Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021
Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.
Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.
Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.
Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.
Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.
National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.
Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.
Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.
Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.
Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.
Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi Jan ”Örkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.
Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG
