Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Amon Amarth”

Iron Maiden (uk) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 29.06.2016

Viime kesänä Hämeenlinnassa odotettiin, täpinöitiin ja jännitettiin Kantolan uunituoreen tapahtumapuiston avajaismegakonserttia, jonka vieraaksi saatiin itse AC/DC. Neitsyys meni varsin kivuttomasti, ottaen huomioon, että puisto oli koeponnistettu erittäin pienimuotoisilla lämmittelytapahtumilla, ja että lipun lunasti peräti 55 000 ihmistä. Viime kesään verrattuna Iron Maidenin vähintäinkin yhtä odotetusta rockjuhlasta muodostui suorastaan intiimi pikku kesäjuhla, olihan pilettejä myytynä keikkapäivän koittaessa ”vain” 23 000. Edelliseen kesään suhteutettuna Kantolan kentällä oli suorastaan väljää, ja käsinkosketeltavan rento meininki. Kaikki järjestäneet osapuolet selvisivät sanalla sanoen erinomaisesti, kokenut keikkakettu antaa lähes täydet pojot.

Toisin sanoen, tuli todistettua, että Kantolan lentokentän kokoisen nurmen oikea kapasiteetti on maksimissaan 25 000 päätä. Sen jälkeen alkaa ruuhkautua ja käydä epämiellyttäväksi. Nyt näkyvyys lavalle oli hyvä, ja puhun nyt vain itsestäni. Kukaan ei tallonut varpaille, myyntipisteet eivät jonoutuneet, turvatarkastus sujui huumorin siivittämänä ja purkautuminen ulos alueelta tapahtui aivan häkellyttävän nopeasti. Juuri näin, oltiin otettu opiksi ja parannettu. Muu ei tokikaan olisi edes käynyt päinsä. Aina löytyy joku urpo, joka ei erota koivunrunkoon nojaavaa fillaria bajamajan pisoaarista; aina jää siivottomuutta taakse, kun isosti tapahtuu. Mutta näistä ei voi järjestäjiä syyttää, itse tapahtuma sujui tämänkokoiseksi käytännössä täydellisesti, sanoinko jo?

Koko kaupunki oli naksauttanut itsensä Maiden-asentoon yhdeksi päiväksi. Torilla myytiin isoin otsikoin alkomahoolia, Raatihuoneen seinässä roikkui lakana, jossa Maiden-maskotti Eddie yritti lonkeroida luihuja sormiaan kaupungin päättäjiin kiinni. Toivottavasti onnistui. Verkatehtaan takapihalla soi heavycoverit livenä, paikalliset kauppiaat olivat ottaneet paikkakunnalle saapuvan ihmispurskeen tosissaan, ja muutenkin kotikaupungissa oli äärettömän hyvä meininki. Sellainen, jonka soisi olevan aina.

IMG_1083

IMG_1081

IMG_1082

Ai niin, itse keikka. Iron Maiden aloittaa seitsemisen minuuttia yli odotetun, päräyttämällä soimaan jo tutuksi muodostuneen  UFOn ”Doctor, Doctor”, taustanauhalta siis. Sitten syöksyvät roudarit lavalle poistamaan mustat kangashuputukset. Niiden alta paljastuu Maya-intiaanien muinaistemppelin portaikko. Taustan kankaalle on maalattu temppelin yläosa, kätköissä viidakon. Maya-teemaisen ”The Book of Souls”-turneen Suomen veto pärähtää käyntiin. Settilista on aiemmalta kiertueelta tuttu, ja ulkoa opeteltu. Näin tekninen bändi ei soita yleisön toiveita, se suunnittelee dramaturgiansa ja biisilistansa kuukausia etukäteen. Kaikki keikat kellottavat saman, aika tarkalleen kaksi tuntia. Tänään 15 biisiä ja lopetus tasan silloin, kun lama-Suomessa loppuu huvilupa, eli 23.00.

Viime syyskuussa julkaistulta tuoreelta albumilta ”The Book of Souls” kuullaan nimistygen lisäksi neljä muutakin biisiä. Ja hyvä niin, jos promotaan uutta levyä, niin promotaan sitten. Kummoistakaan promoa Maiden ei sinänsä tarvitse, solisti Bruce Dickinson kertoilee bändin juuri vastaanottaneen lavan takana kultalevyt, ja platina on ajan kysymys. Bruce myös muistelee, kuinka Suomi oli aikoinaan aivan ensimmäisiä ulkomaita, joissa Iron Maidenin merkitys hiffattiin. Siksi bändi käykin täällä aina uskollisesti uudestaan, illan keikka on peräti 25:s näillä nurkin. Ja jossain tässä ihmismeressä on jamppareita, jotka ovat nähneet ne kaikki. Arvostan.

Alkuun kuullaan kaksi uutta raitaa. ”If Eternity Should Fail” menee soundiin tottuessa ja edestakaisin lavalla sinkoilevia herrasmiehiä kaukokatseella bongaillessa ja nimetessä. Kakkosena kuultava ”Speed of Light” ei ole Maiden-katalogissa kummoinenkaan raita, se menee muuten vain ohi. Sitten päästään itse asiaan. Dickinson pitää puheen siitä, miten vanhoja ihmisiä on epäkunnioittavaa kutsua vanhoiksi, heitä pitäisikin kutsua ”legacy”-väeksi. Aasinsilta kestää kuin kestääkin, ja kaikille ikääntyneille Maiden-faneille soi komea ”Children of The Damned”. Yksi ehdottomista suosikeistani bändin koko tuotannossa käynnistää keikan varsinaisesti, lämmittelyt on lämmitelty. Janick Gers hippaloi ympäri lavaa kitaroineen kuin ensimmäistä kertaa isolle kirkolle päästetty villiwatussi, jolla on ilmaisutaidon karsikset päällä. Välillä keppi on pään takana, välillä kainalossa. Välillä mennään navajosti, välillä apassisti. Mutta soitto ei kärsi, taitoahan se vaatii tuokin toki. Ja samapa se, millä mies pitää motivaationsa yllä. Muu bändi lienee jo tottunut miehen temppuihin, onpa Gersin juoksentelu otettu osaksi Eddienkin showta, Janick saa purkaa energiaansa juoksentelemalla Eddien jalkojen välistä eestaas.

Bändi soittaa isolla energialla, meininki tuntuu olevan hyvä. Vain Dickinsonin laulusoundin ongelmat kyrsivät koko illan. Aina kun mies yrittää ylös, ja ylemmäs, ääni katoaa. Voi olla, että Brucellakaan ei ole paras ilta, mutta jotain on nyt vialla. Vituttaa suorastaan odottaa, että kohta tulee se hyvä kohta kun Bruce yrittää korkeuksiin, ja mitään ei tule kuulumaan. Aika nimittäin iso miinus kaikenkaikkiaan muuten mahtavaksi osoittautuvalle keikalle.

Uuden levyn biiseistä komeimmin kulkee koomikko Robin Williamsille omistettu ”Tears of a Clown”. Sen kun Niko McBrain lähettää liikkeelle, vedän takaisin aatokseni siitä, kuinka mies on alun biisit mätkinyt jotenkin papparaisesti ja laiskanpulskeasti. Ei mätki enää, ehkä se olin vain minä.

Ennakkoon pelkäämäni ”The Red and The Black” uhkaa olla yksi illan kovimpia vetoja, vaikka levyllä se tuntuu 13 minuutin mitassaan jotenkin puoliturhalta lanaukselta, jolla levylle saadaan lisää pituutta heti. Mutta täällähän tämä toimii, ja varsinkin instrumentaaliosiossaan, missä Maidenin kolmen kitaran seinä näyttää todellisen merkityksensä. Komeaa ajoa, kertakaikkiaan. Kaikki kolme kitaristia saavat soolotilaa illan mittaan, itselle eniten kolisevat bändissä jo vuodesta 1976 luukuttaneen Dave Murrayn vetämät.

Illan ehdottomin ykkösveto, omalta kohdaltani Kantolan nurmea katsottuna ja kuultuna, on väkevä ja synkkä ”The Trooper”. Biisi ei ole koskaan ollut Maiden-soittolistani terävimmässä kärjessä, mutta nyt lähtee niin että takarivi tärisee. Tämän jälkeen ”Powerslave” tuntuu todella turhalta välikkeeltä, liian pitkältä ja aivan liian huonosoundiselta. Pari raitaa lisää uudelta albumilta, jota en itse rankkaa bändin parhaimmistoon. Se on orkesterin uran ensimmäinen tuplastudiolevy, ja siinäpä vissiin yksi sen keskeisimmistä haasteista.

Sitten tulee ”Hallowed Be Thy Name”, yksi koko rockin historian komeimmista biiseistä, ja nerokkaimmista kitarariffeistä. Sen esittelee meille Dave Murray. Tämä on heavy metallin ”Born To Run”, tämän takia pelkästään pitää olla paikalla. Vietän joskus koti-iltoja kuuntelemalla kaikki tämän biisin versiot peräkkäin, jotka Spotifysta voi löytää. Älkää kertoko kenellekkään. Vielä huolella ja pitkään runnottu ”Fear of The Dark”, jota ilman ei ole Maidenin showta. Mieleen nousee parin kuukauden takaa Blaze Bayley (Maiden-solisti 1994-99) vetämässä metrin päässä samaa biisiä tamperelaisessa pubissa. Työnsankaruus. Ja tietenkin ”Iron Maiden”, ja sitten varsinainen setti on paketoitu. Kuusimetrinen Eddie on käynyt keekoilemassa lavalla, Bruce on repinyt siltä pumpun rinnasta paljain käsin, ja muutenkin ollaan oltu kodikkaan, eeppisen Iron Maiden-shown äärellä. Illan kovat lisäpisteet taustakankaan maalauksista, jotka vaihdettiin esirippuina sivuun vetämällä, kuin jossain vanhassa varieteenäytöksessä. Tyylikästä.

On aika encoreiden. Niistä ensimmäisenä kuullaan, kuinka olla, ”Number of The Beast”. Tätä ei soittamalla saa pilalle. Pitkällä  Brucen puheella vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta pohjustuu komea ”Blood Brothers”, nykysetin vakiobiisi Dickinsonin paluulevyltä ”Brave New World” (2000). Koko homman paketoi ”Wasted Years”. Sanooko Bruce ”see you next time”? Ei, Bruce sanoo ”see you again”. Merkitysero on merkittävä. Mutta todennäköistä on kuitenkin, että Iron Maiden tekee vielä yhden studioalbumin ja pari rundia. Kun rumpali Niko jää eläkkeelle, homma on paketissa, jos ennustaa, ja jopa toivoa saa.

Tänä vuonna Kantolan suurtapahtuman lämmittelybändeinä nähtiin Maiden-basisti Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age, kotoinen Stratovarius ja ruotsalaiset Sabaton ja Amon Amarth. Näistä vain Sabatonin kuittasin nyt toista kertaa nähdyksi. Saako ehdottaa? Kantolaan kannattaisi jokakesäisen pistekonsertin sijaan kehittää päiväfestaria. Kolme lavaa, tilaa on kyllä, aloitus klo 14, ja illan päätteeksi joku tosi iso nimi. Pikkubändejä ja mammutteja sekaisin. Elvyttäen Hämeenlinnan edesmenneen Giants of Rockin henkeä. Saa käyttää, ei oo pakko.
Ja jos isojen pistekonserttien sarja jatkuu, niin mitä seuraavaksi? Olympiastadion on ensikin kesänä remontissa, etsikkoaika on nyt. Guns’n’Roses? Bruce Springsteen? Metallica? Viimeksi mainitusta liikkuu jo huhuja. Mitä tahansa, mutta lipunmyynnin jonnekin 30 000:n kohdille viimeistään lopettaen. Ensi kesään. KG

Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013

Tähän metalliseen täyslaitailtaan piti alunperin suhtautua pikku jännityksellä. Ensinnäkin brittilegenda Hell oli heti paluustaan lähtien ollut niiden listalla, jotka jossain kohtaa pitää nähdä. Toisekseen Carcass on metallin historiassa yksi kaikkein tärkeimmistä, ja luonnollisesti aivan niillä samoilla listoilla. Carcass kun on aiemmin aina mennyt jotenkin ohi, ennakkopelkoja nostatti siis se, pystyykö bändi odotuksiin vastaamaan. Hellistä ehkä puhumattakaan. Kolmas illan line-upissa eli pääesiintyjä Amon Amarth puolestaan on itselleni jäänyt levyiltäkin varsin tuntemattomaksi. Eniten kuitenkin joutui pelkäämään keikkaa järjestäneen tahon paikkavalintaa eli Kaapelitehtaan pitkää mutta loputonta Merikaapelihallia. Viimemainittuhan  illasta sitten päälimmäisenä pettymyksenä lunastuikin.

Kaikki oli aika lupaavaa vielä siinä kohtaa, kun Hell odotutti itseään lavalle. Bändin hiilihankologo taustan kankaassa tanassa, oikeinkin tarmokkaat perkeleenkuvat lavan sivusermeissä ja tulomusiikkina Rainbow’n ”Long Live Rock’n’Roll”. Ja oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun bändi syöksyi lavalle. Solistilla naama tutusti maalattuna ja tutusti orjantappurakruunu päässä. Mutta pianpa se into sitten lähtikin laskuun. Puhun nyt omasta innostani, en bändin.

Nottinghamilainen Hell inkarnoitui vuonna 1982 ensimmäistä kertaa, mutta ei koskaan tuolloin päässyt levyttämään ja hajosikin jo 1987. Tämä otti alkuperäissolisti Dave G. Hallidayta sen verran koville, että vaihtoehdoksi jäi pakokaasu, letku ja autotalli. Bändi masinoitiin henkiin uudelleen 2008 ja uudeksi nokkamieheksi otettiin näyttelijäsmies David Bower, alkuperäiskitaristi Kev Bowerin veli. Muusta kasarimiehistöstä (Kev’n lisäksi) mukana ovat edelleen basisti Tony Speakman ja rumpali Tim Bowler. Bändin täydentää rytmikitaristi Andy Sneap, joka parhaiten tunnetaan metallimaailman ahkerana ja arvostettuna tuottajaguruna, miksaajana ja masteroijana. Paluunsa jälkeen bändi on kasannut kaksi albumia, joista ensimmäisen (Human Remains, 2011) lähinnä kasarilla jo demotetuista varhaisbiiseistä. Mainittu kiekko on itseasiassa hieno heavylevy ja osoittaa bändin olleen 80-luvulla voimakkaasti aikaansa edellä. Albumi on kuin katsaus koko heavyn historiaan, ja kannattaa tsekata, jos on tsekkaamatta jäänyt. Kyseiseltä esikoisplatalta kuultiin 4 biisiä, joista ärhäkimmin lähti ”On Earth As It Is in Hell”. Pientä yleisönlaulatustakin jo viriteltiin ja pieni, mutta intensiivinen joukkio lavan edustalla tuntui tuntevan yhtyeen materiaalia melko hyvin. Mutta meikäläisen osalta keikka kyllä kaatui valitettavasti muutamaan asiaan, vaikka bändi yritti vimmalla vetää kovan show’n ja minä vimmalla tykätä siitä. Mutta jotain jäi puuttumaan.

Ensinnäkin David Bowler on lopultakin näyttelijä, joka osaa laulaa. Ei toisinpäin. Kummallinen ja teatraalinen lavakeekoilu orjantappurat päässä sai jotenkin niin huonon näyttelemisen muotoja, että myötähäpeäksihän se välillä kääntyi. Huippu saavutettiin, kun miehemme äityi ruoskimaan itseään barabbaana pitkin lauteita. No, joku onnekas sai ruoskan muistoksi rockmuseoonsa. Suhteellisen muistijäljen jätti myös mainio ”Something Wicked This Way Comes”, ja onhan näillä toki kulkevia biisejä, mutta nyanssit tulee levyiltä niin paljon paremmin läpi. Livekaahauksessa menetetään se, mikä Hellissä on ainutlaatuista.

Sitten olikin aika alkaa suhtautumaan siiihen, että Carcass on kohdakkoin nähtävissä palttiarallaa 20 vuoden odottelun jälkeen. Vähintäinkin. Hellin olin nähnyt erittäin hyviltä jalansijoilta, mutta pakkautuma edessä oli Carcassin aloittaessa jo sitä luokkaa että näkörajoitteita alkoi olla. Keikka jysäytettiin käyntiin ”Buried Dreams”lla, klassikkoalbumi ”Heartworkin” (1993) avausraidalla. Joka kyseinen albumi on itselleni ollut aina se tärkein ja soitossa kulunein Carcass-pitkäkiekko, vaikka sitä edeltävienkin laadusta ja merkityksestä toki olen täysin tietoinen.

Basisti-laulaja Jeff Walker ja kitarsti Bill Steer ovat jäljelle jääneet alkuperäiscarcassit. Jomman kumman lähtö edellyttäisi nimen vaihtamista. Toki siinä keikkaa vastaanottaessa kävi mielessä sekin, että onko tämä Carcass? Vai Walker, Steer ja pari muuta jannua?  Semminkin kun nuori ruotsalaisrumpali Daniel Wilding tuntui takovan larsulrichmaisesti vähän sinnepäin. Rytmikitaristi Ben Ash on tämänvuotinen hankinta, mutta paikka on löytynyt ihan laadukkaasti eturivistä. No, tunteroinen tai vähän vajaa Carcass-klassikoita varsin siedettävillä soundeilla, illan parhailla itseasiassa. Mutta se nyt ei vielä ole Merikaapelihallissa välttämättä kauhean paljon.

Kaikki illan bändit muistivat mainita olleensa rundilla jo peräti raskaat viisi viikkoa. Jokainen meistä freelancereistä (joskin tyystin eri alan) tietää, että viimeisenäkin keikkapäivänä pitää yrittää jaksaa vetää täysillä. Me rundin viimeiselle keikalle maksaneet kun emme niistä muista keikoista oikein osaa sanoa, emmekä välttämättä ole kiinnostuneita. Parhaiten tänään kiertueväsymystä vastaan taisteli Hell. Ja kyllähän, jos itselleen saa olla rehellinen, niin Carcasskin vetäisi aika rutiinisuoritteen. Mutta legendaarisuuspisteet päälle ynnäten, niin kaikesta huolimatta Carcass oli kuitenkin oman iltani pääesiintyjä. Muutakin mieltä saa olla, mutta eihän Carcassin tuoreehko ”Surgical Steel”-albumi tule metallin klassikoksi muodostumaan. Bändi on ne jo tehnyt. Silti itselleni illan kovimpia nykäisyjä oli tuore ”Captive Bolt Pistol”.

Jos lasketaan bändipaitojen ja huppareiden, sekä eturivin tungun perusteella pelkästään, niin illan vääjämätön pääesiintyjä oli ruotsalainen viikinkilauma Amon Amarth. Itselleni, myönnän, kovin tuntematon tuttavuus levyiltä, vaikka bändin olemassaolosta olen ollut toki tietoinen alun jumalhämärästä lähtien. Ei vaan ole koskaan tullut tartuttua tuotantoonsa. Erittäin kova rykmentti, joka ammentaa sanaa ja ilmettä Pohjolan mytologiasta. Komeita ralleja melodisen kuolon sarkaa kyntäen, mutta jotenkin kovin nyansittomalta tämäkin bändi onnistui livenä vaikuttamaan. Joskin on todettava, että seurasin keikan varsin takaa, enkä edes loppuun asti, mutta yli puolivälin kuitenkin. Ei voi mitään, ei kaiken tarvitse pudota, kolahtaa, upota, siinähän tämän homman hienous on. Tänään ei ollut Amppareiden vuoro. Tänään vuoro oli omalla kohdallani Carcassin. Kaikki kolme bändiä tänään ”nähtyjen joukkoon”, kuten meillä päin tavataan sanoa. Levykauppaan ei tämän illan perusteella tarvitse rynniä, ja jos kohta, niin sittenkin kuitenkin siihen H:n kohdalle hyllyä.

Ehkä tuossa jo tulikin ilmi mielipiteeni Kaapelitehtaan Merikaapelihallista keikkapaikkana. Varmasti melko hyvä tila valmistaa merikaapelia, pituutta ja korkeutta nimittäin riittää. Ne on hyviä asioita kaapelintekijälle, mutta ei maksavalle rockyleisölle. Baarista katsottuna lava on noin sadan metrin päässä ja ainakin ilman korvatulppia soundi on betonista ja taas kerran loppumattomasta betonista miljoonasti kimpoillessaan hirvittävää sirinää. Tänään yleissoundi oli ennakkopelkoja parempaa, mutta onko se mikään kriteeri soundille? Olin itsekin lähellä jättää tärkeän Carcass-keikan näkemättä juuri paikasta johtuen, ja osin johtuen karmaisevista Motörhead-muistoista vuodelta 2005. Se, että tässä liian kapeassa ja pitkässä putkessa yhä soitatetaan bändejä johtuu siitä, että Helsingistä puuttuu klubien ja jäähallin välistä yksi kokoluokka soittopaikkoja. Toistaiseksi. Mutta tarve noin 3000 henkeä vetävälle mestalle on keikkakonkarin näkökulmasta kyllä huutava. Nyt siihen on suunnitelma. Jotta se ei vesittyisi jonkun asiaa ymmärtämättömän typeryyteen, käythän arvon lukija allekirjoittamassa ELMUn vetoomuksen paikan virittämiseksi lähelle nykyistä Nosturia, mutta isompiin ja toimivampiin tiloihin. Nimittäin täältä löytyy linkki, rohkeasti vaan hyvälle asialle:  http://www.adressit.com/elmu_konepajalle__kolmetonninen_helsinkiin

KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: