Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Airdash”

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi JanÖrkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Cavaleran rouvan pojat Max ja Igor Brasilian Belo Horizontesta tekivät, tuolloin tietämättään, raskasmusiikin historiaa vuonna 1984 perustamalla yhden kaikkien aikojen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi sittemmin muodostuvan bändin, Sepulturan. Bändi on ollut esikuva monille jälkeensä alan kartalle ponnistaneille ja ponnistusta yrittäneille. Varsinkin vuoden 1993 ”Chaos A.D.”-albumista lähtien Sepultura sekoitti kierteisen groovaavaan thrashmetalliinsa yhä enemmän vaikutteita Brasilian viidakoista, tribaalirytmeistä, mutta myös jopa hip hopin poljentoa. Tällä tavoin bändi oli johdattamassa 90-luvun metalliajattelua uusiin suuntiin ja voimakkaasti vaikuttamassa nu-metalaallon syntyyn, ja sitä kautta karkeasti puolen miljoonan bändin. ”Chaos A.D.:n” vuoden 1996 seuraaja ”Roots” täytti juuri miehekkäät 20 vuotta, ja niinpä perustamansa Sepulturan vuosina 1996 (Max) ja 2006 (Igor) jättäneet veljekset, jalkautuivat kiertueelle soittamaan kyseisen thrashklassikon alusta loppuun läpi. Nyt siis kun veljekset taas samalle lavalle mahtuvat. Maxin lähtö Sepulturasta otti puolin ja toisin koville, miehet eivät olleet kymmeneen vuoteen puheväleissä. Sovinto sinetöitiin perustamalla uusi yhteinen bändi, Cavalera Conspiracy, vuonna 2007. Ja se kokoonpano lavalla käytännössä ”Return To Roots”-kiertueella nähtiin ja nähdään. Sillä nimellä tosin kiertuetta ei soiteta, joskaan en voi käsittää miksi. Veljesten mukana siis kiertää Conspiracyn nykyiset kitaristi Marc Rizzo ja basisti Johny Snow. Eli tien päällä on Conspiracy, mutta julisteessa ja lipussa lukee Max and Igor Cavalera.

Cavaleran veljesten saaminen kotikaupunkiin oli tietenkin iso asia, ja vieläpä lanaamaan itsellekin tärkeä klassikkolevy läpi, joten tapahtumaan oli reagoitava jo kauan sitten kesällä, lippujen myyntiintulopäivänä. Ja hyvä niin, Aulanko Areena, joka ottaa ensiaskeleitaan kansainvälisenä venuena, olikin jo varhain loppuunmyyty. Legendaarisen hotellin kyljessä sijaitseva Areena on käytännössä urheiluhalli, mutta toisaalta mitä sitten, ei täällä samaan aikaan kuitenkaan urheilla. Jos jotakuta hämää lattiaan piirretty koriskenttä, niin katse lavalle. Arvostan kovasti tämänhetkisiä ponnistuksia saada Areena kuukausittaiseen keikkakäyttöön, asialla ovat Warner, LiveNation ja paikallisvoimat. Jospa Hämeenlinnasta tulisi taas pysyvämmin ihan oikea keikkakaupunki, nyt merkit ovat todella hyvät (Verkatehdas toimii, Kantolan puisto vetää isosti, Suisto-klubi pysyy hengissä ja mielenkiintoisia hotellikeikkojakin viritellään harva se kuukausi). Mutta toki, minkä järjestäjätkin taatusti tietävät, aika ainutlaatuisia ja eksklusiivisiä keikkoja Aulangolle on syytä tuoda, niin että kunkin bändin kovat fanit saadaan kerättyä kasaan koko maasta.

Edellisen kerran veljekset olivat soittaneet Hämeenlinnassa 6. heinäkuuta 1991, Ahveniston moottoriradan Giants of Rockissa. Samalla lavalla nähtiin tuolloin U.D.O., Winger, Rage, The Almighty, Airdash ja muutama muu. Illan keikkaseurani oli tuolloin niinikään paikan päällä ja voikin leuhota nähneensä klassisen Sepulturan, itse en. Bändistä on vain yksi livekokemus 2000-luvulta. Maxin oman bändin, vuodesta 1997 ankarasti groovanneen Soulflyn olin nähnyt Wackenissa 2009.

 

Aulanko Areenan illan, jatkosuunnitelmien kannalta äärettömän tärkeän onnistua, aloitti täsmälleen sovitulla sekunnilla Läjä Äijälän uusi bändi-inkarnaatio Lapin Helvetti.  ”Lapin helvetti” oli nimeltään myös Terveiden Käsien viimeiseksi jäänyt albumi. Ja kun Äijälä sitten kyllästyi pyörittämään Käsiä, keikasta toiseen aika raskaaksi käyneillä ennakko-odotuksilla ladattua bändiä, oli aika siivota pöytä. Käytönnössä TK:n viimeinen kokoonpano jatkaa uudella nimellä, rumpali tosin on vaihtunut. Tässä vaiheessa jo mukavasti täyttymässä ollut Aulanko Areena sai todistaa Lapin Helvetin ihka ensimmäistä keikkaa. Eikä siinä kaikki, TK:n ”Ääretön joulu”-EP:llä (1982) ensi kertaa julkaistu hardcorehitti ”Pissaa ja paskaa” soi tänään viimeistä kertaa livenä, niin ainakin Läjä ilmoitti, eikä tinkimättömän miehen sanaa ole syytä epäillä. Joten, pieni havahdus kuultiin ja nähtiin rockhistorian siiveltä siis jo Lapin Helvetin setin aikana, mutta lisää oli tuleman. LH soitti pöydänpuhdistamisesta saadulla uudella energialla todella napakan vedon, Läjä koikkelehti tutusti ympäri lavaa Motörhead-paidassaan. Äijälän laulut, ja varsinkin spiikit olisivat saaneet tulla hiukan paremmin läpi. Mutta ymmärrän toki, että Tornion miehen ääni ei niitä helpoimpia ole nostaa bändin myllytyksen seasta kuuluviin. Kovimmin Lapin Helvetin esikoiskeikalla kulkivat jo mainittu hittibiisi, jota ei enää mainita eikä soiteta, ”Verinen Jeesus” ja ”Luonto kutsuu”. Uudella nimellä ja tuulilla varustettu bändi on hillittömässä keikkatikissä, kannattaa tsekata, jos tilaisuus tulee. Ja vaikka ei tulisikaan, niin kannattaa silti.

Yllättävän vähän jonoutui keskikeijon ostaminen tiskiltä, vaikka Areenan kapasiteetti eli 850 ja risat oli myyty täyteen. Muutenkin kapasiteetti on laskettu varsin inhimilliseksi, hallissa mahtui vielä jotakuinkin jopa liikkumaan, ja taaempaakin uskoakseni näki. Jatkossa muutama kaljakassa lisää tekisi hommaa sujuvammaksi.

Aika eteen oli yritettävä tunkeutua, Cavaleran veljekset nähdään Hämeenlinnassa 25 vuoden välein. Ja koska keskelle ei voinut mennä, siihen oletettavasti syntyisi ankara pitti tai kirnu, niin hiukan sivusuuntaisiin jalansijoihin oli tyydyttävä tänään. Mutta näkyvyys pääbändiin oli silti ihan hyvä, ja Maxin massiivinen olemus toki auttoi asiaa. Albumiklassikkokeikoilla albumi soitetaan alusta loppuun läpi, se on homman nimi. Ja biisit soitetaan järjestyksessä, missään muussa ei ole mitään järkeä. Tämän onneksi on aika moni näkemistäni klassikkoalbumin soittaneista oivaltanut, mutta eivät toki edelleenkään kaikki.

Jokaisella albumilla on, sallikaa, täyteraita tai pari. Niin myös thrashmetallin ja nu-metallin suuntaa näyttäneellä ”Rootsilla”. Mutta supertiukastihan platta toki alkaa, ja niin alkoi keikkakin. Maxin itkevällä liidikitaralla ja Igorin napsakoilla tomeilla terästetty ”Roots Bloody Roots” soi alakerrasta, lyhyenä versiona, se kun oli määrä viimeisenä encorea soittaa pidemmin. Todella räyhäkäs aloitus, Mighty Max eturivissä osoitti että tänään ollaan tosissaan. Rumpujen takana veli Igor (joka muuten nykyisin haluaa nimensä kirjoitettavan kahdella g:llä, siinä missä vaihdokkina basisti Johny yhdellä n:llä) jäi ihan luxienkin määrässä pimentoon, mutta jostain sieltä hämärästä paukahti kova ja todella tarkka lyönti, ja mitä tribaalimpi komppi, sen parempi. Igor jää metallin historiaan pelkästään ”Rootsin” rumpuraidoilla, joille albumilla on luotu tuottaja Ross Robinsonin avustuksella aivan häkellyttävän hienot soundit. Siksikin oli mahtavaa, että tänään soundipuoli toimi, ja erityisesti Igorin rumpujen osalta. Asiaa auttoi maltillinen volyymi, jolla Conspiracy tänään maltettiin soitattaa. Eikä urheiluhalli ole välttämättä soundien kannalta huono vaihtoehto, näistä pääosin puuttuvat kihisevää resonanssia aiheuttavat trussirakenteet ja soundia leikkaavat parvet, ja myös urheilulattian ”pehmeä” pinta auttaa asiaa.

Setin alkupää luikerteli todella mehevissä humuksissa, viidakko haisi. Kohti keikan puoltaväliä ihan konkreettisesti jonkun suupieleensäkin kääräisemänä. Peräkkäin jyskityt ”Cut-Throat” ja ”Ratamahatta” olivat alkukeikan ehdottominta timangia. Mukaan oli muistettu roudata myös albumilla kuultavia perinnesoittimia. Xavante-kansan soturit oli sentään jätetty kotiin, intiaanien lauluosuuksia ja muita tuli tietenkin intronauhoilta. Muilta osin, albumi soitettiin tunnelmiltaan ja sovituksiltaan todella uskollisesti läpi. Maxin murea huutolaulu tuli kenties komeimmin läpi ”Straighthatessa”. Sitten alkoi jotenkin useamman biisin suvanto, niinkuin ainakin omasta mielestäni alkaa albumillakin. Suvantokohdan tunnistaa siitä, että kännykkä saapuu taskusta käteen, kaveri lähtee hakemaan tiskiltä ketterää ja mieli harhailee muuallekin kuin lavalle.

Asiaan palattiin instrumentaalissa ”Itsari”, jonka perkussiot Igor hoiti terävästi ja alkuperäiselle uskollisesti. Pelkästään tämän takia kannatti olla paikalla ja näköetäisyydellä. ”Endangered Species” hyvällä sykkeellä, ja vielä albumin päättävän ”Dictatorshipin” ilkeä ajo , niin oli varsinainen homma paketissa.

Albumiklassikkokeikoilla kun varsinainen epistola on hyvinkin tiedossa etukäteen, muu soitettava materiaali, kakkossetti tai encoret, ovat useimmiten lopulta se mielenkiintoisin osuus, tai siis ennalta-arvaamattomuudessaan ehkä jopa odotetumpi. Encoreosuus alkoi Maxin ja myös Soulflyssa soittavan rytmikitaristi Marc Rizzon pienellä Black Sabbath-kiusoittelulla, joka ei oikein biisiksi asti kasvanut. Sen sijaan vedettiin tällä kiertueella tutuksi tulleesti Celtic Frostin ”Procreation (of The Wicked)”, joka soi pitkänä ja hartaana tribuuttina Sveitsin metallipioneerille. Sitten käsittämätön, sekava ja omiin korviini täysin turha medley, jonka veljekset hoitivat kaksin, rummut ja kitara-periaatteella. Oli jo aikomus lähteä, mutta tieto siitä että Läjä Äijälä on samassa hallissa, ei sallinut. Hyvä niin, medleyn lopulta päätyttyä tehtiin taas todellista rockhistoriaa. Lavalle kutsuttiin Tornion suuri mies. Max piti lyhyen puheen, jossa kertoi hänen ja Igorin jo ihan pikkuskloddeina diggailleen suomalaisesta varhaishardcoresta; Rattus, Kaaos, Terveet Kädet. Hyvät ystävät, Cavaleran veljekset lavalla, Rattus, Kaaos ja TK mainittu mikrofoniin, ja sitten Max esitteli ystävänsä Läjän, että tässäpä meidän veljessarjalle erittäin tärkeä esikuva. Vedettiin kovalla kaahauksella Motörheadin ”Ace of Spades”. Mahtavaa, pelkästään tämän takia, tiedättehän. Sitten vielä keikan avannutta versiota huomattavsti laaduttomampi ”Roots Bloody Roots”. Momentum oli jo ohi. Keskellä salia pyöri iso ja vinha pitti, loppuun asti.

Cavaleran veljekset ovat väläytelleet haastatteluissa myös muiden albumikiertueiden mahdollisuutta, vaikka tasavuosijuhlia ei klassikkoalbumeista mikään ole ihan kohtsilleen  viettämässä. Jos suunnitelmat toteutuvat, aion olla paikalla. Aion myös katsastaa talvella nyky-Sepulturan, en ole ihan yhtä nihilisti bändin olemassaolon suhteen kuin haastatteluiden Max. Aulanko Areena selvisi tulikastekeikastaan mainiosti. Minusta oli vain sympaattista vaeltaa keikalle kylpylän aulan läpi, ohi keilakenkien. Henkilökunta oli äärettömän ystävällistä, kapasiteetti terveesti mitoitettu, narikka veti ja soundi pääsi yllättämään todella iloisesti, joten kaikki kunnossa. Kohti uusia keikkoja. Ehkä, mutta vain ehkä, myös hitaan varmasti kohti klassisen kauden Sepulturan paluuta, siihen Cavaleran veljesten salaliitto ja huippusoittokunnossa pysytteleminen voisivat huikeimmillaan johtaa. Mene ja tiedä.  KG

Stone, Santa Lucia @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 01.03.2013

Pitkin 80-lukua oli muutama sellainen hetki, että kun kuuli tietyn biisin ensimmäistä kertaa radiosta (tai televisiosta), niin maailma ei varttuvalla rokkidiggarilla ollut enää entisensä; muutamia mainitakseni, Smackin ”Criminal”, Peer Guntin ”I don’t wanna be a rock’n’roll star”, sekä marraskuussa 1987, kun Rockradio jyräytti eetteriin Stonen ”Real Delusion”. Onko Suomessakin tällaisia bändejä, voiko suomalainen metallibändi kuulostaa näin hyvältä? Kyllä se voi, ja voi edelleenkin. Stone näytti tietä 80-luvun lopulla, kun suomimetallin kivikaudesta siirryttiin rautakauteen ja opittiin toden teolla käyttämään työkaluja.

Bändiltä julkaistiin helmikuussa boxi, josta kattava on lievä sana. Se sisältää koko tuotannon ja bonukset päälle. Julkaisun kunniaksi pitkin telakka-aikaansa salakeikkoja ja festaripistoja tehnyt thrashlegenda halusi palata vielä kerran, viisi kaupunkia käsittävälle kiertueelle. Ja kuka tietää, vaikka Stone tämän jälkeen saisi levätä rauhassa lopullisesti? Tampereen Pakkahuoneen veto tosin todisti, että sille ei välttämätöntä tarvetta edes ole.

Stonen kiertueen toisen illan (bändi oli ehtinyt jo vetää keikan Tallinnan RockCafessa) avasi nuori joensuulainen Nerve End, joka itseltäni jäi tällä kertaa käytännön tasolla näkemättä. Jonkinlaista progressiivista metallia Nerve End paiskoo, mutta jää tosiaan todistettavaksi joskus toiste. (Todettakoon, että myös Klubilla illan päättänyt A.R.G. jäi tällä erää näkemättä, valitettavasti.) Seuraavaksi Klubin puolella soitti kenties (kuka näistä ikinä tietää, bändit ainakaan ei itse, ja vannomattakin paras) viimeistä keikkaansa koskaan, omalla tavallaan legendaarinen Santa Lucia. Kemin mimmien suomirockin kultaisena vuotena 1984 perustama bändi soitti aikoinaan periaatteessa mielenkiintoista sekoitusta kasarihardrockia, piiskaavaa hardcorea ja thrashia. Esikoisalbumi ”Arktista hysteriaa” ilmestyi Pokon kautta 1990, ja jäi ainokaiseksi. Ja nimenomaan Pokon kautta, bändin talentti olisi vaatinut muutakin kuin pelkän nimen paperiin;  asiallisen tuottajan, sovittajan ja koko homma olisi voitu jollain tapaa konseptoidakin. Mutta, kyllähän Klubin sinänsä energinen vetokin todisti, että Santa Lucialta puuttuivat nimenomaan hyvät biisit. Illan keikalla en kuullut yhtään oikeasti hyvää stygeä, ja keikkaan valmistava kertauskin koskien mainittua ainokaisalbumia, jäi kahden biisin jälkeen pahasti kesken.

Mutta nähtynä on nyt Santa Lucia, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saattoi tosiaan olla jopa viimeinen mahdollisuus. Klubin äijäpainotteinen yleisö otti bändin todella hyvin vastaan, jonkinlaista kulttisuosiotakin olin eturivin suunnalla aistivinani. Ja kaikki kunnia luciarouville, siitä pioneerityöstä jota ovat tehneet. Nimittäin,kuinka monta täysin mimmiä kotimaista metalliryhmää tuolla nytkään pyörii? Eipä tule mieleen. Naiset ovat itse antautuneet metallissa sen nätin keulakuvan, tai nätin ja flegmaattisen kiipparistin rooliin, ja sen aina saa mitä haluaa.  Santa Lucia soitti viimeisenä Stone-lainan ”No Commands”, ja osoitti viimeistään, että oma materiaali ei ihan välttämättä vertailua kestä.

Ennakkoon hiukan hirvitti tai jännitti nähdä vuoden 2013 Stone, ihan tarkkaan kykenemättä edes selittämään miksi. Ehkä siksi, että samoilla lauteilla olin juuri nähnyt erittäin jäähdyttelevän ehtoopuolen Cannibal Corpsen, ja muutamakin muu jäähdyttelypaluu on tullut vuosien saatossa todistettua. Itselläni jäi, erittäin valitettavasti, Stone nimittäin silloin kultakaudella näkemättä. Mutta, kaikki huoli oli turhaa, kun klo 21.38 Suomen aikaa Stone jysäytti setin käyntiin nimikkobiisillään ”Get Stoned”. Ja painoi seuraavan reilun tuntisen päälle kuin telatykki. Suvantoja ei ollut, eikä niitä ehtinyt kaipaamaan. Ennen keikkaa julkaistulta Tallinnan settilistalta tutut biisit kuultiin, mutta hiukan oli järjestystä modifioitu Tampereen keikalle. Niin omistautunutta on Stonen fanikanta, uusi ja vanha, että bändi oli uskaltanut (ja aivan oikein niin) harjoitella soittokuntoon paljon paljon muutakin kuin ne kaikkein ilmeisimmät. Kuultiin tukku biisejä, joita bändi ei ole vuosiin, tai jopa vuosikymmeniin soittanut livenä, kuten vaikkapa ”Concrete Malformation” ja ”Light Entertainment”. Josta jälkimmäisestä bändi selvisi hienosti, vaikka nokkamies Janne Joutsenniemi muusta ennakkovaroittelikin spiikissään. Ja toisaalta, sellaiset klassikot kuin ”Real Delusion”, voi pokkana soittaa jo setin varhaisvaiheessa.

Aivan ennenkaikkea oli huikeaa todeta, kuinka soolokitaristi Markku Niiranen on säilyttänyt soittovireensä. Taidot on tallella. Myös Airdashissa aikoinaan vaikuttanut Niiranen on skenen kovimpia Suomessa, ja monessa mielessä on sääli, että miestä on nähty Stonen aktiivikauden jälkeen niin harvoin missään. Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan keikkarutiinihan on ihan toista luokkaa, mutta hyvin oli otteensa säilyttänyt myös Pekka Kasari rummuissa (mieshän soitti sittemmin mm. Ajattarassa ja Amorphisin riveissä).

Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, keikka ei jättänyt juurikaan ns. sanan sijaa. Tuli jopa mieleen, kun encoret päättyivät, että muutamankin olisi vielä voinut samoilla pohkeilla kuunnella. Mutta hyvä näin, tunteroinen turpaan ja pois. Kaikki oli tänään kunnossa, soundit, bändillä hyvä fiilis, ja jos jonkinlaista jännitystä olikin, se ei merkittävästi näkynyt. Joutsenniemellä ääni kuosissa, ”Reached Outssa” kuultiin jopa hetki dödömpää tulkintaa. Ja kun sitten varsinaisen setin päätteeksi Stone latasi tulemaan jokaisen 80-luvun lopulla näihin asioihin varttuneen kansallishymnin, tänään jo kertaalleen kuullun ”No Commands”, niin tuli taas muistutetuksi siitä, että on ihan eri asia, jos sallitte, tehdä ruumiita kuin pestä niitä. No commands, no more!

Maailmanluokan thrashia ja speedia, bändiltä jolla olisi ollut kaikki edellytykset aikoinaan isoonkin luokkaan. Mutta entäpä jos Stone olisi lyönyt läpi maailmalla, ja soittaisi nyt ulkona tuolla yhtä väljähtäneenä rahasampona kuin joku Metallica, niin kuka jaksaisi enää välittää? Siksi miljoonasti parempi näin. Stone on hurjassa tikissä, biisit yhä thrashin huippuosaamista, jopa mainitussa maailmanmitassa. Ja ennenkaikkea, Pakkahuoneen veto ei millään muotoa ollut pois siitä innosta millä Stonea diggailin armon vuosina 1985-91. Päinjopavastoin. Lepää rauhassa Stone, jos tämä tulevan kesän jälkeen on tässä. Ja jos ei ole, niin mahtavaa myös niin. Kiitti jäbät. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: