crossover thrash | Keikkaguru

Archive for the category “crossover thrash”

01 heinä 2018

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa” kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

01 heinä 2018

Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018

Kaksikymmentä vuotta täyttäneen Tuska Festivalin avaava perjantai lähtee käyntiin tuttuun ja totuttuun tapaan jo varhain iltapäivällä. Tänä vuonna kuitenkin tuntuu, että hetikohta porttien avaamisen jälkeen aluella flaneeraa jo jengiä muutamaa aiempaa kesää enemmän. Ehkäpä yhdysvaltalaisen sludgejyrä Crowbarin sijoittaminen alkuiltapäivään on ollut kannatava veto.

Omaa Tuskaani ei aloita sen avausesiintyjä, tanskalainen Baest, vaan festarin sisälavan eli Inferno Stagen korkkaava kotimaisen dark-ja black metallin todellinen oman tien kulkija, legendaarinen Gloomy Grim. Ja uskokaa tai älkää, mutta tämä aina tähän asti näkemättä jäänyt bändi onkin henkilökohtaisen Tuskani yksi ennakkoon odotetuimpia tapauksia. Nämä on oikeastaan pitänyt katsastaan koko olemassaolonsa ajan. Gloomy Grimissa on nokkamies Agathonin rinnalla ehtinyt vaikuttaa 10 muusikkoa. Mikä nyt näissä piireissä ei vielä tavattomasti ole, mutta kertoo siitä, että GG on Agathonin bändi, Agathonin väylä omille rituaaleilleen. Sillä niitähän Gloomy Grimin keikat ovat, eivät pelkästään keikkoja. On rekvisiittaa ja äänikuvavälikkeitä, mutta myös alastonta naista lavalla uhrattavana, joskin tänään häveliäästi valkoiseen kankaaseen kiedottuna. Muut muusikot yrittävät näennäisen kaikkensa, että huomio olisi Agathonissa, mutta onnistuvat toimimaan eleettömyydessään ja ikäänkuin eri bändiin kuulumisessaan täysin päinvastoin. Eli huomio on välillä häiritsevästi siinä muussa, joka ei alleviivaa Gloomy Grimin konseptia, eikä täytä bändin nimen lupausta. Mahdotonta sanoa mitään soitetuista kappaleista, mutta se on sanottava, että ensiotannastani erittäin tärkeää työtä suomalaisen blackin kentällä jo vuodesta 1995 tehneestä Gloomy Grimista jää kuitenkin postiivinen loppumaku, jos sallitte sanan positiivinen tähän väliin. Tumma nuori neitokin selviää show’sta hengissä, pitää oikein valojen sytyttyä varmistaa asia. Agathonin kähinä, rujo hahmo ja maaninen tassuttelu ympäri lavaa onnistuu hetkittäin saattamaan läpi oikeasti ilkeän fiiliksen, Lord Heikkisen kitaraliidien avittamana, ja se on tähän aikaan päivästä paljon sanottu.

Gloomy Grim.

Rapsakka siirtymä päälavan aka Radio Rock Stagen eteen ja hyvät jalansijat yyteröidä Crowbar, sludge metallin suunnannäyttäjä ja pioneeri, joka yhdessä kotikaupunkinsa New Orleansin muutaman muun bändin, kuten nyt vaikkapa Eyehategodin ja Acid Bathin kanssa oli synnyttämässä koko lajityyppiä ja kaikkien todellisten sludge-ihmisten läpituntemaa NOLA-skeneä. Ja siis kyllä, siinähän se Crowbar suorittuu nähdyksi, mutta eipä juuri muuta. Tuuli tarttuu tässä vaiheessa pikkuilkeästi bändin soundiin, laulaja-kitaristi Kirk Windsteinin harmaa parta toimii mainiona tuulipussina ja puhurimittarina. Vaakatasossa välillä mennään. Windstein ja alakerrastosta jynkyttävä Todd Strange ovat bändin kaksi alkuperäisjäsentä, eli Crowbar liikkuu yhä ihan mainiolla kokoonpanolla. Mutta tylsäksihän tämä käy muutaman lanauksen jälkeen, pitäisi nauttiakseen olla ihan kunnolla sisällä lajityypissä, nyt meinaa käydä samantyyppinen kuoliaaksinukahtaminen kuin taka-aikojen Tuskassa Neurosiksen keikalla. Crowbar ehtii jumittaa 50-minuuttisessaan peräti 11 biisiä, niistä tehokkaimmin tulevat läpi alulla settiä ”..and Suffer As One” ja ”To Build a Mountain”. Crowbar on bändi, jota haluaisi diggailla ja ymmärtää enemmän, mutta ehkä se vaatii toisenlaisen mielentilan ja klubiympäristön, joita odotellessa.

Helsinki Stage on Tuskan keskikokoinen telttalava, mutta väitänpä että asiat oli taannottain paremmin, kun kakkoslavakin oli yhä avolava. Toki, sateen sattuessa on nyt kaksi lavaa, missä voi säilyä kuivin jaloin, mutta Helsinki Stagen soundi ei vaan monenkaan bändin kohdalla ole kohdillaan ja siellä on saatava aika täsmälleen oikeat jalansijat, jotta kuulee ja näkee riittävän hyvin. Ruotsalainen Tribulation selviää telttalavan soundihaasteesta yhtenä parhaista, kuinka ollakaan. Ja muutenkin, tässäpä vasta persoonallinen ja mielenkiintoinen metallibändi, niitä muunkinlaisia nimittäin on. Ruotsin kartalla Tribulationin kotipaikka Arvika on ei missään, skoogessa lähellä Norjan rajaa. On ollut pikkukaupungin hiljaisuudessa aikaa ja paloa virittää omintakeista metallikeitosta nyt jo neljän pitkäsoiton ajan. Alun mustasta kuolosta Tribulation on sittemmin jalostunut upeasti polkevaksi black’n’roll-bändiksi, joka pesee kaiken maailman yliarvostetut kveletarkitjamitänäitänyton samantien. Lavaa hallitsee Johannes Anderssonin massiivinen hahmo, masiivinen basso ja tuonmaailmainen korina. Mutta myös kitaristi Jonathan Hultenin hämmentävä, kaunis, kiehtova ja häkellyttävän androgyyni tanssahtelu ympäri lavaa. Ensin asiaan perehtymättömämpi ja alkavalla ikänäöllä varustettu kuulija voikin luulla, että hienoa kun on otettu nainen kitaraan. Pelkästään Hultenin takia bändi kannattaa ottaa haltuun, upeaa toimintaa, kitaransoiton yhtään häiriintymättä. Jantterin on pakko olla ihan oikea tanssija, nyt ei puhuta mistään lionsnuorten balettikerhosta. Tribulation jyskii mahtisoundeilla läpi 13 biisin settinsä, kaikkein kovin on pitkä instrumenttaali kahdella t:llä, ”Ultra Silvam”, sekä alulla settiä kuultava ”Winds”. Siinä missä blackmetallin voi katsoa paikoin kokeneen inflaatiota hipstereiden diggailemana Flow-ajeluna iltapäivän kavereillenäyttäytymisen ratoksi, Tribulationin kaltaisia asenteellisia ja omaperäisiä bändejä tarvitaan kipeästi. Ja kuinka olla, sarja jatkuu, en ole nähnyt edelleenkään kuin yhden huonon ruotsalaisen bändin. Hoitakaa Tribulation klubirundille nyt joku ja pian, olen paikalla.

Tribulation.

Tribulationin tiukan show’n jälkeen, niinkuin aina tiukan show’n jälkeen tulee tämä, että on pakko luoda katse uudelleen festariohjelmaan ja miettiä ihan uusiksi. Että hyvien bändien perässähän täällä tosiaan juostaankin, ei kellokortin. On ollut ajatus tarjota Turmion Kätilöille viimeinkin tilaisuus, vaikka harvalukuinen vakilukija tietääkin, ettei suomenkielinen melske ole oma juttuni. Mutta viime hetkellä, kiitos siitä, tulee vanhalta frendiltä viesti, että tsekkaa pikkulavalla Keoma. Ja kyllä kannattaa. Keoma pääsi geimeihin mukaan Tuskan järjestämän bändiskaban kautta, sen yleisöäänestyksen voittajana. Keoma soittaa taitavuutta vaativaa progemetallia hiukan ehkä jonkun Soenin hengessä, mutta onnistuu jopa muistuttamaan hetkittäin Dream Theateria. Oma persoonallinen ote tulee nuorelle stadilaisryhmälle laulaja Jazin hardcoremmasta otteesta ja väitänpä että basisti Jaskan bassolinjoista aika tavalla myös. Ja on aina ilo nähdä, kun nuori bändi on isossa paikassa, isolla vedolla. Ja saako sanoa? Ai jaa. Ok. Hyvä. Yksi Tuskan kovimmista yllättäjistä soittaa vielä samana päivänä nähtävän, ja todennäköisesti isohkolla kädellä esikuviinsa kuuluvan, norjalaisen Leprouksen, aivan suohon. Ei voi mitn.

Pikku hammitauko Tuskan laajalla ja hyvinvarustetulla skruudausalueella. Missä on siis pystypöytiä ja ruokailua varten telttakatoskin, niin ettei tarvitse maustaa mäiskettään lokin jo kerrattain sulattamalla omalla mäiskeellään, ja kun oikeaan aikaan on jalkeilla, jonoutumatkin ovat ihan inhimillisiä. Palvelu Tuskassa pelaa, on saunaa, pienpaahtimon kojua, elintarvikekauppa, mechandisemaailma ja paljon oheistoimintaa (tänä vuonna mm. yhteistyö Helsingin kauhuelokuvafestarin kanssa). Ei täältä oikeastaan puutu kuin laskettelurinne ja apteekki. Kovin moni pistetapahtumia ja megakonsertteja Suomessa järkkäävä taho voisi ihan nöyrällä mielellä tulla ottamaan Tuskasta mallia, lavojen sijoittelun, aikataulutuksen ja oheispalveluiden suhteen. Minimissäänkin näiden. Tuskan tämänvuotisesta ohjelmasta sensijaan varmaankin useampikin parta paukahtaa, mukana oli melko paljon insinööritason matematiikkametallia, monissa eri muodoissaan. Itse olen armelias, mutta taatusti jotakuta hätkähdytti myös syntwave-akti Carpenter Brutin ottaminen ohjelmistoon. Mutta sen voi itsekin todeta hän, että moni nyky-Tuskan artisti olisi omemmillaan jo Flow’ssa. Vaan minkäs teet, tekniikkametalli on suosittua, ja sitä tarjotaan mitä halutaan.

Mässytauon jälkeen on mahdollisuus katsastaa Moonsorrow’n vedosta puolet. Mutta Moonsorrow katsotaan kokonaan tai ei ollenkaan, joten suunta jälleen kohti Inferno Stagea eli sisätiloja, jossa jo kohta Hampurin tumma duo Mantar jyskiikin keikkansa käyntiin. Mies, huuto ja kitara, sekä rummut riittää Mantarilla isoon soundiin ja isoon toimitukseen. Juniorimmalle lukijakunnalle muistutukseksi, että näinhän UG-bläkkistä aikoinaan soitettiin, kitara ja rummut. Mutta Mantar on enemmänkin erittäin tummaa sludgea. Kuinka paljon solisti Hannon huuto tuo ilmaisuun lisää, jää kysymysmerkin puolelle. Mutta Saksan tehoduon kolmevarttisen jaksaa vaivatta tsiigata loppuun, ja aivan loppuun se onkin tsiigattava, sillä bändin komein eepos ”Era Borealis” soi viimeisenä.

Mantarin Erinc ja Hanno.

Dead Cross Yhdysvalloista on puoliksi superbändi. Se superpuoli on Slayerin pitkäaikainen ja alkuperäinen (tunnetusti ei tosin nykyinen) rumpali Dave Lombardo, ja lauluvastuussa oleva Faith No More-ja Fantomas-nokkamies, itse Mike Patton. Bändin toinen puolisko on tuntemattomampaa osastoa, The Locustissa grindiä veivaava Justin Pearson bassossa ja Retoxin Mike Crain kitarassa. Toisin sanoen, Dead Cross on hyvinkin kuolevainen, Slayerin jättäneen Lombardon perustama nykybändinsä, ja Pattonille yksi tekeminen muiden joukossa. Eikä ollenkaan laadukkainta Pattonia, minkä kuka tahansa vastaantuleva Faith No More-fani varmasti allekirjoittaa. Dead Cross soittaa päälavalla ihan ok tuntisen hardcoreaan, mutta viikkokausien odottamisen arvoinen keikka ei ole. Silti iso hatunnosto Tuskalle ryhmän saamisesta Suomeen, tietenkin. Patton näyttää rottarotsissaan, havaijipaidassaan ja tyyliin mutsinsa jouluksi ostamissa sukissaan jonkun Floridan rantaresortin niljakkaimmalta vuokraisännältä, jolta pystyy ostamaan muutakin kuin vuotavan veneen. Lombardoa ei näytä haittaavan, mutta muuten bändillä on huono fiilis, joku on pahasti pielessä. Tuuli tarttuu Pattonin lunttilappuihin ja pitkä mikkipiuha on kokoajan väärässä paikassa. Yhtäkkiä Patton syöksyy lavateknikon luo sivumpaan, näyttää sormella omaa daijuaan, huutaa täysillä ja näyttää teknikon daijua. Sanoma tulee läpi, eikä meitä todistajia olekaan kuin muutama tuhat. Basisti Pearsonia vituttaa yleisön huutelu ja muutenkin tunnelma on hetken aika haitarista. Keikka itsessään soljuu kohti vääjämätöntä ja helpottavaa loppuaan, olen nähnyt Lombardon kolmatta kertaa ja Pattonin ensimmäistäni. Kaikki siis niiltä osin hyvin. Bändin vakiocover, Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” on ihan tehokas veto ja bändin omasta hardcoresta myös ehkäpä alun ”Idiopathic”. Muuten keikan pointti on olla paikalla, kun kerran Mike Pattonkin on. Jossain kohtaa Mike nostattaa kaksi corpsepaintein varustettua paikallisjannua lavalle, epätoivoisesti kaverit yrittävät pyörittää tukkaa ja olla messissä, mutta tilanne on kieltämättä aika tarkkaan hauskan ja kiusallisen puolivälissä. Loppuhalien jälkeen Patton laatii loppukeikan jätkien naamasta pyyhkiytyneet corpsepulisongit poskillaan. Ja näyttää vieläkin epäilyttävämmältä sopijaosapuolelta.

Kotimainen, isoissa nousuissa oleva Shiraz Lane tuli hiljattain nähtyä Vantaalla, joten virhe tapahtuu tässä kohtaa ja askellan Helsinki Stagelle tsiigaamaan norjalaista logaritmiheavyorkesteri Leprousta. Leprous ei ole diplomi-insinöörimetallin edes pahimmasta päästä, sillä on ihan tunnistettavia ja aivoilla käsitettäviä, komeita biisejä. Ja tunnustaa pitääkin, että bändi on soinut henkilökohtaisen kotoisessa musacornerissakin aika paljon. Alunperin lähdin bändiä seuraamaan siksi, että se liittyy Emperor-mytologiaan mutkan kautta, osa jässiköistä kun on soittanut tai soittaa Ihsahnin soolobändissä. Mutta tänään, tässä ja nyt ei kyllä putoa yhtään. Einar Solberg (joka siis soittaa Ihsahnin orkesterissa edelleenkin, ja jota on nähty myös Emperorin livekokoonpanossa) on sidottu liikaa kiippareidensa taakse, eikä bändin staattisuus ainakaan tällä helpotu. Solbergin omintakeinen ääni riipii tänään myös korvia, ainakin tänne suhteellisen takalinjoille, telttalavan soundin kokonaiskuvalla lienee osuutensa asiaan. Tätä keikkaa olen oikein odottanut ja siinä se soljuu eteenpäin kärvistellessä. Leprous osaa lajinsa ja asiansa, näille on varmaankin sisäilmakeikalla vielä annettava tsäänssi.

Leprous.

Helsinkiläisen Arionin kunniaksi on sanottava, että valitsen kataloogista seuraavaksi sen, enkä päälavalla meuhoavaa Arch Enemya, joka on genressään iso ja Suomessakin todella suosittu, niin että Meshuggahin tapaan sekin jatkaa täältä matkaansa Provinssiin. Mutta Arion on yksinkertaisesti kiinnostavampi, ja palkitsee todella positiivisella, rennolla ja laadukkaalla power metal-nykäisyllä. Tänään kolme varttia on Arionille juuri ihannemitta, kaikkien bändien kohdalla ei tässäkään voi sanoa samaa. Onkohan kuulkaa jopa niin, että Suomi on melodisen power metallin saralla yksi ihan maailman johtavia maita? Arion on tätä jatkumoa komeilla biiseillään, tänään Inferno Stagen hämärissä ”Seven” ja ”Unforgivable” polkevat tykimmin. Constantinestakin tuttu Lassi Vääränen on maailmanluokan solisti, ja hommeli on muutenkin kovasti hallussa. Arion kiitää ja jatkaa matkaansa seuraavan illan Lankafestille. Yksi koko Tuskan 2018 parhaista keikoista on nähty. On myös sanottava, että Arion onnistuu ehkä vähiten kärsimään sisälavan tämänvuotisista soundeista.

Meshuggah djenttaa ja ylisoittaa Helsinki Stagella seuraavaksi peräti yli tunnin. Arvostettu bändi, ja paperilla todella mielenkiintoinen, mutta livenä en löydä sitä musiikillista eldoradoa sitten millään. Jokainen bändi, jossa solisti joutuu tulemaan siihen monitorille nojalleen viettämään aikaa, että nyt me yleisön pojat ja tytöt kuunnellaan kun meidän kolme kitaristia soittaa niin ja niin monta miljoonaa nuottia tunnissa, että korkeakoulupohjiltakin meinaa mennä järki ennenkuin ensimmäinen haukotus murtaa tiensä ulos. En ole levyiltä innostunut Meshuggahin marsmönkijämetallista, enkä innostu livenäkään. Sen verran lusin menemään jossain siinä teltan takaosan ja anniskelualueen välissä, että pikkuisen kehtaamalla ja valkoisesti valehtelemalla voi sanoa Meshuggahin kuitatuksi nähtyjen joukkoon.

Body Count.

Anniskelualueella törmään työkuvioista tuttuun taistelutoveriin, jonka kanssa yhdessä toteamme, että alkamaisillaan on se, minkä takia tänne ylipäätään on taka-ahteri tänään roudattu. Taistelutoveri on ensimmäistä kertaansa Tuskassa, ja vain yhden bändin takia päivälipun maksaneena. Arvostan. On aika Body Countin ensimmäisen ikinä Suomen keikan, jonka järkkäämisestä Tuska-organisaatiolle isot pojot. Body Counthan perustettiin vuonna 1990 Los Angelesin South Centralissa pitämään jäsenensä poissa pahanteosta, ja sekoittamaan tehokkaasti piiskaavaan crossover thrashiin rapin ja hip hopin kaikuja. Alkuperäisistä katujen kasvateista ovat mukana edelleen liidikitaristi Ernie C., ja herroista vieläkin päällikömpi, legendaarinen Ice T. Tämmöisiä keikkojahan ei siis ihan oikeasti jätetä väliin serkkumiehen kolmansien häiden tai lähiöpubin seireenisen kutsun vuoksi, vaan nämä pitää itse todistaa ja olla paikalla. Kiitän itseäni, ja Tuska-organisaatiota. Nyt on nimittäin kovaa settiä. On nimittäin myös niin, että keikka räjähtää käyntiin Slayer-coverkaksikolla ”Raining Blood/Postmortem”. Ja ekassa biisissä on kannuissa kätevästi lavan takaa napattu vieras, Dave Lombardo. Joka on taatusti niputtanut nämä biisit joskus tiukemminkin, mutta nyt idea on pääasia. Body Countin oma rumpali Ill Will astuu remmiin ja homma jatkuu klassisen esikoisalbumin (”Body Count”, 1992) kutosraidalla ”Bowels of The Devil”, ja aivan hillittömän kovalla ”Manslaughter”-albumin (2014) nimiraidalla. Ainoa haaste oikeastaan on, että bändiä soitatetaan liian hiljaa, joka sekin on herkuksi aika harvinaista. On pakko siirtyä miksaustiskin linjalle, ja meininki paranee heti. Ice T käskyttää, ja pitti pyörii. Monen biisin alkuun Ice T pitää ominaiseen tapaansa pikku palopuheen, siitä mikä oikeasti tuntuu maailmassa tärkeältä. Päällikkö tilaa mm. yleisöltä ablodit eturivin 12-vuotiaalle tytölle, joka on vartavasten tullut Body Countin keikalle. Hetkeä myöhemmin tytön paikalle roudannut isäkin saa ablodit. Elämä jatkuu, katujen kasvatit ovat päässeet pitkälle. Ice T esittelee taustalauluja hoitelevan aikuisen poikansa, hype man Little Icen, ja ihmettelee ajan kulumista toteamalla, ”when the fuck that happened”, viitaten faktoihin että oma poika on bändissä, ja että just tuli täytettyä 60 vuotta.

Matkalla yön liikuntavälineisiin kuuluu jupinaa, että olihan se iso pettymys, siis Body Count. Itse on vaikea kyllä nurisemaan ruveta, veto oli kovimpia omissa Tuskissani koskaan. ”Black Hoodie”, huikea huudatus ”Talk Shit, Get Shot” ja ”Cop Killer” niittaavat aivan häkellyttävän kovan Body Count-keikan. Se aina auttaa, kun on nähnyt ne asiat mistä tekstittää ja sitten illasta toiseen livenä laulaa, ei tarvitse elää niin hirveän mielikuvitusmaailmassa ja keksiä menemään. Siinä, Los Angelesin likaisten katujen pelontunteessa ja epävarmuudessa on aina ollut, ja on Body Countin voima. Bändi vetää vielä näennäisencoret, eli se esittää poistuvansa lavalta ja yleisö esittää haluavansa vielä muutaman biisin. Ice T osaa jopa tämän musahistorian encorekontekstin heittää kyseenalaiseksi, mitä se toki onkin. Kuullaan Suicidal Tendencies-cover ”Institutionalized” , jonka myös Suikkari-rumpali Lombardo kuulee backstagelle asti. Vielä muutama muu, ja ”This Is Why We Rideen” päättyy setti. Tuskan avauspäivä on paketissa, yksi koko festarin historian tärkeimmistä maahantuonneista (niitä muita huikeita vuosien mittaan tapahtuneita maahantuonteja unohtamatta) on nähty. KG

Posted in black metal, black'n'roll, crossover thrash, death metal, djent, doom metal, extreme metal, festival, folk metal, hardcore, heavy metal, hip hop, melodic death metal, open air, post metal, power metal, progressive death metal, progressive metal, sludge metal, speed metal, symphonic metal, thrash metal and tagged Acid Bath, Agathon, and suffer as one, Anthems of The Welkin At Dusk, Arch Enemy, Arion, Black Hoodie, Bowels of The Devil, Carpenter Brut, Cop Killer, Crowbar, Dream Theater, Emperor, Era Borealis, Ernie C, Eyehategod, Gloomy Grim, Helsinki Stage, Ice T, Ihsahn, Ill Will, In The Nightside Eclipse, Inferno Stage, Inferno-lava, Institutionalized, Johannes Andersson, Jonathan Hulten, Junior Ice, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Keoma, Kirk Windstein, konserttiarvio, Leprous, live report, Lord Heikkinen, Manslaughter, Mantar, Meshuggah, Moonsorrow, Neurosis, NOLA, Postmortem, Radio Rock Stage, Raining Blood, Seven, Soen, Suicidal Tendencies, Suvilahti Helsinki, Talk Shit Get Shot, This Is Why We Ride, To Build a Mountain, Todd Strange, Tribulation, Tuska Festival, Ultra Silvam, Unforgivable, Winds | Leave a comment

11 kesä 2018

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon. Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

”I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

Posted in crossover thrash, death metal, festival, hard rock, heavy metal, heavy rock, horror punk, open air, power metal, progressive metal, psychobilly, speed metal, suomirock, thrash metal, Uncategorized and tagged 7 sinners, Aksu Hanttu, Amberian Dawn, Andi Deris, Anton Kabanen, Are You Metal, Atte Palokangas, Balls To The Walls, Battle Beast, Beast In Black, Berserker, Blind and Frozen, Blood of a Lion, Camilla Rauhala, Castaway, Crazy Mad Insane, Donna Summer, Eagle Fly Free, End of the World, Gamma Ray, Ghost, Golden Elk, Helloween, Hit The Lights, Hollow Eyes, Hot Stuff, I Want Out, Jon Mikl Thor, Kai Hansen, Kasperi Heikkinen, Kill (those who oppose me), Let Me Out, Lost Society, Mark Tornillo, Marko Annala, Mate Molnar, Metallica, Michael Kieske, Michael Kiske, Midnight Mover, Mike Bayend, Mokoma, Mustasch, Night Nurse, Niklas Etelävuori, Olli-Pekka Laine, Peter Baltes, Poisonblack, Power, Power Trip, Pumpkins United, Ralf Gyllenhammar, Sami Leppikangas, Samy Elbanna, Sentenced, Shadow Soldiers, Shovel Man, South Park Tampere, Stalingrad, Terror Hungry, Thank You For The Demon, The Time of the Oath, Thor, Thunderstone, U.D.O., Wolf Hoffmann, Yannis Papadopoulos | Leave a comment

20 maalis 2018

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän… Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin” kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html KG

Posted in crossover thrash, death metal, deathcore, extreme metal, groove metal, heavy metal, melodic metalcore, progressive metal, thrash metal, Uncategorized and tagged Becoming The Dragon, Betrayer, Beyond Oblivion, Caustic Are The Ties That Bind, Chris Ulsh, Chris Whetzel, Executioner's Tax (Swing of The Axe), Firing Squad, In Waves, Iron Maiden, Jäähalli Black Box, Larissa Stupar, Mammoth Grinder, Manifest Decimation, Matt Heafy, Murderer's Row, Nightmare Logic, Nosturi, Run To The Hills, Setlist.fm, Sever The Hand, Soul Sacrifice, Southern Lord Records, The Heart From Your Hate, The Sin and the Sentence, Trivium, Tuska Open Air, Until The World Goes Cold, Venom Prison | Leave a comment

11 joulu 2016

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Cavaleran rouvan pojat Max ja Igor Brasilian Belo Horizontesta tekivät, tuolloin tietämättään, raskasmusiikin historiaa vuonna 1984 perustamalla yhden kaikkien aikojen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi sittemmin muodostuvan bändin, Sepulturan. Bändi on ollut esikuva monille jälkeensä alan kartalle ponnistaneille ja ponnistusta yrittäneille. Varsinkin vuoden 1993 ”Chaos A.D.”-albumista lähtien Sepultura sekoitti kierteisen groovaavaan thrashmetalliinsa yhä enemmän vaikutteita Brasilian viidakoista, tribaalirytmeistä, mutta myös jopa hip hopin poljentoa. Tällä tavoin bändi oli johdattamassa 90-luvun metalliajattelua uusiin suuntiin ja voimakkaasti vaikuttamassa nu-metalaallon syntyyn, ja sitä kautta karkeasti puolen miljoonan bändin. ”Chaos A.D.:n” vuoden 1996 seuraaja ”Roots” täytti juuri miehekkäät 20 vuotta, ja niinpä perustamansa Sepulturan vuosina 1996 (Max) ja 2006 (Igor) jättäneet veljekset, jalkautuivat kiertueelle soittamaan kyseisen thrashklassikon alusta loppuun läpi. Nyt siis kun veljekset taas samalle lavalle mahtuvat. Maxin lähtö Sepulturasta otti puolin ja toisin koville, miehet eivät olleet kymmeneen vuoteen puheväleissä. Sovinto sinetöitiin perustamalla uusi yhteinen bändi, Cavalera Conspiracy, vuonna 2007. Ja se kokoonpano lavalla käytännössä ”Return To Roots”-kiertueella nähtiin ja nähdään. Sillä nimellä tosin kiertuetta ei soiteta, joskaan en voi käsittää miksi. Veljesten mukana siis kiertää Conspiracyn nykyiset kitaristi Marc Rizzo ja basisti Johny Snow. Eli tien päällä on Conspiracy, mutta julisteessa ja lipussa lukee Max and Igor Cavalera.

Cavaleran veljesten saaminen kotikaupunkiin oli tietenkin iso asia, ja vieläpä lanaamaan itsellekin tärkeä klassikkolevy läpi, joten tapahtumaan oli reagoitava jo kauan sitten kesällä, lippujen myyntiintulopäivänä. Ja hyvä niin, Aulanko Areena, joka ottaa ensiaskeleitaan kansainvälisenä venuena, olikin jo varhain loppuunmyyty. Legendaarisen hotellin kyljessä sijaitseva Areena on käytännössä urheiluhalli, mutta toisaalta mitä sitten, ei täällä samaan aikaan kuitenkaan urheilla. Jos jotakuta hämää lattiaan piirretty koriskenttä, niin katse lavalle. Arvostan kovasti tämänhetkisiä ponnistuksia saada Areena kuukausittaiseen keikkakäyttöön, asialla ovat Warner, LiveNation ja paikallisvoimat. Jospa Hämeenlinnasta tulisi taas pysyvämmin ihan oikea keikkakaupunki, nyt merkit ovat todella hyvät (Verkatehdas toimii, Kantolan puisto vetää isosti, Suisto-klubi pysyy hengissä ja mielenkiintoisia hotellikeikkojakin viritellään harva se kuukausi). Mutta toki, minkä järjestäjätkin taatusti tietävät, aika ainutlaatuisia ja eksklusiivisiä keikkoja Aulangolle on syytä tuoda, niin että kunkin bändin kovat fanit saadaan kerättyä kasaan koko maasta.

Edellisen kerran veljekset olivat soittaneet Hämeenlinnassa 6. heinäkuuta 1991, Ahveniston moottoriradan Giants of Rockissa. Samalla lavalla nähtiin tuolloin U.D.O., Winger, Rage, The Almighty, Airdash ja muutama muu. Illan keikkaseurani oli tuolloin niinikään paikan päällä ja voikin leuhota nähneensä klassisen Sepulturan, itse en. Bändistä on vain yksi livekokemus 2000-luvulta. Maxin oman bändin, vuodesta 1997 ankarasti groovanneen Soulflyn olin nähnyt Wackenissa 2009.

Aulanko Areenan illan, jatkosuunnitelmien kannalta äärettömän tärkeän onnistua, aloitti täsmälleen sovitulla sekunnilla Läjä Äijälän uusi bändi-inkarnaatio Lapin Helvetti. ”Lapin helvetti” oli nimeltään myös Terveiden Käsien viimeiseksi jäänyt albumi. Ja kun Äijälä sitten kyllästyi pyörittämään Käsiä, keikasta toiseen aika raskaaksi käyneillä ennakko-odotuksilla ladattua bändiä, oli aika siivota pöytä. Käytönnössä TK:n viimeinen kokoonpano jatkaa uudella nimellä, rumpali tosin on vaihtunut. Tässä vaiheessa jo mukavasti täyttymässä ollut Aulanko Areena sai todistaa Lapin Helvetin ihka ensimmäistä keikkaa. Eikä siinä kaikki, TK:n ”Ääretön joulu”-EP:llä (1982) ensi kertaa julkaistu hardcorehitti ”Pissaa ja paskaa” soi tänään viimeistä kertaa livenä, niin ainakin Läjä ilmoitti, eikä tinkimättömän miehen sanaa ole syytä epäillä. Joten, pieni havahdus kuultiin ja nähtiin rockhistorian siiveltä siis jo Lapin Helvetin setin aikana, mutta lisää oli tuleman. LH soitti pöydänpuhdistamisesta saadulla uudella energialla todella napakan vedon, Läjä koikkelehti tutusti ympäri lavaa Motörhead-paidassaan. Äijälän laulut, ja varsinkin spiikit olisivat saaneet tulla hiukan paremmin läpi. Mutta ymmärrän toki, että Tornion miehen ääni ei niitä helpoimpia ole nostaa bändin myllytyksen seasta kuuluviin. Kovimmin Lapin Helvetin esikoiskeikalla kulkivat jo mainittu hittibiisi, jota ei enää mainita eikä soiteta, ”Verinen Jeesus” ja ”Luonto kutsuu”. Uudella nimellä ja tuulilla varustettu bändi on hillittömässä keikkatikissä, kannattaa tsekata, jos tilaisuus tulee. Ja vaikka ei tulisikaan, niin kannattaa silti.

Yllättävän vähän jonoutui keskikeijon ostaminen tiskiltä, vaikka Areenan kapasiteetti eli 850 ja risat oli myyty täyteen. Muutenkin kapasiteetti on laskettu varsin inhimilliseksi, hallissa mahtui vielä jotakuinkin jopa liikkumaan, ja taaempaakin uskoakseni näki. Jatkossa muutama kaljakassa lisää tekisi hommaa sujuvammaksi.

Aika eteen oli yritettävä tunkeutua, Cavaleran veljekset nähdään Hämeenlinnassa 25 vuoden välein. Ja koska keskelle ei voinut mennä, siihen oletettavasti syntyisi ankara pitti tai kirnu, niin hiukan sivusuuntaisiin jalansijoihin oli tyydyttävä tänään. Mutta näkyvyys pääbändiin oli silti ihan hyvä, ja Maxin massiivinen olemus toki auttoi asiaa. Albumiklassikkokeikoilla albumi soitetaan alusta loppuun läpi, se on homman nimi. Ja biisit soitetaan järjestyksessä, missään muussa ei ole mitään järkeä. Tämän onneksi on aika moni näkemistäni klassikkoalbumin soittaneista oivaltanut, mutta eivät toki edelleenkään kaikki.

Jokaisella albumilla on, sallikaa, täyteraita tai pari. Niin myös thrashmetallin ja nu-metallin suuntaa näyttäneellä ”Rootsilla”. Mutta supertiukastihan platta toki alkaa, ja niin alkoi keikkakin. Maxin itkevällä liidikitaralla ja Igorin napsakoilla tomeilla terästetty ”Roots Bloody Roots” soi alakerrasta, lyhyenä versiona, se kun oli määrä viimeisenä encorea soittaa pidemmin. Todella räyhäkäs aloitus, Mighty Max eturivissä osoitti että tänään ollaan tosissaan. Rumpujen takana veli Igor (joka muuten nykyisin haluaa nimensä kirjoitettavan kahdella g:llä, siinä missä vaihdokkina basisti Johny yhdellä n:llä) jäi ihan luxienkin määrässä pimentoon, mutta jostain sieltä hämärästä paukahti kova ja todella tarkka lyönti, ja mitä tribaalimpi komppi, sen parempi. Igor jää metallin historiaan pelkästään ”Rootsin” rumpuraidoilla, joille albumilla on luotu tuottaja Ross Robinsonin avustuksella aivan häkellyttävän hienot soundit. Siksikin oli mahtavaa, että tänään soundipuoli toimi, ja erityisesti Igorin rumpujen osalta. Asiaa auttoi maltillinen volyymi, jolla Conspiracy tänään maltettiin soitattaa. Eikä urheiluhalli ole välttämättä soundien kannalta huono vaihtoehto, näistä pääosin puuttuvat kihisevää resonanssia aiheuttavat trussirakenteet ja soundia leikkaavat parvet, ja myös urheilulattian ”pehmeä” pinta auttaa asiaa.

Setin alkupää luikerteli todella mehevissä humuksissa, viidakko haisi. Kohti keikan puoltaväliä ihan konkreettisesti jonkun suupieleensäkin kääräisemänä. Peräkkäin jyskityt ”Cut-Throat” ja ”Ratamahatta” olivat alkukeikan ehdottominta timangia. Mukaan oli muistettu roudata myös albumilla kuultavia perinnesoittimia. Xavante-kansan soturit oli sentään jätetty kotiin, intiaanien lauluosuuksia ja muita tuli tietenkin intronauhoilta. Muilta osin, albumi soitettiin tunnelmiltaan ja sovituksiltaan todella uskollisesti läpi. Maxin murea huutolaulu tuli kenties komeimmin läpi ”Straighthatessa”. Sitten alkoi jotenkin useamman biisin suvanto, niinkuin ainakin omasta mielestäni alkaa albumillakin. Suvantokohdan tunnistaa siitä, että kännykkä saapuu taskusta käteen, kaveri lähtee hakemaan tiskiltä ketterää ja mieli harhailee muuallekin kuin lavalle.

Asiaan palattiin instrumentaalissa ”Itsari”, jonka perkussiot Igor hoiti terävästi ja alkuperäiselle uskollisesti. Pelkästään tämän takia kannatti olla paikalla ja näköetäisyydellä. ”Endangered Species” hyvällä sykkeellä, ja vielä albumin päättävän ”Dictatorshipin” ilkeä ajo , niin oli varsinainen homma paketissa.

Albumiklassikkokeikoilla kun varsinainen epistola on hyvinkin tiedossa etukäteen, muu soitettava materiaali, kakkossetti tai encoret, ovat useimmiten lopulta se mielenkiintoisin osuus, tai siis ennalta-arvaamattomuudessaan ehkä jopa odotetumpi. Encoreosuus alkoi Maxin ja myös Soulflyssa soittavan rytmikitaristi Marc Rizzon pienellä Black Sabbath-kiusoittelulla, joka ei oikein biisiksi asti kasvanut. Sen sijaan vedettiin tällä kiertueella tutuksi tulleesti Celtic Frostin ”Procreation (of The Wicked)”, joka soi pitkänä ja hartaana tribuuttina Sveitsin metallipioneerille. Sitten käsittämätön, sekava ja omiin korviini täysin turha medley, jonka veljekset hoitivat kaksin, rummut ja kitara-periaatteella. Oli jo aikomus lähteä, mutta tieto siitä että Läjä Äijälä on samassa hallissa, ei sallinut. Hyvä niin, medleyn lopulta päätyttyä tehtiin taas todellista rockhistoriaa. Lavalle kutsuttiin Tornion suuri mies. Max piti lyhyen puheen, jossa kertoi hänen ja Igorin jo ihan pikkuskloddeina diggailleen suomalaisesta varhaishardcoresta; Rattus, Kaaos, Terveet Kädet. Hyvät ystävät, Cavaleran veljekset lavalla, Rattus, Kaaos ja TK mainittu mikrofoniin, ja sitten Max esitteli ystävänsä Läjän, että tässäpä meidän veljessarjalle erittäin tärkeä esikuva. Vedettiin kovalla kaahauksella Motörheadin ”Ace of Spades”. Mahtavaa, pelkästään tämän takia, tiedättehän. Sitten vielä keikan avannutta versiota huomattavsti laaduttomampi ”Roots Bloody Roots”. Momentum oli jo ohi. Keskellä salia pyöri iso ja vinha pitti, loppuun asti.

Cavaleran veljekset ovat väläytelleet haastatteluissa myös muiden albumikiertueiden mahdollisuutta, vaikka tasavuosijuhlia ei klassikkoalbumeista mikään ole ihan kohtsilleen viettämässä. Jos suunnitelmat toteutuvat, aion olla paikalla. Aion myös katsastaa talvella nyky-Sepulturan, en ole ihan yhtä nihilisti bändin olemassaolon suhteen kuin haastatteluiden Max. Aulanko Areena selvisi tulikastekeikastaan mainiosti. Minusta oli vain sympaattista vaeltaa keikalle kylpylän aulan läpi, ohi keilakenkien. Henkilökunta oli äärettömän ystävällistä, kapasiteetti terveesti mitoitettu, narikka veti ja soundi pääsi yllättämään todella iloisesti, joten kaikki kunnossa. Kohti uusia keikkoja. Ehkä, mutta vain ehkä, myös hitaan varmasti kohti klassisen kauden Sepulturan paluuta, siihen Cavaleran veljesten salaliitto ja huippusoittokunnossa pysytteleminen voisivat huikeimmillaan johtaa. Mene ja tiedä. KG

Posted in crossover thrash, death metal, groove metal, hardcore, heavy metal, thrash metal, Uncategorized and tagged Ace of Spades, Airdash, Aulanko Areena, Ääretön joulu, Black Sabbath, Cavalera Conspiracy, Celtic Frost, Chaos A.D., Cut-Throath, Dictatorship, Endangered Species, Giants of Rock, Hämeenlinna, Igor Cavalera, Itsari, Johny Snow, Kaaos, keikka-arvio, Keikkaguru, Lapin Helvetti, Läjä Äijälä, LiveNation, Luonto kutsuu, Marc Rizzo, Max Cavalera, Motörhead, Procreation (of the Wicked), Rage, Ratamahatta, Rattus, Roots, Roots Bloody Roots, Ross Robinson, Sepultura, Soulfly, Straighthate, Terveet Kädet, The Almighty, U.D.O., Verinen Jeesus, Wacken Open Air, Winger, Xavante | Leave a comment

31 heinä 2015

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.

Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.

Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.

Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.

Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.

Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.

Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.

Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.

Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.

Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG

Posted in crossover, crossover thrash, death metal, deathgrind, grindcore, hardcore, melodic death metal, progressive death metal, punk, surmacore and tagged Gambina, Indie-iltamat, Jäljet johtavat ryyppykämppään, Keijo Niinimaa, Klubi Turku, Kovaa Rasvaa, Lähimmäistä lähietäisyydeltä, Medeia, Obey, Rotten Sound, Rytmihäiriö, Saatana on Herra, surmacore, Unto Helo | Leave a comment

19 heinä 2015

Rotten Sound, Medeia, Tryer @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 18.07.2015

Kesän alkupuoli on sujunut hiukan raskaammissa tunnelmissa, mitä tulee siis elävän musiikin kulutukseen osaltani. Eikä siinä, aika aikaa kutakin. Ja kun vuoden ehkä kuivin klubikuukausi, on yhtäkuin heinäkuu, oli edennyt sekin yli puolenvälin krouvin, oli aika panna entistä raskaammaksi. Ja lähteä Pakkahuoneelle kokemaan grindcorepuimuri Rotten Soundin kesäinen keikkakunto. Samalla oli mahdollisuus tai mahku tsekata myös pitkään tsekkauslistalla ollut tamperelainen Medeia, sekä kovissa nousuissa oleva punkkikvartetti Tryer.

Illan avasi siis Tryer, viitisen vuotta nuori bändi, joka ajelee rennolla otteella melodista hardcoreaan. Sillä on takana kaksi albumia, joista jälkimmäisellä eli ”Kukkia kaamoksesta” (2014), orkesteri löysi viimeistään oman äänensä. Pikkuinen radiohittikin syntyi ”Mitä kauneus tuo tullessaan”-kipaleesta. Ja siihen toki Klubin energinen puolituntinenkin päättyi. Olin juuri edellisen biisin aikana miettinyt, että nyt tulee pojat puoli tuntia täyteen, ja se on vastaavaa kaahausta juuri hyvä ja oikea määrä. Ja niin se oli tänäänkin. Monta hyvää rallia kuultiin, tällä materiaalilla bändillä on mahdollisuuksia isompaankin sukseehen, mikäli se tahtoo. Laulaja-kitaristi Jussi Kaholan ääni on niinsanotusti haastava, mutta mitä sitten, kyllähän maailmaan lauluääniä mahtuu. Dave Mustainekin on päässyt omallaan pitkälle, siis äänellään. Ja toisaalta Tryerin kansan-tai lastenlaulumaisiin lällätyksiin Kaholan ääni peräti sopii. Mies on siis valinnut bändinsä oikein, ja päinvastoin.

Suomenkielinen punk-kaahaus on nyt muotia, kaikki haluaa olla punk, kaikki haluaa olla hardcore. Yrittäjää riittää, mutta Tryer on yksi persoonallisimmista. Pelkästään Vesa Ahosen bassolinjat, ja muutamat suorastaan proget välikkeet erottavat Tryerin massasta. Ja siis se Kaholan ääni tietenkin, mainitsinko jo. Rumpali Jonne Haapa-aholla on crossoverässät hihoissaan, ja muutenkin koko bändi osoittaa, että vaikka kaahaakin, voi silti olla oman instrumenttinsa herra. Että kyllä tuolla jonkun Pää Kii’n keikoilla tulee kovasti mieleen, että miksi ihmeessä tästä vaahdotaan. Tai tästäkin.

Jos elettäisiin vuotta 1986, Tryer olisi jo valtakunnallisesti iso, mutta keskitien muottiin tungettuna. Voi hyvinkin olla hyvä, ettei eletä. Ehkäpä Tryerin kuuluukin olla juuri Tryer, ne löytävät bändin, joita aidosti kiinnostaa löytää. Tsekkaa kuitenkin ihmeessä ”Kukkia kaamoksesta”, jos laadukas suomirock ja melodinen ajo kiinnostaa. Klubin illassa ehkä parhaiten kulki ”Pakoon”, joka ihan tosissaan ja ansiokkaasti kumartaa 80-luvun suomi-HC:n kultakauden suuntaan. Ellei peräti ole sen suoraa jatkumoa.

Sitten Rotten Sound, jo peräti 22 vuotta kaaosta ja grindcorea. Jälkimmäisessä bändi onkin (pyydän anteeksi liikaa käyttämääni termiä) maailmanluokkaa, yksi tärkeimmistä alan bändeistä. Näiden seuraavaa levyä kannattaa odottaa selkeästi isommalla innolla, kuin Napalm Deathin tulevaa.

Rotten Soundin tuimin ydin on yhä sama, kuin 22 vuotta sitten Vaasassa, solisti Keijo Niinimaa ja kitaristi Mika Aalto. Niinimaa onkin tullut grindin, crustin ja dödön suorastaan vanhemmaksi valtiomieheksi. On koko Rotten-historia, Medeian nokilla huudetut seitsemän vuotta, ja merkittävä stintti ruotsalaisen Nasumin jäähyväiskiertueen solistina, sekä kakkuna kirsikan päällä, aivan loistava startti Morbid Evilsin kanssa viime vuonna . Hyvä niin, että Niinimaa on vanhemman liiton mies, ei ole tullut koskaan opetelleeksi niitä kaikkein ärsyttävimpiä coresolistien lavamaneereja. Joita en nyt tässä luettele, olen niitä jo aiemmin luetellut.

Rotten Sound jauhoi läpi kuuden albumin mittaista grindkatalogiaan peräti 45 minuuttia, tai melkein. Normaalistihan bändi tahkoaa tiukat 30 minuuttia. Tänään oli annettu niin pitkät soittoslotit, että pakko ne oli jollain tapaa täyttää. Yleisö oli varsin jäässä ja vaikka Niinimaa vimmatusti yrittikin saada porukkaa lämpenemään, tapahtui se korkeintaan vasta aivan lopussa. Hapuilevaa pittiä, väljyyttä etulattialla, ja kertakaikkiaan liian iso tila tänään täytettäväksi. Tänään Klubin ja Pakkahuoneen yhteisilta oli huono idea, Rotten Sound olisi ehdottomasti kuulunut, ja ansainnut tulla soitatetuksi Klubin lavalla.

Jos joskus on tullut dissattua Pakkahuoneen soundeja, en dissaa enää. Jos Rotten Sound kuulostaa omalta itseltään näin tyhjässä salissa, jotain pitää tiskin takana osata. Hyvä. Sillä, mitä kenenkäkin suosikkilanauksia miltäkin kiekolta Rotten Sound soitti, ei ole mitään väliä. Se ei ole grindcorehommissa pointti. Pointti on se vihainen lanaus itsessään, olla siinä hyvä ja uskottava. Sanat, joita huudettiin, voi himassa tarkistaa levyn sisäpussista. Rotten Sound soitti tiukasti, ja aina parhaimmalta silloin kuulostaen, kun tempo yhtään laski, kun se oli oman maailmansa sludgeimmillaan.

Klubin puolella tamperelainen Medeia jännitti, lähteekö kiipparisti-laulaja Laura Dziadulewiczin laitteisto ollenkaan käyntiin. Hermostuneisuuttakin oli jo havaittavissa, mutta lopulta tekniikka hoiti homman himaan, ja keikka päästiin soittamaan täydellä kokoonpanolla. Ja hyvä niin, Dziadulewiczin koskettimet ja kauniin eteerinen vokalisointi on se, mikä nostaa Medeian lopultakin kuolevaisen jyystämisen yläpuolelle. Ja toki useammatkin upeita proge-elementtejä sisältävät biisit. Mainittuja elementtejä voisi olla ihan kunnolla enemmänkin, deathcorea nimittäin mahtuu maailmaan kyllä. Medeia on omaperäinen lajissaan, tai lajeissaan, mutta se voisi olla enemmänkin.

Yhtäkaikki, ensikosketuksessani vuonna 2002 aloittaneeseen ja neljä pitkäsoittoa julkaisseeseen Medeiaan, puhutaan samantien parhaasta suomalaisen raskasryhmän keikasta pitkään aikaan. Alun teknisistä murheista huolimatta, tai peräti niistä johtuen. Orkesteri runnoi isolla tunteella ja vimmalla lähes 50-minuuttia progressiivista, melodista kuoloaan, HC-elementein. Mitä, ja miltä levyiltä soitettiin, sillä ei ole taaskaan väliä. Meininki edellä mentiin, lavanedustan pitissäkin pelattiin jo suorastaan korkeaa mailaa. Hetkittäin olin varma, että nyt sattuu, varsinkin kun se valkopaitainen korsto alkoi horjua holtittomasti kirnun laidalta toiselle.

Ai niin, ”Iconoclastic”-albumin (2013) nimiraita soi todella komeasti, Frans Aalto on coreitseironiassaan hauska ja osaava solisti, kitarat olisivat voineet soida erottuvammin, mutta onneksi sentään jo mainitut kiipparit saatiin kuulumaan. Ja hyvä, ettei ketään sattunut. Kova veto, todella kova.

Illan päätti, ei suinkaan A, vaan Stam1na, mutta ilman minua. En edes tarkkaan tiedä miksi, mutta en voisi olla orkesterista vähempää kiinnostunut. Tai no, odottakaas…ehkä vähän. Kaikesta ei tarvitse tykätä, siinä homman hienous. Ja illan kolme ekaa bändiä sutkivat kukin niin ärhäkkään vedon, ettei noin hintapoliittisesti edes haitannut jättää pääbändiä näkemättä. Melko ihmeellinen pääesiintyjä suhteessa muihin, pakko sanoa. Mutta jollainhan porukkaa on houkuteltava, ja kun tapahtuma oli osa Tammerfestia, niin ehkä se selittää paljonkin.

Yksi asia vielä. Muistutin itseäni Pakkahuoneen sisääntulolla taas siitä, että mesta molempine puolineen, on yksi koko maan johtavimmista rockin kuunteluun tarkoitetuista paikoista. Ellei johtava. Järjestään hyvät soundit, järjestään ystävällinen henkilökunta ja pääosin mielenkiintoinen ohjelmapolitiikka. Ja hei, terveisiä Tavastialle, narikasta ei tarvitse maksaa, jos sinne ei jätä mitään. Niin se täällä on, ja niin sen kuuluu olla. KG

Posted in crossover, crossover thrash, crust punk, deathcore, deathgrind, grindcore, hardcore, progressive death metal, punk and tagged Jonne Haapa-aho, Jussi Kahola, Keijo Niinimaa, Klubi Tampere, Kukkia kaamoksesta, Medeia, Mika Aalto, Morbid Evils, Napalm Death, Pakkahuone, Pakoon, Rotten Sound, Stam1na, Tammerfest, Tryer, Vesa Ahonen | Leave a comment

28 kesä 2015

Krokodil (uk), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe), Foreseen @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodus, jo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Posted in black metal, crossover, crossover thrash, death metal, doom metal, festival, groove metal, hardcore, metalcore, power metal, progressive metal, sludge metal, symphonic black metal, thrash metal and tagged Aeons Confer, Alessandro Venturella, Architects, Barona Areena, Bonded by Blood, Canaya, Club Stage, Evisorax, Exodus, Foreseen, Gallows, Gary Holt, Helsinki Savagery, Hexes, Inferno-lava, Jeff Hanneman, Joakim Broden, John Campbell, Kragen Lum, Krokodil, Lamb of God, Lauri Törni, Lee Altus, Mirko Nummelin, Nachash, PlayTuska, Radio Rock Stage, Randy Blythe, sabaton, Simo Häyhä, Slayer, Slipknot, Soldier of 3 Armies, Steve Souza, Strike of the Beast, The Collapse, The Ghost Division, The Toxic Waltz, Tom Hunting, Tuska Festival, White Death, Willie Adler | Leave a comment

15 elo 2012

Corrosion of Conformity (us), Jess and the Ancient Ones @ Tavastia, Helsinki 14.08.2012

Tiedän että toistan itseäni pahasti, mutta tästä tulee kuulkaa vielä armoton keikkavuosi 2012. Nyt tulee niin kovaa show’ta verkko-ja tärykalvolle sitä tahtia, että heikompaa hirvittäisi. Elokuisena tiistai-iltana tärähti Tavastian lauteelta kova katsaus heavy metallin pitkään historiaan, aina sinne hämärimpään alkuhämärään asti.

Mikä Tavastialla on nykyään kivaa (paitsi että henkilökunta on aiempaa ystävällisempää) on se, että keikkojen alkamisajat ilmoitetaan etukäteen. Ja mikä vieläkin mukavampaa, bändit ja tekniikkansa pitävät niistä kunniakkaasti kiinni. Saavuin paikalle tasan lämppäribändin ilmoitettuna aloitusaikana ja täsmälleen silloin olikin orkesteri jo lavalla. Kyseessä oli ensikosketukseni kehuttuun ja paljon hehkutettuun kuopiolaiseen Jess and the Ancient Onesiin. Kerrankin voin jakaa jotain ilolla suomalaisen rockmedian kanssa. JATAO, niinkuin mainittu media mieluusti toverillisesti bändin nimen lyhentää, on todella ansiokas uusi yrittäjä maamme rock-kartalla. Bändi louhii matalalta ja tunnelmallisesti erittäin vanhan liiton heavya, kuulostaen välillä Purplelta, välillä Sabbathilta, mutta ennenkaikkea ansioituneesti päivittyneeltä itseltään. Mielessä kävi, että tämäntyyppistäkö on ollut Uriah Heepin mystisimmän kauden keikoilla 70-luvun alussa.

Bändi ei soita ärsyttävää progekeekoilua, vaan biisit ovat varsin suoraviivaisia livesovituksiltaan. Aikamatka on paras sana, minkä keikkaa keksin kuvaamaan. Laulajatar Jessin ääni on upea ja kestävä, ennakkoluulot siitä oli hoidettu pois jo ennen kuin ensimmäinen biisi oli lopussa. En edes uskaltanut kurkata tiskin taakse, ketä siellä tänään on, mutta enpä muista aikoihin Tavastian soineen näin erottelevasti ja kuulaasti. Hatunnosto varsinkin siitä, miten JATAOn basso ja koskettimet tulivat läpi. Ja silti uskallettiin mennä jo joltisellakin volyymillä. Arvon lämppäribändimme on julkaissut kuluvan vuoden keväällä esikoisalbuminsa hirvittävän tärkeää kulttuurityötä tekevän turkulaisen Svart Recordsin kautta, ja levyyn, jos nyt johonkin kotimaiseen plattaan tänä vuonna, kannattaa tutustua. Todella tervehenkinen tulokas, Jess and the Ancient Ones, kaiken tämän turhan muotiretroilun keskellä. Tätä on kuultava lisää livenä(kin). Käykääpä kuulemassa, ennenkuin hipsterit ja shoegazerit taas kohta kouhottaa kaikki näiden keikat ennakkoon loppuunmyydyiksi.

Lämppäribändi heitti kovahkon laadullisen ja soundillisen haasteen illan ykkösnyrkin suuntaan. Vuonna 1982 Pohjois-Carolinan Raleighissa kasattu Corrosion of Conformity otti haasteen vastaan, tietämättä edes sellaista saaneensa, ja lapioi niin kovan setin, ettei voinut muuta taas kuin hymyillä menemään. Paras metallikeikka oikein pitkään aikaan. Setti lähti käyntiin miehekkäästi instrumentaalilla ”Bottom Feeder”, ja tuoreimman albumin materiaalilla (”Psychic Vampire”). Ja siitä sitten 55 minuuttia, keväällä ilmestyneen albumin ”Corrosion of Conformity” parhaita raitoja, ja yleisön nyrkit pystyyn nostattavia klassikoita vuosien varrelta. Bändin keväinen paluu levytyskantaan seitsemän vuoden tauon jälkeen on tuottanut todella kovan kiekon (kuunnelkaapa vaikka mainio, keikallakin kuultu ”Your tomorrow”), eikä kalpene, väitänpä, klassikkoalbumeille. Joista oma ehdoton suosikkini on vuoden 1994 ”Deliverance”.

Vuonna 2010 yhteen palannut CoC-ydinryhmä (se vuoden 1985 ”Animosity”-klassikkoalbumin kolmistaan levyttänyt) Woody Weatherman (kitara ja laulu), Mike Dean (basso ja laulu) ja Reed Mullin (rummut ja laulu) näytti, kuinka hoidetaan homma himaan minimimiehityksellä, maksimiasenteella ja positiivisella energialla. Ei vitsinkerrontaa, ei tarinointia, soittoa vaan. Jos termejä crossover tai crossover thrash ei olisi keksitty ylipäätään, ne olisi pitänyt keksiä tätä bändiä varten. Toki tämä voimatrio soittaa kieron annihilatorista thrashmetalliaan, mutta mausteeksi laitetaan ennenkaikkea piiskaavaa 80-luvun hardcorea ja southern rockia, mutta myös bluesia ja sitä, mitä olemme oppineet sittemmin tuntemaan nimellä stoner.

Bändi tikkasi kuin atomikello mainitut 55 minuuttia, ja sitten takahuoneeseen hetkeksi hengittämään. Ja juuri kun ehti tulla pelko, että setti onkin puolessavälissä tai jotain muuta tyhmää, niin ei. Yksi encore ja pois. Koko paketti tunti ja neljä minuuttia. Miksikö nämä keikkojen kellotukset on niin tärkeitä? Ei ne olekaan, mutta kompakti asiansa esittäminen ja aihepiirissä pysyminen ovat. Kolmikymppisiään juhlistava Corrosion of Conformity näytti tällä 2000-luvun toisella suomenvierailullaan, kuinka yliarvostettua (pääosin) musiikillisesti oli se suuntaus, jota muutamia vuosia CoC:n perustamisen jälkeen alettiin grungeksi kutsua. Ja kuinka ylivouhotettu asia tämän maailman historiassa on ollut vaikkapa joku Soundgarden, Nirvanasta nyt puhumattakaan. Minun henkilökohtaisella 1001 Albums Before You Blaah Blaah-listalla on ”Deliverance”, eikä sitä onneksi sieltä kukaan saa pois.

Kova ilta siis, kannatti ajaa satoja kilometrejä berberi halvaannuksen partaalla. Joskus kannattaa. Mutta, yksi kysymys.Miksi vielä muutama vuosi sitten Tavastian ovilipun ja ennakkolipun hinnassa oli merkittävä ero? Ei ole enää. Nykyään ero on vaivaiset 50 centtiä, vuoden 2011 alkupuolella vielä symboliset 70 centtiä. Aiempina vuosina useita euroja. Kapenee ja kapenee, kunnes loppuu, eikö niin Tavastian managementti? Eikö selkeämpi ero kannustaisi ihmisiä ostamaan ennakoita ja eikö viesti myös keikan myyntiä seuraavalle bändille olisi terveempi? Keikka myy ja odotukset on korkealla. Kun ennakkolipun ostaminen ei enää kannata ja kun maksaa ulkomaisesta olutpullosta jopa 7,50, niin kyllä mielessä käy, että asiakasta pidetään tyhmänä. Ei ne huomaa, niistetään vaan kovempaa ja kovempaa katetta. Mistä ikinä saadaan. Järjestävän tahon puolustukseksi on sanottava, että näin merkittävän bändin keikalla olisi pitänyt olla selkeästi enemmän porukkaa kuin mitä nyt oli. Helsinki kärsii jo, suhteessa rajattuun yleisövolyymiinsa suorastaan ulkomaanvieraiden ylitarjonnasta.

Mutta, en halua lopettaa todella kovan bändin todella kovan keikan tunnelmointia nirnettämiseen. Jos mainitun tiistain huonot metalliuutiset olikin ne, että Obituaryn ja Testamentin syksyn Euroopan-kiertueet eivät ulotu Suomeen asti, niin hyvä uutinen oli se, että Corrosion of Conformity on hengissä ja kovassa lyönnissä, sekä levyllä että lavalla. KG

Posted in crossover thrash, heavy metal and tagged Animosity, crossover thrash, Deliverance, grunge, Jess, Jess and the Ancient Ones, Mike Dean, Nirvana, Psychic Vampire, Reed Mullin, Soundgarden, Svart Records, Tavastia, Woody Weatherman | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “crossover thrash”

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tykkää tästä:

Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018

Tykkää tästä:

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Tykkää tästä:

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Tykkää tästä:

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Tykkää tästä:

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Tykkää tästä:

Rotten Sound, Medeia, Tryer @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 18.07.2015

Tykkää tästä:

Krokodil (uk), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe), Foreseen @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Tykkää tästä:

Corrosion of Conformity (us), Jess and the Ancient Ones @ Tavastia, Helsinki 14.08.2012

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “crossover thrash”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot