Keikkaguru

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa” kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.