Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Darkthrone”

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Blaakyum

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa  on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

kvelertak 2 credit Jesse Kämäräinen

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983.  Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

testament 2 credit Jesse Kämäräinen

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Behemoth_MB_2247-3

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Martyrdöd (swe), Famine Year, Grunt @ Kuudes Linja, Helsinki 29.11.2012

Joskus käy niin, että illan keikasta jää aivan harvinaisen vähän jälkipolville kerrottavaa. Vaikkakin odotusarvot ovat olleet korkealla, ja on onnistunut suhtautumaan illan antiin varsin avoimin mielin. Kuudennen Linjan torstai-illassa oli päävieraana ruotsalainen Martyrdöd, joka luokitellaan ulkona tuolla crust punkiksi ja d-beatiksi. Mutta, kuten täälläkin on todettu moneen kertaan, luokittelut voi aina jättää pitkälti omaan arvoonsa. Minusta Martyrdöd toimitti hyvin varhaista kakkosaallon blackmetallia, alkuaikojen Mayhemin ja Darkthronen hengessä, mutta ihan ennenkaikkea esikuvansa Bathoryn.

Siitäkin on ollut puhetta, että Ruotsi on sikäli hieno maa (vaikka ei tätä nyt niille itselleen kannata sanoa), että minkä tahansa bändivieraan sieltä voi käydä katsomassa ja aina on luvassa vähintäinkin jonkinlaista laatua. Vain kerran olen onnistunut näkemään huonon ruotsalaisen bändin. Martyrdödin keikka kiinnosti peräti ennakkolipun arvoisesti. Siksi, että Ruotsi on erittäin tärkeä ja antelias maa, mitä tulee nykyhardcoreen ja sen suuntauksiin. Ja siksi, että mikä tahansa bändi, joka ilmoittaa vaikuttajakseen Bathoryn ja on tosissaan, pitää nähdä.  Ja siksi, että tulen arvostaneeksi korkealle Blow Up That Gramophone-ohjelmatoimiston tuontipolitiikan.

Illan aloitti kotimainen, jo vuodesta 1993 noiseaan, ja ihan konkreettista meluaan, tarjoillut Grunt. Alakerran narikkaan tämä SM-naamioihin sonnustautunut duo kuulosti loppusijoituspaikan rakennustyömaalta, eikä yläkerran salissa äänikuva ollut yhtään jäsentyneempi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en ole noisen kohderyhmää, ja seurasinkin keikan baarin puolelta sivukorvalla. Ikäänkuin Gruntin ääniseinän sivukorvailu nyt olisi ollut erityisen mahdollista. Grunt on alansa legendoja, ja kiertänyt Japania ja Yhdysvaltoja myöten ja taatusti ansainnut paikkansa ja kulttisuosionsa. Pitää arvostaa näin pitkiä ja tinkimättömiä tekemisen kaaria jo sinänsä. 

Illan kakkosakti Famine Year latasi parikymmentä minuuttia ärhäkkää hardcoreaan ja muutama biisi onnistui hetkeksi jäämään mieleenkin. Hemmojen setti oli sopivan kompakti, tällaisena iltana kaksi lämppäriä nimittäin tuntuu paljolta, toisin sanoen toinen tuntuu ylimääräiseltä. Gruntin kohdallahan oli asia ajateltu aivan oikein, ei lämppäribändin tarvitse soittaa likimainkaan samankaltaista kamaa kuin pääbändin. Tahtoo sanoa, että FY ei ollut huono, mutta ehkä vähän huonossa raossa. 

Itse Martyrdöd on Ruotsin crust punk-skenen arvostetuimpia bändejä. Eikä tavallaan suotta. Uunituoretta ja kovasti ylistettyä ”Paranoia”-rieskaa en ole onnistunut vielä kuulemaan, mutta bändin edellinen pitkäsoitto ”In Extremis” on lajityypissään suorastaan loistava platta ja omassakin kuuntelussa pyörinyt erittäin ahkerasti. Meikäläisen sydän sykkii nimittäin blackmetallin kakkosaallolle ja etenkin sen keskeisille norjalaisille vaikuttajille, ja niiden suoraa perimäähän Martyrdödin melodinen ajo on. Ja ihan suorimmin se toki periytyy jo mainitustakin, legendaarisesta Bathorysta. Bändin 50-minuuttisen vedon aikana tulikin aikamatkattua 90-luvun alkuun ja hiukan taaemmaskin. Kitarat itkivät ja solistin kiusattu ääni laittoi jopa kadehtimaan sitä kourallista väkeä, joka oli paikalla Leipzigin Eiskeller-luolassa 22 vuotta ja 3 päivää tätä hetkeä aikaisemmin (eli kun Mayhemin merkkipaalulivelevy ”Live in Leipzig” äänitettiin).

Tällä bändillähän on oikeastaan aika hyviä biisejä, mutta kyllä lähes tuntinen keikka vääjäämättä monotoniseksi kävi. Silti, hyvä veto ja pitäähän se uutuuskiekkokin kuunteluun kaivaa. Eikä siinä kaikki, jos ja kun, ruotsalaisen crustin/grindcoren/tumman kaahauksen laatu on tätä luokkaa, nosti Martyrdödin keikka pikkuisessa alavireydessäänkin nähtävien bändien listalle myös svedukollegat Skitsystem, Victims ja Totalt Jävla Mörker. Näistähän Victims on nähtävissä jo heti tammikuussa, kotimaisen grindmestarin Rotten Soundin vieraana. Martyrdödin keikka muistutti  myös hienolla tavalla, ja siitä iso kiitos bändille,  ihan niistä perimmäisistä perusasioista. Eli pakkohan se oli heti kotiin takkatulen ja moukun ääreen päästyään laittaa soimaan paitsi Bathoryn ”Blood, fire, death”, että Darkthronen ”Transilvanian Hunger”. Että kun puhutaan tiukasta melodisesta ajosta. Osattiin sitä kaahata ennenkin. Ja ehkä just nimenomaan silloin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: