessa ilmeessä on myös paljon samaa. Greenrosen esiintyminen nojaa pitkälti Salla Rimmin viehättävään lavaesiintymiseen ja upeaan ääneen, mutta ennenkaikkea erittäin kovaan, omaan biisimateriaaliin. Esimerkkinä bändin esikoisalbumi ”Neverending Journey” (2011). Voisi jopa väittää, ettei siellä yhtään varsinaista täyteraitaa ole. Monilla Greenrosen ralleilla voisi maailmalla tahkota ihan oikeaa rahaa, ja merkittäviä summia.

Bändi alkaisi olla todella kovassa keikkatikissä ulkomaillekin, mutta ei ole käsittääkseni missään Suomen ulkopuolella vielä koskaan soittanut. Kotimaassa bändi keikkailee ahkerasti, ja sille kannatta antaa mahdollisuus, vaikka tuo ”keskiaikaisuus” sen poljennossa ei ehkä ensi alkuun immelmanneja hyppyyttäisikään. Kyse on kuitenkin vain hyvästä musiikista, maailmanluokan biiseistä, sekä meiningistä, josta ei voi jäädä paha mieli. Ja kuunteluun kannattaa, harrastuneisuuden ja mielenkiinnon venyessä, ottaa yhtyeen kakkosalbumi ”My Home Is Where My Heart Is” (2013) ja sieltä vaikkapa ”By the River”. Kun siis puhuin siitä, että jonkun muun katalogissa näillä lauluilla tulisi ihan oikeasti toimeen. Itse keikalla parhaiten säväyttivät avaaja ”Dance Til Morning Light”, ja bändistä pois (tämän nimenomaisen keikan myötä) jättäytyvän viulisti Anni Latva-Pukkilan liidaama instrumentaali ”Moondance”.

Latvialainen Obscurus Orbis oli itselle yksi keskeisiä syitä palata tänä kesänä Linnanpuistoon, noin niinkuin oheisohjelman puolesta siis. Bändi on perustettu vuonna 2007 ja sen nykykokoonpano on vakiintunut neljään karpaasiin ja yhteen ladyyn. Soitinvalikoima on jo lähtöjään mielenkiintoinen; kahdet rummut, kaksi säkkipilliä, rauschpfeife, irlantilainen bouzouki, ja jopa hurdy-gurdy, jota ei tosin Hämeenlinnan keikoilla kuultu. Obscurus ammentaa musiikkiaan muinaisista lähteistä, ja koko Euroopan mitalla. Se kutsuu ilmaisuaan joissain yhteyksissä Medieval metalliksi, ja on sikäli jäljillä, että jos tämänmuotoinen-ja sointinen bändi olisi vaikuttanut jossain päin Eurooppaa 1366, olisi se ollut aikansa heavya. Sekin on muistettava, että populaarimusiikkia on ollut niin kauan kuin ihminen on musiikkia luonut, vaikka rock’n’roll onkin keksitty vasta ihmiskunnan viimeisimmällä nanosekunnilla.

Obscurus Orbis soitti sunnuntain iltapäivään tapahtuman viidennen vetonsa, eikä esitysten määrä ainakaan energian puutteena näkynyt. Paikkana oli ns. pikkulava ja bändin taustana Hämeen linna vallihautoineen. Välillä yleisön ja bändin välistä köpötteli hevonen vankkureita vetäen. Puitteet siis kunnossa. Taiteilijanimellä Barbarian operoiva perkussionisti läväytti keikan käyntiin ja takasikin tuhdit kompit nimittäin. Tämän jampparin tahdissa voisi ylikävellä isommastakin separatistijoukosta. Kaveri oli myös ajatellut ihan oikein, että esiinnytään ilman paitaa vasta sitten, kun on paidan alla jotain näytettävää. Taiteilijanimi lunastuu.

Bändiä johtaa säkkipillisti Lord Mortis, joka hoiti myös mikittämättömät välispiikit. Joihin valitettavasti tuuli tarttui, mutta ydin tuli läpi. Vain jäsen Sergein bouzouki oli sähköistetty, muuten mentiin ajan tapaan unplugged. Kahden säkkipillin vuoropuhelu oli kertakaikkiaan upeaa kuultavaa, ja sellaista kahden rumpalin kokoonpanoa en ole vieläkään nähnyt, joka ei olisi toiminut. Perinteisemmän rumpusetin takana jäsen Nick toi lisäpotkua rytmiikkaan, onhan bändin useammassakin biisissä marssin poljento. Obscurusin levyllä voi kuulla muutamia laulettujakin kappaleita, mutta ei täällä ja tänään, ja ihan hyvä niin.

Bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Primus Inter Pares”, ja sillä monikin raita on sovitettu suorastaan meditatiivisen pitkään muotoon. Keikalla oltiin kompaktimpia ja puolen tunnin tiukka setti riitti aivan mainioon otantaan yhdestä alansa johtavista komboista. Nämä ovat kiertäneet ahkerasti paitsi vastaavia historiatapahtumia, myös pakanametallifestareita, ja jopa black metal-alan jortsuja. Eikä ihme, asenne on tumma ja tulinen, vaikka pilke silmäkumassa ja akustisesti vedetäänkin. Lady Veina Marquis Dea keventää bändin soturiolemusta merkittävästi, instrumentteinaan säkkis ja upeasointinen rauschpfeife, jota on nimensä velvoittamana kuultu vuosisatoja sotajoukkojen nokilla, kun Euroopan rajoja kurmootettiin lähemmäs nykymuotoaan.

Hieno bändi, jonka soisi näkevänsä uudelleenkin, ehkä jossain entistäkin tuimempitunnelmaisessa taphtumassa. Se nimittäin se ”kiinalaisten sotureiden marssi kuolemaan” oli jo ihan häkelyttävän kovaa kamaa.

Suosittelen poikkeamaan Hämeenlinnassa Keskiaikamarkkinoiden aikaan, vaikka et historiahämy olisikaan. Itselle ainakin tulee joka kerta täällä mieleen, näiden käsityöläisten ja tämänmuotoisen musiikin äärellä, että kyllä tässä vielä hyvin käy. Että kyllä ihmislajilla on vielä toivoa. KG

Metsatöll (est) @ Raekoja, Tallinna 26.05.2012

Tallinnan kesä starttaa perinteisesti Vanhan Kaupungin Päivien avajaisilla, joita nyt vietettiin Raekoja Platsilla (Raatihuoneentori) jo 31.kerran. Hellepäivän avajaisohjelmaksi oli laadittu keskiaikahenkinen näytelmä tai paremminkin ilveily kymmenin näyttelijöin, akrobaatein ja tanssijoin. Ja musiikista vastaamaan itse Metsatöll.

Metsatöll on vuonna 1999 perustettu folk-metalliyhtye, joka sittemmin on laajentanut (kyllä, laajentanut) ilmaisuaan kohti thrashmetallia, mutta pysynyt aina uskollisena kansanmusiikkijuurilleen, eestiläisyydelleen ja äidinkielelleen. Bändi olisi jo albumeja ja vuosia sitten voinut vaihtaa laulukielen englanniksi ja ryhtyä kiertämään Eurooppaa isojen amerikanrässääjien lämppärinä. Mutta ei, Metsatöll on suoraselkäisten miesten bändi. Se tehdään mikä oikeaksi koetaan, ja niin hyvin kuin pystyy. Siksi orkesterista onkin kasvanut kansallinen ylpeys yli ikärajojen, vauvasta vaariin. Kansallinen ylpeys niin, että se esiintyy samassa kansalliskatalogissa nykykirjailijoiden, arvostetuimpien näyttelijöiden ja maailmankuulujen säveltäjien kanssa.

Itselleni oli peräti seitsemäs kerta nähdä Metsatöll lauteilla. Nyt olikin mielenkiintoista nähdä äijät soittamassa päivänvalossa ja taatusti erilaisessa puitteessa. Tallinnan Raatihuoneentori tai Raekoja Plats oli täynnä väkeä, ja sää salli. Tasan klo 13 Metsatöllin nokkamies Markus päräyttää show’n käyntiin. Homman nimi oli se, että bändi soittaa keskiaikanäytelmän välikkeet, ikäänkuin juontomusiikit ja väliin kokonaisia biisejä, tai luo tanssinumeroille taustaa. Musiikki oli otettu Metsatöllin olemassa olevasta tuotannosta, niin että muutamat tutut biisit soitettiin instrumentaaliversioina.

Itse show eteni kertojana toimivan näyttelijän juontaessa kronikkaa, joka perustui löyhästi Jaan Krossin tekstiin, yhdistettynä F.R.Kreutzwaldin satuun. Keskiaikaiset puitteet ja ajan tavan mukaan ylöspantu puvustus ja tietty kotikutoisuus kulkivat käsi kädessä Metsatöllin tällä kertaa varsin folkahtavan setin kanssa. Bändin puolelta tänään pääosissa olivatkin säkkipillisti ja perinnesoitinvirtuoosi Lauri Öunapuu kanteleineen ja Markuksen juontavat vokaalit. Lauri myös lauloi yhden biisin kokonaan.

Koko vajaan tunnin mittainen show huipentui siihen kun kaksi trapetsitaiteilijaa lähetettiin liikkeelle nuorapyörällään Pûhavaimu-kirkon tornista Raatihuoneen torniin. Taitelijapari killui kymmenisen minuuttia noin 40 metrin korkeudessa ja lähetti pilvetöntä taivasta vasten hopeisia konfetteja tuulen vietäväksi. Ja mitä tekee Metsatöll, kovin eestiläinen rokkibändi ikinä? Soittaa itkettävänkauniin ugri-instrumentaalin ”Ema hääl kutsub” , ”Äio”-albumin avaajan. Jopa vuoden aikoinaan Tallinnan Vanhassa kaupungissa asuneena voin todeta, että kokonaistunnelma oli henkeäsalpaavimpia mitä olen täällä koskaan kohdannut.

Huikea kesän avaus. Nyt on myös paikka mainostaa Metsatöllin peräti viittä Suomen festarikeikkaa. Hankkiutukaa ihmeessä paikalle, jos tilanne sallii. Puhutaan todella kovasta ja nykyään järisyttävässä lyönnissä olevasta orkesterista. Eli Metsatöll Espoon Kivenlahti Rockissa 9.6., Tuska Open Airin päälavan korkkaajana 30.6., Korian Pioneerifestivaalilla 14.7., Kuopion Rockcockissa 27.heinäkuuta ja vielä 17.8. Dark River Festivalilla Karhulassa.

Keikkaguru toivottaa hyvää rock-kesää ja SUOSITTELEE tsekkaamaan tämän: www.youtube.com/watch?v=yERQw0wKwhs. Nähdään keikoilla ja festareilla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: