Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “metalcore”

Krokodil (uk), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe), Foreseen @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä  ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodusjo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka  mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Borknagar (no), Atena (no), Shade Empire @ Nosturi, Helsinki 29.11.2014

Norjalaisen raskasprogen, avantgardemetallin ja rajoja rikkovan blackin mestaribändi, Bergenissä vuonna 1995 perustettu Borknagar, saatiin Suomeen keikalle urallaan vasta toista kertaa. Ja kun edellisestäkin keikasta oli vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, oli luvassa siis herkun harvinaisuutta. Mutta mutta, kohtalo oli puuttunut peliin, ja lavalla nähtiin hiukan alakuloinen ja vajaamiehinen Borknagar. Tapahtui nimittäin niinä päivinä, että vuodesta 2000 lähtien bändissä lauluvastuuta jakanut Ruotsin mies Vintersorg, oli viikkoa aiemmin telonut itsensä sairaalakuntoon. Hiukan epämääräinen uutisointi kertoi jotain pään ja betonilattian kohtaamisesta. Mies toipunee täysin, ja vieläpä suhteellisen nopeasti, mutta pään alueen vammat ovat aina miettimään pistävä asia. Ja kyllä tuo iso huoli bänditoverista näkyi myös Borknagarin esiintymisessä, ilmiselvänä valmistautumattomuutena ja keskittymisen puutteena. Ajatukset olivat osin muualla, ja toisaalta Vintersorgin poissaolo vokaalirintamasta tuntui myös isosti.

Bändi taisteli sankarillisesti läpi 13 biisin kompaktin setin, joka kellotti karvan päälle tunnin encoreineen. Toisaalta, en ollut odottanutkaan mitään puolentoista tunnin päälle. Keikka oli siis varsin kelpo, kun tiesi ja ymmärsi, mistä sen puutteet johtuivat.

Avausbiisi ”The Genuine Pulse” meni vielä hakiessa soundia, ja tuntumaa illlan yleisöön. Soundit kyllä löytyivät, ja yleisön myötäolokin loppua kohden paremmin. Vokaaliosuudetkin hoituivat, vaihtelevin järjestelyin. Välillä lauloi tietenkin basisti ICS Vortex (joka tunnetun ansiokkaasti laulaa myös paitsi omannimisessään bändissä, myös Arcturusissa), välillä bändin livesolismia tukevoittava Athera, tuttu mies Chrome Divisionin ja Susperian riveistä. Apua antoi myös kosketinsoittaja Lazare (bändissä jo vuodesta 1999). Ainakaan Atheran ääni ei tänään ollut kunnossa, mutta näin syksyisin syitä voi olla monia.

Viimeisimmän ”Urd”-albumin (2012) avausraita ”Epochalypse” polki jo sitten tosi komeasti, ja hienoa niin, se omistettiin lasareetissa makaavalle bänditoverille. Omissa korvissani upeimmin soi kuitenkin tänään ”Ad Noctum”, kolmosalbumilta ”The Archaic Course” (1998). Kahden kitaran (Jens Ryland, sekä ainoa alkuperäisjäsen Oystein Brun) voimalla ajava Borknagar oli siinä tänään jotenkin väkevimmillään. Myös siksi ehkä, että loppua kohden keikkaa raskas viikko ja tietty jännittäminen alkoivat vaatia niskalenkkiä. Muutama loppupään biisi vedettiin jo ns. pois kuleksimasta, kuten nyt vaikkapa varsinaisen setin päättänyt ”Universal”. Siihen asti oli kyllä soiton puolesta kaahattu ihan komeasti, ei olisi ollut syytä luovuttaa. Mutta varsinkin Vortex tuntui ottaneen hiukan häppääkin, ja alkoihan tuo sitten pikku hiljaa näkyäkin. Setin päättäneiden ”Frostriden” ja ”Universalin” aikana Atheraa ei näkynyt lavalla lainkaan.

Rumpali Baard Kolstad sai soolotilan keskellä settiä, kun vokaaliosasto otti huilitauon. Bändin tuorein vakkarirekrytointi (2012-) hoitikin homman todella mallikkaasti, yleisön kannustamana. Todella harvoin näkee paikallaolon arvoisia rumpusooloja, mutta nyt oli sellaisen aika. Soolosessio tosin loppui odotettua aiemmin, Baardin pudotettua toisen kapulansa. Hetki ei kuitenkaan ollut millään tavalla nolo, Borknagar osoitti monellakin rintamalla tänään, että kiertävään soittamiseen on mahduttava myös inhimillisyysvara. Se teki oikeastaan illan vedosta, joka oli ensikosketukseni bändiin livenä, aika ainutlaatuisen ja odottamattomalla tavalla laadukkaan. Erityisesti ilahdutti itseäni myös se, että bändin todellinen klassikko, eli esikoisalbumi ”Borknagar” (1996) on edelleen edustettuna livesetissä, itselleni erittäin tärkeä kiekko. Borknagarin osalta siis kaiken kaikkiaan aivan mainio ilta. Vintersorgille pikaista paranemista, uutta levyä odotellessa. Sen ilmestyttyä bändi saadaan toivottavasti hiukan iskuvalmiimpana rykmenttinä takaisinkin suht pian.

Illan avasi hädintuskin parikymppisten kloppien norjalaiskvartetti Atena, joka soitti muodikasta hardcorelta ohuesti haiskahtavaa djenttiään, tai mitä lie. Sekunniksikaan en onnistunut innostumaan, mikä on kohdallani paljon sanottu. Bändi mainostaa olevansa kokeellista metallia. Kannattaisi olla myös käytännössä. Bändi on logostaan ja nimestään lähtien tuomittu hukkumaan nuorten bändien ikuiseen vellomaan, niiden tuhansien joukkoon, jotka saavat kaksi lämppärirundia Euroopassa, ja sitten sammuu motivaatio. Nuorten miesten introvertti huppupääpumppaus on keskimäärin niin haukotuttavaa, että siksi en lakkaa kehumasta Amenran taannoista Supermassiven keikkaa. Siellä tuli ns. sanoma läpi. Toisin sanoen, Norjan Drammenin pikkukaupungin paras bändi on tämänkin jälkeen huikea Myrskog.

Lauteilla nähtiin myös kuopiolainen Shade Empire, joka on levyillä todella kova bändi, ja niiden kautta tulee ansaitsemaan omaakin jatkokuunteluani. Illan veto oli kuitenkin jollain tapaa niin koppava, että itse poistuin eturivin maastosta takalinjoille, odottamaan isompien ja parempien vetoa. Toki bändiä helposti häiritsee, jos yleisö on kylmää, ja sitä on liian vähän. Mutta tapoja suhtautua asiaan on yhtä monia, kuin on kylmiä ja pieniä yleisöjäkin. Silti, esikoisalbumin ”Sinthetic” (2004) raita ”Human Sculpture” kulki todella räyhäkkäästi.

Yleisön vähyydestä puheenollen, missä kaikki olivat? Toki on marraskuu, ja helpointa on linnoittautua himaan pelaamaan sotapelejä ja repimään kosteaa. Mutta jos Borknagar käy kerran 10 vuodessa Suomessa, olettaisi tuvan olevan täynnä. Toisaalta, hyvä ettei ollut, Nosturi on täyteen tungettuna, sekin, varsin piinallinen paikka. Jo mainittukin Arcturus soittaa Nosturissa 7. helmikuuta, oletan silloin väen olevan liikkeellä paremmalla jalalla, ja runsaslukuisempana. Tarkoitus on olla itsekin itseäni edustamassa. KG

Wrecking Crew (ned), Shadow Alliance (ned), Illusionless (ned), Strain (ned) @ Metal Battle Zuid, Baroeg, Rotterdam 24.01.2014

Rotterdam, Hollanti. Kolme päivää alavien maiden toiseksi vibranteimmassa kaupungissa, paikallisen ja massiivisen elokuvafestivaalinsa kutsumana ja kustantamana. Ja annas olla, heti kun mainittua ystävällisyyttä vastaavat velvoitteet oli hoidettu, piti Rotterdamin liveskenestä ottaa tukeva niskalenkki. Perjantai-ilta osoittautui tältä osin olevan hiukan kuivahko kaupungin kokoon nähden, mutta jotain sentään, joten raitiotievaunu alle ja vartin matka alakaupungista etelään.

Baroeg on pikkuinen, sympaattinen liiteri jälleen yhden niistä miljoonista kanaaleista varrella Lombardijenin kaupunginosassa. Lava on pienehkö, mutta sopu antaa bändissäkin sijaa. Narikka maksaa viiskytä senttiä, eli ei juuri mitään, silti palvelu on sama kuin vaikkapa Suomessakin, eli että takki säilyy. Pääsylippu alle kympin neljästä bändistä ja pikkuinen olut pari euroa. Sivistysmaassa kun ollaan. Täälläkään, kuten niin monessa anniskelupaikassa ympäri kaupungin, baaritiski ei hyväksy rahaa tai korttia (kassoja tai maksupäätteitä ei kertakaikkiaan ole), vaan juomat maksetaan muovisilla leikkikolikoilla eli tokeneilla, joita voi ostaa automaatista seteleillä. Näin baaritiski ei ikinä pääse jonoutumaan ja kaikki on muutenkin sivistynyttä ja sujuvaa. Sitäpaitsi, uskokaa tai älkää, mutta täällä paikkojen harrastama piskuinen olutformaatti 0,25 kannustaa juomaan vähemmän. Tuoppipantit ja tokenkulttuuri on jotain, mitä Suomeenkin voisi tuoda, mutta ennuste tälle on melko hidas, mitä nyt Suomea yhtään tunnen.

Asiaan. Illan epistola oli nimeltään Metal Battle Zuid, eli eteläisen Hollannin neljä bändiä oli kokoontunut näyttämään osaamistaan ja tuoreinta tavaraansa. Kuka tai mikä tuomaroi, en tiedä, eikä yleisöllekään jaettu mitään äänestyslippuja. En tunne systeemiä, mutta oikea kisa kyseessä kuitenkin on, ja maan muut osat järjestävät omansa. Palkintona lienee avausslotteja isoilla festareilla ja areenoilla. Luulisi myös isojen saksalaisten levylafkojen kykyjenetsijöiden koluavan näitä iltoja.

Avausaktiksi oli valikoitunut Wrecking Crew, Leiderdorpin pikkukaupungista. Erittäin lupaavasti bändi oli lainannut nimensä thrashmestari Overkilliltä, ja erittäin lupauksia herättävästi julkaissut jo useamman pitkäsoitonkin. Mutta mitä ihmettä, mitä tämänikäiset ukot tekevät metallibattleissa? Ja miksi, vaikka kuinka biisimateriaali periaatteen tasolla toimii, bändi onnistuu parodioimaan lähinnä itseään ja suurin huoli onkin, ettei perustajakitaristi Buks Kemp nukahda lavalle. Valtavalla koolla siunattu solisti Johan van der Linden yrittää kovasti, mutta bändin uneliaisuus ei auta asiaa, eikä silmäänstikkaava ryhmädynamiikan puute. Vaikuttaa harrastetoiminnalta, mitä ei uskoisi, kun merchandisenurkassa killuu kuitenkin viisi yksikköä levyjä. Ja komea ”Where Soldiers Die”-bändipaita, jollaiset keikkaseurani kanssa hetken harkitsemme hankkivamme (koto-Suomessa leuhoteltavaksi), mutta peräännymme huonon keikan masentamina, ja sen faktan, että ainoa myynnissä oleva koko on osastoa tapahtumateltta tai lainapeite.

Ilta voi siis vain parantua. Ja niin se sitten tekeekin. Mutta outoa ja viiltävää kautta. Kun seuraava bändi astuu lauteelle, olen hämmentynyt. Tekee mieli nauraa ensin, ja sitten hetikohta itkeä. Päätän antaa orkesterille mahdollisuuden, ja pidätellä kumpaakin mainittua. Miksi naurattaa? Solisti Chris Scheffers muistuttaa halpisversiota Bruce Dickinsonista, nuorella soolokitaristilla on lisää pituutta heti (ikäänkuin hollantilainen keskipituus, pari ja puoli metriä, ei riittäisi) ja valtavan kireät raitahousut. Komppikitaristi Lizanne Muller on nuori ja ihan söpö tyttö, mutta hänelläkin jotenkin kasariheavyyn kallellaan oleva habitus tirskauttaa. Basisti Dave Rapmund on kuin eri bändistä, jumitusjannuja selkeästi, eikä oikein tunnu viihtyvän. Rumpali voisi lähinnä ehkä soittaa paremmin. Mutta jotain hämmentävää tapahtuu. Nähdään puolen tunnin tiukka show, itsekirjoitetuilla laukkaheavyralleilla, nähdään ulkomuodon kauas tuolle puolen nousevaa ihmisyyttä, soittamisen riemua ja yhteisöllisyyttä, jota voisi kanaalikaupalla toivoa niin miljoonalle bändille tai työryhmälle tässä maailmassa. Tämä on Shadow Alliance, älköönkä kukaan tulko väittämään, etteikö yritys olisi kova. Noustaan ulkoisen habituksen ja heavykliseiden yläpuolelle, voitetaan yleisö sinne mukaan ja soitetaan taitojen äärirajoilla huima veto. Lisää tällaista. Bändin veto on monella tapaa kovin, mitä olen nähnyt kuukausiin, ei niinkään musiikillisesti toki, mutta siksi, että se saat omat asenteet uuteen asentoon. Shadow Alliance yllättää edestäpäin. Kaikkea hyvää näille ihmisille. Fantastisch!

Ilta voi kuitenkin edelleen parantua. Ja niin se tekeekin. Kinkereiden ainoa bändi, johon olin päässyt ennakolta paremmin tutustumaan, oli tullut paikalle Leidenin pikkukaupungista, eli ei kovin kaukaa. Orkesterin nimi on Illusionless, ja sillä on takanaan yksi viime vuonna julkaistu EP ”Rulers of the Sane”. Jolle jäbäleissönit ovat saaneet tuottajaksi ja miksaajaksi Uri Dijkin, joka tunnetaan parhaiten Textures-yhtyeen kitaristina. Textures taas on Hollannin ehkä ulkomailla tunnetuin metalliakti tällä hetkellä, ja taatusti se huomio on myös synnyttänyt paljon seuraajabändejä. Niihin voinee lukea myös Illusionlessin, mutta oikeutta se ei Leidenin pojille tee. Oma biisimateriaali kestää helposti rapian puolen tunnin vedon, soundit on kunnossa ja meininki lavalla ilon kautta toimitettua laadukasta nykykuoloa. Pikkuisin metalcore hyppysellisin toki, mutta niin maltilla maustettuna, ettei meikäläinenkään pahasti metalcoreherkistyneenä saa kutkaa tai ihottumaa. Solisti Melle Brouwer lähettää tavaraa oikeinkin asiallisesti kellarista tai peräti viemäristä, hyvin korisee poika. Taas saa sanoa, ettei ihmisen ulkomuodosta pidä ikinä mitään päätellä. Huomiota kiinnittää nuori basisti Jeroen Serdijn, jolla on oma instrumentti selkeästi parhaiten hallussa. Kuinka kauan Illusionless pärjää tällä kitaristilla, mene ja tiedä, mutta muuten matka kuolon valtateille on ihan hyvissä liittymissä. Ja jos minä olisin Nuclear Blastissä joku kykyjenetsijähesseli, niin haluaisinpa nähdä jannut omalla showcasekeikalla jossain aika pian. Bändin pettymykseksi en ole, tai ollut. Piti kuitenkin tukitoiminnan nimissä ostaa männävuotinen EP basisti Jeroenilta ja sana vaihtaa.

Oli myös tullut aika, jolloin ilta ei oikein parantua enää voi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Illan päätti joulukuussa esikoisalbuminsa julkaissut Strain, tylsällä ja huonosti omaperäisellä nimellään itseään paiskomaan mennyt  bändi Gorinchemista. Esikuvien joukosta löytyvät niin Karnivool kuin Tool’kin, mutta ongelma on juuri tämä että ne esikuvat ovat saman asian jo tehneet, mutta paremmin. Useamman biisin otannan ehdimme keikkaseurani kanssa Strainiin saada. Mutta kun pojilla alkaa, yleisön lämmetessä, ilmetä tylsän musiikin lisäksi himpun verran velttoa ja tähtimäistä keekoilua, niin olihan se metallinen taistelutanner jätettävä, ja otettava flunssaiselta ja umpiahdistuneelta turkkilaiselta taksikuskilta kyyti keskustaan.

Jossa vielä sielläkin muisteltiin, että meille illan battlen voitti musiikillisesti Illusionless. Mutta kaikella muulla inhimillisen ihmiselämän asteikolla suoraan sydämiimme laukkaheavyt karautti Shadow Alliance. Jos ikinä tulee asiaa Rotterdamiin, niin suositella pitää myöskin Baroegin mukavaa pikkuista klubia, vaiva kannattaa, vaikka keskustasta on hiukan matkaa. Mesta tuntuu useamminkin tarjoavan tilaisuuksia nuorille ja nouseville bändeille, mutta nytkin tulevan talven ja kevään aikana paikan lauteilla nähdään mm. Obituary, Immolation ja M.O.D., sekä Jyväskylän pojat, Lost Society. Baroeg on laatupaikka. Sivistysmaassa kun on. Nyt vain jännittämään, miten Metal Battle takaisin alavilla mailla päättyy. KG

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Omissa puolustuslinjoissani on hyvin pitkään ollut erittäin raskaan metallimusiikin mentävä aukko, kuten sivuston harras ja vakituinen lukija onkin varmasti jo tullut ymmärtämään. Se, mitä tapahtui Norjassa ja muuallakin Skandinaviassa (johon nyt Suomikin tässä tapauksessa laskettakoon) 1990-luvun alkuvuosina, on jotenkin erityisen lähellä kirjoittajanne sydäntä (jos sallitte ilmauksen). Enkä puhu nyt todellakaan, skenen välillä erittäinkin väkivaltaisista ja typeristä lieveilmiöistä, vaan musiikista pelkästään. Kyseinen liikehdintä eli black metallin kakkosaalto, pyyhkäisi itsensä rockhistorian rannoille sikäli voimalla, että jäljet ulottuvat kauas. Koko nykyinen innostus näihin uusgenreihin, kuten vaikkapa nämä metsäfolkit, uusfolkit, postmetallit ja muut huonosti nimetyt, kiertyvät kuunneltavaksemme ja katseltavaksemme black metallin kautta.

Edellämainituista syistä, mikä tahansa Norjassa 1990-luvun alkuvuosina perustettu metallibändi, jolla virtaa kollektiivisissa bändisuonissaan musta veri, pitää nähdä livenä. Monta ilmeistäkin on itselläni yhä kokematta (nykymuodossaan ja nykykokoonpanoissaan, nykytyyleissään), mutta marraskuisena perjantaina tarjoutui hulppea tilaisuus nähdä jälleen yksi kakkosaallon keskeisistä. Nimittäin vuonna 1995 Trondheimissa perustettu Keep of Kalessin. Tosin käytännössä bändin nokkamies ja säveltäjä, kitaristi Obsidian Claw, oli aloittanut jo 1993 (vuosi jolloin Norjassa paloi kirkkoja enemmän kuin laki sallii) nimellä Ildskjaer. Uusi ja hiukan vähemmän ilmeisellä tavalla black nimi otettiin Ursula K. Le Guin’n Earthsea-trilogian fantasiakirjoista, tälläkin eleellä Obsidian halusi alusta asti ottaa pesäeroa häröilevimpään osaan skeneä. Eli että Keep of Kalessin ei polta kirkkoja, eikä puukota kollegoja hengiltä, vaan keskittyy musiikkiin. Ja väitänkin, että Claw on sittemmin ollut yksi koko kakkosaallon musiikillisesti ja tyylillisesti tinkimättömimpiä hahmoja.

Eikä Keep of Kalessinkaan enää mitään varsinaista blackia soita, onpahan vain yksi teknisesti taitavimmista ja vihaisimmista extreme metal-bändeistä, mitä Maameri päällään kantaa, samaa sarjaa kuin edellisen bloggauksen kreikkalaiskollegat, Rotting Christ. Eli, tärkeitä ja paljon ilmaisevia suvantoja unohtamatta, keskimäärin kahta ja puoltasataa shikaaniin, tukevaa seosta tankissa.

Kuluvalla kiertueella Keep of Kalessinilla ei ole uunituoretta albumia promottavanaan, nimittäin viimeisin, ”Reptilian”, ilmestyi jo 2010. Ja mikäpäs se siinä, kyseinen kiekko on todella kova kokonaisuus. Ja sille kiertueen settilista pitkälti edelleenkin perustuu. ”Reptilian”lta kuultiin peräti viisi biisiä, siinä kahdeksan stygen soittolistassa, jota Kalessin on tällä rundilla kierrättänyt läpi. Settilista on pysynyt hyvinkin samana koko kiertueen ajan. Näin superteknisen, ja nopeasti takovan bändin tapauksessa ratkaisun ymmärtää paremmin kuin hyvin.

Homma käyntiin ”Kolossus”-albumin (2008) nimiraidalla. Soundit ekassa biisissä karmaisevat, mutta nopeasti löytyy kohtuullisen hyvä asetus tiskille. Tuoreimman pitkäsoiton iskusävelmien lisäksi bändi soittaa komean version tämänvuotisen EP:n nimiraidasta, ”Introspection”. Jolla levytyksellä, ensimmäistä kertaa bändin historiassa kitaristi Obsidian on ottanut myös lauluvastuun. Hyvä niin, aivan asianmukaisesti lähtee Claw’lta mayhemmäiset narinat ja kähinät, mutta myös kuolonkorinat ja puhtaampikin laulanta. Eli ei tässä neljättä miestä mihinkään tarvita. Itselleni komeimmin tänään lähtee ”Dark as Moonless Night”, hitaalla introlla käynnistyvä komea extreme-eepos. Rumpali Vyl (alkuperäisjäsen itseasiassa hänkin) tikkaa ja polkee kuin viitamaan piru, käsittääkseni nopein koskaan todistamani rumpali. Kertakaikkiaan ällistyttävä jamppari. Ja silti ote on tällä äärimetallin Gene Krupalla erittäin rento. Basisti Wizziac tuo eloa eturiviin, handlaa viisikielisen basson paremmin kuin moni perinteisen ja karjuu tummat stemmat levyiltä tuttuihin kuoro-osuuksiin.

Kaiken kaikkiaan helvetin kova nykäisy. Kolmevarttia tiukkaa ajoa, osaamista, näkemystä, innovatiivista metallia, tai musiikkia ylipäätään. Mitä väliä sillä raskausasteella aina on. Ja kyllä, sekä etukäteen että jälkikäteen, Keep of Kalessin oli minulle illan ehdoton pääesiintyjä. Sen olisi pitänyt olla sitä muutenkin, mutta minähän en näitä päätä.

Illan pääakti, ruotsalainen Soilwork, ei itseäni ole vakuuttanut levyillä, eikä tällä ainoan otannan livelläkään. Bändin agenda oli alkuvuosina melodinen kuolo, mutta materiaali on sittemmin hilautunut salavihkaa lähemmäs metalcorea ja jonkinmoista groove metallia. Liveverrokiksi kumpusi mieleeni lähinnä joku Devildriver, hyvässä ja pahassa. Se, että minä en tykännyt, ei onneksi ole keneltäkään pois, moni nimittäin tykkäsi ja oli lippunsa lunastanut. Hyvä niin, samalla Kalessin sai mainion syyn tulla soittamaan Suomeen kolme vetoa.

Soilworkilla on monia eittämättä upeita melodiakulkuja, mutta ei niistä vielä mitään kokonaisuutta rakenneta. Totta hitossa ”Spectrum of Eternity” on maailmanluokan kamaa, tai totta hitossa saa lähteä intensiteettiviivalle kun bändi jyskyttää upean ”Long Live the Misanthrope”, mutta siinäpä ne valopilkut omalta osaltani olivatkin. Eli niitä oli liian vähän. Soilwork on mielestäni varsin keskinkertainen bändi, joka kokee tehdä albumin vuodessa. Sitäpaitsi, minusta death metal on lyhyyden taidetta (metalcoresta ihan puhumattakaan), se toimii puolen tunnin paketteina parhaiten. Soilwork näkee toisin julkaistessaan näissä genreissä aika harvinaisen tupla-albumin (The Living Infinite, 2013). Mutta Pakkahuoneen yleisö oli täysillä messissä, ja se on pääasia. Kivaa tässä harrastuksessa onkin nimittäin juuri tämä, että kaikesta ei tarvitse tykätä.

Kun tekee tinkimättömästi erittäin innovatiivista metallimusiikkia vuonna 2013, eikä flirttaile muodikkaan pomppuheavyn suuntaan pätkääkään, saa tyytyä lämppärin osaan. Se leiviskä Keep of Kalessinille tänään lankesi. Silkkaa empaattisuuttani kävinkin sitten itsensä basisti Wizziacin kädestä ostamassa kiertuepaidan. Lähtiessäni piti vielä käydä kyseiseltä hesseliltä vasiten toivomassa, että tulisivat pian uudestaan headlinerkeikalle, mutta Soilwork luukutti encoreitaan niin kovaa, ettei kannattanut. Kun en oikein ole huutajasmiehiä. Uskonpa, että Suomen vedoista jäi Kalessinille itselleenkin pääesintymisnälkä. Ensi kertaan siis. KG

Amaranthe (swe), One Morning Left @ Klubi, Tampere 13.03.2013

Takaisin 70-luvulla ja 80-luvun alussa muuannet hesselit Andersson ja Ulvaeus asettivat ABBA-yhtyeensä katalogilla sellaiset standardit ruotsalaiselle melodiakäsitykselle ja biisinkirjoittamiselle, että jäljet ovat ilmeisimmin pysyviä. Hetkeä myöhemmin tuli 80-luvun hard rockin aalto ja Europe, eivätkä herrat Tempest ja Norumkaan kehdanneet ihan kauhean huonoja ralleja vääntää. Ja esimerkkejä riittää kyllä. Kuten tälläkin palstalla olen aiemmin todennut, (lähestulkoon) minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi huoletta mennä katsomaan, eikä tarvitse pettyä, hävetä, suuttua ja mitä näitä nyt on. Ja biisimateriaali on yleensä aina kovinta A-luokkaa. Niinkuin nytkin, kun Tampereen Klubille saapui kovissa nousuissa oleva Göteborgin melometalliylpeys Amaranthe.

Illan avasi kuitenkin kotimainen One Morning Left. Olin jättänyt jotenkin tutustumatta bändiin sen kummemmin levyiltä, ja erittäin tiukan 35-minuuttisen puristanut ryhmä pääsikin yllättämään takaapäin. Tai no, edestäpäinhän ne bändit yleensä yllättää. One Morning Left on oikeasti uuttaetsivää nykymetallia. Biisinkirjoitushommelit on varsin kunnossa, ja kyllä tuo rumpalin taustalaululla, konevälikkeillä ja dancebiitillä ryyditetty core näin ainakin lyhyinä kerta-annoksina toimii erinomaisesti. Käykää itse tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. Kova ryhmä, jonka tuorein albumi ”Our Sceneration” on juuri päivänvalon nähnyt. Illan sympatiapisteet solisti Lahdelle, joka oli farkkushortseja laatiessaan mennyt niin rajoille, että ei tullut shortseja, mutta tuli hame.

Vuonna 2008 jo mainitussa Ruotsin metallieldoradossa eli Göteborgissa kasattu Amaranthe kannatti nähdä jo siksikin nyt, että povaan tälle bändille stadiontulevaisuutta. Ja mieluummin minä nämäkin koen klubissa, kuin jollain jäätävällä futiskentällä. Viimeksi kuluneina viikkoina, tai no ehkä päivinä, puolet rock-Suomesta on kuunnellut korvat nilellä uutta Bowieta. Itse olen luukuttanut keikalle valmistautuessani niitä muutamia Amaranthen iskusävelmiä, kerta toisensa jälkeen. Saa nimittäin lähteä biisinkirjoitusviivalle. Yhtyeen tyylistä yhdistää tanssibiittiä melodiseen metalliin ja toimittaa vokaalit kolmella hyvin erityyppisellä solistilla, voi olla toki montaa mieltä. Itse olen niistä mielistä yhtä. Toimii.

Keikka käynnistyi lähinnä karmaisevilla soundeilla. Silmät kiinni, ja saattoi kuvitella olevansa Mukkulan Juhannuksessa. Onneksi jossain siinä ”1 000 000 Lightyearsin” kohdalla yhtye alkoi edes alustavasti kuulostaa hevibändiltä. Vaarana nimittäin tällä matskulla on, että jos mureat kuolokitarat ja rouhea basso ei tule läpi, niin tavara on sikäli melodista ja solistien varassa, että yhtäkkiä mieli voi karata jonnekin Waldo’s Peoplen kammottaville nurkille hiippailemaan. Loppua kohti soundi kuitenkin merkittävästi parani, ja ihan viimeistään siinä kohdassa, kun ihana Elize Ryd aloitti omista paikallaolosyistäni isoimman eli hillittömän kauniin ”Amaranthine”, bändin esikoisalbumin (2011) hittiraidan. Myönnettävä on, että Elize on myös erittäin upeaa katseltavaa. Vaan ennenkaikkea kyse on nyt Äänestä. Elize Ryd  ja mainittu ”Amaranthine”-biisi, etenkin akustisena levyversiona, jo pelkästään todistavat, kuinka syvälle synkkään metsään Nightwish eksyi ottaessaan Anette Olzonin solistikseen. Meni ja eksyi, ja vaihtoi jälleen kerran, eikä edes tiedä kehen. Surkuhupaisuus. Ruotsissa nimittäin valinnanvaraa olisi riittänyt. Sanoinko jo, että Elize Ryd on eräs hienoimmista naissolisteista koko metallin historiassa?

Bändin kaksi muuta laulajaa eli puhtaat miesvokaalit toimittava Jake E, ja örinät, murinat ja huutamisen hoitava Andreas Sölveström ovat erittäin oikeassa bändissä hekin. Kolmen solistin vetovuoroisuus on tämän bändin valtti, huikeiden melodioiden ohella, ja niillä voi päästä pitkällekin. Eikä ainakaan jää yrittämisestä kiinni, nytkin työn sankarit soittavat Suomessa peräti yhdeksän vetoa. Ja muualla Euroopassa melkein joka ilta huhtikuun lopulle asti, muutama veto Japanissa (joka maailman ehkä melodiantajuisimpana kansakuntana arvostaa, kuinka ollakaan), ja kesän festarivedot päälle.

Amaranthen kakkospitkäsoitto ”The Nexus” on ulkona näillä näppäimillä, suomalaisen Spinefarmin kautta. Siltä omakohtaisesti kovimmat raidat tokikin kuultiin, eli nimibiisi, ”Afterlife” ja ”Burn with Me”. Ja ilo oli huomata, että kunnon power metallilla on imua, Klubi vaikutti varsin täydeltä, joskin ovelta lippuja sai.

ABBA ei koskaan palaa lavalle, näin ainakin toivon. Olkoon maailmassa jotain pysyvää sentään. Mutta perintö elää ja voi hyvin, tienviitat on edelleen pystyssä. Hyvää Euroopankiertuetta Amaranthe. Ehkä nähdään sittenkin joskus jollain jäätävällä futiskentällä. KG

Cannibal Corpse (us), DevilDriver (us), The Black Dahlia Murder (us), Hour of Penance (ita) @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2013

Tampereen Pakkahuoneella tarjoiltiin rautaisannos kuolonmetallia laskiaissunnuntain päätteeksi. Tuhdisti hilloa, paksusti vaahtoa, ja vain nimeksi karvasmantelia. Illan syy olla olemassa oli itse dödölegenda Cannibal Corpse ja sen 25-vuotisjuhlakiertue, mutta sitä ennen luotiin laaja katse nykydeathiin. Rundille oli valjastettu peräti kolme lämppäriä, että tulee sitten varmasti lauteet lämmitettyä. Ja tulihan ne.

Itselleni lämppäreistä kiinnostavin ennakkoon oli italialainen, Roomassa vuonna 1999 perustettu Hour of Penance. Keikalle valmistavan viikon aikana meikäläisen kotilaitteistoissa soi hyvinkin ahkeraan bändin varsinkin vuoden 2010 ”Paradogma”-albumi, yhteensähän bändiltä on ulkona viisi pitkää kiekkoa. Ja väkevästi Hour of Penance kyllä illan räjäytti käyntiin, yhtäjalkaa tekninen ja brutaali, perinnetietoinen kuolo vyöryi päälle kuin laava Pompeijiin tai legioonat Parisiumiin, eli tappavasti, tehokkaasti ja vastaanpanemattomasti. Näin pitää hoitaa puolen tunnin lämppärislotti! Hattu nousi myös tamperelaiselle metalliyleisölle, näin varhain sunnuntai-iltana Rooman miehet saivat jo varsin lämpimän vastaanoton, biisejä tunnistettiin ja pittiäkin viriteltiin heti ensimetreistä. Harvoin näkee näin tappavaa puolituntista, Hour of Penance on todella kova rykmentti ja kuinka vaivattomasti syntyy näinkin tekninen dödö. Varsinkin rumpali James Paynen työskentely oli ällistyttävän rentoa, kaveri veteli kovat groovet pienellä setillä. Aina ei tarvitse piiloutua hillittömän patteriston taakse. Myös nokkamies Paolo Pieri (kyllä) on mies paikallaan, hyvin lähti korinat ja murinat heti illan avaukseksi. Tsekatkaapa bändi, jos kiinnostaa, homma on erittäin hallussa.

The Black Dahlia Murder on jostain syystä ollut bändi, joka on pitänyt jo pidempään tarkistaa livenä, mutta ne muutamat tilaisuudet ovat menneet ohi. Nyt ei mennyt, ja onnekseni BDM:llekin oli suotu noin puolituntinen, kompakti setti. Juuri sopiva annos bändin varsin innovatiivista nykykuoloa, ohuin core-maustein, mutta ei liian tulisesti ryyditettynä kuitenkaan (meitsillä kun on tämä lievä metalcoreallergia). Eli ihan oikeasti omalaatuista metallia, ja näin pääsee kuitenkaan kohtuuharvasta bändistä nykyään sanomaan. Alkuperäiskitaristi Brian Eschbachin soolot nojasivat lähinnä vanhaan ja klassiseen heavyyn, laulaja Trevor Strnad on liian monipuolinen edes ollakseen varsinaisen metalcorepumpun nokilla ja siksikin on hyvä, että BDM ottaa tukea enemmänkin perinnekuolosta. Tällä bändillä on todella kovia biisejä, ja oikeastaan kaikki se, mitä illan seuraavalla bändillä ei ollut.

Kalifornialainen, vuonna 2002 aloittanut DevilDriver soittaa jonkinlaista raskasta groovemetallia, omiin korviini vieläpä etelänrockilla vahvasti maustuen. Mutta lajityypistä viis, jos biisimateriaali ei riitä. Muutamia todella mallikkaita melodiakulkuja kuulin DevilDriverin kolmevarttisessa setissä, mutta vain yhden hyvän biisin, ”Clouds over California”, tai ainakin se jonkinlaisen muistijäljen jätti. Täysin taas henkilökohtaisesti todeten, DevilDriver soitti liian pitkään, tylsästi ja toimittavasti, eikä solisti Dez Fafaran uho ainakaan tänään toiminut, niinkuin sen ilmeisesti oli tarkoitus. Jos jokaisesta pittiinkehotuksesta tai ”motherfuckinjotain”-huutelusta olisi saanut vastineeksi yhden hyvän biisin, niin bändin voisi nähdä toistamiseenkin, mutta ei nyt. Vastaanotto toki oli DevilDriverillakin hyvä, nuoremmista metallipäistä koostettu kirnu pyöri ja nyrkkiä oli ilmassa ihan kiitettävästi. Tähän väliin, asiasta asian viereen, illan erityispisteet sille pitkänhuiskealle jampalle, joka oli nykäissyt ylleen New Kids on the Block-paidan. Mahtavaa, tulee monesti metallikeikoilla ihmeteltyä sitä välillä naurettavankin geneeristä pukukoodia.

Cannibal Corpse siis juhlistaa jo 25-vuotista olemassaoloaan ja on ollut omallakin ”pakko nähdä”-listalla jo hirvittävän kauan, jos ei vaikka nyt ihan neljännesvuosisataa kuitenkaan, mutta todella pitkään. Ja nyt odotus sitten päättyi, aivan tuikitavallisena laskiaissunnuntaina. Palkittiinko näin pitkä odotus, luistiko pulkka, menikö pulla väärään kurkkuun, oliko tunnin jälkeen tunne, että soittakaa ihmeessä toinen mokoma? Ei, valitettavasti. Jonkinmuotoisen pettymyksen keikka aiheutti, mutta tiedämmehän tämän, että kovat on paineet silloin, kun jotain on odottanut nähtäväksi liian pitkään. En tosin usko, että Cannibalin omissakaan aikakirjoissa tämä Euroopan legin toinen veto jäi niihin varsinaisiin ikimuistoihin. Jos jäi DevilDriverista teknisen suorituksen maku, niin kyllä jäi valitettavasti tästäkin.

Cannibal Corpse julkaisi viime vuonna erittäin kovan ”Torture”-albumin ja sen avausraidalla ”Demented Agression” paiskattiin lapio multaan ja keikka käyntiin. Soundit alusta asti muuten kunnossa, paitsi että alkuperäisbasisti Alex Websterin huikeat linjat ja ällistyttävä taituruus ei juurikaan tullut läpi, kuin korkeintaan varsinaisen setin päättäneessä ”Hammer Smashed Facessa”, ja sitten alkoikin olla jo vähän myöhäistä. Mutta kitarat ja ennenkaikkea Corpsegrinder Fisherin aina yhtä murhaavat murinat tulivat läpi ehdottomasti ennakkopelkoja paremmin. Jotenkin tuntui, että setti oli suunniteltu alunperin hitusta pidemmäksi tai jotain, mutta aika yllättäen keikka päättyi. Ihan kiistatta toki kova katsaus bändin koko levytettyyn tuotantoon, ja viimeiseksi kuulutetun biisin jälkeen samoilta pohkeilta vielä yksi, eli se pakollinen keikanpäättäjä ”Stripped, Raped And Strangled”, eikä mitään typerää lavantaakse poistumista ja takaisinkerjäystä. Tämän lajityypin veteraanit ovat onneksi encorekliseiden yläpuolella. Kerrankin joku on, arvostan. Nyt Cannibal Corpse on nähty, saattaisin kyllä antaa bändille ensirundilla uudemmankin mahdollisuuden, jos vaikka sattuisi parempi ilta, nyt kun sain yhtyeen omaa terminologiaa käyttäen ns. pään auki. Silti, illan kalmanhajuisesta rautaisannoksesta se bändi, jonka olisin suonut soittavan samaan hintaan pidempäänkin, oli The Black Dahlia Murder. Iltaa kuvannee sekin, että matkalla kotiin mielessä soi biisi, jota ei koko iltana kuultu, eli Cannibalien ”As Deep as the Knife Will Go” tuoreelta levyltä. Aika kova ralli nimittäin. KG

Scarred by Beauty (den), The Dead Lay Waiting (uk) @ Tapper, Tallinna 23.05.2012

Istun Tapperin baarin puolella. Televisiossa, onneksi mykkänä, pyörii National Geographic. En keksi miksi. Jollekin amerikanjäbälle asetetaan pyllyposki-implantteja. Tohtori pitää kulmaraudalla viistettä auki ja kollega junttaa silikonia sisään kuin viimeistä päivää. Siis siellä televisiossa. Vanha heviroku on vetänyt pohjat omasta Jack Daniel’s-pullosta ja opettelee nyt kävelemään uudestaan. Tunnelma ei ole varsinaisesti katossa.

Takana on nuoren brittiorkesterin The Dead Lay Waitingin energinen keikka. Jonka kestosta tosin aivan liian ison siivun laulaja Luke Apocalypse (kyllä) käytti houkutellakseen meitä, noin 12-päistä yleisöä, lähemmäs lavaa. Nuorille bändeille se on joku tärkeä juttu. Itse kuitenkin lähden siitä, että seisoskelen missä seisoskelen. Varsinkin, kun edellisenä yönä näin unta jossa äidyin tanssimaan Kauko Röyhkän keikalla. Biisi oli ”Mainostaulujen taakse”.

Olen ollut paikalla jo puolitoista tuntia. Soittoaikoja ei oltu ilmoitettu, kuinka ollakaan. Ilmoitus ylipäätään koko keikasta tuli Tapperin kotisivuille edellisenä päivänä. Ei ihme, että on hiljaista. Maksaneita katsojia on ehkä kahdeksan. Tuloutuksella saa muutaman kymmenen litraa dieseliä, jos ymmärtävät tankata ennen Suomeen menoa. Pitäisiköhän mennä neuvomaan? No, ehkä ne tietävät, menossa on kuitenkin 45:n keikan rundi.

On erittäin kova laji kiertää Eurooppaa pakettiautolla ja soittaa suihkuttomissa ja takahuoneettomissa luolissa kuolonmetallia, varsinkin jos yleisössä on vähemmän possea kuin kahdessa bändissä. Osan vastuusta kantaa tietenkin keikkamyyjä, jos sellaista on. Että ei mennä liian isoihin paikkoihin masentumaan. Osavastuu on paikan pitäjällä; ei mitään kaupallista tilaisuutta aleta mainostamaan edellisenä päivänä. Paitsi että Eestissä tämäkin on lähes sääntö. Samana iltana soitti Apollon yökerhossa legendaarinen venäläisbändi Mumiy Troll, ja katujen mainoslakanat nousivat tuulettumaan edellispäivänä.

Televisiossa amerikanmies saa onnellisesti uuden berberin ja näyttää heräämön pöydällä jurriselta mäkihyppääjältä. Tanskalainen Scarred by Beauty toivottaa salin puolella piskuisen yleisön tervetulleeksi ja aloittaa anteeksiantamattoman paahdon. Bändiä ei yhtään häiritse, missä kukakin bostaa. Eikä ainakaan silminnähden edes katsojakunnan pienuus. Vedetään niin että takaseinä tärisee, vaikka paikalla olisi vain miksaaja. Tämä on hieno ja ammattimainen bändi. Laulaja Jonathan Albrechtsen huusi muutaman vuoden Hatespheressa, ja se jo kertoo että A-sarjan joukkueesta on kyse.

Vaikkakin olen sitä mieltä, että ns. metalcore on rock’n’rollin historian turhin ja turhauttavin genre. Tuntuu, että jätkät keskittyvät keksimään alalajeille nimiä (deathcore, mathcore, deathgrind), kun ei osata tehdä hyviä biisejä. Ei haluta olla hardcorebändi, kun niitä ei kukaan käy katsomassa, mutta ei myöskään deathmetallia, koska se on vanhojen äijien laji. Bändejä on miljoona, mutta annettavaa on vähän. Siksi aina palaankin alan pioneereihin Biohazard ja Earth Crisis. Niitä kuuntelemalla pääsee pitkälle.

Illan orkestereista The Dead Lay Waiting (hieno nimi, pojat) oli lähempänä perinteistä kuoloa. Toki lavalla pompittiin tasajalkaa ja jäbät olivat käyneet parturin kautta, mutta lajityypit onkin musiikkia, ei tapoja. Bändin hittibiisi ”The Days I’m Gone” voisi olla Green Dayn kataloogissa, eri tavalla sovitettuna toki. Mutta raskasta poppiahan tämä lopulta on.

Scarred By Beauty voisi ehkä olla musiikkinsa puolesta sitä metalcorea, ja jos niin onkin, niin silloin se on paras näkemäni alan bändi. Tämä oli jo toinen keikka jota todistin, ja tämmöistä toimittamista voi vain ihailla, oli kyse sitten humpasta tai teknosta, tai vaikkapa jostain coresta. Ja kyllä tälläkin bändillä se ”core” on eniten lavaliikehdintää- ja maneereja, ja joitain kitaravälikkeitä.

Illan irtopisteet jaan kesäiltaan astuessani paitsi kesälle, myös TDLW:n rumpalille Thomas Shrimptonille peltityöskentelystä, kilisi ja sihisi juuri niin kuin alan parhaat perinteet edellyttävät. Ja itselleni, että jaksoin raahautua paikalle Scarred By Beautya todistamaan.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: